perjantai 30. tammikuuta 2015

Maamoottori Olympia


Lupaan ja vannon että ensi kesänä Kuralan Kylämäellä seisoo yeisön ihailtavana  ja Taavetti-traktorin seurana vajassa maamoottori Olympia. Se on lahjoitettu Turun museokeskuksen opetuskokoelmaan jo Kuralan toiminnan alkuaikoina, muttei toistaiseksi ole ollut pysyvästi esillä.


Eräs paimiolaissyntyinen herra vieraili Kylämäessä viime syksynä; hän oli etukäteen soittaen tiedustellut mahdollisuutta nähdä kotitilalleen aikoinaan kuulunut Olympia. Lahjoitustilanteessa kauan sitten hän ei itse ollut mukana, eikä esineestä siis ensikäden taustakertomuksia tähän mennessä oltu saatukaan. Tällaisesta pyynnöstä ei tietenkään kieltäydytä!

Paimiolainen pientila oli lohkottu itsenäiseksi vuonna 1919 Meltolan kartanosta, mutta tullut vieraamme isovanhempien viljeltäväksi jo vuonna 1905.  Valtava voimainponnistus maattomien joukosta ponnistaneille, oman tilan hankinta. Vaikka vieraamme tilaa torpaksi yhä nimittikin, on sillä ollut liki 8 hehtaaria peltoa, reilut 16 hehtaaria metsää ja muutama aari puutarhaa. Kelpo maatila tuohon aikaan, elinkelpoinen tila vielä 1900-luvun lopullakin!


Maailmansotien välisenä aikana suomalainen maatalous eli monella tavalla suotuisaa kautta. Varsinais-Suomessa maatilojen koneistaminen otti suuria harppauksia, tuottoisa ayrshire-karja syrjäytti vanhoja rotuja, ilmasto suosi vehnän viljelyä ja puutarhataloutta, sokerijuurikas tuotti tiloille rahaa. Etenkin 1930-luvulla talonpoikaa arvostettiin yhteiskunnan selkärankana. Ihanteena oli mahdollisimman omavarainen, karjataloutta ja viljelyä harjoittava maatila.

Paimiolaiselle tilalle valmistui lopulta uusi päärakennus vuonna 1929. Seuraava sukupolvi, vieraamme vanhemmat astuivat aurankurkeen ja avainten haltijaksi 1930-luvun puolivälissä ja rakensivat sekä uuden navetan että muita ulkorakennuksia.  Valtava voimainponnistus, jatkuva rakentaminen ja ylläpito.





Sotien jälkeen Suomi alkoi teollistua nopeasti, mutta uutta peltoa raivattiin asutustiloilla ja vanhoillakin viljelyksillä vielä vuosia sodan jälkeen. Salaojitettiin, koneistettiin, opeteltiin keinolannoitteita ja tuholaismyrkkyjä, kokeiltiin uusia leipäviljalajikkeita ja opittiin uuden rahanlähteen, rypsin viljely. 

Paimiolaiselle tilalle ostettiin käytetty maamoottori Olympia sodan jälkeen. Joku toinen havitteli sitä veneensä moottoriksi, mutta paimiolainen pientila vei voiton. Moottorilla käytettiin upouutena ostettua Sampo 55-puimakonetta. Valtava voimainponnistus sodasta selvinneelle pienviljelijälle, tilan pitäminen kehittyvän maatalouden tahdissa! 





Puimatyö suoritettiin yleensä ulkosalla, joten Olympiaa ja puimakonetta  kuljetettiin kuraisilla kuoppaisilla teillä kaukaisemmillekin peltolohkoille. Konevoimia yhdistettiin naapurin kanssa puinnin jouduttamiseksi ja toista autettiin vastavuoroisesti.  Jännitystä riitti niin koneiden kuljetusvaiheessa kuin pellolla sadepilvien uhatessa.


Sodan jälkeinen tuontisäännöstely päättyi viimein maatalouskoneidenkin suhteen 1950-luvun lopussa.  Paimiolaiselle tilalle ostettiin ensimmäinen traktori, harmaa Fergu. Konekyntöön siirtyminen oli tuohon aikaan tilalliselle huomattava arvonnousu. 1960-luvun kynnyksellä pelkkää hevosta ohjastava  varsinaissuomalainen isäntä oli jotenkin jo köykäisempää kastia ammattiveljiensä silmissä.





Fergu pyöritti myös puimakonetta, ja tähän asti ”lakan alla” (katoksen suojassa) säilytetty Olympia poistui pysyväissäilytykseen ”torkkuhuoneeseen”, kuten perheessä sanottiin (torkhuone < ruotsin kielen torkhus,  viljan kuivaushuone). Fergua ehti seurata voimanlähteenä vielä sähkömoottorikin, mutta jo 1960-luvun lopussa oli kannattavampaa hoitaa puinti vuokratyönä leikkuupuimurilla.
 
Maatalous muuttui huimaa vauhtia. 1950-luvun isänmaan rakentajat muuttuivat  1960-luvun kuluessa voi- ja viljavuoria tuottaviksi ”yhteiskunnan vihollisiksi”. Pellot oli syytä paketoida, karja hävittää ja nuoriso lähettää teollisuustyöhön. Valtava voimainponnistus maahan kiinnittyneelle ja maasta elantonsa ansainneelle, luopuminen.



Paimiolaisen tilan pellot vuokrattiin ulkopuoliselle viljelijälle. Kun  vieraamme  isän perunkirjoitus pidettiin, ei pienviljelyllä enää ollut tulevaisuutta, vaikka  tahtoa pitää peritty maa omissa käsissä olisi löytynytkin. Seurasi kiinteistön myynti, irtaimiston jako ja hävitys. Maamoottori Olympia päätyi paimiolaisesta torkhuoneesta turkulaisen tryskimakasiinin suojiin Kuralan Kylämäkeen.





Nelisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun Olympia oli viimeksi hyrähtänyt käyntiin, museoalueen rakennusten kunnostajina työskentelevät  kaupungin kirvesmiehet ottivat sen esiin varastosta. Silloin Kuralassa työskentelevät olivat vielä oman hiukan hirtehisen ilmaisunsa mukaisesti ”kollektiivinen yhteisö, jossa kaikki tekevät kaikkea”. Ei ollut sopimatonta, että Talotoimen kirvesmiehet käyttivät aikaa museon maamoottorin kunnostamiseen pärehöylän voimanlähteeksi!





Moottori purettiin alkutekijöihinsä, osat puhdistettiin,  jo aiemmin haljennut ja paikattu sylinteri paikattiin uudelleen, tulpat ja murentuneet tiivisteet uusittiin, puhki ruostuneen polttoainesäiliön tilalle teetettiin entisen kopio, ja niin vain lopulta ”löytyi kipinä”. Korvia hivelevä hillitty tuksutus ja jäähdytysveden pisarointi säestivät pärehöylän kolketta yleisön ihaillessa koneen ja ihmisen työtä.





Vieraamme kunniaksi pyöräytti koneen kunnostanut kirvesmies hyvän hyvyyttään Olympian jälleen käyntiin. Muutaman kerran täytyi tulppia tarkistella, antaa ryyppyä ja pyöräyttää vauhtipyörää kammesta niin että lattia notkahti. Maamoottorit ovat persoonallisia laitteita. Vieraamme mukaan Olympian ”kipinä saattoi hävitä” jo puimatyön lomassa pidetyn kahvitauon aikana, ja käynnistymistä jännitettiin joukolla. Mutta kun konemestari eli vieraamme isä oppi  moottorinsa oikut, hän sai sen kyllä käyntiin olosuhteissa kuin olosuhteissa.  Sai kun oli pakko! Sadon korjuu talteen oli vuodenkierron valtaisin voimainponnistus. 



 ***

Olympia -maamoottorin esite ja käyttöohje: Kansalliskirjaston digitaaliarkisto

perjantai 9. tammikuuta 2015

Puoli vuotta huonekaluvarastossa


Tyylisuuntien määrittelyä, mittaamista, inventaarionumeroiden tihrustamista, vanhojen syntien korjaamista. Näistä koostui vuoden 2014 jälkipuoli, jolloin työskentelin Turun Museokeskuksen huonekalukokoelman digitointiprojektissa. Tehtäväni oli kuvata huonekaluja, lähinnä tuolikokoelmaa, ja kirjata tiedot ylös Muskettiin. Tämän jälkeen tiedot julkaistiin Finna-tietokannassa.

Työskentely tapahtui huonekaluvarastossa sekä työhuoneessa rakennuksen ullakolla. Käytössäni oli väliaikainen kuvausstudio rakennettuna varastoon. Tyylillinen ulottuvuus oli laaja, huonekaluja oli aina 1600-luvulta (TMM 23114:29) 1900-luvulle ja renessanssityylistä moderniin (TMM 16335:1). Käydessäni läpi huonekaluja täynnä olevia hyllyjä annoin myös inventointinumerot huonekaluille, jotka olivat jääneet numerotta tai kadottaneet numeronsa. Uusia numeroita kertyi 123, vähän vajaa 1/5 kaikista läpikäydyistä huonekaluista. Oleillessani varastossa oli jännittävää kuvitella, millaiset ihmiset istuivat rokokootuoleilla niiden ollessa uusia, tai kuka halusi kunnostaa kustavilaistuolin uuteen käyttöön kymmeniä, ehkä yli sata vuotta tuolin alkuperäistä veistämistä myöhemmin. Sain käsitellä tuoleja, jotka ovat perimätiedon mukaan kuuluneet merkkimiehille, kuten Henrik Gabriel Porthanille (TMM 13358:6) ja oikeusoppinut Matthias Caloniukselle (TMM 21467). Toisaalta silmä lepäsi myös kansanomaisissa huonekaluissa, esimerkiksi punaisessa S-tuolissa (TMM 12196) ja värikkäässä, kustavilaistyylisessä, morsiustuolissa (TMM 7411).

Projekti kasvatti aivojen tietomäärää koko ajan. Toisaalta myös lihakset saivat harjoitusta. Aamulämmittely käynnistyi kiipeämällä ullakon työhuoneeseen, jonka jälkeen laskeuduttiin alas varastoon. Sitten lihaskunto-osuus: tuoleja täytyy nostella ylös-alas hyllyiltä. Joskus saattoi unohtaa jonkun tärkeän paperin tai muistikortin työhuoneeseen, mutta muutaman kuukauden jälkeen kiipeäminen takaisin ullakolle ei tuntunut enää mahdottomalta tehtävältä.

Työn alussa sain työskennellä työparin kanssa. Valitettavasti hän katosi kaukomaille, mutta pienin muutoksin työnteko onnistui yksinkin. Työolosuhteet olivat niin hyvät, kuin niihin pystyi vaikuttamaan. Kaksi työpistettä mahdollisti paikan vaihdon tarvittaessa. Kesän kuumimpaan aikaan siirsimme kirjallisuutta varastoon, joka oli miellyttävän viileä, siis ennen kuin varaston seisova ilma ehti lämmetä. Tuolien nostelu ja kuvauslamput lämmittivät tilaa tehokkaasti, joten liian viileä varasto ei ollut syksyn tultuakaan. Myös henkisesti olin tyytyväinen, että käytössäni oli kaksi työpistettä. Ikkunaton varastotila oli hieman klaustrofobinen, joten oli mukavaa välillä palata ihmisten ilmoille. Äänistä ei tosin ollut pulaa. Aloitettuani yksintyöskentelyn minulta vei muutaman viikon tottua kuuntelemaan ylemmän varaston kummitusaskelia pelästymättä. Päivien lyhennettyä ihmiset alkoivat myös kyselemään kummituksista. Hurjin ilmestys oli varastossa oleva kivikauden tyttö, joka onnistui pelästyttämään minut useasti. Joka tapauksessa sain sen käsityksen, että esineet haluavat aloittaa viikonlopun vieton ajoissa. Perjantai-iltapäivisin kannattaakin jättää varasto rauhaan.

Haluan kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet projektin toteuttamisessa, olipa apu sitten neuvojen antamista, ylimääräisiä käsipareja, tai vain henkistä sympatiaa.

Sirpa Ollila
Projektitutkija

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Kaupungin viimeiset sontakärryt?



Ei sitä nykyaikana, jolloin jätteet häviävät sanamukaisesti käden käänteessä wc:stä näkymättömiin, tule ajatelleeksi, miten läheisesti niiden kanssa aiemmin elettiin. No, pihan perällähän käymälä sentään aina sijaitsi, mutta sen monilukuinen läsnäolo tiiviissä kaupunkiasutuksessa ei päässyt unohtumaan. Nurkantakusen tuoksu kesäkuumalla muistutti siitä päivittäin, vaikka käymälän ruumaa olisi ahkerasti kalkittu. Kaduillakin tuoksu leijui, kun täysi lantakuorma ajoi ohi.

Kerron jäljempänä, miksi aloin tätä ajatella juuri nyt. Ensin muutama sana käymäläjätteen eli makkilannan,  kaupungin ja maaseudun välisistä suhteista noin sata vuotta sitten.  

Nykyisinhän kiinteistöt tekevät jätesopimuksen valitsemansa yrityksen kanssa, ja aivan samoin olivat kiinteistön omistajat aikoinaan velvolliset järjestämään käymälöidensä ruumien tyhjentämisen ja makkilannan pois kuljettaminen. Poliisijärjestys saneli, mihin vuoden ja vuorokauden aikaan haisevat kuljetukset liikkuivat. Avokärryillä kuljettamista rajoitettiin ankarammin kuin umpikärryillä kuljettamista:




Ote Sanomia Turusta –lehdestä  24.3.1896
Käymälöiden tyhjentämisestä huolehtivat asiaan erikoistuneet kuorma-ajurit eli lantakuskit, yhden miehen ja hevosen työparit, jotka kävivät kukin määräpaikoissaan tyhjentämässä sontaruumat. Ruuman sisältö lapioitiin kärryyn, joka poikkesi maalaistalojen vastaavista karjanlannan kuljetuskärryistä. Nehän olivat melko matalia ja usein takalaidasta avoimia tai avattavia, jotta lannan levitys pellolle sujui turhia nostelematta. Ihmislanta taas kuormattiin syvään tiiviiseen laatikkomaiseen kärryyn, jonka takasivu oli jyrkästi viisto kaiketi kuorman ulos kippaamisen helpottamiseksi. Yllä olevassa sanomalehtiuutisessa mainituiksi "peitetyiksi kärryiks" ne muuttuivat, kun päälle asetettiin saranoidut kannet.












Kärryn määränpää saattoi olla jokin kaupungin vuosittain määrittelemistä luvallisista lannan kaatopaikoista. 1900-luvun alussa niitä oli useita:







Ote Sosialisti-lehdestä 16.8.1910



Noihin aikoihin makkilanta oli jo muuttunut jätteestä myyntituotteeksi; ihmiskullaksikin
sitä näet nimitettiin. Suomen kaupunkien jätehuoltoa alettiin järjestää jo 1830-luvulla, jolloin Helsinkiin syntyi myös ensimmäinen lantaa jalostava pudrettitehdas. Pudretilla tarkoitettiin jollain lisäaineella jatkettua ja siten kuivitettua ”jauhelantaa” (Kyllä: putretti-sanan takana on tietenkin ranskan murusia tarkoittava sana poudrette, joten putretti on sanallista sukua jauheelle ja myös puuterille...)

1800-luvun lopulla makkilantaa alettiin kuljettaa kaupunkeja ympäröivän maaseudun pelloille lannoitteeksi, ja makkilannan hoidosta tuli yksi edistyksellistä viljelyä ajavien tahojen lempiaiheista. Maanviljelysseurat järjestivät makkilannanhoitokilpailujakin tehdäkseen asiaa tutuksi. Makkilannan käyttöä helpotti se, että vuosisadan vaihteessa myytiin jo yleisesti erinomaista kuivikeainetta, turvepehkua. Sitähän kuivatettiin soista mm rakennusten eristeeksi.
 
Näinkin innokkaasti makkilannan hoitoa harjoitettiin. Ote Uudenkaupungin Sanomista 16.6.1904
Lantakuskit ja kiinteistönomistajat tekivät tyhjennyssopimukset keskenään, ja kuskien välillä oli varmaankin olemassa epävirallisia aluejakoja. Erilaiset laitoks, kuten tehtaat, koulut ja kasarmit saattoivat myydä lannan tyhjennyksen ja itse lannan joko yhdessä tai erikseen kuorma-ajureille, tai sopia jonkun lähiseudun viljelijän kanssa tyhjennyksestä, ja tämä sitten hoitaa sen omin voimin tai ostaa kuorma-ajurin tekemään työt; käytäntöjä lienee ollut monenlaisia. Tiedetään myös, että ne kaupunkien lähellä asuneet karjanomistajat, jotka veivät itse maitoa kauppoihin, saattoivat ottaa paluupostissa samalla vaivalla kyytiin makkilantalastin. Maitotonkan ja makkilannan kuljettaminen yhdellä ja samalla kärryllä tai reellä oli  aivan mahdollista, ei ollut vielä puhettakaan nykyisistä hygieniavaatimuksista ja bakteerikammosta!
  
Lannoitteena ihmistuote on tunnetusti aivan erityisen voimaisaa, ja se varattiin tukevinta lannoitusta vaativille viljelyskasveille, kuten rehujuurikkaalle eli turnipsille. Myöhemmin makkilantaa alettiin rahdata erityisesti sokerijuurikkaalle, joka kaipaa tukevaa typpilannoitusta kasvaakseen kunnon järkäleeksi. Sokerijuurikkaasta oli 1910- ja 1920-lukujen taitteessa tullut Varsinais-Suomen alueella uusi ”rahakasvi”, jolla saatiin pieneltä alalta hyvä tuotto. Pontimena viljelyn aloittamiseen oli mm Salon sokeritehtaan perustaminen vuonna 1918. Sinne sato rahdattiin junalla, joten erityisesti rautatien varrella olevissa varsinaissuomalaispitäjissä satsattiin uuteen peltokasviin. Vuonna 1953 perustettiin lisäksi Naantalin sokeritehdas.

Jussi Suopuro ja Kari Hintsala Turun museokeskuksesta sekä hirvesalolainen Aulis Soininen sontakärryjen äärellä. Meneillään pakollinen renkaidenpotkiskeluvaihe.
Syy siihen, miksi ajatukseni alkoivat pyöriä käymäläjätteen ympärillä on se, että Turun Museokeskukselle tarjottiin syksyllä makkilannan kuljettamiseen käytettyjä lantakärryjä. Tuskinpa tarjotaan toiste, ei niitä voi olla jäljellä kovin paljon! Kenties käsissämme olivat peräti kaupungin viimeiset sontakärryt? Tilaisuuteen oli pakko tarttua. Kärryt otettiin vastaan ja liitettiin museokeskuksen opetuskokoelmaan.


Sontakärryt olivat Hirvensalossa, mistä niiden lahjoittajan vanhemmat olivat siirtokarjalaisina saaneet vuonna 1946 lunastaa viiden hehtaarin tilan. Viljelyn ohella perheen isä toimi kuorma-ajurina ja vuodesta 1950 alkaen turkulaisen väriliikkeen kuorma-autonkuljettajana. Näissä töissään hän tuli tietämään, että eräässä Vähä-Heikkiläntien varren kaupungille kuuluneessa peltoladossa lojuivat tarpeettomina vanhat sontarattaat. Elettiin jo 1960-lukua ja sontakuskit olivat jäämässä historiaan.

Pienviljelmällä oli tähän asti selvitty hevosen voimin, mutta kun vuonna 1964 ostettiin traktori, tarvittiin sen perään sopiva kärry. Vanhat sontarattaat sopivat mainiosti vetämään tilan vesiperäisten peltojen sokerijuurikassatoa. Sontakärryt, jotka aikoinaan veivät ihmiskultaa sokerijuurikaspellolle, alkoivat nyt kuljettaa sokerijuurikasta pois pellolta.


 Kärryn renkaita ei vaihdettu niiden siirtyessä uuteen tehtävään, joten näillä kumeilla on jytyytetty myös lantakuormia. Puisten hevosaisojen tilalle sen sijaan laitettiin kärryn pohjaan traktorille sopiva vetoaisa auton rungosta. Autoilusta aina kiinnostuneessa perheessä merkkikin muistettiin: runko on kuulunut Mercedes Bentz 170s vuosimalliin 1950.  Sontakärryn saranoidut kannet irrotettiin mutta talletettiin, ja kärrynlaitoja korotettiin irtolaidoilla, jotta pellolta saatiin kerralla vedettyä mahdollisimman paljon juurikassatoa.

Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä on hieno esine! Tärkeä osa kaupungin historiaa,  kulutuksen ja kaupan virtojen välikappale, ravinteiden kiertokulun mahdollistaja, symbolinen ja sananmukainen linkki kaupungin ja maaseudun välillä!



Värikuvat: Kari Hintsala ja Johanna Viitaharju
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...