keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Ysköspullo ja Porthanin kello


Mitä yhteistä on ysköspullolla 1900-luvun alusta ja Henrik Gabriel Porthanille kuuluneella taskukellolla 1700-luvun jälkipuolelta? Äkkiseltään vastaus vaikuttaa selkeältä: ellei oteta lukuun tiettyä muodon yhtäläisyyttä – molemmat ovat pieniä pyöreitä ja litteitä kiiltäväpintaisia esineitä – ja sitä, että molemmat kuuluvat nykyään Turun museokeskuksen kokoelmiin, ei näillä kahdella esineellä ole kerrassaan mitään yhteistä. 

Vai olisiko sittenkin? Itse törmäsin kumpaankin esineeseen pian sen jälkeen, kun olin vuoden 2017 alussa siirtynyt Turun yliopiston Suomen historian tutkijanpaikalta kokoelmatutkijaksi Turun museokeskukselle. Porthanin kello tuli vastaan etsiessäni museon kokoelmista Turussa 1700-luvulla valmistettuja taskukelloja, sen kun oli valmistanut turkulainen kelloseppä Jöran Gabriel Hagert vuosien 1762 ja 1772 välillä. Vaikka olin etsinyt kelloja, ajatukseni harhautui pohtimaan Porthania.


H.G. Porthanille kuulunut, turkulaisen Jöran Gabriel Hagertin vuosien 1762 ja 1772 välillä valmistama taskukello. Turun museokeskus, TMM1919

Porthanin nimi on tuttu kaikille Suomen historiaan perehtyneille niiden hänen tutkimustensa ja ajatustensa ansiosta, jotka kielellisen muodon ottaneina ja paperille painettuina ovat säilyneet meidän päiviimme asti. Näiden ajatusten johdosta hänet nostettiin esiin ”Suomen historian isänä”, kun myöhemmät tutkijapolvet ryhtyivät etsimään ja luomaan kansallisia merkkihenkilöitä (joista suurin osa tasa-arvon ja symmetrian ystävien suruksi on ollut juuri suurmiehiä). Menneisyyteen kohdistuvassa tutkimuksessaan Porthan monien muiden menneiden ja tulevien historiantutkijoiden tavoin itsekin asetti itsensä ajan ulkopuolelle ja tarkasteli sitä ikään kuin ylhäältä käsin. Samoin Porthanin töihin kohdistunut myöhempi tutkimus on ollut omiaan sijoittamaan hänen tutkijahahmonsa jonnekin ajallisuuden ja aineellisuuden tuolle puolen.

Porthanin kello kuitenkin palautti mieleeni toisenkin näkökulman tuohon myyttisiin mittasuhteisiin kohonneeseen tutkijahahmoon. Yliajallisella ajallisuuden tutkijalla on taustallaan aikaan ja aineeseen sidottu henkilö, mies nimeltä Henrik Gabriel Porthan, joka syntyi 8. marraskuuta 1739 Viitasaarella ja kuoli maaliskuun 16. päivänä 1804 Turussa. Hänellä oli paitsi palo tutkia mennyttä aikaa, myös tarve – ja kalliin hopeisen taskukellon avulla mahdollisuus – mitata omaa jokapäiväistä aikaansa. Tarkasteltavakseni näytti tarjoutuvan kaksi erilaista Porthania riippuen siitä, tutkailinko hänen tuotantoaan ja jälkimainettaan vai hänelle kuulunutta henkilökohtaista esinettä. Ristiriita kielen ja aineen piirtämien kuvien välillä näytti ylipääsemättömältä.
 
Porthan oli kuitenkin itse esimerkiksi vuonna 1781 kirjoittanut suomalaisia saarnoja käsittelevän väitöskirjan esipuheessa (käännös V. Tarkiaisen):

Suomen historia on niin köyhä kaikenlaisista muistomerkeistä, että miltei jokaista kirjainta, mikä menneinä vuosisatoina on lähtenyt maanmiestemme kädestä ja pelastunut kovasta kohtalosta, etsikööt ahneesti ne, jotka tahtovat koota meidän olojamme koskevan aineksen siinä mielessä, että se kenties voi olla avuksi tämän köyhyytemme vähentämisessä.
Kenties hän muistomerkeillä (monumentorum) tarkoitti vain tekstuaalista lähdeaineistoa eikä menneistä ajoista kertovia paikkoja, rakennuksia, raunioita ja esineitä. Silti on selvää, että ilman ainetta – paperia tai pergamenttia ja mustetta – eivät kielelliset muistomerkit olisi voineet säilyä nykypäiviin yhtään paremmin kuin rakennukset ilman niitä kiviä ja hirsiä, joista ne aikoinaan oli kasattu. Aivan yhtä ilmeistä on, että ilman kirjallista aineistoa yksittäisen rakennuksen tai esineen ilmaisuvoima on varsin rajallinen.

Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum, väitöskirja suomalaisista saarnoista, jälkimmäinen osa, 1781, Kansalliskirjasto

Samoin Porthanin oma kielellinen tuotanto on olemassa aineeseen sidottuna, painomusteen lumppupaperille säilömänä. Myös Porthanin taskukello tiedetään hänelle kuuluneeksi vain, koska museon kokoelmatietokannan teksti niin ilmoittaa, samalla kun kertoo, että kello on ostettu museon kokoelmiin 1890-luvulla Johan Martin Jakob af Tengströmin perillisiltä. af Tengström puolestaan oli Porthanin henkilökohtaisen ystävän, professori ja piispa, sittemmin arkkipiispa Jacob Tengströmin pojanpoika. Ilman kielen tietoa välittävää voimaa, ei mikään itse esineessä tätä kertoisi. Ajan mittaria ei mikään yhdistäisi menneen ajan tutkijaan.

Entä ysköspullo sitten? Ajallisuuden pohdinta tarjoaa minulle sopivan aasinsillan siirtyä tähän toiseen esineeseen. Monet ajan olemuksesta ja sen subjektiivisuudesta kiinnostuneet ovat ennemmin tai myöhemmin tavanneet ajautua Thomas Mannin Taikavuoren pariin. Itse tartuin kyseiseen teokseen vuonna 2017. Kuvaus Sveitsin vuoristossa sijaitsevasta, ikään kuin ajan tuolle puolen asettuneesta keuhkotautiparantolasta on mielenkiintoinen paitsi ajan olemukseen tarjoamiensa erilaisten näkökulmien, myös tarkan aineellisen ympäristön kuvauksensa vuoksi. Kertoja kuvailee kuvitteellisen parantolan rakennukset, sisustuksen ja esineistön erittäin yksityiskohtaisesti. Muun kuvailun yksityiskohtaisuuden vuoksi minua alkoi lukiessani vaivata eräs kohta (käännös Kai Kailan):
”Miesparka”, nainen sanoi. ”Piipittää pian viimeisillä rakkuloillaan. Nyt hänen täytyi taas mennä hakemaan apua Siniseltä Heikiltä” Rouva Stöhr lausui pilanimen ilman minkäänlaista tietoista vaikutuksen tavoittelua, itsepintaisen typerin ilmein, ja sen kuullessaan Hans Castorp samalla kertaa kauhistui ja tunsi halua nauraa.
Tämän jälkeen kertomus siirtyy eteenpäin ilman, että lukija saa tietää, mikä Sininen Heikki (Blauer Heinrich) oikeastaan on.

Ysköspullo, ”Sininen Heikki” 1900-luvun alusta. Turun museokeskus, TMM16130:8
Olin jo melkein ehtinyt unohtaa kyseisen kohdan, kun jonkin aikaa tämän jälkeen huomasin museon kokoelmiin kuuluvan pienen sinisen pullon. Pullon tiedot kertoivat, että kyseessä oli keuhkotautipotilaiden käyttämä ysköspullo. Hyvin nopeasti ymmärsin, että silmieni edessä oli Sininen Heikki itse. Nyt esineen tietoihin oli mahdollista yhdistää sekä sen saksalaisperäinen kutsumanimi että kaunokirjallisuuden välittämä kuva siitä inhimillisestä todellisuudesta, johon tuo pullo kuului. Jälleen olin joutunut tilanteeseen, jossa havaitsin kielellisen ja aineellisen todellisuuden vastavuoroisesti täydentävän toisiaan. Jälleen sain muistutuksen siitä, että ilman kielen apua esineet eivät voi kertoa juuri mitään. Jälleen päädyin näkemään sanojen onttouden ja merkityksettömyyden, kun aineellinen todellisuus ei ole osoittamassa niiden kuulijalle, mihin ne viittaavat.

Ysköspullon kotelo. Turun museokeskus, TMM18944:103
Vastaus kysymykseen ysköspullon ja Porthanin kellon yhteydestä on, että monien muiden sopiviin kirjallisiin lähteisiin yhdistettyjen esineiden tavoin ne ovat omiaan muistuttamaan kielen ja aineen vääjäämättömästä vuorovaikutussuhteesta. Kieltä ei voisi olla olemassa, ellei olisi aineellista todellisuutta, johon se viittaa ja johon sen korkeimmatkin abstraktiot pohjimmiltaan perustuvat. Aineellinen todellisuus olisi ihmiselle ontto, ellei kieli välittäisi siihen kiinnittyviä merkityksiä yksilöltä ja aikakaudelta toiselle. Tämä yhteys unohtuu valitettavan usein monelta kielellisiin rakennelmiin keskittyvältä historiantutkijalta siinä missä usealta esineiden aineellisuuteen syventyneeltä museotutkijalta. Siksi muistutus tuntuu yhä olevan tarpeellinen.

Lauri Viinikkala


Kirjoitus on julkaistu myös Lastuja Suomen historiasta -blogissa, https://blogit.utu.fi/suomenhistoria/yskospullo-ja-porthanin-kello/



maanantai 12. helmikuuta 2018

Klassisismin raunioilla





Arkkitehti Erik Bryggmanin ja Ilmari Ahosen vuonna 1926 suunnitteleman Hotelli Seurahuoneen Eerikinkadun puoleisen muurin ”sortuminen” viime vuoden lopulla palautti monelle 1980-luvun rakennussuojeluaktivistille mieleen saneerauksen, jossa viimeisetkin rippeet Suomen klassisistisimmaksi interiööriksi luonnehditusta ravintolasalista hävitettiin. Museon tutkijat dokumentoivat tiloja kolmekymmentä vuotta sitten ja olimme valppaina myös nyt – uuden saneerauskierroksen tultua jälleen ajankohtaiseksi.

Vuonna 1928 valmistunut kerrostalo - Asunto-Oy Eerikinkatu 23 - palveli ensimmäiset vuosikymmenet vain osittain hotelli- ja ravintolatointa. Humalistonkadun puolella katukerroksessa oli viisi liikehuoneistoa ja hotellin vastaanotto, II kerroksessa  ravintola ja III-V kerroksissa yhteensa 43 matkustajahuonetta. Eerikinkadun suuntaisessa kuusikerroksisessa pihasiivessä oli 95 asuinhuonetta ja Kokoomuksen Nuorten huoneisto.

Rakennus toteutettiin turkulaisten voimin: 7,5 milj. mk maksaneen rakennuksen urakoi Veljekset Ahdin rakennusliike vastaavina rakennusmestareina Y. Vuokko, V. R. Tuominen ja E. Rantakaisla.  Lujuuslaskelmat teki insinööri E. Henriksson.

Ravintolasalin klassisistisen dekoraation toteuttivat Erik Bryggmanin laatimien luonnospiirustusten mukaan taiteilijat Nikolai Kaario, Cerdis Acke ja kuvanveistäjä Aarre Aaltonen. Aarre Aaltonen teki myös Eerikinkadun puoleiseen päätyyn pyöreät reliefit, mutta niiden kerrotaan rikkoutuneen jo rakennusvaiheessa ja korvatun sileillä medaljonkikentillä.


Yläkuvassa Erik Bryggmanin luonnospiirustus, jonka mukaan taiteilija Aarre Aaltonen toteutti ravintolasalia kiertäneen reliefin. Vasemmalla 30 vuotta sitten otettuja diakuvia. Turun museokeskus (TMK), Kaarin Lehtonen 1987.

 
Suomen klassisistisimmaksi interiööriksi luonnehditun Hotelli Seurahuoneen ravintolasalin tanssilattian yllä oli alkujaan 10 pylvään kannattama baldakiini. Sen koristeaiheet toteutti ruotsalainen kuvataiteilija Gerdis Acke, joka oli opiskellut kuvanveistoa Aarre Aaltosen johdolla. Taiteilija Nikolai Kaario vastasi ravintolasalin kiiltävän katon ja muiden erityisosaamista vaativien pintojen maalaustyöstä. Ravintolan kalusteet suunnitteli Erik Bryggman. Kuva TMK.

Ravintolasali oli pohja-alaltaan L-kirjaimen muotoinen. Humalistonkadun suuntaisen salin seinä oli koristeltu muuri-imitaatiolla, jonka yläpuolella kiersi antikisoiva friisi. Reliefin valmisti kuvanveistäjä Aarre Aaltonen Erik Bryggmanin luonnoksen pohjalta. Ravintolasalin kalustus uusittiin vuosina 1949-50 Erik Bryggmanin suunnitelmien mukaan, ja tässä yhteydessä tilaa jakaneet pilarit ilmeisesti verhoiltiin kuvassa näkyvin peilein. TMK/Turun Sanomat.





Ravintolat ja hotellitilat uusitaan tyypillisesti 20-30 vuoden välein. Näin on tehty myös Hotelli Seurahuoneessa: mm. 1930-luvun lopulla pihasiiven III, IV ja V kerroksen asuinhuoneistot jaettiin hotellihuoneiksi ja vuosina 1949-1950 ravintolan ja hotellin kalusteet uudistettiin. Suuri muutosvaihe alkoi 1960-luvun alussa, jolloin taloon asettui Pohjoismaiden Yhdyspankin pääkonttori: I-kerroksen liikehuoneistot modernisoitiin, samoin II kerroksen ravintola ja hotellihuoneet. Ravintola kuitenkin säilytettiin paikoillaan ja reliefi näkyvissä. Tanssilattian baldakiinille kävi huonommin: sen läpi vedettiin IV-putket ja koko komeus jäi uuden alakaton kätköihin. Pylväät, joita kantavina ei ollut mahdollista poistaa, raikastettiin mosaiikkilaatoin.

Aarre Aaltosen taideteoksen kohtaloksi koitui vuosina 1987–88 toteutettu uudistus, jonka yhteydessä suhtautuminen 1920-luvun klassisismiin sai uudenlaisen ulottuvuuden. Uusi yökerho koverrettiin Eerikinkadun puoleisen muurin suojaamaan kallioon. Muuri palautettiin kulissiksi ja 2. kerroksen vanha ravintolasali pilkottiin hotellihuoneiksi. Ravintolasalin seinän yläosassa kiertänyt,  antikisoiva reliefi taltioitiin hotellihuoneiden vessojen seinärakenteisiin IV-putkien taakse ja tanssilattian pylväät väliseinärakenteisiin. Toki maakuntamuseon rakennustutkijat olisivat suoneet reliefin säilyvän matkailijoita ilahduttamassa, mutta ainoastaan katkelma siitä sai jäädä näkyville pieneen välieteiseen.

Eerikinkadun muuri suojasi alkujaan kalliota, joka muodosti pihaterassin. Nyt vuosina 1987-88 rakennetun yökerhon vuoro on antaa tilaa uudelle aamiaishuoneelle. Nyt muuri harkotuksineen  rakennetaan jälleen kerran uudelleen. TMK, Kaarin Kurri (KK) 2017.
Yökerhon jo roskalavalle päätyneet kipsikrumeluurit "antikisoivine palmetteineen" edustivat 1980-luvun ravintolasisustusta, jossa leikiteltiin talon historiallisilla ominaispiirteillä. TMK, KK 2017.
Vastaavalla tavalla kuin "kasaridiskossa" levittätyivät puristemassaiset antiikin aiheet 1. kerroksen ravintolatiloissa. Myös niiden vuoro on väistyä. TMK, KK 2017.

Purkutöiden edettyä II kerroksen hotellihuoneisiin tulivat ensimmäiset osuudet odotetuista reliefeistä näkyviin. osa reliefistä oli suojattu vanerilevyin, mutta osa toimi putkikanavan takaseinänä sellaisenaan. TMK, KK 2018.
Kolmekymmentä vuotta on taideteokselle pitkä aika muhia kosteiden tilojen rakenteissa, ja nyt, kun käyttöikänsä päähän tulleiden rakenteiden ja talotekniikan uusiminen alkoi, odotimme huolestuneina, mitä hotellihuoneiden eteisten ja kylpyhuoneiden alas laskettujen kattojen kätköistä paljastuu. Iloksemme saatoimme todeta, että itse reliefit ovat kestäneet hämmästyttävän hyvin. 1980-luvun urakoitsija oli pitänyt suurelta osin lupauksensa ja jättänyt väliseiniin reliefin kohdalle pienet raot. Reliefin alapuoliseen muuri-imitaatioon ei ollut suhtauduttu samalla pieteetillä.

Aarre Aaltonen on tehnyt reliefin 1920-luvun lopulla suoraan seinäpintaan, joten sen irrottaminen ja siirtäminen uuteen ravintolaan tai taltioiminen museokeskuksen varastoon ei valitettavasti osoittautunut mahdolliseksi. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäin tilanteen dokumentoiminen.


Antiikin kilpa-ajuri hevosineen puskee läpi seinän. TMK, KK 2018.

Sulottaren leijona on jäänyt muuratun kanavan taaksen ja yhteys lapseen (katso alempi kuva) katkennut. TMK, KK 2018.


Reliefejä rujompi on ollut Gerdis Acken muotoileman baldakiinin kohtalo. Se uhrattiin jo 1960-luvulla ilmanvaihdon tarpeisiin.



Ravintolasaliin liittyvän sivukäytävän seinäpinnat ovat olleet alkujaan jäsennellyt peiliaihein. TMK, KK 2018.

Vanhojen rakennusten peruskorjauksessa tyypillistä on uusia aiempien saneerauskierrosten talotekniikka ja poistaa niitä suojanneet levytykset ja koteloinnit. Niiden alta paljastuvat pinnat antavat usein  korvaamatonta tietoa menneen aikakauden herkullisista väreistä ja pintakäsittelyistä.


II kerroksen ravintolahuoneistoon kuului alkujaan nk. näyttelyhuone, jonka ovea kehystää pylväspari. Myös sen yläpuolisen arkkitraavin herkät koristeaiheet paljastuivat levyjen kätköistä. TMK, KK 2018.

Seurahuoneen rakenneavauksissa paljastui myös kiinnostavia yksityiskohtia talon rakenteesta. Insinööri Emil Henrikssonin vuonna 1927 tekemien rakennepiirustusten mukaan käytävien välipohjia kannattamaan valettiin tuolloin tavanomaiset suorat palkit, mutta syviin hotellihuoneisiin venepalkit. TMK, KK 2018.


Nyt Hotelli Seurahuoneen vessat ja hotellihuoneet rakennetaan uudelleen ja reliefit sekä baldakiinin fragmentit kätketään taas odottamaan seuraavaa peruskorjausta. Toivottavasti kolmenkymmenen vuoden päästä aika on kypsä ravintolan entistämiselle.  


Kaarin Kurri








Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...