maanantai 27. tammikuuta 2014

Kaupungin rajalla 1932


Museokeskuksen opetuskokoelmiin lahjoitettujen esineiden mukana on toisinaan romaaneja ja muita kotikirjahyllyjen teoksia. Niitä ei mitenkään tarkoituksellisesti koota, mutta rekvisiittakäyttöön sopivia otetaan talteen. Hiljattain vastaan tuli kuvateos 1930-luvulta: Maakuntiemme kauneus. Kirjan kuvat on koottu Suomen Kuvalehden 1932 julkaiseman valokuvauskilpailun parhaimmistosta. Lehden lisäksi palkintosumman kokoamiseen osallistuivat Suomen Matkailijayhdistys ja Ulkoasiainministeriön sanomalehtijaosto; näin siksi että kilpailulla saataisiin koottua sopivia kuvia Suomen mainostamiseen matkailumaana.  Jatkona julkaistiin vuonna 1934 rinnakkaisteos Talvinen Suomi.


Maakuntiemme kauneus -kirjassa Varsinais-Suomea esittävien kuvien joukossa on komea maisema korkealta kalliolta kohti Turkua - kirjan ainoa kuva, jolle tekijät ovat antaneet tilaa koko aukeaman verran. Kuvaaja on V.A. Wahlström, ja kuva on kirjassa saanut tekstin "Turku on Varsinais-Suomen viljelysseudun keskus". Maamerkkien mukaan kuva on otettu idästä, ja mitä luultavimmin Pääskyvuoren kalliolta, jossa nykyisin seisoo linkkitorni. Etualalla kiemurtelee siis Jaaninojan uoma. Vasemman reunan pitkä puurakennus kellareineen on nykyisen Kalevan- ja Jaanintien risteyksen pohjoispuolella ja Itäharjun omakotiasutus erottuu tiiviinä pakkautumana savuavan tehtaan piipun kohdalla.

Etualan pellot kuuluivat kuvan ottohetkellä vielä Kaarinan kuntaan. Ne liitettiin Turkuun vasta vuoden 1939 suuressa esikaupunkiliitoksessa. Myös jo 1500-luvulta asti Turkuun kuulunut kaupungin eteläinen takamaa  -  kuvassa Tuomiokirkon ja Tähtitornin kohdalla oleva laaja aukea - on vielä rakentamatonta, vanhaa kaupungin laidunmaata. Nythän siinä levittäytyy Itäharjun teollisuusalue.

Kuvassa huomiota kiinnittää ennen kaikkea se, miten selvä kaupungin ja maaseudun raja on vielä ennen sotia ollut. Kun nykyisin lähestyy suuremman kaupungin keskustaa, joutuu kulkemaan teollisuus- ja omakotivyöhykkeiden läpi ja usein kaupunkiin tuntee tulevansa mieltä vähemmän ylentävästi takapihojen kautta. Turkuun tullessaan pääsee kuitenkin edelleen yhdeltä suunnalta kokemaan nopean siirtymän peltojen keskeltä asutustiivistymään: Hämeentie sukeltaa yhä Aurajoen kansallismaisemasta Nummenpakalle upeasti.


tiistai 21. tammikuuta 2014

Rintamamiestalon charmi


Eivät voi monet museot rehvastella rintamamiestalolla, mutta Turun museokeskuksen käyttämien rakennusten joukosta löytyy sellainenkin.

Jos ette ole tulleet ajatelleeksi, niin kehaisen tässä, että museokeskuksella on käsissään  hieno sarja rakennuksia keskiajalta jälleenrakennuskauteen.  Maantieteellisesti ne sijoittuvat hauskana aikajatkumona Aurajoen varteen, ja matkan mittaan tulee käytyä läpi myös sosiaalinen kerrostuneisuus:  keskiaikaisesta kivilinnasta jokisuulla keskikaupungin 1700-1800-lukujen käsityöläis-, säätyläis- ja porvaristalojen kautta kaupungin rajan tuntumaan, Kuralan Kylämäen 1800- ja 1900-lukujen maalaisrakennuksiin. Kerrassaan edustava otos varsinaissuomalaista historiaa!

Rintamamiestalo on Kuralan Kylämäen itälaidalla. Se kuuluu Iso-Kohmon 
taloon, jossa sotien jälkeen asuivat perikuntana vanha äiti ja neljä aikuista lasta. Kun eräs näistä, vanhempi poika Kosti meni vuonna 1948 naimisiin, hän alkoi rakentaa perheelleen omaa kotia talon laidunmaihin kuuluvalle "riihimäelle", kylän käyttämän vanhan hiekkakuopan paikalle. Suuresti erehtyy se, joka luulee, että maalaistalossa oli varoja millä mällätä! Perikunnan omaisuus oli kiinteässä muodossa, käteinen tippui pikku virtoina Valiolta, Raision tehtailta, Salon sokerijuurikastehtaalta tai lähiseudun kaupoista, joihin toimitettiin perunoita ja juureksia. Kovasti sai miniä ahertaa kantaessaan vanhan riihen kiukaasta purettuja tiiliä uusiokäyttöön muurinperustuksiin ja lapiolla sekoitettua ruukkia muurariherralle savupiipun nokkaan! Taloon muutettiin helmikuussa 1949, mutta vesi sinne saatiin vasta saman vuoden jouluksi, ja aivan varmasti väliovet, tapetit, listat tai lattiamaalit haalittiin vähitellen vuosien varrella.

Kohmon omakotitalo on viime syksynä vapautunut yhtäjaksoisesta asumiskäytöstä, ja olen juuri dokumentoimassa sitä samalla kun museokeskus puntaroi  rakennuksen tulevaa käyttötarkoitusta. Tarjoilen tässä lukijoille valikoituja herkkuja talon yksityiskohdista:


Astiankuivauskaappi 1940-ja 1950-lukujen taitteesta, luultavasti paikallista puusepäntyötä eikä tehdasvalmiste. Kaapissa on samanlainen puinen valutusritilä kuin ensimmäisessä tehdasvalmisteisessa kuivauskaapissa, Työtehoseuran suunnittelemassa ja Enson vuodesta 1948 valmistamassa mallissa. 
Työtehoseuran keksinnössä mullistavaa ei ollut  kuivatusritilä sinänsä (se tunnettiin irtokalusteena jo vuosikymmeniä aiemmin) eikä edes kuivauspaikan sijoittaminen seinälle (se on keksitty itsenäisesti ilmeisesti useallakin taholla), vaan ideoiden kokoaminen standardimitoitetuksi ja moduuleihin jaetuksi tehdasvalmisteeksi, jossa kaikki palveli ergonomiaa, tehokkuutta ja hygieenisyyttä, ja jonka kukin voi hankkia osina varojensa mukaan.
Kohmon omakotitalon kuivauskaapissa kaikki hyllyt on rei'itetty sisätilan ilmavuuden takaamiseksi, ja myös ovien yläreunassa tuuletusreiät. Valutusritilän päälle on sittemmin lisätty muovitettu rautalankateline, jollaiset tulivat markkinoille nekin jo 1940-50-lukujen vaihteessa.


Mistä ihmeessä tässä Abloyn ja Bodan maassa on onnistuttukin löytämään tanskalainen RUKO-lukko (vasemmalla) keittiön oveen? Oikealla wc:n oven messinkinen kahva ja lukko, Björkbodan vuonna 1952 tai 1953 tuotantoon ottamaa mallia. Olen kääntänyt sisäpuolen kahvan pystyasentoon, jotta emalilevy näyttää sekä punaisen että valkoisen puolikkaansa.


Keittiön ja kamareiden nurkkakaapeissa on Björkbodan valmisteista kootut kääntösalvat (tuotannossa vuoteen 1952 saakka) ja työtason alaisissa kaapeissa ja laatikoissa profiloidusta puurimasta katkaistut vetimet. Lankavetimien ja muovisalpojen aikakausi alkoi vasta 1950-luvun puolivälissä.


Hurmaava patinoitunut lakattu ”pullapaneeli"! 1940- ja 1950-luvuilla ylettömän suosittu sormipaneeli peittää ulko-ovien pintoja ja ullakon portaikon seiniä.


Kaikkia 1930-1950-lukujen rakennuspahveja kutsutaan ensimmäiseksi markkinoille tulleen mukaan yleisnimellä "ensopahvi", mutta tässä vasemmalla on sitä aitoa ja oikeaa Ensotapettia. Vastaavia, mutta eri tavalla pintakuvioituja rakennuspahveja olivat mm Oulutapetti, Lulosatapetti, Korsutapetti  ja Takotapetti. Oikealla ponttireunaista ääntä vaimentavaa ”akustolevyä” olohuoneen katossa; erityisen suosittua 1960-luvun alussa. Mikähän tehdas tätä valmisti?


Keittiöstä löytyvät myös 1950-luvun ikoniset pinnoitteet Ensolaatta (markkinoille 1951) ja Ikilevy (markkinoille1953), mutta katto se vasta hieno onkin: lakattua vaneria ja rimaa 1930- ja 1940-lukujen funktionalismin henkeen!



Talon ikkunat on aikanaan uusittu. Veikkaanpa että isompiin remontteihin oli varaa vasta aikaisintaan 1970-luvulla alussa, jolloin perikunnan jäljelle jääneet jäsenet myivät Iso-Kohmon tilan Turun kaupungille. Veto-Stop-ikkunat ja wc-remontti juoruavat 1970- ja 1980-luvun taitteesta, jolloin väri-ilottelu vaihtui ruskean valtakaudeksi.

*

Jaa mikä ihmeen Ensolaatta tai  Ikilevy? Tutustu Turun museokeskuksen kirjaan  
Riitmotti ja sapluuna.  Tietoa entisajan rakentamisesta, Turku 2012

perjantai 17. tammikuuta 2014

Rakennusten inventoinnista ja suojelusta


”Todellakin ihmettelen, eikö tuollaista kellaria ole inventoitu mihinkään suojelulistaan, edes seurattavaksi ja sillä tavoin estetty hävittämistoimet ? ”. Näin kirjoitti Maija kommenttinaan kivikellarin purkamisesta joulukuun alussa.

Rakennusten suojelu tapahtuu meillä pääasiassa kaavoituksen kautta ja erikoistapauksissa erityislainsäädännöllä rakennusten suojelusta. Kaavoittamattomia alueita  on erityisesti maaseudulla todella paljon. Kaavalla tarkoitan tässä asemakaavaa eli yksityiskohtaista aluetta koskevaa suunnitelmaa. Yleiskaavoja, joissa alueitten käyttöä käsitellään yleisellä tasolla, alkaa sentään ainakin Varsinais-Suomessa olla jo melkein joka kunnassa. Kunnilla on kaavoitusmonopoli eli kaikki kaavoitus tapahtuu kunnan myötävaikutuksella.

Maakuntamuseo on 1980-luvulta asti tehnyt järjestelmällistä, kaikkia ennen 1940 rakennettuja rakennuksia koskevaa rakennuskannan inventointi alueellaan. Viime vuosina aikahaarukkaa on tuotu lähemmäs nykyaikaa, paikoitellen on inventoitu myös 1950- ja 1960-lukujen rakennukset. Inventointien yhteydessä tehdään myös alueen rakennuskantaa koskeva arvotus. Mutta vaikka joku kohde on maakuntamuseon inventoinnissa arvioitu paikallisesti tai vaikkapa maakunnallisesti arvokkaaksi, ei se turvaa kohteen säilymistä. Vasta kun alueella on asemakaava, jossa kohteelle on sr- merkintä, joka kieltää purkamisen, on kohde ainakin toistaiseksi turvattu – periaatteessa. Toistaiseksi siksi, että kaavatkin vanhenevat ja uudessa kaavassa asia käsitellään taas uudelleen. Toki on todettava, että sr-merkinnän poistamiselle on ainakin tähän asti pitänyt olla erittäin hyvät perusteet. Kohteen tuhoutuminen esimerkiksi tulipalossa tietysti on hyvä peruste suojelumerkinnän poistamiselle. Antikvaarisessa mielessä vanhasta tehdyllä kopiolla ei ole arvoa, eikä museo yleensä puolla kopioitten rakentamista. Vanhan rakennuksen arvo on suureksi osaksi sen materiaaleissa, kopiolla on vain kopion arvo. Maisemallisin tai kaupunkikuvallisin syin voisi ajatella kopion olevan oikeutettu, mutta uusvanhat rakennukset ovat yleensä aina tavalla tai toisella epäonnistuneet - on joko mittakaava, aukotukset tai tekninen toteutus mennyt poskelleen.

Tällaista ”spontaania”, täysin turhalta tuntuvaa purkua kuin esimerkiksi tuossa aiemmin käsitellyssä kivikellarin tapauksessa kävi, ei taida mikään maailman mahti pystyä estämään. Jos ihminen ei arvosta vanhaa rakennusta tai uudempaakaan, vaan haluaa sen hävittää, niin hänhän tekee sen. Millään listalla ei hävittämistä pystytä estämään. Eikä arvokasta rakennuskantaa pysty mikään eikä kukaan ”valvomaan”.

Parhaaksi ja lähes ainoaksi aseeksi tietämättömyyttä  ja hävittämisvimmaa vastaan jääkin valistus ja yleinen asennekasvatus. Aina uudestaan ja uudestaan pitää tuoda esille niitä arvoja, jotka liittyvät  vanhaan rakennuskantaan. Ne sisältävät paitsi esteettisiä ja historiallisia arvoja  myös ihan käsin kosketeltavaa historiaa.

Tämä mielikuvitusta kiehtova rakennus nököttää yhä paikallaan, kiitos omistajan


Erityisesti talousrakennukset ovat tänä päivänä "tarpeettomina" purku-uhan alaisia. Tästä  ranta-aittojen ryhmästä yksi hävisi syksyisenä yönä. Poliisi keskeytti purkutyön.
 Tätä rakennusta ei enää ole, palokunta poltti sen aivan äskettäin. Olihan se jo jätetty heitteille, kuva on viime kesältä.

Tämän kylän rintapellon ( viljelty varmasti 1700-luvulla, oletettavasti jo 1500-luvulla, kun kyläkin todistettavasti oli olemassa) omistaja istutti metsäksi. Maakunnallisesti merkittävää maisema-aluetta. Ei kuitenkaan kuvan oton aikaan 1990-luvulla.
Tältä jokilaaksoon laskeva pelto näytti viime kesänä.
Kuitenkin on niin, että  rakennusten omistajat  ovat myös parhaita rakennusten suojelijoita ja säilyttäjiä. Eihän rakennuksia suojella päätöksillä eikä pykälillä. Jos rakennusta ei huolleta eikä siitä huolehdita,  niin ei siinä parhaatkaan pykälät auta. Se, että meillä tänä päivänä on valtakunnallisesti, maakunnallisesti ja paikallisesti merkittäviä maisemia ja valtakunnallisesti, maakunnallisesti ja paikallisesti arvokkaita rakennettuja ympäristöjä, johtuu ainoastaan ja vain siitä, että tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat hoitaneet peltojaan, pihapiirejään ja rakennuksiaan omaksi ja kaikkien meidän muidenkin iloksi.

Ja kivikellarista vielä. Se itse asiassa sijaitsi kaava-alueella, mutta sillä ei ollut mitään merkintää. Kaava on vuodelta 1982 eli selkeästi vanhentunut ainakin suojelun osalta. Vuonna 1985 tuli nimittäin voimaan rakennuslaki, jossa olemassa olevat rakennukset ja myös luonnonympäristö vaadittiin kaavassa huomioimaan, MRL 54 § ” Rakennettua ympäristöä ja luonnonympäristöä tulee vaalia eikä niihin liittyviä erityisiä arvoja saa hävittää”.


Eija Suna

tiistai 14. tammikuuta 2014

Oi, sehän on Pemberley!



Luetteloin hiljattain Museokeskuksen kulttuurihistorialliseen esinekokoelmaan kahvi- ja teekaluston, joka on kuulunut turkulaiselle perheelle.  Kalustossa on jäljellä kuusi kahvikuppia, kahdeksan teekuppia, neljä aluslautasta ja syvä kulho. Mitä kaikkea käyttäjien käsistä on sälähtänyt säpäleiksi vuosien varrella, ei ole tiedossa. 



Heti kun näin astiat ja kuulin että niitä arvellaan englantilaisiksi, pälkähti päähäni otsikon lause. Tiedättehän, Pemberley, kuvitteellinen kartano Jane Austenin romaanissa Ylpeys ja ennakkoluulo! Se herra Darcyn kotikartano, jota sankaritar onnellisesti päätyy emännöimään! Äskeisen joulun aikaan esitettiin TV:ssä jälleen kerran kirjan loistava filmatisointi, jossa Lizzy Bennett toteaa ilkikurisesti rakastuneensa Darcyyn vasta "from my first seeing his beautiful grounds at Pemberley."


Mielleyhtymäni on sikäli aiheellinen, että astiaston koristeaihe lienee ihan yhtä kuvitteellinen kuin Pemberley. Kyseessä on kuparipiirrossiirtokuva, jossa veteen peilautuu uusklassinen (mutta porraspäätyinen) pitkä rakennus, ja idyllin täydentävät runsas kasvillisuus sekä etualan joutsen- ja kaurisparit. Asetelma on tyypillinen romantiikan ajan kuvastolle. Samalla tavalla romantisoiden esitettiin myös 1800-luvun alkupuolen keramiikan kuvituksena suosittuja kuuluisia rakennuksia ja todellisia kartanoita, mutta silloin mukana oli aina kohteen nimi. Tässä astiastossa kartanoa ei ole nimetty, joten se on samanlainen ideaalikuva kuin Darcyn kotikartano Austenin kirjassa.



Englantilainen alkuperä jää kuitenkin toistaiseksi arvelun tasolle, sillä astioissa ei ole myöskään valmistajan leimoja. Kuviointi on niukanpuoleinen, sillä kartanomaisemaa eivät kehystä lautasen reunoissa tai kuppien suussa niin tavalliset koristevyöhykkeet. Massa ei ole parhainta läpikuultavaa posliinia ja lasituksesta löytyy epäpuhtauksia ja puutteita, joten asialla on ehkä todellakin ollut joku vähemmän nimekäs englantilaisen Stoke-on-Trentin alueen keramiikan valmistajista. Alueen keramiikan yleisnimi on Staffordshiren posliini.



Minähän en tiennyt näin vanhasta keramiikasta entuudestaan mitään, mutta muutamaa käsikirjaa lukemalla sain selville, että kuppien tunnusmerkit - korvan muoto ja pohjarenkaan yläpuolinen kovera profiili - kuuluvat London shape-nimellä tunnettuun malliin. Sitä on valmistettu pitkin 1800-lukua, joten ajoittamisessa tieto ei paljon auta.



Lisäksi kuitenkin opin, että posliiniin painettujen kuvien yleisin ja alkuun ainoa värisävy oli koboltinsininen. Vasta 1810-luvulla alettiin kokeilla mm ruskeiden kuvien painamista, ja 1820-luvun lopulla opittiin valmistamaan eri sävyisiä punaisia, keltaisia, vihreitä ja mustia siirtokuvia. Tarkaksi keksimisajaksi ilmoitetaan eräässä kirjassa vuosi 1828. Niksinä oli väriaineiden lisääminen Barbadokselta tuotuun ”tervaan” eli maaöljyyn – petrokemiallinen keksintö siis.

Turun museokeskuksen astiasto ajoittuu karkeasti 1820-luvulta noin 1850-luvulle. Sen tuloreitti Suomeen ja muu alkuhistoria on tuntematon, mutta astioihin painettua kartanoa on ehtinyt tuijotella jo useampi suomalaissukupolvi. Monta tarinaakin kuva on saattanut synnyttää ennen minun Pemberley-mielikuvaani!



Lockett, Terence – Godden, Geoffrey: Davenport China, Earthenware, Glass. Suffolk 1989

Neale, Gillian: Miller's Encyclopedia of British Transfer-Printed Pottery Patterns 1790-1930.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...