keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Kalliokaiverruksia Turun Laukkavuorella



Tein paikalle arkeologisen maastotarkastuksen syksyllä 2013 turkulaisten Pentti Vihannon ja Ismo Lahtosen opastamana. Vihanto ja Lahtonen ovat vuosien aikana retkeilleet Laukkavuoren ympäristössä Katariinan kaupunginosassa ja kartoittaneet alueen kalliopintoihin taitavasti hakattuja kaiverruksia. He ovat myös perusteellisesti ja ansiokkaasti eri arkistolähteitä hyväksikäyttäen selvittäneet kaiverruksiin liittyvien henkilöiden henkilöhistorioita.



Kirjoitukset ovat olleet tunnettuja jo 1800-luvun lopulla, mutta Vihanto ja Lahtonen ovat löytäneet niitä huomattavan määrän lisää. Kaikkiaan kaiverruksia on nyt löytynyt 7 eri maastonkohdasta, mutta sammaleen ja karikkeen alla niitä voi olla enemmänkin. Kirjoitukset ovat todennäköisesti pääosin 1800-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Ne sijaitsevat Laukkavuoren korkeimman kohdan länsi-lounaispuolella olevassa kallioisessa ja melko vaikeakulkuisessa maastossa, useimmat lähestulkoon pystysuorissa kallioseinämissä ja -pinnoissa. Kaiverruksissa on 1700- ja 1800 –luvuilla eläneiden Suomen Talousseuraan ja Turun Akatemiaan liittyvien henkilöiden nimiä ja nimikirjaimia.



Aiemmin onkin arveltu, että juuri Turun Akatemian opiskelijanuorukaiset olisivat 1700-1800 –luvuilla Katariinanlaaksossa retkeillessään hakanneet nimiään kallioon. Pentti Vihanto on kuitenkin tarkkanäköisesti huomioinut, että kaiverrukset ovat niin taidokkaasti kallioon hakattuja, että niiden on täytynyt olla ammattimiehen tekemiä.



Kaiverrukset sijaitsevat melko vaikeakulkuisessa maastossa, lähes pystysuorissa kallioseinämissä.



Kirjoituksia esittelemässä Pentti Vihanto (takana) ja Ismo Lahtonen (etualalla). Vihannon ja Lahtosen ehkä merkittävin löytö alueella on observaattori Walbeckin ja kirkkoherra Martin Tolpon nimien löytäminen. Nimien on mainittu olevan Laukkavuorella Piikkiön kihlakuntakertomuksessa jo vuonna 1887, mutta myöhemmin niiden sijaintia ei ole pystytty paikallistamaan.



Nimi A. G. SJÖSTRÖM ja lyyran kuva. 


 
Ns. Böckerin "sukuselvitys". Carl Christian Böcker (1786-1841) toimi Suomen Talousseuran sihteerinä vuosina 1813-1833. Böckerin sukuun liittyviä nimiä on kaikkiaan noin 270 x 200 cm:n laajuisella alueella.

 



Toukokuussa 2014 kävin paikalla vielä uudestaan museon rakennustutkija Sanna Kupilan kanssa harjoittelemassa Turun kaupungin kiinteistöliikennelaitoksen mittausosaston uutta tarkkuus-GPS –laitetta. Kuvassa kartoittaja Jouni Ruotsi ja rakennustutkija Sanna Kupila testaamassa GPS-laitetta, jonka tarkkuus maastossa on noin 10 cm.



GPS-laitteen harjoittelua Walbeckin ja Tolpon nimien kohdalla. Keväällä 2011 Vihanto oli löytänyt ko. nimien yläpuolelta 5-sakaraisen tähden, josta ei ollut aiempia tietoja. 




Laukkavuorella on myös komea muurahaiskeko.




Kaisa Lehtonen


maanantai 9. kesäkuuta 2014

Onko sinulla kotona Tikkakosken mannekiini?


Kuralan Kylämäen Iso-Kohmon talon idyllisestä sisustuksesta voi bongata vakaviakin vivahteita. Esimerkiksi välikamarissa isännän kirjoituslipaston päällä Suomen lipun vieressä seisoo pienoispatsas, tuimailmeinen sotilas ase kainalossaan. Ase on Tikkakosken tehtaan valmistama kuuluisa Suomi-konepistooli, joten patsasta voi hyvin kutsua tunnetun sanonnan mukaisesti Tikkakosken mannekiiniksi. (Sanonnan on tiettävästi keksinyt alikersantti Viljam Pylkäs, jota Väinö Linna käytti Tuntematon sotilas-romaaninsa Antero Rokan esikuvana.)

Pikku patsas ei ole mikä tahansa koriste tai muistoesine. Siihen kiteytyy aimo annos suomalaista historiaa.


Patsas on jäljennös taiteilijapariskunta Alpo ja Nina Sailon vuonna 1944 tekemästä runsaat puoli metriä korkeasta veistoksesta. Alpo Sailo (1877-95) oli perinyt oppi-isältään Akseli Gallen-Kallelelta ihannoivan suhtautumisen kalevalaiseen Karjalaan, ja tämä tunne säilyi hänen koko elämänsä ajan. Häntä onkin kutsuttu "myöhäsyntyiseksi karelianistiksi". Sailo koki elämäntyökseen viimeisten karjalaisten runonlaulajien ikuistamisen veistoksiin ja Kalevalatalon perustamisen kalevalaisen kulttuurin pyhäköksi. Hän on myös nykyisen Kalevalaseuran ideoija. Kuten tiedetään, viime jatkosodan aikana heimoaate eli vahvana. Oli luonnollista, että Suomelle vallatun Itä-Karjalan kansanihmisten piirteitä kutsuttiin ikuistamaan juuri Sailojen taiteilijapariskunta.



Anni Sailon kertoman mukaan perhe eli vuosina 1943-1944 päämajan erikoisluvalla sotatoimialueella, mm Vuokkiniemessä. Siellä silloinen majuri Veikko Karhunen ehdotti, että Sailot tekisivät patsaan myös Itä-Karjalan kansaa puolustavasta Suomen sotilaasta. Hänellä oli  jo ehdokaskin malliksi: muuan rajakorpraali Väinö Karjalainen edusti suomalaista partiomiestä parhaimmillaan. Kyse lienee sekä ulkoisista piirteistä että sotilaskelpoisuudesta.


Väinö Karjalainen istui Sailojen mallina touko-kesäkuussa 1944, siis vain vähän ennen kuin sodan tapahtumat alkoivat vyöryä kohti loppunäytöstä *. Karjalaisen ja Sailon perheiden ystävyys säilyi Anni Sailon mukaan vielä vuosikymmeniä sodan jälkeenkin.

1950-luvun alussa rajamiespatsasta alettiin suunnitella suurennettavaksi luonnolliseen kokoon. Sailot asuivat tuolloin Ruotsissa Värmlannissa. Sikäläinen majuri Svante Påhlsson oli menettänyt vapaaehtoisena taistelleen poikansa Lapin sodassa, ja olisi halunnut pystyttää patsaan tämän muistoksi kartanonsa maille. Hanke ei toteutunut. Vasta vuonna 1989 Rajamiehestä pystytettiin pronssinen versio  Imatran Immolaan, Rajamuseon edustalle. Patsaan paljastustilaisuudessa kantaesitettiin myös Rajamiesten marssi.



Vaikka veistos siis saatiin julkisesti nähtäville vasta liki puoli vuosisataa veistämisensä jälkeen, korpraali Väinö Karjalaisen hahmo on monille tuttu. Sotainvalidien veljesliitto on teettänyt patsaasta vajaat 30 cm korkean pienennöksen, jonka luultavasti muokkasi jo 1940-luvulla Nina Sailo. Patsasta valmistettiin kipsisenä, ja veljesliiton asiamiehet myivät sitä talosta taloon, keräten varoja sotainvalidien kuntouttamiseen.

Iso-Kohmon isännän kirjoituslipastolta vakavana silmäilevä patsas on lahjoitettu Turun museokeskukselle nykyiseltä Pirkanmaalta. Lahjoittajan mukaan patsasta myytiin sillä suunnalla ainakin 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa, ja melkein joka maalaistalossa sellainen ostettiin. Patsasta myytiin sekä kipsipintaisena että mustaksi värjättynä, ja monet lakkasivat patsaan puhtaanapidon helpottamiseksi. Sikäläisiä sotaveteraaneja kuntoutettiin näin kootuilla rahoilla Ikaalisten kylpylässä.

Kuinka yleinen patsas lienee turkulaisissa kodeissa? Onko sinulla kotonasi Tikkakosken mannekiini?


* Suurhyökkäys Kannaksella alkoi kesäkuu yhdeksäntenä päivänä, mistä tulee tämäntekstin julkaisupäivänä kuluneeksi70 vuotta.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Voihan Turashiisi!


Museolle tulee vuosittain kymmeniä lausuntopyyntöjä, joissa pyydetään museon kannanottoa purettavasta rakennuksesta. Kun näitä kohteita käy paikan päällä katsomassa, välillä aina yllättyy ja kohde jää mieleen pitemmäksikin aikaa. Näin kävi, kun vuonna 2009 tuli ilmoitus vanhojen rakennusten purkamisesta Turun Ohikulkutien pohjoispuolella, lähellä Tampereentien liittymää. Kartasta katsoin missä kohde on, mutta ajo sinne ei ollutkaan niin helppoa. Ajelin pari kertaa Ohikulkutietä pitkin nähden rakennukset, mutta mistä ihmeestä sinne oikein ajetaan? Reitti löytyi onneksi lentokentän vierestä.

Ensivaikutelma oli, että paikalla on tavallisia, vanhoja pienteollisuuteen rakennettuja rakennuksia 1950-luvulta. Tavallisen näköinen ulkorakennus sisälsi kuitenkin yllätyksen. Omituisen näköiset betonielementit toimivat kantavana rakenteena. Sellaisia en ollut nähnyt aikaisemmin. Toimistolle palattuani alkoi tehtaan historian tarkempi selvittäminen.


Paikan tilan nimi oli Turashiisi. Ei ihan tavallinen nimi. Alue oli lohkottu vuonna 1953 Kärsämäen kylän Hiisin talosta ja paikalle perustettiin silloin Turun Asfalttitehtaan tärytiilitehdas. Näistä elementeistä, Turku, asfaltti ja Hiisi, lienee saanut tila nimensä. Myöhemmin, 1961, perustettiin Turun Asfalttitehtaan toimintaa jatkamaan Turastekno Oy, joka jatkoi samaa nimiperinnettä. Uusi yritys oli nyt teknokemiallinen tehdas, joka valmisti mm. bitumivärejä, eristysaineita, liimoja ja pesuaineita. Samassa kiinteistössä on toiminut myös Turasteknon sisaryritys Tehosiivous Oy.

Tehtaan historian lyhyt selvittäminen ei kuitenkaan ratkaissut isojen betonirakenteiden ongelmaa. Tärytiiliä ne eivät ole, sillä tärytiili on täryttämällä valmistettu monireikäinen betoniharkko, jonka koko on yleisesti ollut n. 16,5cm x 20cm x 30cm kuten kertoo oheinen Talonrakennustekniikan käsikirja vuodelta 1952.
Nämä elementit olivat huomattavasti suurempia. Otimme niistä yhden talteen museon kokoelmiin. Museomestarimme tekikin aikamoisen bodaustyön, että sai monta sataa kiloa painavan elementin museon autoon. Nyt betonimöhkäle odottaa edelleen varastossa tarkempaa tietoa siitä, mikä se on? Oletettavasti se on tärytiilitehtaan valmistama rakennuselementti, mutta seinäelementiksi se olisi liian leveä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...