tiistai 21. heinäkuuta 2015

Rakennustutkijan huvittelua ja arkistolöytöjä



 Eija kertoili toukokuussa blogissa rakennustutkijan työpäivästä, joka on moninainen ja monipuolinen. Jatkan samasta aiheesta, hieman toisesta näkökulmasta. Kertoilin hieman tästä myös viimeisimmässä Rakennusperinteen Ystävien Tuuma 2/2015 lehdessä.
Aluksi on ehkä hyvä selventää turkulaista rakennustutkija-työnjakoa. Varsinais-Suomen alueella meitä työskentelee neljä rakennustutkijaa, joista yksi kiertää maakuntaa, toinen huolehtii alueen inventointien sujumisesta, kolmas pyörii Turun keskustan alueella ja neljäs Turun muilla alueilla. Omaan työsarkaani kuuluvat Turun esikaupunkialueet, mutta myös maaseutumainen Paattinen sekä Turun alueen saaret.

Rakennustutkijan työpäivät voivat tosiaan olla hyvinkin monipuolisia. Aina ei tarvitse sentään pähkäillä kaavoitukseen liittyviä kysymyksiä, miettiä rakennusten purkuasioita tai vääntää lausuntoja. Tänä keväänä olen ehtinyt jopa huvittelemaan eli viettämään aikaa arkistossa.

Meiltä rakennustutkijoilta pyydetään usein tietoa ja tekstiä alueemme rakennuksista. Mutta mitään tietoa ei voi antaa ilman tutkimusta. Nyt on valmistunut kulttuurikuntoilureitti Pansioon, johon liittyvää tutkimusta tein pitkin kevättä. Pitäähän alueen historia tuntea hyvin, ennen kuin siitä voi edes lyhyesti kirjoittaa. Pansion kylän historiaa varten pääsinkin piipahtamaan sinne arkistoon. Pansion Vähätalo on ollut Seilin hospitaalin virkatalo ja oli tiedossa, että virkatalon tarkastajan arkistosta löytyy joitakin asiakirjoja, mm. katselmuksia. Ne löytyivätkin hyvin, ja katselmusasiakirjoissahan on paljon yksityiskohtaista tietoa rakennuksista sekä niiden kunnostustarpeista. Ei sitä tietoa toki kaikkea tarvittu lyhyessä opaskartan tekstissä, mutta taustan tunteminen on tärkeää.

Ote Pansion Vähätalon v. 1842 katselmuspöytäkirjasta, jossa kerrotaan pihapiirissä olleesta, silloisen tilan vuokraajan Christian Trappin omaksi mukavuudekseen v. 1784 rakennuttamasta kaksikerroksisesta asuinrakennuksesta. Rakennus on tuhoutunut 1900-luvun alussa. Asiakirja: TMA/Turun ja Porin läänin 1. piirin virkatalojen tarkastajan arkisto.

Pansion Vähätalon vuonna 1801 rakennettu lampuodin asuinrakennus vasemmalla ja oikealla vuonna 1804 rakennettu renkitupa/leivintuparakennus. Kuva SK 2015.
Pansion Vähätalon papereiden joukosta löytyi sattumalta myös läheisen Pahaniemen Keskitalon papereita, se kun myös oli aikoinaan Seilin hospitaalin virkatalo. Mutta sen historiaan en ole vielä ehtinyt perehtyä tarkemmin.

Arkistotutkimus on aina antoisaa ja todella mukavaa, siksi sitä meillä kutsutaankin huvitteluksi. Tällä kertaa tein noiden Pansion papereiden joukosta myös löydön. Siellä oli nimittäin kirje, jossa pyydettiin kaikkien Seilin virkatalojen papereiden lähettämistä Seilistä virkatalojen tarkastajalle. Kirjeessä oli myös mainittu nuo talot, joita oli ympäri Varsinais-Suomea. Asutustarkastajan arkistossa ei kyseisten talojen papereita kuitenkaan löytynyt. Salapoliisivaistot heräsivät ja tilasin Seilin sairaalan arkiston joukossa olevat asiakirjat nimeltä hospitaalitila. Bingo! Siellä niitä oli piilossa, Maskun Danilan, Nauvon Haverön, Liedon Pyhällön Kallosen Takatalon sekä Raision Vaisaaren Ylhäisten talojen katselmukset 1700-luvulta 1900-luvulle. Ikävä kyllä, olisin kaivannut Kähärin hospitaalitalon katselmuksia, mutta niitä siellä ei tietenkään ollut. Mutta tiedoksi nyt muillekin, että jos noista taloista kaipaatte tietoja, etsikää niitä Seilin sairaalan kohdalta!

Sanna Kupila




perjantai 17. heinäkuuta 2015

Kulturarv som blomstrar i landskapets lokalmuseer

Traditionella krukväxter på glasverandan på Ett Hem.


Museer har av tradition fokuserat mest på att bevara föremålssamlingar och byggnader. Redan vid förra sekelskiftet var man ändå medvetna om att även växter och levande samlingar utgör ett viktigt kulturarv och många museer började redan då arbeta med att bevara gamla kulturväxter som hörde ihop med någon museibyggnad eller var typiska för bygden. I Egentliga Finland finns många lokalmuseer som har ett växande kulturarv värt att bekanta sig med.


 

Sagalunds pedagogiska odlingstraditioner. Sagalunds grundare, folkskolläraren Nils Oskar Jansson (1862-1927) var inte bara museiman, utan även botaniskt bevandrad. Jansson undervisade sina elever på Vreta folkskola nyttoväxtodling och ville med hjälp av växter uppfostra sina elever att uppskatta skönheten. Jansson drömde om att skapa en museipark som samtidigt var en botanisk trädgård och samlade såväl lokala som exotiska växtarter.

 

Många växtarter har överlevt i museiparken ända sedan Janssons tider. Vi finner bl.a. borsnejlikor, brandliljor, vallmo, kaprifol och en midsommarpion som förvildats på museiområdet. Omkring Vreta folkskola växer askar som skoleleverna planterat och på museiområdet finns äppelträd från samma tid. Museet har publicerat en brochyr som fungerar som karta över de historiska växterna.


Den levande lantgården Falla och barnens köksträdgård.


Som ett nationellt barnkulturcenter uppfostrar Sagalund barn i principerna av ekologisk nyttoodling även idag. Omkring den levande lantgården Falla finns barnens egna trädgårdsland, där bl.a. skolklasser, 4H och museets egen eftisklubb odlar potatis, ärter, morötter och annat som på hösten ska tillredas i den levande lantgårdens kök.

 
Yläne – Huvitus-äpplets och Antton Korvas hemvist. Även Yläne hembygdsmuseum har en stark tradition i att värna om det levande kulturarvet. Museet deltog för några år sedan i projektet Perinnekasvit museopuutarhoissa. Ett resultat av projektet blev anläggningen av Antton Korvas trädgård.


Korvas trädgård på försommaren.


Delvis anknyter projektet till upptäckten av moderträdet till äppelsorten ”Huvitus” på en gammal torpartomt i Yläne. Torparen Juho Korpela (1859-1934) sades ha sått trädet ur frö. Genom ympning spred sig Huvitus-äpplet sedan till många gårdar, bland annat konstnären Vihtori Ylinens. Från Ylinens trädgård fann sedan Huvitus-äpplet sin väg till professionella plantskolor och vidare förädling.


Namnet ”Korvas trädgård” kommer från den självlärde Ylänebotanisten Antton Korva (f. 1888). Korvas trädgård är en samling prydnads- och nyttoväxter som har långa anor i trädgårdar i Yläne. Det handlar alltså om lokalt anpassade stammar. Museet bevarar över hundra olika arter. På museets webbsida finns rikligt med information (på finska) om växtsamlingen, Anton Korva och Huvitus-äpplets historia.


 
Spår av klostrets örtagård. Även det inte finns mycket konkreta synliga rester kvar av Nådendals birgittinerkloster, kan man bekanta sig med klostrets historia på Nådendals museum. Klosterväsendet har haft en stor betydelse för nyttoväxtkulturen i vårt land. Framför allt har klostren introducerat många nya medicinalväxter och undervisat i deras användning. Det har funnits en örtagård på Nådendals kloster och vi känner även till något av vad som växte där, tack vare arkeologiska fynd och en örtabok som bevarats från medlet av 1400-talet.

 
Museet omfattar ett borgarhem med trädgård mitt i gamla stan. På den charmiga gården finns historiska rosor men även en bänk med medicinalväxter av samma arter som funnits i klostrets örtagård.






Nytto- och prydnadsodlingar av lokala växtstammar finns även på många andra museer, bl.a. Tavastila museum i Mietois, Ketonens torp i Rusko och Nousis hembygdsmuseum. Museibyggnader som bevarats på sina ursprungliga platser har ofta också gamla kulturväxter i sin närmaste omgivning, till exempel ett äppelträd av mycket ansenlig ålder på Rimito museums gårdstun eller förvildade perenner kring Viiais gård i Tövsala.

Trädgården på Hedvigs Minne i Nådendal.

Historiska nyttoväxter på Tavastila hembygdsmuseum i Mietois.

Sagalunds museum: Museivägen 7, Kimito.            www.sagalund.fi
Yläne hembygdsmuseum: Liisantie 13, Yläne         www.museoylane.fi
Nådendals museum: Katinhäntä 1, Nådendal           www.naantali.fi/museo
Ett Hem: Biskopsgatan 14, Åbo                               www.etthem.fi
Tavastila hembygdsmuseum: Tavastilantie 11, Mietois
Rimito museum: Kirjalan kirkkotie 2, Rimito

Kasvavaa ja kukkivaa kulttuuriperintöä maakunnan museoissa



Perinteisiä huonekasveja Ett Hem-museon kuistilla.


 Perinteisesti museot ovat keskittyneet vanhojen rakennusten ja esinekokoelmien säilyttämiseen. Jo viime vuosisadan vaihteessa tiedostettiin kuitenkin jo kasvienkin olevan kulttuuriperintöä ja monet museot pyrkivät säilyttämään myös kasveja, etenkin sellaisia jotka kuuluvat jonkun museoiden rakennuksen yhteyteen tai ovat tärkeitä paikkakunnan historialle. Varsinais-Suomesta löytyy paljon merkittävää kasviperintöä säilyttäviä ja esitteleviä paikallismuseoita.


Sagalundin pedagoginen kasviperintö. Sagalundin museon perustaja, kansakouluopettaja Nils Oskar Jansson (1862-1927) oli paitsi museomies myös kasvien ystävä. Jansson opetti oppilailleen Vretan koulussa hyötyviljelyä ja halusi myös kasvien avulla kasvattaa heidät arvostamaan kauneutta. Hän haaveili museostaan myös kasvitieteellistä puutarhaa ja keräsi sekä kansakoulun että naapuritontin museon alueille paljon paikallisia kasvikantoja.


Janssonin ajoilta yli sadan vuoden takaa on säilynyt monia kasvikantoja, mm. harjaneilikoita, ruskoliljoja, unikoita, köynnöskuusamia sekä museon tunnuskasviksi nimetty juhannuspioni. Vretan kansakoulun ympärillä kasvaa oppilaiden istuttamia saarnia ja museoalueelta löytyy myös samalta ajalta säilyneitä omenapuita. Janssonin aikaisiin kasveihin voi tutustua museon julkaiseman esitteen avulla.

Fallan elävä maatila ja lasten kasvimaa.
 
Osana valtakunnallista lastenkulttuurikeskusten verkostoa Sagalund toimii myös elävänä museona, jossa nykypäivänä opetetaan lapsille ekologista elämäntapaa menneisyydestä oppien. Lapsilla on museoalueella omia kasvimaita, joissa viljellään perinteisiä hyötykasveja. Niin läheisen koulun oppilailla kuin museon iltapäiväkerholaisilla ja 4H-yhdistyksellä on museolla omat kasvimaansa, joiden sadosta valmistetaan syksyn tullen ruokia Fallan elävässä maatilassa.



 Huvituksen koti on Yläneellä. Myös Yläneen kotiseutumuseolla perinnekasvien vaaliminen on vahvaa. Museo osallistui joitakin vuosia sitten Perinnekasvit museopuutarhoissa-hankkeeseen, jonka yhteydessä museolle perustettiin Antton Korvan kasvitarha.

Korvan kasvitarha alkukesällä.
 
Osittaisena kimmokkeena kasvitarhaprojektille toimi Yläneeltä vanhan Korpelan torpan tontilta löytynyt Huvitus-omenalajikkeen kantayksilö, jonka torppari Juho Korpela (1859-1934) oli kylvänyt siemenestä. Tästä puusta levisi paljon vartteita, mm. taiteilija Vihtori Ylisen puutarhaan, josta se lopulta päätyi laajempaan jalostukseen.


Nimi ”Korvan kasvitarha” puolestaan tulee yläneläiseltä itseoppineelta kasvituntija Antton Korvalta (s 1888). Korvan kasvitarhaan ja museon muihin penkkeihin on kerätty koriste- ja hyötykasveja yläneläisiltä pihoilta, eli kyse on paikallisista kasvikannoista. Yläneen kotiseutumuseolla viljellään yli sataa paikallista kulttuurikasvilajia. Yläneen museon verkkosivut tarjoavat runsaasti tietoa niin Antton Korvasta, museon kasvikokoelmista kuin Huvitus-omenastakin.

 
Luostarin yrttitarhan jäljillä. Vaikka Naantalin birgittalaisluostarista ei ole paljoa näkyvää maanpinnan yläpuolella, voi luostarin historiaan perehtyä Naantalin museossa keskellä vanhaakaupunkia. Luostarilaitos on merkinnyt paljon maamme hyötykasvikulttuurille. Erityisesti luostarit toivat maahan monien lääkekasvien viljelyn. Naantalin luostarilla tiedetään olleen yrttimaan, jonka sisällöstä tiedetään jonkin verran sekä arkeologisissa kaivauksissa löytyneiden kasvijäänteiden että 1400-luvun puolestavälistä säilyneen luostarin yrttikirjan avulla.

 

Museoon kuuluu paikallaan säilytetty Hiilolan porvariskoti, jossa on erittäin kaunis pihapiiri. Pihapiiristä löytyy monien historiallisten ruusulajikkeiden lisäksi myös yrttimaa, jossa kasvaa samoja lääkekasveja joita tiedetään viljellyn myös Naantalin luostarissa.

 


 
Paikallisista kasvikannoista koottuja hyöty- ja koristekasvimaita löytyy myös mm. Mietoisten Tavastilan museosta, Ruskon Ketosen torpalta ja Nousiaisten kotiseutumuseosta. Paikallaan säilyneiden talomuseoiden pihapiireistä löytyy yleensä myös arvokkaita kulttuurikasveja, esimerkiksi Rymättylän museon pihapiirissä kasvava erittäin iäkäs omenapuu.
 
Haartmanin kotimuseon puutarha Naantalissa.
 
Mietoisten Tavastilan hyötykasvitarha.

 
Sagalundin museo: Museontie 7, Kemiö.          www.sagalund.fi
Yläneen kotiseutumuseo: Liisantie 13, Yläne   www.museoylane.fi
Naantalin museo: Katinhäntä 1, Naantali          www.naantali.fi/museo
Ett Hem: Piispankatu 14, Turku                        www.etthem.fi
Tavastilan kotiseutumuseo: Tavastilantie 11, Mietoinen
Rymättylän museo: Kirjalan kirkkotie 2, Rymättylä

torstai 16. heinäkuuta 2015

Heilu keinuni korkealle! – osa 2: alkuvauhtia Amerikasta



Sanomalehden koko sivun täyttävästä rautakaupan mainoksesta silmäni poimi sanan ”perinnekeinu”. Kuvassa oli tuttu vastakkain istuttava puutarhakeinu, jollaista Kuralan kokeiluverstaalla juuri rakennetaan. Hiukan hymyilytti, perinne-sanaa kun viljellään usein melko väljästi. Mutta juuri puutarhakeinun suhteen sanan käyttö on kuin onkin oikeutettua – kyllä sadan vuoden historia tekee puutarhakeinusta perinnettä.

Tämän päivän ihminen saattaa mieltää vastakkain istuttavan keinun supisuomalaiseksi tai vähintään pohjoismaiseksi pihakalusteeksi. Vastakkain istuttavaa mallia mainostettiin kuitenkin meillä lehdissä jo aivan 1900-luvun alussa täysin erilaisella mainesanalla: amerikkalainen.

Dagligt Allehanda 14.6.1901 s 2
Helsinkiläisen Finska Industri-Magasinetin mainoksessa näemme amerikkalaisen kokoontaitettavan puutarhakeinun, jonka halpuuden mahdollisti suuri valmistusmäärä. Koska se oli todettu ”olemassa olevista parhaaksi ja käytännöllisimmäksi”, markkinoilla täytyi siis olla muitakin keinumalleja. Epäilen kuitenkin, ettei sellaisia löytynyt Suomesta, vaan että mainoksen teksti on lainattu keinun kotimaasta ja kuvaa siis sikäläisiä oloja. Amerikkalaisista Sears, Roebuck & Companyn postimyyntiluetteloista keinuja nimittäin kyllä löytyy vuoden 1897 kuvastosta alkaen.

Lähde: 1897 Sears Roebuck & Co Catalogue, näköispainos 2007

Yritys oli alkanut julkaista kuuluisaksi tullutta, kaikkea mahdollista myyvää katalogiaan kahta vuotta aiemmin. Sears, Roebuck & Company  oli juuri SE postimyyntifirma, jonka avulla Villi länsikin valtaamisen jälkeen kalustettiin ja vaatetettiin. Rautatiet ja postilaitos mahdollistivat sen, että amerikkalainen farmari saattoi 1900-luvun alussa ostaa postimyynnistä vaikkapa kokonaisen  talopaketin; siihen verrattuna  kokoon taitettavan puutarhakeinun rahtaaminen oli pikku juttu! Preeriallakin siis varmasti keinuteltiin lawn swingissä, eli  four passenger swingissä eli face to face swingissä.

Amerikasta tuotu vai omaa valmistetta? Palvelijatarkodin asukkaita  pihakeinussa Turussa vuonna 1946. Kuva Turun Sanomat / Turun museokeskus
Etumäärite lawn eli nurmikko viestii, että keinu on tarkoitettu avoimelle paikalle, jossa istuinta ei voi ripustaa mihinkään, ja keinu tarvitsee tätä varten oman kehikon. Se on siis eri juttu kuin porch swing, ilmiö jota meillä tuskin tunnetaan, mutta joka on 1800-luvun jälkipuolelta asti  kuulunut liki erottamattomasti amerikkalaiseen omakotitaloon. Kaikkihan me olemme sen elokuvissa nähneet: laaja avokuisti, ja siellä kattoon ripustettu keinu, niin vakavien perhekeskustelujen kuin romantttisten kohtaamistenkin näyttämö.

Sivumennen sanoen: amerikkalaisilla on jostain syystä aivan erityinen suhde keinuihin. Jos porch swing jostain kodista sattui puuttumaan, siellä sen korvasi kuistille nostettu keinutuoli. ”How this lazy and ungraceful indulgence became general, I cannot imagine, but the nation seems so wedded to it, that I see little chance of it being forsaken”, päivitteli eurooppalainen matkaaja Harriet Martineau jo vuonna 1838 amerikkalaisten outoa viehtymystä keinumiseen. Omat pinnaselkäiset keinutuolimme ”nakkilalainen” ja ”urjalalainen” ovat nekin juuri amerikkalaista perua. Sieltä malli - joka puolestaan oli muunnos englantilaisesta 1700-luvun puutarhaistuimesta, windsor-tuolista - meille rantautui 1800-luvulla. Sellaista kulttuuri on, se syntyy lainatun soveltamisesta omiin olosuhteisiin!  

Näin kävi myös amerikkalaiselle puutarhakeinulle. Kun ensimmäiset yksilöt oli laivattu Suomeen, ei  kestänyt kauaa, kun keinua alettiin valmistaa kotimaisin voimin.  Idean kopioi ehkä peräti ensimmäisenä E. & J. Leinon liike, joka toimi Salossa vuodesta 1900 alkaen. Puusepänverstaasta maatalouskaluihin, kulkuvälineisiin, kalusteisiin ja rautakauppatavaraan laajentanut yritys sijoittui rautatien äärelle ja pysytteli tarkkavainuisesti ajan hermoilla. Maataloudessa oli meneillään koneistamisbuumi, ja Leinon tehtaalta maaseudulle levisi mm potkukelkkoja, käsikäyttöisiä Tuulikki-viskureita, Leino-liesiä  ja – kuinka ollakaan – Amerikasta kopioituja Aino-tuulimoottoreita ja niihin sopivia vesipumppuja.


Uusi Aura 6.5.1903 sivu 4
E.&J. Leino, Hintaluettelo omista valmisteista No 82, vuodelta 1916
Leinon tehtaan keinussa on kuitenkin amerikkalaiseen esikuvaan verrattuna omanlaisensa istuin – Amerikasta rahdatussa keinussa istuttiin jäyhästi suoraselkäisessä, pystyrimasta kootussa istuimessa, kun taas suomalainen vaakarimainen ja selkää mukavasti myötäävä istuin on epämääräisen tuttu… eikä ihme, sillä sehän on yhtä kuin 1800-luvun loppupuolella nopeasti yleistynyt sälepenkki! Sälepenkki, joka löytyi 1900-luvun alkaessa varmaankin jokaisesta kaupunkipuistosta, juna-asemalta, höyrylaivan kannelta, monesta kartanosta ja pappilasta, ja joka alkoi juuri löytää tiensä myös ensimmäisiin talonpoikaispihoihin.

Sälepenkki. Kuva kirjoittajan.
Leinon tehtaan tuotetta kutsuttiin kotimaisesta valmistuksesta ja omasta muokkauksesta huolimatta edelleen ”amerikkalaiseksi”. Sanasta oli nyt tullut mallinimi ja myyntivaltti. Amerikkalaisuus toimi uudenaikaisuuden, edistyksellisyyden ja kaiken kaikkiaan ihmeiden synonyyminä.

Keinu kuuluu  pienenkin talon pihaan. Kuva Turun Sanomat, 1920-30-luku / Turun museokeskus.
Leinon tehtaan keinua näyttää myydyn nimenomaan maalaisisännille monisanaisella mielikuvamainonnalla: kaksin verroin suloisemmalta tuntuu lepo raskaan heinätyöpäivän jälkeen, kun saa istua liikkuvassa lepotuolissa! Ihmekös tuo, jos amerikkalaismallinen keinu levisikin tehokkaasti juuri maaseudulle. Epätieteellinen ja vain helposti tavoitettavaan digitoituun valokuvamateriaaliin perustuva tuntumani on, että vastakkain istuttava keinumalli oli ainakin vielä 1920-luvulla yksi-istuimista tavallisempi. Saman vuosikymmenen aikana siihen alettiin meilläkin myydä lisävarusteena  katoksia.
Hyvinkään Höyläämö H. Koivu, esite vuodelta 1929
Kotiliesi –lehti julkaisi vuonna 1929 vastakkain istuttavan keinun piirustukset omatoimirakentajille. Täsmälleen samat piirustukset julkaistiin lehdessä uudestaan vielä vuonna 1947. Ne ovat mukana myös Vilho Setälän Kodin taitosanakirjan  / Taitokirjan eri painoksissa ja tavattoman laajalle levinneen Emännän tietokirjan versioissa, siis vielä koko 1950-luvun ajan. Sotien jälkeen keinun amerikkalaistausta oli jo häivyttynyt unohduksiin. Keinu oli nyt osa suomalaista perinnettä, maaseudun aistimaisemaan kuului sen leppoisa liike ja sitä säestävä vinkuva narahtelu …

Kotiliesi 1929 nro 8 (alla) ja saman piirroksen saatesanat Kotiliedessä 1947 nro 9 (yllä)



Emännän tietokirjan kuvarinnastuksessa saattaa piillä enemmän kuin ensin huomaakaan: puutarhakeinu on tavallaan samaa jatkumoa 1800-luvun puolivälissä maaseudulle levinneen kyläkeinuilmiön kanssa. Kylän talkoilla rakentamat keinut jäivät pois käytöstä samaan aikaan kun  puutarhakultturi, puutarhakeinut ja -kalusteet yleistyivät maaseudullakin. Ehkä puutarhakeinu oli helppo omaksua maalaiskulttuurin juuri siksi, että keinuminen oli entuudestaan tuttua ja myönteiseksi koettua ajanviettoa.

Emännän tietokirja, 1958


***

Harriet  Martineaun lausahdus on lainattu Florence de Dampierren kirjasta Chairs: a History (2006)
Otteet vanhoista sanomalehdistä ja esitteistä löytyvät Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.

Teksti perustuu tietoihin, joita  keräsin kirjoittaessani Rakennusperinteen ystävien Tuuma-lehteen (nro 2/ 2015) juttua puutarhakalusteista. Työ ja vapaaehtoistyö lomittuivat taas kerran mukavasti, sillä tiedoista oli iloa myös alussa mainitussa Kuralan kokeiluverstaan keinuprojektissa.

Keinuprojektilaisilta on tulossa kesän ja työn edetessä jatkopostaus "Heilu keinuni korkealle osa 3" - pysykää kuulolla!

torstai 9. heinäkuuta 2015

"Eivät ne meinaa lähteä ollenkaan!"


Kysäisin Iso-Kohmon emännältä, että vieläkö teillä on ne kesävieraat.
”Vielä – eivät ne meinaa lähteä ollenkaan!” – Emännän vastauksesta kuulsi puolittainen kauhistus.

”Kolmatta viikkoa ovat vieraat jo majailleet salikamarissa, ja selvähän se, ettei talon meininki ihan normaalia voi silloin olla. Oma väki nousee viideltä ja tarvitsee kahvit ja puurot ennen lypsylle lähtöä, mutta nyt sitten täytyy varoa tuvassakin kolistelemasta, etteivät vieraat herää! Hyvä jos ovat nousseet kymmeneen mennessä, jolloin oma väki jo palaa päivän ensimmäiseltä työrupeamalta saamaan vahvikkeeksi kahvia ja sekaleipää. Yöllinen huussiin menokin arveluttaa, kun pelkää, että sieltä salikamarin pihan puolen ikkunasta ne nyt näkevät maalaisväkeä paitasillaan… Rouvalla kun on sitä tilannetta varten aamutakki – oikein hieno, kiiltäväpintainen, sininen ja valkopilkullinen. Pitäisiköhän meidänkin nyt ruveta vieraitten ajaksi huussikäynnille pukeutumaan?”



”On niillä erikoiset vaatteet nukkumiseenkin. Annikki-rouvalla läpikuultava nyloninen paita ja miesväellä molemmilla pyjamakset – ajatelkaa nyt mikä sana, onko se suomenkieltäkään! Sellaisia sanoja ne osaavat; kansakoulunopettajia kun ovat sekä Annikki että Tauno. Kai niillä opettajan palkoilla voi vaatteita ostellakin. Toista se on meidän maalaisten, joilla kaupunkilaiset aina luulevat omaisuutta olevan, mutta sehän on maassa kiinni, ja rakennuksissa! Ei se kukkarossa tunnu, näin naisväellä varsinkaan, vaikka ikänsä kaiken talon hyväksi raataa. Jos munia joskus tai kirsikoita tulee myydyksi Nummenpakan kauppoihin, niin siitä saa itselle ihan heti kolikoita käteen.”



”Juu, herrasväkeä ovat vieraat, ja pitkä lomahan kansakoulun opettajilla on, hyväkös siinä on kesäkausi huvitella ja virkistäytyä. Ulkomailla ovat takavuosina paljon matkustelleet – matkalaukuista sen näkee, on niissä Pariisinkin leima! -  mutta halusivat tänä kesänä oikein kunnolla tutustua kotimaahan. Kotimaan matkailu on kansalaisvelvollisuus, sanoo Tauno. Ja minnekäs muualle ne olisivat tulleet kuin Turkuun, kun voivat tänne meille majoittua, kaukaista sukua näet ollaan. Seinäjoelta ovat, se on Etelä-Pohjanmaalla. Sieltä pääsee suoraan junalla Turkuun.” 




”Silloin kun tuon Seppo-pojan kanssa meille tulivat, elettiin vielä kesäkuun puolta, ja silloinhan meilläkin on hetken helpompaa, kun kylvöt ja istutukset on tehty ja karja päässyt laitumelle, eikä heinäsouvi vielä alkanut. Mutta nyt alkavat kiireet jo kasaantua. Silloin käytiin kesäteatterissakin, siellä Vartiovuorella, oikein koko väki, sen ne meille kustansivat vähän niin kuin maksuksi majoituksesta. Samppalinnan myllylläkin käytiin yhteislaulussa - hyvä on lauluääni molemmilla, niin kuin opettajilla yleensä - ja Ispoisten uimarannalle aikovat joku päivä linja-autolla. Sinne nyt ei meidän väki tietenkään jouda mukaan, saatikka ilkeä, itseään vähissä pukeissa näyttämään."

"Heinäpellolla olivat juuri, mutta eivät ne muuten talon töissä mukana ole. Heinätyöt ovat samalla tervehenkistä kuntoilua, sanoo Tauno, ja hän se on ihan maalaistalossa syntynytkin, osasi vielä vanhastaan. Annikki on jostain, oliko Vaasasta, kaupunkilainen.” 



”Nyt kun tuli tällainen sadepäivä, niin eivät menneetkään Littoisten uimarannalle. Seppo-ressua harmitti kun ei päässytkään uusia uimahousuja käyttämään. Jo eilen oli laittanut uimarenkaan pyörän sarveen odottamaan, hyvä ettei halunnut eväitäkin pakata jo illalla. Littoisten järvelle olisivat lähteneet polkupyörillä. Nyt ovat sitten sen sijaan menneet johonkin museoon Turkuun.” 




”Jaa, katsotaan vaan sinne salikamariin! – Aika kiireellä ne kaupunkiin lähtivät, kun on Taunon ja Annikin sänkykin jäänyt päiväksi petaamatta. Seppo sen sijaan on siisti lapsi ja säntillinen, oikein vähän naurattaa sen touhut välillä, ja katso miten se on pukkisänkynsä osannut ihan itse petata. Matkalaukut on kaikilla levällään...”


”Taunolla on sähkökone parran ajamista varten; viime vuonna Ruotsin reissulla se sen kuulemma osti. Ruotsistahan saa kaikkea hienompaa, mitä meillä ei. Kameran se näkyy ottaneen tänään mukaansa, tietenkin. Annikilla on uudenaikaiset muovipapiljotit ja tuo pitsireunainen vaate on kuulemma kampausviitta. Monenlaiset saippuat ja hajuaineet näkyy olevan kassissa. Hygieniatuotteita, sanoo Annikki tuosta plastikkipussista.”



"Tuommoista jännityskirjaa lukee Tauno illalla ja katsopa tyynylle, siinä on Annikin laihdutuskalenteri. Laihdutus! Ei kymmentäkään vuotta siitä kun kaikki kaupan tavara oli kortilla, eikä kukaan ajatellut laihduttamista, päinvastoin! Melkein vihaksi pisti ensin tuollainen hullutus, mutta en minä tästä riitelemään ole ruvennut sentään, fiinien ihmisten kanssa; eikä Annikki täällä  sitä kasvisruokaa vaadi. Hyvin meni sille se läskisoosikin, jonka tein viimeisistä siansiivuista.”






”Annikilla on toinenkin kirja, se on nyt innostunut tästä kukkien asettelusta, joka on rouvasväen uusi harrastus heillä päin. Marttakurssi siitä oli kuulemma järjestetty. Lupasi Annikki ensi viikolla opettaa meillekin. Hyvänen aika sentään, niin kuin sellaiseen hienosteluun meillä olisi aikaa! Heinätkin vasta seipäällä, latoon ajamatta, ja marjat kypsyvät kohta ja suurpyykkikin pitäisi ehtiä pestä ennen kuin elonkorjuu alkaa! - Juu, pyykkipunkat laitoin ulos sateeseen jo likoon.”





  ”Mutta mennään nyt tuvan puolelle ja juodaan kahvit, keitänkin siitä pussista jonka vieraat toivat tullessaan – oikein ruotsalaista merkkiä. Kas, tuohon pöydällekö Seppo unohti kiireessä tämän ihmekapistuksen, katso sinäkin nyt! V-I-E-W M-A-S-T-E-R. Seppo osaa sen lausua niin kuin kuuluu, englanninkielellä. Tässä on kuvia eri kaupungeista, Turustakin, ja tämä kone näyttää ne niin kuin olisivat elävinä silmien edessä, eri lailla kuin tavalliset valokuvat, ja värillisinä. Näyttää niin hauskalta tuokin Aninkaistenmäen kuva, jossa näkyy taustalla mies ja hevoskärryt. Ihan voisi luulla, että siinä on meidän isäntä Puutorin Osuuskauppaan menossa!” 



 
"Sanoivat meille, että Turku on Suomen kulttuurin kehto, ja että meidän pitäisi olla ylpeitä ja iloisia siitä että olemme juuri turkulaisia. (No, kaarinalaisiksi  minä kyllä meidät  aina vaan ajattelen, vaikka turkulaisiksi tultiin jo ennen sotia.) Oli se niiltä sentään kauniisti sanottu, eikö! Mitä jos meidänkin joskus pitäisi isännän kanssa ihan kahden mennä kaupunkiin huviksi, oikein ajan kanssa. Vaikka sinne Turun Linnaan tai Käsityöläismuseoon, edes kerran elämässä. Kun on muuten tätä ainaista työtä ja sonnan lapiointia vaan."


***

Kuralan Kylämäen Iso-Kohmon talon kesävieraat ovat täysin kuvitteellinen perhe, jolla talon päivittäistä menoa on tänä kesänä maustettu. Kuvitteellisia kun ovat, et voi heitä nähdä talossa käydessäsi, mutta tavarat kertovat heistä kaikenlaista!

Salikamari muuntautuu eri vuosina milloin evakon asunnoksi, milloin olympiavieraiden majoituspaikaksi. - Kekseliäillä työkavereillani riittää mielikuvitusta!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...