Kauan eläköön konserttitalo!

Aninkaisten konserttitalo 70 vuotta

Turun konserttitalon vihkiäiset pidettiin 27.11.1952, joten rakennus täyttää tällä viikolla 70 vuotta. Nyt konserttitalo on saavuttanut toisen käännekohdan, kun kaupunginhallitus on valinnut tontinluovutuskilpailun voittajan. Korttelin asemakaavamuutos on tarkoitus viimeistellä voittajatyön mukaisesti, joten päätös on merkittävä. Konserttitalon suojeluarvot on uutisoinnissa mainittu useasti, mutta viime aikojen keskustelusta on jäänyt vähemmälle huomiolle eräitä näkökulmia. 

Konserttitalo 1950-luvulla. Taustalla näkyy myös ammattiopiston D-rakennusta Aninkaistenkadun varrella. Kuva: Turun museokeskus, Turun Sanomien kokoelma.

Ammattikoulu täydentää kokonaisuuden

Aninkaisten konserttitalo ja sen viereen ja taakse sijoittuva ammattikoulukompleksi muodostavat kokonaisuuden. Rakennusten suunnittelija on arkkitehti Risto-Veikko Luukkonen.

Parkinmäen alue valittiin ammattikoulun sijaintipaikaksi jo vuonna 1938, mutta sota keskeytti suunnitelmat. Hanketta päästiin edistämään vasta 1940-luvulla, ja ammattikoulusta tulikin ensimmäinen suuri sodan jälkeen rakennettu koulukokonaisuus. Rakennuskustannukset jaettiin kolmen maksajan, Turun kaupungin, Suomen valtion ja Göteborgin kaupungin kesken. Göteborg oli Turun kummikaupunki, joka tuki sodanjälkeistä jälleenrakentamista.

Kuva: Pienoismalli Konserttitalon, ammattikoulun ja Puutorin ympäristön suunnitelmasta, 1947. Kuva: Turun museokeskus, Turun Sanomien kokoelma.

 

Risto-Veikko Luukkonen kiinnitettiin hankkeen arkkitehdiksi vuonna 1947. Rakennustyöt toteutettiin kahdessa vaiheessa. Ensin pystytettiin seitsemästä rakennuksesta koostuva koulukompleksi ja tämän jälkeen juhlasali, joka jalostui suunnitelmissa julkisluonteiseksi tilaksi eli konserttitaloksi. Ammattikoulu vihittiin käyttöön alkuvuodesta 1950 ja konserttitalo kahta vuotta myöhemmin. Luukkosen lisäksi suunnittelutyöhön osallistui muitakin tunnettuja nimiä. Rakennusten valaisimet valmisti Paavo Tynell, ja maalaustöiden konsulttina oli taiteilija Eino Kauria. Kauria oli tätä ennen tehnyt mm. Paimion parantolan värityssuunnitelman.

Konserttitalo on rakennustaiteellisesti, kaupunkikuvallisesti ja kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokas – kokonaistaideteos, jonka merkittävyys on sidoksissa sen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen ja sitä varten suunniteltuihin tiloihin. Tämän vuoksi vireillä olevan asemakaavan alkuperäisessä valmisteluluonnoksessa vuodelta 2020 suojeltavaksi oli esitetty myös konserttisalin, lämpiön, aulojen ja portaikon muodostama tilasarja sekä kiinteä sisustus ja valaisimet.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on edelleen toiminnassa oleva keilahalli, joka valmistui konserttitalon kellariin vuonna 1953 ja oli pitkään Turun ainoa keilahalli. Vuoteen 1970 saakka keilojen pystyyn nostamisesta huolehtivat keilapojat ja -tytöt.

Konserttitalo ja ammattikoulu 1950-luvulla. Kuva: Turun museokeskus, Hede Foto.

Myös ammattikoulun rakennukset ovat historiallisesti ja arkkitehtonisesti merkittäviä, ja kaupunkikuvallisesti ne muodostavat harmonisen ympäristön konserttitalolle. Ammattikoulun sisätiloista erityisen huomionarvoisia ovat Aninkaistenkadun varrella oleva, 1950-luvun asussa säilynyt opetusravintola, A-siiven luentosali, voimistelusali sekä pääsisäänkäynnin aula ja porrashuone. Näitä esitettiin alun perin suojeltaviksi, mieluiten kiinteän sisustuksen ja valaisinten kera. Ravintolan kalustukseen kuuluvat alkuperäiset, Göteborgista lahjoituksena saadut ”romanttista ruotsalaista tyyliä edustavat” kalusteet. Luentosalin alkuperäiset istuimet ovat Keravan Puuteollisuus Oy:n valmistamat ja Ilmari Tapiovaaran suunnittelemat.

 

Opetusravintolan kalusteet saatiin lahjoituksena Göteborgista. Valaisimet Tynelliä. Kuva: LPR-arkkitehdit.

A-rakennuksen luentosali alkuperäisine istuimineen. Kuva: LPR-arkkitehdit.

 

Myös voimistelusali on säilyttänyt alkuperäisen tunnelmansa. Kuva: LPR-arkkitehdit.

Tontinluovutuskilpailu 2022

Tontinluovutuskilpailua varten kaupunki karsi konserttitalolle ja ammattikoululle asetettuja suojelutavoitteita, sillä pelkona oli, ettei kiinteistökokonaisuuta muuten saada myydyksi. Tämä on kuitenkin ratkaisuna puutteellinen, sillä todettuja rakennusperintöarvoja ei voi ohittaa asemakaavassa. Asemakaavan tulee perustua riittäviin selvityksiin eikä rakennettuun ympäristöön liittyviä erityisiä arvoja saa hävittää.

Kuten sanottua, arvokasta ei Aninkaistenmäen kokonaisuudessa ole vain rakennusten ulkokuori vaan kokonaisuus sisätiloja ja osin jopa kalusteita myöten. Tämä on todettu rakennushistoriaselvityksissä.

Tontinluovutuskilpailu sinänsä oli hieno tilaisuus saada pöydälle erilaisia vaihtoehtoja. Kaupunki sai viisi ehdotusta, jotka suhtautuivat hyvin eri tavalla ympäristön kulttuurihistoriallisiin ja arkkitehtonisiin arvoihin. Yksi ehdotuksista esitti jopa konserttitalon korvaamista uudisrakennuksella. Tontinluovutuskilpailun ehdokkaiden esittelyt löytyvät kaupunginhallituksen esityslistan liitemateriaaleista.

 

Koulutalon pääaulasta Parkinmäen puolelle avautuvia näkymiä ja Tynellin valaisimia. Kuva: LPR-arkkitehdit.

Ajallista etäisyyttä

Rakennusten arvoja tarkastellaan arkkitehtuurin kautta, mutta konserttitalon kyseessä ollessa ajan kulumista voinee peilata musiikin ja viihteen avulla. Vuoden 1952 Suomessa kuunneltiin esimerkiksi Tapio Rautavaaraa, Tauno Paloa, Olavi Virtaa ja Kauko Käyhköä. Samoja nimiä löytyi elokuvien mainosjulisteista. Kansainvälisellä musiikilla ei vielä ollut samanlaista levikkiä kuin nykyään. Elvis oli vasta teinipoika eikä ollut vielä ehtinyt levytyspuuhiin. Televisiolähetyksiä ei vielä Suomessa ollut.

Suomi oli kuitenkin kovaa vauhtia kansainvälistymässä. Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi konserttitalon valmistumisvuonna 1952. Seuraavana vuonna hän lähti maailmanympärysmatkalle, tapasi filippiiniläisen Virgilion ja asettui tämän kanssa Manilaan. Tämä ei kuitenkaan estänyt vierailuja Suomeen, ja pariskunta saapui muotinäytökseen Turun konserttitaloon vuonna 1955. Muotinäytöksen taltiointi löytyy Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Finna-sivulta.

Lopuksi

1940- ja 50-lukujen arkkitehtuuria ei vielä mielletä erityisen vanhaksi. Se on meille tuttua etenkin kouluista, sairaaloista ja vastaavista hyvinvointiyhteiskuntaan liittyvistä paikoista. Konserttitalon ja ammattikoulun kokonaisuuskin edustaa sodan jälkeen kehittynyttä suomalaista yhteiskuntaa.

Tuttuudesta huolimatta on hyvä pitää mielessä, että 70 vuoden takainen arkkitehtuuri edustaa mennyttä aikakautta ja erilaista aikaa kuin nykypäivä. Muuten vaarana on, että 1940–50-luvuille ominaisia erityisiä arvoja ei tunnisteta, ja teemme jälleen virheitä, joita muutaman vuosikymmenen kuluttua kadutaan.

Interiöörit ovat erityisen herkkiä muutoksille. Harvaa tilaa pidetään niin arvokkaana, että se selviäisi muodin ja käyttötarkoitusten vaihteluista alkuperäisessä asussaan. Esimerkiksi jugend-arkkitehtuuristaan kuuluisan Imatran valtionhotellin sisustus muutettiin vuosikymmenteen mittaan perinpohjaisesti, kunnes se 1980-luvun restauroinnissa rekonstruoitiin mahdollisimman lähelle alkuperäistä asua. Rekonstruktio ei kuitenkaan vastaa alkuperäistä vaan pohjautuu osittain arvauksiin. 

Konserttitalon ja ammattikoulun alkuperäiset, arvokkaat piirteet on vielä mahdollista säilyttää.

Lisää kuvia koulurakennuksen lukuisista hienoista yksityiskohdista löytyy LPR-arkkitehtien (Mikko Mannberg) laatimasta rakennushistoriaselvityksestä, jonka voi ladata asemakaavamuutoksen valmistelua käsittelevältä sivulta. Tämän kirjoituksen sisätilakuvat on lainattu kyseisestä selvityksestä. Samasta paikasta löytyy myös konserttitalon rakennushistoriaselvitys. Selvitykset avaavat rakennusten taustoja yksityiskohtaisesti, ja niihin on koottu kuvia niin nykytilasta kuin rakennusajalta.

 

Ammattikoulun A-talon erkkeri-ikkunat tuovat valoa ja ilmettä käytävätiloihin. Kuva: LPR-arkkitehdit.

 

Arkkitehtuurin päivä 3.2. – Aalto-kohteet Turussa

Alvar Aallon syntymäpäivä oli 3. helmikuuta. Tänä päivänä juhlistetaan Alvar ja Aino Aaltoa sekä suomalaista arkkitehtuuria ja muotoilua.

Alvar Aalto perusti arkkitehtitoimistonsa vuonna 1923, ja palkkasi Ainon (o.s. Marsio) avustajaksi seuraavana vuonna. Yhteistyö mitä ilmeisimmin sujui, sillä pari avioitui vuonna 1925. Liitto jatkui Ainon kuolemaan (1949) asti. Aino ja Alvar työskentelivät usein yhdessä tasa-arvoisina suunnittelijoina, ja Aino ansaitsee liputuspäivänä paikkansa Alvarin rinnalla.

Aallot asuivat Turussa vuosina 1927–1933, ja kaupungissa sijaitseekin kolme Aallon toimiston tärkeää työtä tältä aikakaudelta: Lounais-Suomen Maalaistentalo, Standardivuokratalo ja Turun Sanomien toimitalo. Rakennukset havainnollistavat hienosti muutosta, joka tapahtui tänä aikana sekä Aallon suunnittelussa että laajemmin suomalaisessa arkkitehtuurissa. Maalaistentalo edustaa vielä pelkistettyä klassismia, mutta Standardivuokratalo ja TS:n toimitalo ovat jo funktionalismin tuotteita. Myös rakennustekniikassa siirryttiin askel askeleelta uudenaikaisempiin ratkaisuihin. 

Lounais-Suomen Maalaistentalo, Humalistonkatu 7b (1928)  

Maalaistentalon suunnittelusta järjestettiin vuonna 1927 arkkitehtuurikilpailu, jonka Alvar Aallon toimisto voitti. Kokonaisuus on niin laaja, että arkkitehdin läsnäolo rakennustöissä oli tarpeen, ja Aallot muuttivat Turkuun. 

Maalaistentalon kilpailutyö oli tyylillisesti vielä selvästi klassistinen, mutta hankkeen edetessä Aalto karsi rapatuista julkisivuista koristeellisuutta. Talon valmistuttua Aallot muuttivat yhteen sen asunnoista.

Uutta aikakautta enteilevä Maalaistentalo rakennusvaiheessa. Muuraustyötä tehdään vielä perinteiseen malliin. Kuva: Turun museokeskus.

 

Lounais-Suomen Maalaistentalo rakenteilla. Kuva: Turun museokeskus.

Standardivuokratalo, Läntinen Pitkäkatu 20 (1929) 

Standardivuokratalon taustalla oli aikansa innovaatio, Tapani-laatta, jota voidaan pitää Suomen ensimmäisenä betonielementtijärjestelmänä. Kyseessä oli raudoitettu betonista valettu ontelotiili, joita valmistettiin usean kokoisina.

Laatan kehittäjä oli tehtailija Juho Tapani, joka oli toiminut Maalaistentalon urakoitsijana. Alvar Aalto suunnitteli Juho Tapanin pyynnöstä uudentyyppisen asuinrakennuksen Tapani-laattoja hyödyntäen. Aiemmat Tapani-laattarakennukset, kuten Aurakatu 22, edustivat perinteisempää tyyliä. 

Tapani-laattoja valmistamassa. Taustalla ilmeisesti tehtailija Tapani itse. Kuva: Turun museokeskus.

 

Rakentamisen standardointi teki 1920-luvun Suomessa vasta tuloaan, ja Tapanin kehittämä reikäbetonilaatta oli kiinnostava uutuus. Aaltoa houkuttivat standardoinnin tuomat mahdollisuudet: edullisemmat kustannukset yhdistettynä korkeaan tekniseen tasoon. Standardoinnin pyrkimys ohjasi suoraan suunnittelua, ja Standardivuokratalon perusyksiköksi muodostui huoneisto. Ajatus oli, että suunnitteluperiaatteeseen pohjautuvia rakennuksia voitaisiin helposti pystyttää eri kokoisina, asuntoyksiköiden määrää lisäten tai vähentäen. Huoneistojen välisistä väliseinistä tehtiin kantavia, kun taas ulkoseinät suunniteltiin niistä riippumattomiksi kevytseiniksi. 

Standardivuokratalo jäi kuitenkin viimeiseksi rakennukseksi, jonka runko tehtiin Tapani-laatoista. Varsinainen betonielementtirakentaminen pääsi täyteen vauhtiin vasta 1960-luvulla.

Standardivuokratalon eroavaisuudet Maalaistentalon kanssa ovat oikeastaan melko hienovaraisia, mutta rakennusten yleisilmeessä on dramaattinen ero. Kuva: Aalto-yliopiston arkisto, arkkitehtuurin laitoksen opetusdiakokoelma, Finna.

Turun Sanomien toimitalo, Kauppiaskatu 5a (1930) 

Turun-aikanaan Alvar Aalto tutustui Turun Sanomien toimitusjohtaja Arvo Ketoseen. TS oli jo hyvän aikaa havitellut uutta painotaloa, ja Aalto värvättiin rakennusta suunnittelemaan. Oppeja haettiin tutustumisretkellä naapurimaihin. Myös arkkitehti Le Corbusier oli tärkeä innoituksen lähde. 

TS:n toimitalo oli Turun ensimmäinen rakennus, jossa on modernismille tyypilliset nauhaikkunat. Niiden tekeminen oli mahdollista, sillä rakennuksen kantavat osat olivat sisätiloihin sijoitettuja teräsbetonipilareita.

Turun Sanomien toimitalon rakennustyömaa näytti jo hyvin erilaiselta kuin Maalaistentalon. Kuva: Turun museokeskus.

Turun Sanomien toimitalo oli valmistuessaan Suomen uudenaikaisin sanomalehtitalo. Rakennuksessa oli painotalo, lehden toimituksen tilat, ravintola, vuokrattavia liiketiloja ja ylimmissä kerroksissa myös asuntoja. Kattoterassille suunniteltiin alkujaan puutarhaa, mutta tämä ei toteutunut.

Rakennuksen sisätilat olivat tärkeä osa suunnitelmaa yksityiskohtia ja värejä myöten. Niihin on kuitenkin myöhempinä aikoina tehty paljon muutoksia.

Turun Sanomien toimitalo oli valmistuessaan täysin uudenlainen lisäys Kauppiaskadun katunäkymään. Kuva: Turun museokeskus.

Ensivilkaisulta nämä kolme rakennusta ovat aika samantyyppisiä vaaleine, pelkistettyine julkisivuineen. Tarkempi katsaus osoittaa, että ne edustavat suomalaisen arkkitehtuurin toistaiseksi dramaattisinta käännekohtaa: harppausta perinteisestä rakennustekniikasta moderniin. 

Kaikki kolme ovat paitsi suomalaista rakennusperintöä, myös DOCOMOMO-kohteita, kansainvälisestikin huomionarvoisia modernin arkkitehtuurin merkkiteoksia.

Jos näitä rakennuksia ei siis aiemmin ole tullut katsottua tarkemmin, niitä sopii käydä katsomassa vaikkapa arkkitehtuurin päivän kunniaksi.

Historian siipien havinaa

  

Vox Turun uusimmassa dokumentissa Irja Sahlbergin perintö restauroinnille ja rakennussuojelulle käsitellään Irja Sahlbergia (1904–1972), jonka ansiosta Luostarinmäki on Luostarinmäki ja Qwenselkin saatiin säilymään.

Sahlberg oli Turun kaupungin historiallisen museon, nykyisen Turun alueellisen vastuumuseon, ensimmäinen rakennustutkija vuosina 1937−1968. Irja tutki paljon muutakin, mutta minulle hän ehkä on ensisijaisesti rakennustutkija, koska olen saanut nähdä museon arkistoissa hänen laajan aineistonsa ja monet kerrat hyödyntänyt sitä aikanaan omassa työssänikin maakunnallisena rakennustutkijana.

Dokumentissa keskiössä olleitten Sagalundin, Luostarinmäen ja Qwenselin lisäksi Irja tallensi myös kaupungin katoavaa rakennuskantaa ja teki Varsinais-Suomen alueella kartanotutkimusta ainakin 50 kartanossa.

               Irja Sahlberg dokumentoimassa Sauvon Tapilaa vuonna 1944. Kuvaaja näkyy                                  varjona kuvan oikeassa laidassa. Kuva Irja Sahlberg/Turun museokeskus

                  

Kartanoista hän teki yleensä asemapiirroksen sekä pohjapiirrokset pihapiirin rakennuksista sekä usein myös leikkauksen päärakennuksesta. Tämän lisäksi dokumentointiin liittyi kohteen valokuvaus, yleensä sekä ulkoa että sisätiloissa. Usein näillä kartanomatkoilla on käytytalonpoikaistaloissakin kuten esimerkiksi Liedon Jonkarissa, josta sittemmin tuli Liedon kotiseutumuseo. Näihin tutkimuksiin liittyivät myös laajat arkistotutkimukset, joita Sahlberg teki niin suomalaisissa kuin ruotsalaisissakin arkistoissa. Hän kävi läpi muun muassa 1600-luvun lopun reduktiopöytäkirjat ja hahmotteli niiden perusteella asemapiirrokset sen aikaisista pihapiireistä. Tämä työ ei rajoittunut vain dokumentoituihin kartanoihin, vaan hän näyttää käyneen varsinaissuomalaiset reduktioasiakirjat läpi järjestelmällisesti. Reduktiopöytäkirjoissa katselmoitiin aateliston omistamat kartanot ja arvioitiin, olivatko ne ”säädynmukaisesssa” kunnossa. Mikäli eivät olleet, peruutettiin ne kruunulle. Sahlbergin kartanotutkimuksista museo julkaisi vuonna 2013 Irma Lounatvuoren toimittaman kirjan Rakkaudesta rakennuksiin.

                                    Leikkauspiirustus Mommolan kartanosta vuodelta 1944. TMK.

Kaikkiaan Irja Sahlbergin kirjoituksia on julkaistu 43 kappaletta. Käsityöläismuseoon liittyen hän tutki eri käsityöläisiä ja on kirjoittanut artikkeleja muun muassa kellosepistä, kankaanpainannasta, kammantekijöistä, kirjanpainannasta, suutarikisällien ammattikunnasta, Turun vanhoista köydenpunontaradoista, vanhoista tuoleista ja tuolinpäällysistä, lastenvaatteista ja vakkasuomalaisten puukäsitöistä. Näiden lisäksi on mainittava laajat rakennuskulttuuriin liittyvät artikkelit Naantalin rakennushistoria sekä Kemiönseudun historiassa kirjoitus Kemiön rakennuskannasta ja kotien sisustuksesta. Löytyipä Finna.fi stä Irjan suunnittelema lyhytelokuvakin 85-vuotiaasta turkulaisesta sarvikampojen tekijästä Eemil Alarik Ahlrotista. Sarvikampa, 1954, kuvaus Aimo Jäderholm ja selostajana ikoninen Carl-Erik Creutz.

Irja Sahlbergin perintö restauroinnille ja rakennussuojelulle -dokumentissa Irjaa näyttelee Sofia Törnqvist. Hän tekee sen hyvin luontevasti, vähäeleisesti, mutta hyvin uskottavasti. Mukana ovat myös tunnetut turkulaiset museolautakunnan jäsenet ja museon työntekijät kuten Carl Jacob Gardberg, Nils Cleve, Gabriel Nikander, Julius Finnberg, Niilo Valonen, Oscar Nikula sekä Haakon Wainio. Ukko Oliva on kuin ilmetty nuori Gardberg! Museolautakunta näyttää pitävän kokouksiaan Turun linnan päälinnassa ja istuu Carin Bryggmanin suunnittelemilla tuoleilla, mutta kohtaukset pitänee nähdä symbolisina, koska päälinnalinna oli 1940-luvulla pommituksen jäljiltä katoton ja noita tuoleja ei vielä tuolloin ollut.

        Panu Savolainen ja Aleksi Karppinen keskustelemassa uudisrakentamisesta ja rakennussuojelusta

Näyttelijöiden esittämän museoväen lisäksi dokumentissa  esiintyvät myös Luostarinmäen pitkäaikainen tutkija Solveig Sjöberg-Pietarinen sekä entinen aluemuseotutkija John Björkman, joka nykyään toimii Sagalundin johtajana. Myös Aalto-yliopiston tuore rakennushistorian ja restauroinnin apulaisprofessori Panu Savolainen on mukana dokumentissa ja ottaa kantaa rakennussuojelun ja uudisrakentamisen nykytilaan.

Irja Sahlberg Luostarinmäellä vuonna 1960. TMK.

Irja Sahlbergista kertova dokumentti alkaa siitä, kun valkoiseen jakkupukuun pukeutunut Irja on tutkimassa vanhaa rakennusta. Kun Irja Sahlbergin pikkutarkoissa rakennusten poikkileikkauksissa näkyy, että hänen on täytynyt kiivetä niin vinteille kuin ryömiä kellareissakin, niin valkoinen asu kauhistutti minua. Mutta ehkä Irja oli kuin aikanaan arkeologian opetuskaivauksilla ystäväni Kristiina, jolla oli työpäivän jälkeen edelleen puti puhdas valkoinen T-paita päällään. Meikäläinen taas oli toista maata: kun vanha koulukaveri tuli vastaan kadulla kysyi hän kauhistuneena ”MISSÄ IHMEESSÄ OLET OLLUT?”. Minun vaatteeni jostain syystä aina likaantuivat ja pölyyntyivät päivän aikana, vaikka samoja töitä Kristiinan kanssa tehtiin eli kaivettiin lastalla maata Liedon Vanhalinnan laella.

Vox Turun takana on käsikirjoittaja ja ohjaaja Aleksi Kauppinen. Ja kuten puheesta kuulette, hän ei ole Varsinais-Suomesta kotoisin. Liekö tässäkin kyse siitä, että muualta tullut osaa nostaa esille mielenkiintoisia asioita, joihin me olemme tottuneet ja joille emme erityisesti osaa antaa arvoa.

Kauppisen aiemmat Turkuun ja Turun seutuun liittyvät dokumentit kertovat arkkitehti Erik Bryggmanista (Bryggman special), runoilija Veikko Antero Koskenniemestä (Koskenniemi, mitä sitten?), jatulintarhoista, (Saaristo-Suomen jatulintarhat), valemajakoista (Ulkoluotojen harhatulet), kirjastonhoitaja Volter Kilvestä (Kilpi kesyttää kirjastot), Rettigien suvusta (Von Rettigit) ja Piispa Isac Rothoviuksesta (Rothovius).

Kaikki nämä dokumentit ovat Youtubessa vapaasti nähtävillä. Kannattaa katsoa.

Irja Sahlbergin dokumentti löytyy osoitteesta :   https://youtu.be/pni0LM4TEtM 

 

Eija Suna, vapaa tutkija (eläkkeelle jäänyt rakennustutkija)

 

---