Näytetään tekstit, joissa on tunniste rotanloukut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rotanloukut. Näytä kaikki tekstit

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Rotta satimeen. Näin se käy


Kirjoitin karmivasta kuukauden esineestä, hirttävästä hiirenloukusta. Olin laittanut postaukseeni kuvia muistakin Turun museokeskuksen kokoelmiin päätyneistä pyydyksistä, mm jykevästä rotanloukusta. Sain kommenttina siihen linkin  Paraisten kotiseutumuseon tekemään videoon, hienoon esittelyyn museon hiiren- ja rotanloukkujen toimintaperiaatteesta.

Niiden viritystapa vastaa pohjoisten pyyntikansojen vanhaa pyydystä, sadinta. Nimi sadin viittaa satamiseen eli putoamiseen, laskeutumiseen. Pyydyksen tapauksessa alas saaliseläimen päälle sataa painava kansi. Kannen alle jäänyt saalis pysyy suojassa haaskalle tulijoilta. Mittakaavaa suurentamalla ja kannen painoa lisäämällä satimeen jää vaikka karhu.


Museokeskuksen opetuskokoelmien rotanloukku vastasi päällisin puolin Paraisten museon mallia. Heti seuraavan tilaisuuden tullen hain loukkumme esinevarastosta ja totesin, että yksityiskohdista löytyi eroja. Aivan samalla tavalla sitä ei voinut virittää kuin paraislaista.

Olin tuskin ehtinyt aloittaa tämän loukkuversion toimintaperiaatteen tutkailua, kun työkaverini saapui paikalle muissa asioissa ja totesi, että onpa tuttu esine - hän on noita lapsena mummolleen viritellyt. Että voivat joskus asiat loksahtaa kohdalleen! Teknisesti lahjakkaana ja käsistään kätevänä hän lupasi saattaa esineen toimintakuntoon. Ansan laukaisumekanismi oli kulunut käytössä ja naru väärin laitettu.

Viikon päästä sain nähdä tulokset.


Ansan vanha "kieli" (suokaa anteeksi, en tiedä osan virallista nimeä) on kuvassa etualalla ja uusi paremmin toimiva paikoillaan. Vanhassa on reikä molemmissa päissä, uudessa toisen reiän korvaa matala ura.



"Kieli" on saranoitu toisesta päästä paikoilleen narulla ja kapulalla -  toinen reikä on siis tuota narua varten.




Tarkalleen tarvittavan pituinen naru on kiinnitetty paikoilleen loukun kannen putoamista säätelevään vipuun. Narun toisessa päässä on pikkuinen tikku...


... tarkemmin katsottuna kynsimäinen puupala.  Nuo mustat merkinnät selventävät, mitkä kohdat kuuluvat vastakkain.



Tikku on ehkä ansan tärkein osatekijä. Se asetetaan loukun reunaan tehtyyn koloon, kynnen terävä pää kielessä olevaan uraan tuettuna.


Naru kiristyy juuri sopivasti ja pitää kokonaisuuden tasapainossa, kunnes...


 

... kielen päälle asetetun eväsleivän palani haistanut uhri liikauttaa kieltä ja vapauttaa tikun sekä tikun myötä laukaisuvivun. (Tässä varmuuden vuoksi linkki yllä olevaan videoon suoraan YouTubessa). Viiden sekunnin draama saa kamerakäteni tärisemään.


Kansi on laskeutunut. Saalis on jäänyt satimeen.



Mutta voin vakuuttaa, että videota tehtäessä ei vahingoitettu eläimiä. Saaliini on teippirulla. Sen muovirengas murtui; näin olisi käynyt myös rotan kallolle.

Rulla painaa vain 6,5 grammaa, ja vaikka se saa lisävoimaa siitä, että heitän sen ansaan,  kokeilu osoittaa, että jo hyvin pieni painon lisäys kielen päälle riittää laukaisemaan mekanismin. Niinkuin alussa mainitussa Paraisten kotiseutumuseon loukussakin. Työkaverini mukaan kieleen saatettiin  naulata alta käsin pieniä nauloja niin että niiden kärjet pistivät esiin yläpinnasta. Kun syötti asetettiin näihin piikkeihin, rotta ei saanut sitä siepatuksi liian nopeasti. Varma Murska voisi olla tämän esineen tuotenimi!

Museokeskuksen loukku on kotoisin Turun Nummenmäeltä ja sitä on käytetty lahjoittajan arvion mukaan 1920- ja 1930-luvuilla. Työkaverini loukkutietous on peräisin Mynämäeltä kolmea vuosikymmentä myöhemmältä ajalta.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Karmiva kuukauden esine



Runoilija tiivistää vuodenajasta jotain olennaista:

”...hiiret palaavat miehistyneinä
autioilta pelloilta
mikä meteli
öiseen aikaan!
Hiirenloukku paukkuu
Syksy.”  *

Niin, raadollista ja julmaa se on, oman ravintovaraston puolustaminen hyökkääjiä vastaan, jotta itse selviäisi yli talven. Sitä ihmislaji on joutunut varmasti tekemään ikänsä kaiken. Niinpä hiirenloukku on sellainen juhlapuheissa sivuutettu nöyrä palvelija, arkisuudessaan häveliäästi vaiettu esine, joka on kuitenkin omalta osaltaan mahdollistanut ihmisen kulttuurin kehittymisen… aijai, nyt alkaa hellä ironiani mennä yli äyräiden. Mutta eräässä mielessä hiirenloukku on esine minun makuuni: arkisista arkisin, näkymättömästä nähdyksi nostamisen arvoinen.

Hiirenloukku pääsikin helmikuun esineeksi Brinkkalan kirjakaupan vitriiniin. Käykää katsomassa, siellä tämä tehopyydys esiintyy:

Kuva: Mikko Kyynäräinen / Turun museokeskus

Kyseessä lienee kotitekoinen tai ehkä jossain nyrkkipajassa käsityönä valmistettu esine. Puupalaan on porattu neljä onkaloa, joiden perukkaan syötti asetetaan. Jokaisen onkalon suulle asettuu rautalankalenkki, joka pääsee liikkumaan pystysuunnassa. Lenkkiä pitelevä joustava rautalankavipu jännitetään ohuella narulla tai langalla sitoen vaaka-asentoon, ja kun syötin luo pyrkivä eläin jyrsii langat poikki, vipuansa laukeaa. Kuvassa vasemmanpuoleinen onkalo on pyyntikunnossa. Viereisen viritys on kesken: puuvillalangan sitomisen ajaksi rautalankavipu on kiinnitetty koukulla.

En voinut olla hiukan penkomatta patenttitietokantoja siinä toivossa, että löytäisin esineelle keksijän. Tämähän ei suinkaan ole se alkukantaisin ja ainoa hiirenpyydysmalli, vaan aika pitkälle ajateltu ja tehokkuudessaan eläimelle armeliaaksi tarkoitettu. Tehokkuuteen on pyritty myös laajentamalla pyydys sarjamalliksi. Neljä hiirtä voi mennä ansaan, ennen kuin se täytyy tyhjentää.

Patenttien pengonta johdatti Ruotsiin, missä A. G. Karlsson sai vuonna 1921 patentin hiirenloukulleen:

Vuonna 1924 Karlssonin maanmies S. J. Johansson patentoi loukun, jonka vipumekanismi vastaa museon hiirenloukussa käytettyä. Mukana on siitä poiketen kuitenkin myös sidontalangan varastopuola.

Nykyisinkin tuttu jousiloukku näyttää keksityn tai ainakin ensinnä patentoidun Amerikassa 1894:

Jousiloukusta on lukuisia kehitelmiä. Alla eräs museokeskuksen kokoelmista. Syötti asetetaan langan ympärille niin, että hiiri tulee syödessään jyrsineeksi sen poikki.


Ennen jousiloukkuja ansat ilmeisesti useimmiten vangitsivat hiiret elävinä tai johdattivat hukkumaan vesiastiaan. 
Kaksi  elävnä pyytävää loukkua museokeskuksen kokoelmista. Molemmissa ovi sulkeutuu, kun hiiri  alkaa syödä häkin perälle ripustettua syöttiä. Ripustinlangan liikahdus vapauttaa mekanismin.

1800-luvun sanomalehdistä löytyy mainintoja rautalankaisista häkeistä tai "merroista", mutta kilpailu loukkumarkinoilla johti ilmeisesti myös kirjavaan valikoimaan pyydyksiä, joissa eläin joutui kitumaan vangittuna odottaen lopullista kohtaloaan. Näitä barbaarisia kidutusvälineitä paheksui Hufvudstadsbladetissa vuonna 1875 julkaistun tekstin kirjoittaja, joka pyytää eläinsuojeluyhdistystä muistamaan hyötyeläinten lisäksi myös haittaeläinten kärsimyksiä: 


Ehkäpä jousiloukut ovatkin vastaus tällaiseen tarpeeseen minimoida eläimen kärsimys, ilmaus ihmisen eettisestä heräämisestä? Vai raadollisemmin, vastaavatko ne vain ihmisen tarpeeseen etääntyä kuoleman tuottamuksesta, haluun päästä itse nuijimasta kuoliaaksi ansasta elävänä irrotettua eläintä?
                                              
                              
Yllä oleva rotanloukku museokeskuksen kokoelmista tuottaa - jos hyvin käy - nopean kuoleman. Visakoivuisen, siis erityisen painavan kannen putoaminen edellyttää ainakin tässä nimenomaisessa viritystavassa sitä, että vahdissa oleva ihminen vetää laukaisuvivun vapauttavasta narusta oikealla hetkellä. Täytyy myöntää, ettei minusta olisi tämän narun päähän, sen verran olen etääntynyt  karskemmista esivanhemmistani.

***



* Runo-ote: Nijole Miliauskaite. 






Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...