keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Rakkaalla lapsella on monta nimeä- niin myös oli suomalaisten arkisilla työkaluilla

Kun päivittäin työstää samoilla työkaluilla puuta tai puhdistaa pellavia, sitä alkaa helposti kehittämään niille omaan suuhun sopivia nimiä. Suomalaiset saivat vielä varsin vähän aikaa sitten, historiallisesti ajateltuna hetken aikaa sitten elantonsa käytännöllisesti katsoen maanviljelystä, metsästä ja keräilytaloudesta. Ihmiset asuivat maaseudulla ja päivät täyttyivät työstä, kun suurin osa arjen välttämättömyyksistä piti valmistaa itse.

Näin ollen onkin helppo uskoa, että säännöllisesti käytettyjen työkalujen ja välineiden nimet kulkivat kansan parissa ja perheissä suullisena perintönä isältä pojalle, ja äidiltä tyttärelle. Suomenkielen vivahteikkaat murteet antoivat sanavarastolle oman leimansa.

Nykyään kaikki tietävät minkänäköisestä esineestä puhutaan, kun joku mainitsee taltan. Koulussa meistä suurin osa lienee käynyt puutöiden perusteet; siltä pohjalta taltta on tuttu ja ainakin mökillä isovanhempien luona on viimeistään törmännyt kyseiseen työkaluun. Mutta kuinka moni osaisikaan kuvailla temmiraudan, jos sellaisen tehtävän saisi...Entä millainen esine voisi olla purha tai pura ? Kaikki nämä nimet kuvaavat jonkinlaista talttaa.
Puunkäsittelytaito kehittyi usein huippuunsa ja esineiden valmistamiseen oli omat työkalunsa. Esimerkiksi joka talossa tarvittavat puukauhat koverrettiin tarkoitusta varten erikseen syntyneellä kovelilla. Se tunnettiin myös nimillä kovelin, kovelo sekä meille jo tutummalla nimellä vuolin. Sillä kirjaimellisesti koverrettiin ja vuoltiin puuta.

Jos puun työstäminen oli miesten työtä, niin kasvien keräämisen ja edelleenvalmistamisen hoitivat naiset. Köyhät suomalaiset valmistivat itse omat vaatteensa, ja niiden oli tärkeää olla kestäviä. Niinpä pellava ja hamppu olivatkin kulutusta pelkäämättömänä raaka-aineena, tässä suhteessa omavaraistalouden kulmakiviä.

Niiden valmistaminen oli työläs prosessi, jonka ensimmäisiä vaiheita oli kasvien puhdistaminen. Siihen käytettiin häkilää,  tai tuttavallisemmin häkylää tai häkilöä. Tämän välineen nimien kohdalla ei siis ollut yhtä suurta vaihtelua kuin taltan, mutta häkilän kuvaaminen taitaa monelle nykyajan kaupunkilaiselle olla joka tapauksessa vähintäänkin haastava tehtävä. Näin voi käydä ainakin, jos on kotoisin Itä-Suomesta.

Häkilä oli tyypillinen Länsi-Suomessa käytetty työkalu, ja länsimurteet ovat luonnollisesti saaneet paljon vaikutteita ruotsinkielestä. Häkilä on tästä hyvä esimerkki; alkuperäisnimi on ruotsin häckla josta suomalaiset muokkasivat omanlaisensa version.

Suomalaisilla oli siis monipuolinen ja vivahteikas sanavarasto ja perinteet ja kädentaidot kulkivat  suvussa. On toisaalta luonnollista, että maailman muuttuessa esineiden vanhat nimet unohtuvat. Suomen kansan juuret ovat kuitenkin syvällä maaseudulla, ja arkiset esineet nimistöineen kertovat hienolla tavalla ihmisten arjesta. Menneisyyden dokumentoinnin yksi tehtävä on varmistaa jatkuvuutta ja arvostaa perinteitä, myös ja nimenomaan nykyajan nopeasti muuttuvassa digiympäristössä.

Lopuksi vielä vanha arvoitus, joka kuuluu: "Sata hammasta suussa, puree muttei niele?"
Arvoitus ratkeaa katsomalla seuraavia kuvia!

Eva-Liisa Raekallio

Kirjoittaja on parhaillaan mukana kokoamassa Turun Museokeskuksen esinekokoelmaa Finna-palveluun.

Lähde: Toivo Vuorela: Kansanperinteen sanakirja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1981.


Temmirauta






Koveli


Häkilä vuosiluvulla 1758










torstai 16. kesäkuuta 2016

Rikollisen varjelua



Oikein lööppiainesta: Kuralan Kylämäessä suojellaan tälläkin hetkellä kavalaa ryöstäjää, joka saalistaa uhrejaan kirkkaassa päivänvalossa. Ihan virkatyönä varjellaan tätä loiseläjää.



Kävijät kuitenkin rauhoittukoot, roistomme ei ole heille vaaraksi. Puhun Cuscuta europaeasta, humalanvieras-nimisestä kasvista, josta Luontoportti-sivu kertoo poikkeuksellisen kantaaottavasti: Useimmat meikäläiset loiskasvit ryöstävät ravintonsa uhriltaan maan alla ilman sen suurempaa dramatiikkaa, mutta humalanvieras käy isäntäkasvinsa kimppuun kaikkien katseiden alla.” (Eläinten inhimillistämisestä eli humanisoinnista puhutaan usein, mutta kyllä sitä tapahtuu kasvienkin suhteen.)

Tämä itse lehtivihreätön kasvi on oman evoluutionsa aikana muuntunut ottamaan kaiken tarvitsemansa ravinnon isäntäkasvilta, antamatta sille takaisin mitään. Juuri siksihän se onkin loinen, toisin kuin vastavuoroisesti toisiaan auttavat, symbioosissa elävät eliölajit. Humalanvieras itää siemenestä keväällä, mutta ei työnnä juurian maahan. Kun vierestä sattuu löytymään sopivaa lajia edustava uhri (huomatkaa humanisointi), humalanvieras hylkää maanpinnan ja heittäytyy isännän reppuselkään vapaamatkustajaksi. 



Kasvien keskustelumetodia käyttäen isäntä vastaa loisen lähentelyyn kemiallisella reaktiolla, joka puolestaan saa loisen kasvattamaan omana vastauksenaan hienonhienoja imujuuria isännän varteen. Loinen sananmukaisesti soluttautuu suoraan isäntäkasviin. Siis varsinainen moraaliton välistävetäjä, peli- ja talousteorioiden vapaamatkustaja kasvien maailmassa! (No nyt olen jo pahasti inhimillistämisen tiellä, eihän tästä aiheesta näköjään voi puhua muulla tavoin.) 

Humalanvieras on nimensä mukaisesti käyttänyt aiemmin isäntälajinaan juuri humalaa, mutta nokkosvieraaksikin sitä nimitetään, koska se humalan viljelyn hävitessä on siirtynyt suosimaan nokkosia. 

Yrjö Kokon satukirjassa ”Pessi ja Illusia” humalanvieras, neiti Cuscuta, esiintyy laiskana ja viekkaana naisena, jonka imartelun pauloihin jörö vanhapoika nokkonen omaksi tuhokseen lankeaa. Kuva painoksesta vuodelta 1963, kuvitus  A. Lindeberg.


Paitsi että mitä Kuralaan tulee, nyt meillä on liian vähän nokkosia! Olemme runsaiden kävijämäärien typerryttäminä menneet hiukan liian pitkälle innossa varjella yleisöä ikäviltä nokkosenpolttamilta. Tällä hetkellä tätä jännittävää kasvia löytyy vain yhdestä paikasta koko museoalueella. Ja sehän on huono juttu, koska Kylämäellä on monien tehtäviensä joukossa uljas ulottuvuus perinnebiotooppialueena, jonka kamaralla iät ajat eläneille muinaistulokkaille ja maatalouden seuralaiskasvilajeille on luvattu turvata elinolot jatkossakin.

Humalanvieras on jo vuosikymmenien ajan hiljalleen harvinaistunut, vaikka nokkosia maailmassa todellakin riittää. Syytä katoamiseen ei kaiketi edelleenkään tiedetä. Iäkkään, mutta aina yhtä mainion Suuren kasvikirjan* mukaan sama suunta on vallinnut jo kauan muuallakin maailmassa. Tällainen taustatieto vain lisää museolle paineita säilyttää se ainokainen nokkospöheikkö, jossa viekas loinen lymyää. Yleisö antakoon siis anteeksi mahdolliset nokkosenpolttamat luonnon monimuotoisuuden nimissä!


       ***


*  Jaakko Jalas (toim.) Suuri kasvikirja I –III ( 1958, 1965, 1980)
 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...