Heilu keinuni korkealle osa 3: valmista tuli

katso myös:  Heilu keinuni korkealle osa 2  ja Heilu keinuni korkealle osa 1

                      

Kuluneena kesänä Kuralan Kylämäen kokeiluverstaalla on rakennettu perinteistä vastakkain istuttavaa puutarhakeinua. Rakentamista on käyty ihmettelemässä niin läheltä kuin kaukaa. Jotkut ovat seuranneet valmistumista viikoittain julkaistuista Facebook-päivityksistä. Moni museovieras on ottanut keinuprojektin tarkkailun omakseen ja käynyt useita kertoja kesän mittaan ihailemassa verstasrenkien työntekoa.

Lauri Heikkilä veistelee penkin selkänojan ja istuinpuun liitosta.

Alkukesästä suunniteltiin keinun valmistamisen työvaiheita ja laskettiin materiaalin menekkiä. Osa puutavarasta löytyikin Huhkon navetan vintiltä. Suurin osa jouduttiin hankkimaan puutavaraliikkeestä. Nykyajan kauppapuu on kuusta, joten keinu valmistui siitä. Onhan se kuusi kevyttä ja sillä on muitakin hyviä ominaisuuksia, kuten kohtalainen kosteudenkestokyky. Ihan kaikkea puuta ei saatu halutun levyisenä. Osa sahattiin itse ja useammin valikoitiin sellaista puuta, mitä kaupasta löytyi. Niin olisi 50-luvun isäntäkin tehnyt. Siitä hän olisi rakentanut, mitä oli saatavilla. Tosin puut olisivat luultavasti omasta metsästä.

Liitokset tehtiin ilman ruuveja. Puutapeilla varmistettiin osien pysyminen toisissaan. Tässä kuvassa Janne Aakko taltta kädessään.

Varsinainen keinun rakentaminen aloitettiin juhannuksen tietämissä penkeistä. Ajateltiin lähteä liikkeelle kaikkein kiinteimmistä osista ja sisältä ulospäin. Toisaalta nämä penkit olivat kokoonsa nähden kaikkein työläimpiä. Keinu toteutettiin vuoden 1949 piirustusten mukaan, siten myös istuimet noudattivat näitä muotoja. Moni museovieras on keinuttuaan todennut, miten ryhdikäs ja miellyttävä siinä on istua. Tästä saadaan tietysti viimekädessä kiittää piirroksen laatijaa.

Penkkien rimoitusta täytyi suunnitella ja sovitella, jotta keinuminen olisi mukavaa ja turvallista.

Penkkien valmistuttua olikin keinun lattian vuoro. ”Tämä on minun suosikkikohta tässä keinussa.” Sanoi Kuralan kylämäen infossa kesän työskennellyt Anna. Lattia rakentui reunapuista ja kapeista rimoista, jotka erityisesti miellyttivät Annan ja monen museokävijän silmää. Kesän aikana keskusteltiin museovieraiden kanssa vanhoista puutarhakalusteista. Eritoten tällaisissa rimoituksissa oli kävijöiden mielissä sitä menneen ajan henkeä, oli kyseessä pöytä, penkki tai sitten keinun lattia.

Keinun tekeminen oli rankkaa puuhaa, mutta onneksi väliin mahtui muutama pyhäpäivä banaanivadelmaleipineen.

Seuraavana oli aika siirtyä keinun kehikkoon. ”Mahtuukohan keinu sisälle verstaaseen?”, ”Miten aiotte saada sen ulos täältä?” Keinun runkoa kootessa vastaan tuli monia kysymyksiä. Tarkoitus oli tietenkin tehdä keinua verstaan sisällä niin pitkään kuin suinkin oli mahdollista, jotta yleisökin näkisi työn etenemisen. Päätettiin tehdä osiin väliaikaiset kiinnitykset, jotta lopullinen koonti voitaisiin tehdä väljemmissä tiloissa. Päädyt saatiin ulos takaoven kautta ja varsinainen kasaaminen voitiin suorittaa verstaan vintillä. Kehikon rakentuessa yleisönkin oli helpompi hahmottaa, mitä oltiin tekemässä. Kävijöiden muistot palasivat lapsuuden kotipihoille tai menneisiin aikoihin. Lähes kaikilla museovierailla oli jonkinlainen muistikuva vastakkain istuttavasta puutarhakeinusta. Joillakin sellainen koristi pihamaata yhä tänä päivänä. Eräs kävijä kertoi meidän tekevän ’morsiokeinua’.

Keinu ensimmäistä kertaa koossa.

Keinun rakennepiirroksiin oli merkattu erinäisiä rautaosia. Työläimpiä olivat vahvikelenkit, jotka tukivat lattian sekä heilurivarsien päitä. Vahvikeraudat olivat sen verran ohutta materiaalia, jotta ne taipuivat muotoonsa ilman ahjotulta. Kierretangon reikiä poratessa saattoi ilmoille päästä muutama ärräpää. Myös akselit, joiden varassa koko keinumekanismi lepäsi, aiheuttivat päänvaivaa. Piirroksessa ne eivät olleet suoria vaan päihin oli tehty pienet taitteet. Näin tehtiin, vaikka ilman noita mutkia keinun kehikko olisi voitu kasata vaivattomammin.

Heilurien varret saivat päihinsä rautaiset vahvikkeet.

E. & J. Leinon tehtaan vanhassa mainoksessa myytiin puutarhakeinuja ja niissä oli värivaihtoehtoina vihreä ja zinoberin punainen. Kuralan kylämäen keinusta päätettiin tehdä punainen, vaikka se äkkiseltään vaikutti hiukan räikeältä. Ennen muinoin elämä saattoi olla värikkäämpää kuin tästä päivästä nähtynä arvelisi. Esimerkiksi Iso-Kohmon kesävieraat näyttivät View Master-laitteella, kuinka turkulaisen Elinankadun keinu oli maalattu kelta-punaiseksi. Maalikaupasta haettiin lämpöisen punaista maalia, jonka myyjä pieni hymy suupielessään sekoitti. Itse maalaustyöt täytyi askaroida verstaan vintillä. Siellä ei liuottimen käry niin paljoa haitannut.

Anna Perälä (kuvassa) ja Annika Airi osallistuivat keinuprojektiin muun muassa dokumentoimalla sitä.

Valmis keinu kannettiin viimein elokuun puolivälissä uudelle paikalleen Iso-Rasin talon eteläpäätyyn, vaahteroiden ja omenapuun katveeseen. Kyseinen paikka on muuttunut kesän kuluessa avarammaksi, kun pensaikkoa on raivattu vastaamaan enemmän 1940-50-lukujen vaihteen asua. Tuohon miljööseen keinu sopii mitä mainioimmin. Narina kuuluu vastakkain istuttavaan pihakeinuun. Se on ikään kuin tuutulaulua. Verkkainen vauhti taustaäänin höystettynä antaa kävijöille pienen lepohetken museopäivän keskelle.

Valmiista keinusta on iloa niin kävijöille kuin museon henkilökunnalle.

Teksti: Janne Aakko