keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Salpietarin valmistusta Naantalin Saksilassa?



Maaliskuussa 2016 naantalilainen metallinetsinharrastaja Pekka Huppunen toimitti Varsinais-Suomen maakuntamuseoon melkoisen kasan Naantalin Saksilan tilan pelloilta syksyllä 2015 löytämiään metalliesineitä. Samalta tasaiselta peltoalueelta, Huppusen löytöalueesta noin 500 metriä koilliseen, oli museoon toimitettu suuri määrä aivan samantyyppistä metalliesineistöä jo vuonna 2008.
 
Saksilan talon pelloilta syksyllä 2016 löytynyttä esineistöä.
Saksilan tila sijaitsee Naantalin kirkosta noin 2,2 km länsilounaaseen. Löydöt oli tehty Saksilan tilaa etelästä itään ympäröiviltä pelloilta. Peltoalueen poikki kulkee länsi-lounaasta tuleva oja, joka noudattaa Luonnonmaan halki Matalahteen asti ulottuvaa kapeaa 5 metrin korkeuskäyrien rajaamaa alavaa maastokäytävää. Maastokäytävä on vielä rautakauden lopulla muodostanut salmen, joka on jakanut saaren kahteen suurempaan puoliskoon.  
 
Löytöalue on pienen metsäsaarekkeen edessä pellolla, Saksilan tila näkyy takana. Kuva etelästä.



Heljä Brusilan vuonna 2008 tarkastama löytöalue on kuvan keskellä olevan metsikön etualalla oleva pelto. Pellon keskellä oja, joka laskee mereen, Naantalinaukolle. Saksilan tila jää kuvan ulkopuolelle, vasemmalle reunalle. Kuva lounaasta.
Löytöesineistö on pienesineistöä (pronssia, lyijyä), josta valtaosa on katkelmallista tai osia esineistä. Löytöaineistossa on mm. rahoja 1500-1600 –luvulta (mm. kupariklippinkejä), lyijykuulia, lyijyplommeja, aterimien koristepäitä, hanakukon kappaleita, koristeheloja, nappeja, solkia, tunnistamattomia metallinpalasia ja piitä. Joukossa saattaa olla myös muutamia rautakautisia esineitä, varmuudella ainakin kärkiosastaan katkennut karhunhammasriipus.

Ylhäällä vasemmalla katkennut karhunhammasriipus, pyöreä metallinkappale, jossa kohokuvioinen risti, kulkunen tai kello, mahdollinen kappale soljesta; alhalla vasemmalla katkennut hanakukon kappale, aterimien koristepäitä, lyijyplommeja.


Pellolta löytyneitä rahoja, alhaalla mm. 1600-luvun kupariklippinkejä.
Löytäjän Pekka Huppusen käynnin jälkeen aloimme museolla yhteistuumin pohtia löytöjen merkitystä ja alkuperää. Ensimmäisenä vaihtoehtona mieleen tuli luonnollisesti se, että paikalla on ollut historiallisen ajan talon paikka. Varhaisimmat kirjalliset maininnat Saksilan kylästä ovat vuodelta 1404, jolloin Saksilan kylässä on ollut kolme taloa. Olisiko yksi taloista voinut sijaita tällä paikalla?

Perinteinen rakentaminen on aina sijoittunut niin maastollisesti kuin ilmastollisestikin edullisille paikoille, lämpimille ja suojaisille rinteille ja mäenkumpareille. Erityisesti maanviljelyselinkeinon asustus on sijoittunut tuulensuojaisille mäenkumpareille, missä aikainen kevätaurinko sulattaa piha-alueen varhain. Joissain yksittäisissä tapauksissa, ja tietysti erityisesti alueilla, joilla kovaa maapohjaa ei kohtuullisella etäisyydellä ole, on asutus saattanut sijoittua myös alavimmille paikoille (esim. Loimaan seutu). Yleinen käsitys on, että kylät, jotka 1540 maakirjassa luetellaan, eli suurin osa Varsinais-Suomen kylistä, yhä tänä päivänä on samoilla paikoilla, joille ne alkujaan ovat asettuneet. Rakennukset toki ovat voineet pihapiirissä ”vaellella”, mutta samalla tonttialueella kuitenkin on pysytelty. Tästähän hyvänä esimerkkinä on esimerkiksi Kuralan kylämäki, jossa arkeologisen tutkimuksen perusteella tiedetään asutun jo 1200-luvulla. Valitettavasti Varsinais-Suomessa vanhoja kyläalueita ei juurikaan ole tutkittu.

Alue on keskiajalla sijainnut aivan rannassa tai mahdollisesti jopa veden alla; voisi ajatella, että tasainen pelto on vielä myöhään historiallisellakin ajalla ollut varsin tulva-altis. Talonpaikaksi löydettyä esineistöä tuntui olevan jollakin tavalla ”liikaa”, ja myöskään koostumukseltaan löytömateriaali ei ollut sen tyyppistä, joka olisi asuinpaikalle luonteva (paljon pientä metalliesineistöä). Tähän kiinnitti vuonna 2008 huomiota myös Heljä Brusila, joka arveli tarkastamaansa löytöpaikkaa pikemminkin jonkinlaiseksi valmistuspaikaksi (esim. pajatoiminta) kuin asuinpaikaksi. Oli siis etsittävä myös muita vaihtoehtoisia tulkintoja.
 
Ensiksi rakennustutkijamme Eijan huomio kiinnittyi digitaaliarkistossa vuodelta 1752 peräisin olevaan verollepanoasiakirjaan, joka käsitteli Naantalin maalaiskunnan Saksilan Multakotaa. Seuraavaksi maakuntatutkijamme John alkoi selvitellä asiankirjan sisältöä tarkemmin. Multakota-niitty osoittautuikin olevan Saksilan nykyisen kyläalueen koillispuolella rantaan ulottuva niittypala Saksilan ja Kultarannan kylien välissä (Saksilan isojako 1786, Muldakota äng). Vuoden 1752 asiakirjassa, jossa Saksilan rusthollari Johan Sigfredsson ja Kultarannan isäntä Michel Henricson kiistelevät Multakota-nimisen  niityn omistusoikeudesta, paljastui mm., että kyseessä oleva alue on ”hyvin kuivaa ja epätasaista tai kuoppaista”. Tämän epäiltiin johtuvan siitä, että paikalla oli keitetty (sjudits) salpietaria (Salpetter), mistä jäänyttä lantaa tai multaa Saksilan isäntä oli levittänyt pelloilleen. Salpietarin valmistuksesta ylijääneen lannan katsottiin sateisena kesänä antavan hyvän kasvun.

Saksilan kylän isojakokartta vuodelta 1786, Muldakota äng merkitty punaisella nuolella. Saksilan kylän talot Ylistalo, Keskitalo ja Alistalo (A, B ja C) ovat yhdessä rykelmässä, paikalla, jossa Saksilan talo on nykyisinkin. Punaiset rinkulat osoittavat alueet, joissa metallinetsimellä todettu löytökeskittymä. Kartta maanmittauslaitos.

Salpietaria on tarvittu erityisesti ruudin valmistukseen ja sitä valmistettiin meilläkin jo 1500-luvulla. Vanhemmassa salpietarin valmistuksessa tarvittava aines kaivettiin navetoiden ja tallien pohjista, joissa oli valmiiksi virtsan kastelemaa lantaa. Työtä tekivät maaseudulla kiertävät kruunun salpietarinkeittäjät. 1600-luvulta on runsaasti tietoa salpietaritehtaista/salpietarinkeittämöistä. Myöhemmin salpietaria käytettiin myös peltojen lannoitukseen. Salpietaria valmistettiin mullasta/lannasta/tunkiojätteestä ja oljista, jota koottiin ilmaviksi keoiksi, jotka suojattiin sadevedeltä rakentamalla erityisiä salpietariliitereitä. Kekoja käänneltiin ja kasteltiin virtsalla.

Olisiko siis mahdollista, että paikalta löydetyt esineet olisivatkin salpietarin valmistuksessa käytetyn mullan/tunkiojätteen mukana kulkeutuneet Saksilan pellolle? Samalla tulee eittämättä mieleen kysymys myös siitä, miten esimerkiksi Naantalin kaupungin jätehuolto on varhaisina aikoina hoidettu?

Pekka Huppusen löydöt osoittautuivat siis erinomaisen mielenkiintoisiksi, eivätkä todellakaan yksiselitteisiksi!


Teksti: Kaisa Lehtonen, Eija Suna ja John Björkman
Kuvat: Kaisa Lehtonen ja John Björkman


 

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Varsinais-suomalaista rakennustutkimusta jo 1930- ja 1940-luvulla, nyt Finna.fi: ssä


Turun museokeskuksella/Varsinais-Suomen maakuntamuseolla on pitkät perinteet maakunnallisessa toiminnassa. Yhtenä todisteaineistona siitä ovat vaikkapa juuri nyt Finna.fi :hinkin tulleet Irja Sahlbergin  dokumentointipiirustukset.

Irja Sahlberg (1904-1972) valmistui maisteriksi keväällä 1931, jonka jälkeen hän työskenteli Folkkultursarkivin kenttätöissä kesällä 1931 piirtäjänä. Seuraavana keväänä hänet valittiin  hoitamaan Kemiönsaarella toimivan Sagalundin museota. Täällä hänen tehtäviinsä luettiin perinteisen esinehuolto- ja luettelointityön lisäksi museon rakennusten korjaustarpeitten kartoittaminen. Vuodesta 1937 hän toimi Turun historiallisessa  museossa ylimääräisenä apulaisena (extra biträde). Vuonna 1942 Sahlberg sai vakinaisen amanuenssin viran silloisesta Turun historiallisesta museosta. Maisteri Sahlberg tuli kaupungissa tunnetuksi vanhojen rakennusten puolestapuhujana niin että kerrotaan valtuustossakin todetun, että ”neitihän museoi koko kaupungin”.

Perinteisen luettelointi- ja esinetutkimustyön lisäksi Sahlberg teki kesäisin erillisrahoituksella kenttätöitä niin Kemiössä kuin Pohjanmaallakin. Koska Turun historiallisessa museossa vielä 30-luvulla oltiin tekemässä ulkoilmamuseota linnan puistoon, oli maakunnan rakennusperintöön tutustuminen perusteltua. Museossa suunniteltiin myös laajaa Suomen kartanoita käsittelevää julkiasua, jonka vuoksi erityisesti kartanoitten dokumentointi oli museon ohjelmassa. Museo haki kartanoinventoiniin rahoitusta Suomen museoliitolta ja jo hakemuksessa tekijäksi mainittiin juuri Irja Sahlberg. Vuodesta 1938 lähtien aina vuoteen 1951 suoritti Irja Sahlberg näitä dokumentointeja eri puolilla Varsinais-Suomea. Dokumentointityö käsitti niin torppien, talonpoikaistalojen kuin kartanoittenkin dokumentointia. Myös kansatieteellisesti kiinnostavia yksityiskohtia on dokumentoitu runsaasti.

Kustakin Sahlbergin tutkimuskohteeksi valikoituneesta kokonaisuudesta valmistui keskimäärin kolme piirustusta: asemapiirros, asuinrakennuksen pohjapiirros ja poikkileikkaus. Lisäksi useissa kohteissa on laadittu myös detaljipiirustuksia esim. listoituksista, ovista ja ikkunoista. Mitä enemmin kohteessa oli säilynyt vanhoja, rakennushistoriallisesti mielenkiintoisia piirteitä, sitä perusteellisempi dokumentointi yleensä oli. Kenttätöidensä tueksi Sahlberg teki runsaasti arkistotutkimuksia niin Suomessa kuin Ruotsissakin.

Hakusanalla Irja Sahlberg tulee finna.fi stä tällä hetkellä 319 kohdetta.  Näistä vajaa puolet on Turun museokeskuksen kokoelmaan kuuluvia, 1930-ja 40-luvulla Varsinais-Suomessa tehtyjä rakennusdokumentointeja. Muut Sahlbergin nimellä esiin tulevat kohteet ovat hänen eri puolilla Suomea tekemiään dokumentointeja ja kansatieteellisiä selvityksiä sekä julkaisuja.
 Mietoisten Saaren kartanon päärakennuksen poikkileikkaus kellareineen



Piikkiön Pukkilan kartanon poikkileikkaus vuodelta 1943

yksityiskohtia
 Paraisten Ylikirjalan talon leikkauskuva

Söderbackan maaseinäinen asuinrakennus Paraisilla.

Kun ottaa huomioon, että Irja Sahlberg yleensä oli liikkeellä yksin, ilman sen kummempia teknisiä välineitä kuin mitta, kynä ja kumi, on hänen jälkeensä jättämä aineisto merkittävä niin laajuudessaan kuin laadussaankin. Kuten Irma Lounatvuori on museon julkaisemassa kirjassa Rakkaudesta rakennuksiin todennut: ”Asemapiirrokset antavat suurenmoisen kokonaiskuvan pihapiireistä, kartanoille ominaisesta rakennusten sijoittelusta ja niiden keskinäisestä hierarkiasta. Asunrakennusten pohjapiirrokset ja poikkileikkaukset paljastavat eri vuosisatoina vallalla olleen rakennustekniikan ja asumistapojen kehityskaudet. Taidokkaisiin poikkileikkauksiin on huolellisesti dokumentoitu kiinteän sisustuksen muodostajat, rintapaneelit, ovet, seinäkäsittelyt ja listalaitteet”.

Eija Suna


Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Sjöberg-Pietarinen Solveig, Kvinna i Museivärlden, Etnologiska institutionen vid Åbo Akademi, Rapport 7.  Åbo 1997

 Rakkaudesta rakennuksiin, kartanot Irja Sahlbergin tutkimuskohteina, toim. Irma Lounatvuori, Turun museokeskuksen vuosikirja Aboa 2011-2012/75-76. Turku 2013







keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Pääsiäistä odotellessa


Pääsiäisen lähestyessä on mukava muistella menneiden aikojen pääsiäismakeisia, joihin liittyy lisäksi pupujussi, tässä tapauksessa Disneyn Rumpali.
Hellas pääsiäishinnasto 1973
Hellas toi pääsiäisenä vuonna 1972  markkinoille Veijarirakeita -nimiset makeiset, jotka oli pakattu muovimuotteihin.

Näitä samoja makeispakkauksia oli tullut markkinoille jo vuotta aiemmin, 1971 nimillä ”Aku Ankka pehmeitä hedelmäkuvioita” sekä ”Aku Ankka hedelmätäytekaramelleja”. Sisältö oli niissä hieman toinen kuin pääsiäismakeisissa, mutta rasia oli sama. Näitä makeisia oli myynnissä vain vuoteen 1973 asti.


Museon kokoelmista löytyy näitä pakkauksia avaamattomina, mutta viime vuonna saimme ystävältäni Sarilta lahjoituksen myös ns. käytetyistä pakkauksista, joissa yhtenä oli Rumpali.


Sari muisteli, että näillä eritoten tehtiin kipsivaloksia, joita sitten käytettiin tauluina.

Tähän löytyikin vahvistus, kun mökiltämme löytyi tällä samaisella Rumpali-muotilla tehty kipsitaulu, jonka olin aikoinaan saanut Sarilta lahjaksi. Nyt tämä kipsivalos liitettiin myös museon kokoelmiin, onhan se osa muovimuotin käyttöhistoriaa!
Makeispakkauksissa olikin Akun niksit -ohjeita, joissa mm. neuvottiin käyttämään pakkauksia valumuotteina. Näitä Disney-aiheisia muotteja on tiettävästi ollut 18 erilaista.

Itse muistelin, että nuo muovipakkaukset sellaisenaan jo olivat olleet seinällä tauluina.

Ja löytyi erään ulkohuussin seinästä vieläkin näitä tauluja.


Sanna Kupila
valokuvat kirjoittajan



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...