tiistai 19. heinäkuuta 2016

Muinaista maisemaa Paimionjokilaaksossa, osa 2


Pronssikautisen maiseman tarkastelu on painottunut usein (ehkä liiankin yksipuolisesti) hautaröykkiöiden sijaintien tarkasteluun. Noin 1500 ennen ajanlaskua omaksuttiin Länsi-Suomen rannikkoalueella uusi hautaustapa, jossa vainajat haudattiin kivistä koottuihin röykkiöihin. Kivikaudella vainajat oli haudattu maan alle, joten paitsi että uusi hautaustapa kuvastaa merkittäviä muutoksia sekä uskonnollisissa että yhteiskunnallisissa käsityksissä, olivat hautaröykkiöt myös kokonaan uusi, maastossa selvästi erottuva maisemallinen elementti. Eteläisessä Suomessa ne olivatkin ensimmäisiä ihmisen tekemiä monumentaalirakennelmia. 
"Pronssikautista maisemaa" Nauvon Ernholmsbergetillä. Kuva Paula Saarento.
Pronssikautiset hautaröykkiöt sijaitsevat tyypillisesti korkeilla kallioilla, lähellä silloista merta ja aurinkoa, näköalapaikoilla eli ne sijoitettiin peruskalliolle, taivaan ja auringon alle. Sijainniltaan hautaröykkiöt ovat hyvin rannikkosidonnaisia, ja pronssikautista kulttuurimaisemaa onkin usein verrattu nykyiseen Turunmaan saariston maisemaan. 


Rantaviiva 20 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella eli tilanne kivi-/pronssikauden vaihteessa, nin 200 eKr. Violetit pallukat ovat pronssikautisia hautaröykkiöitä. Karttapohjana käytetty Maanmittauslaitoksen aineistoa.

Kuten kartasta voidaan havaita on maata kivikauden tilanteeseen verrattuna paljastunut taas lisää. Erityinen hautarauniokeskittymä on Piikkiön ja Paimion rajalla, ja toinen Patajoenlaaksossa. Röykkiöt on sijoitettu silloisten kulkuväylien, kuten salmien ja lahtien reunamille. Ohikulkeville merenkävijöille kallioilla sijaitsevat kiviröykkiöt ovat saattaneet olla maa- ja purjehdusmerkkejä, jotka ovat kertoneet niitä ympäröivät maat tietyn talon tai suvun hallitsemiksi. Toisaalta yhtä tärkeää on voinut olla myös ympäristön ja ympäröivän maiseman havainnointi hautaröykkiöltä käsin. 

Oivan esimerkin hautaröykkiöiden näkyvyydestä maisemassa sain keväällä ajaessani autolla 110-tietä Piikkiön Makarlan kohdalla, jossa Yli-Katarin pronssikautisen hautaröykkiön ympäristössä oli tehty hakkuut. Ja kuinka ollakaan ihan oikeasti Yli-Katarin hautaröykkiö näkyi hienosti 110-tielle, siis muinaiselle merenlahdelle! Eli tässä oli hauska todiste siitä, että hautaröykkiöt ovat ihan oikeasti näkyneet silloiselle merelle, eikä nyt siis tarvinnut mennä edes nykysaaristoon tätä toteamaan. 

Piikkiön Yli-Katarin hautaröykkiö kuvattuna 110-tieltä.
Siirryttäessä pronssikaudelta rautakaudelle toimeentulo pohjautui jo pitkälti agraarielinkeinoihin, maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Rautakauden alussa rantaviiva on ollut noin 10 metriä ja rautakauden lopulla noin 5 metriä korkeammalla nykyistä merenpintaa, muinaisen merenlahden koko ajan kutistuessa pienemmäksi ja kapeammaksi. Paimionjokilaaksossa rautakautinen asutus keskittyi muinaisen merenlahden pohjukkaan, ja myös nykyisen Sauvon keskustan alueella on ollut rautakautinen asutuskeskittymä.
Rantaviiva 10 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella, tilanne rautakauden alussa. Karttapohjana käytetty Maanmittauslaitoksen aineistoa.

Rautakautinen asutus on Varsinais-Suomessa ollut kaikkinensa hyvin pitkälti jokilaaksoasutusta. Asutus on ryhmittynyt nauhamaisesti jokilaaksojen moreenirinteille. Syynä on todennäköisesti ollut se, että jokilaaksot ovat olleet ensinnäkin turvallisempia kuin avoimet rannikot. Toiseksi niin Paimionjokilaaksossa kuten useimmissa muissakin Varsinais-Suomen jokilaaksoissa, asutus ei levinnyt jokivartta pitkin kovinkaan ylös. Paimionjoella asutus pysähtyi Sukselan tienoille. Tärkein syy tälle lienee se, että asutus hakeutui maanviljelyn kannalta otollisemmille alueille eli kevyen saven ja eri hiekkamaalajien alueille, siis helposti muokattaville alueille. Alkeellisilla maanmuokkausvälineillä tärkeää oli myös peltojen kuivattavuus eli rinnesijainti. Mm. arkeologi Jukka Luoto on esittänyt, että raskaan saven alueet otettiin viljelyyn vasta keskiajalla, jolloin peltoja alettiin myös ojittaa.   

Paimion Nakolinnan linnavuori on kuvan keskellä oleva metsäinen mäkialue.


Teksti ja kuvat Kaisa Lehtonen 

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Kirjastot suomalaisen kulttuuriperinnön ylläpitäjinä -kuinka kauan?

Kirjastojen keskeinen rooli yhteiskunnassa on perinteisesti ollut kirjallisen kulttuurin välittäminen ja säilyttäminen. Samalla voidaan täydellä syyllä puhua kirjastojen sivistystehtävästä. Etenkin viime vuosina kirjastot ovat Suomessa kuitenkin kohdanneet valtavia muutoksia, joista ei vähäisimpänä digitalisaatio. On kuitenkin tärkeää pohtia myös digitalisaatiota yhtenä haasteena muiden joukossa, ja tarkastella laajemmin kirjastojen tämänhetkistä tilannetta perinteisten tehtäviensä osalta ja luoda katsaus tulevaan.

Tämän vuoden alusta voimaantulleen lakimuutoksen jälkeen kunnilla- myöskään Varsinais-Suomessa- ei ole enää mahdollisuutta saada valtion rahoitusta kirjastojen uudisrakennuksiin eikä uusiin kirjastoautoihin. Toisaalta kuntaliitokset ovat jo osoittaneet olevansa riskitekijä kirjastojen kannalta- esimerkiksi Tarvasjoen pieni ja vanha kirjasto lakkautettiin kunnan yhdistyessä Lietoon. Miten tässä tilanteessa turvataan kirjallisen kulttuuriperinnön säilyminen myös alueellisesti?

Turku on monella tapaa hyvä esimerkki pohdittaessa kirjastojen tehtävää, tämänhetkistä tilannetta ja tulevaisuutta. Turussa on toki lakkautettu jo aiemmin monta pientä lähikirjastoa, ja nykyisiäkin muutetaan itsepalveluperiaatteella, ilman henkilökuntaa toimiviksi omatoimikirjastoiksi. Toisaalta Turussa toiminut, Suomen ainoa yliopiston ylioppilaskunnan omistama kaikille avoin julkinen kirjasto, lähes 90 vuotta toiminut TYY:n kirjasto suljettiin vuosien taistelun jälkeen vuoden 2014 lopussa.

Turku on samalla esimerkki kaupungista, jossa kenties juuri kirjastojen monta vuotta vaikeana jatkunut tilanne on luonut kirjallista perintöä vaalivia toimijoita. Turkulainen Kulttuuriyhdistys Ida ry elvytettiin vuonna 2009 Martin ja Mikaelin lähikirjastojen sulkemisen jälkeen. Yhdistys ylläpitää Martin Kulttuuriolohuonetta Turussa Itäisellä Pitkälläkadulla. Olohuoneella pidetään kiinni kirjasto- ja kahvilakulttuurin perinteistä.

Martin Kulttuuriolohuoneen uudet tilat sijaitsevat osoitteessa Itäinen Pitkäkatu 49, Turku.


Martin Kulttuuriolohuone perustettiin lakkautetun Martin kirjaston ja muiden pienennettyjen kirjastojen, mm. Varissuon kirjaston, poistuvilla kirjoilla ja sinne on vuosien varrella pelastettu kirjoja nyt jo useammasta lakkautetusta kirjastosta, niin Turun Maailmankaupalta kuin TYY: n kirjastostakin. Kulttuuriolohuoneen kirjasto paikkaa hävinneitä kirjastoja paikallisesti, sen kirjastoa hoitavat ammattilaiset, ja lainaaminen onnistuu liittymällä yhdistyksen jäseneksi.

Kirjallisen kulttuuriperinnön vaaliminen on tänä päivänä yhä enemmän yksityisten, aktiivisten toimijoiden varassa. Digitalisaation on sanottu demokratisoivan tiedon luonnetta, kun informaatio on sähköisesti jokaisen ulottuvilla. Teoriassa näin onkin. Kuitenkin kirjan lukemiseen tarvitaan vain lukutaito, oikeanlaisten sähköisten sovellusten hallitseminen ja päivittäminen on oma taitolajinsa, joka ei tälläkään hetkellä ole kaikille mahdollista eikä helppoa. Kysymys on tiedon saavutettavuudesta. Aiheellista on pohtia laajemmassa katsannossa myös sitä, mitä seuraa kun yhteiskunnan perintö on yhä enemmän epävarman ja hauraan teknologian varassa.

Kirjastojen tehtävä kulttuuriperinnön vaalijana tulee nähdä myös kirjastossa työskentelevien ihmisten ammattitaidon arvostamisena. Kirjastojen henkilökunta on perinteisesti välittänyt tietoa kirjoista ja kirjallisuudesta, joka omatoimikirjastoissa tai kirjastojen jopa kokonaan puuttuessa jää ihmisten itsensä, sekä kunkin intressien ja mahdollisuuksien varaan. Tämän merkitys kulttuuriperinnön ja laajapohjaisen sivistyksen kannalta on jäänyt vähälle huomiolle.
 
Keskustelua siitä, millaista kulttuuriperintöä olemme näillä päätöksillä jättämässä, tulisi käydä koko ajan.

Eva-Liisa Raekallio

Kirjoittaja järjesti loppuvuodesta 2014 TYY:n kirjaston kurssi- ja muita kirjoja Martin Kulttuuriolohuoneen kirjastoon.

Lisätietoa:

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Muinaista maisemaa Paimionjokilaaksossa, osa 1



Muinaista maisemaa voidaan lähestyä useasta eri näkövinkkelistä. Voidaan pohtia sitä, millainen muinainen maisema on vuosituhansien kuluessa ollut, miten ihminen on maisemaa eri aikoina muuttanut, mikä on ihmisen vaikutusta maisemassa ja mikä luonnon aikaansaamaa ja miten muinaisuus näkyy nykymaisemassa vai näkyykö se ylipäätään mitenkään? Onko olemassakaan enää mitään muinaista maisemaa? 

Muinaista maisemaa rekonstruoitaessa on tarkasteltu mm. rannansiirtymistä ja maankohoamista, topografiaa ja maaperää, kasvillisuudessa (mm. siitepölyanalyysit, makrofossiilianalyysit), ilmastossa ja eläimistössä (osteologia) tapahtuneita muutoksia, historiallista karttamateriaalia sekä tietysti arkeologista todistusaineistoa. Muinaisen maiseman tavoittaminen tai saavuttaminen nykymaisemassa voi kuitenkin olla yllättävänkin vaikeaa.

Valtaosa ihmisistä mieltää kulttuurimaisemaksi kauniit kylänraitit, kartano- ja kirkkomiljööt tai upeat jokilaaksomaisemat kuten alla olevassa valokuvassa. Usein ihmisten on ehkä helpompi ymmärtää, miksi vanhat rakennukset kuten kartanot, pappilat, kirkot tai vanhat kansakoulut ovat säilyttämisen arvoisia. Paikallisilla ihmisillä on niihin usein vielä jonkinlainen tunneside; tiedetään kuka ne on aikoinaan omistanut tai kuka on niissä asunut, jolloin ne myös koetaan tärkeiksi.

Paimionjokilaakson kulttuurimaisemaa kesäkuun alussa 2016.
Muinaisjäännökset ovat tietyllä tavalla huomattavasti abstraktisempia. Vaikka ne sijaitsevat jonkun maalla, ne eivät varsinaisesti kuulu kenellekään; niitä ei samalla tavalla omista kukaan kuin rakennuksia. Muinaisjäännöksiä, kuten esimerkiksi pellolla sijaitsevia kivikautisia asuinpaikkoja, ei usein myöskään pysty silmämääräisesti maastossa havaitsemaan, mikä vaikeuttaa niiden hahmottamista ja ymmärtämistä maisemassa.

Tyypillinen varsinaissuomalainen, nykyiseen jokeen laskeva, pellolla sijaitseva kivikautinen asuinpaikka (merkitty keltaisella soikiolla), Koski TL, Rantala.
Paimionjoki –yhdistys järjesti kesäkuussa Someron Hovilassa Paimionjokea käsittelevän maisemaseminaarin. Esitelmääni varten tein muutaman rannansiirtymiskartan Paimionjokilaaksosta.  Esittelen niitä tässä blogissa nyt kahdessa eri osassa.

   
Rantaviiva 40 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella eli tilanne noin 4500 eKr. Kivikautiset asuinpaikat on merkitty karttaan punaisilla palloilla. Paikantamisen vuoksi kartalle on merkitty myös nykyiset Paimion, Tarvasjoen ja Marttilan kirkot mustilla ristillä. Karttapohjana käytetty Maanmittauslaitoksen aineistoa.

Kivikautisen  maiseman tavoittaa Suomessa ehkä parhaiten rannansiirtymisen ja maankohoamisen kautta. Kivikaudella asuinpaikat ovat sijoittuneet kauniisti eri korkeusvyöhykkeille perääntyvän rantalinjan mukana, toisin sanoen mitä vanhempi asuinpaikka on, sitä kauempana se sijaitsee nykyisestä rantaviivasta. Veden läheisyys on ollut muinaiselle ihmiselle tärkeää, koska varsinaisten teiden puuttuessa vesireitit olivat tärkeimpiä kulkureittejä. 

Kuten kartasta voimme havaita kivikautiset asuinpaikat ovat Paimionjokilaaksossa sijoittuneet ikään kuin nauhamaisesti silloisen muinaisen merenlahden reunamille. Joitakin kivikautisia asuinpaikkoja tunnetaan myös Tarvasjoelta, Koski tl:stä ja Somerolta, mutta ne ajoittunevat karttatilannetta varhaisempaan aikaan. Paimio kirkko olisi siis yli 6000 vuotta sitten sijainnut veden alla!


Kivikauden ihmiset valitsivat asuinpaikoikseen etelänpuoleisia, aurinkoisia ja lämpimiä hiekkarinteitä aivan silloisen rantaviivan tuntumasta. Itse asiassa Keski- ja Itä-Suomen järvialueilta kivikautisia asuinpaikkoja tunnetaankin usein sellaisten järvien rannoilta, jotka nykyihminenkin on valinnut kesämökkipaikakseen. Eli ihminen on todellakin osannut valita parhaimman ja kauneimman asuinpaikan jo kivikaudella! 

Jatkuu................


Teksti ja kuvat Kaisa Lehtonen



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...