Ysköspullo ja Porthanin kello

Mitä yhteistä on ysköspullolla 1900-luvun alusta ja Henrik Gabriel Porthanille kuuluneella taskukellolla 1700-luvun jälkipuolelta? Äkkiseltään vastaus vaikuttaa selkeältä: ellei oteta lukuun tiettyä muodon yhtäläisyyttä – molemmat ovat pieniä pyöreitä ja litteitä kiiltäväpintaisia esineitä – ja sitä, että molemmat kuuluvat nykyään Turun museokeskuksen kokoelmiin, ei näillä kahdella esineellä ole kerrassaan mitään yhteistä. 

Vai olisiko sittenkin? Itse törmäsin kumpaankin esineeseen pian sen jälkeen, kun olin vuoden 2017 alussa siirtynyt Turun yliopiston Suomen historian tutkijanpaikalta kokoelmatutkijaksi Turun museokeskukselle. Porthanin kello tuli vastaan etsiessäni museon kokoelmista Turussa 1700-luvulla valmistettuja taskukelloja, sen kun oli valmistanut turkulainen kelloseppä Jöran Gabriel Hagert vuosien 1762 ja 1772 välillä. Vaikka olin etsinyt kelloja, ajatukseni harhautui pohtimaan Porthania.

H.G. Porthanille kuulunut, turkulaisen Jöran Gabriel Hagertin vuosien 1762 ja 1772 välillä valmistama taskukello. Turun museokeskus, TMM1919

Porthanin nimi on tuttu kaikille Suomen historiaan perehtyneille niiden hänen tutkimustensa ja ajatustensa ansiosta, jotka kielellisen muodon ottaneina ja paperille painettuina ovat säilyneet meidän päiviimme asti. Näiden ajatusten johdosta hänet nostettiin esiin ”Suomen historian isänä”, kun myöhemmät tutkijapolvet ryhtyivät etsimään ja luomaan kansallisia merkkihenkilöitä (joista suurin osa tasa-arvon ja symmetrian ystävien suruksi on ollut juuri suurmiehiä). Menneisyyteen kohdistuvassa tutkimuksessaan Porthan monien muiden menneiden ja tulevien historiantutkijoiden tavoin itsekin asetti itsensä ajan ulkopuolelle ja tarkasteli sitä ikään kuin ylhäältä käsin. Samoin Porthanin töihin kohdistunut myöhempi tutkimus on ollut omiaan sijoittamaan hänen tutkijahahmonsa jonnekin ajallisuuden ja aineellisuuden tuolle puolen.

Porthanin kello kuitenkin palautti mieleeni toisenkin näkökulman tuohon myyttisiin mittasuhteisiin kohonneeseen tutkijahahmoon. Yliajallisella ajallisuuden tutkijalla on taustallaan aikaan ja aineeseen sidottu henkilö, mies nimeltä Henrik Gabriel Porthan, joka syntyi 8. marraskuuta 1739 Viitasaarella ja kuoli maaliskuun 16. päivänä 1804 Turussa. Hänellä oli paitsi palo tutkia mennyttä aikaa, myös tarve – ja kalliin hopeisen taskukellon avulla mahdollisuus – mitata omaa jokapäiväistä aikaansa. Tarkasteltavakseni näytti tarjoutuvan kaksi erilaista Porthania riippuen siitä, tutkailinko hänen tuotantoaan ja jälkimainettaan vai hänelle kuulunutta henkilökohtaista esinettä. Ristiriita kielen ja aineen piirtämien kuvien välillä näytti ylipääsemättömältä.
 

Porthan oli kuitenkin itse esimerkiksi vuonna 1781 kirjoittanut suomalaisia saarnoja käsittelevän väitöskirjan esipuheessa (käännös V. Tarkiaisen):

Suomen historia on niin köyhä kaikenlaisista muistomerkeistä, että miltei jokaista kirjainta, mikä menneinä vuosisatoina on lähtenyt maanmiestemme kädestä ja pelastunut kovasta kohtalosta, etsikööt ahneesti ne, jotka tahtovat koota meidän olojamme koskevan aineksen siinä mielessä, että se kenties voi olla avuksi tämän köyhyytemme vähentämisessä.

Kenties hän muistomerkeillä (monumentorum) tarkoitti vain tekstuaalista lähdeaineistoa eikä menneistä ajoista kertovia paikkoja, rakennuksia, raunioita ja esineitä. Silti on selvää, että ilman ainetta – paperia tai pergamenttia ja mustetta – eivät kielelliset muistomerkit olisi voineet säilyä nykypäiviin yhtään paremmin kuin rakennukset ilman niitä kiviä ja hirsiä, joista ne aikoinaan oli kasattu. Aivan yhtä ilmeistä on, että ilman kirjallista aineistoa yksittäisen rakennuksen tai esineen ilmaisuvoima on varsin rajallinen.

Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum, väitöskirja suomalaisista saarnoista, jälkimmäinen osa, 1781, Kansalliskirjasto

Samoin Porthanin oma kielellinen tuotanto on olemassa aineeseen sidottuna, painomusteen lumppupaperille säilömänä. Myös Porthanin taskukello tiedetään hänelle kuuluneeksi vain, koska museon kokoelmatietokannan teksti niin ilmoittaa, samalla kun kertoo, että kello on ostettu museon kokoelmiin 1890-luvulla Johan Martin Jakob af Tengströmin perillisiltä. af Tengström puolestaan oli Porthanin henkilökohtaisen ystävän, professori ja piispa, sittemmin arkkipiispa Jacob Tengströmin pojanpoika. Ilman kielen tietoa välittävää voimaa, ei mikään itse esineessä tätä kertoisi. Ajan mittaria ei mikään yhdistäisi menneen ajan tutkijaan.

Entä ysköspullo sitten? Ajallisuuden pohdinta tarjoaa minulle sopivan aasinsillan siirtyä tähän toiseen esineeseen. Monet ajan olemuksesta ja sen subjektiivisuudesta kiinnostuneet ovat ennemmin tai myöhemmin tavanneet ajautua Thomas Mannin Taikavuoren pariin. Itse tartuin kyseiseen teokseen vuonna 2017. Kuvaus Sveitsin vuoristossa sijaitsevasta, ikään kuin ajan tuolle puolen asettuneesta keuhkotautiparantolasta on mielenkiintoinen paitsi ajan olemukseen tarjoamiensa erilaisten näkökulmien, myös tarkan aineellisen ympäristön kuvauksensa vuoksi. Kertoja kuvailee kuvitteellisen parantolan rakennukset, sisustuksen ja esineistön erittäin yksityiskohtaisesti. Muun kuvailun yksityiskohtaisuuden vuoksi minua alkoi lukiessani vaivata eräs kohta (käännös Kai Kailan):

”Miesparka”, nainen sanoi. ”Piipittää pian viimeisillä rakkuloillaan. Nyt hänen täytyi taas mennä hakemaan apua Siniseltä Heikiltä” Rouva Stöhr lausui pilanimen ilman minkäänlaista tietoista vaikutuksen tavoittelua, itsepintaisen typerin ilmein, ja sen kuullessaan Hans Castorp samalla kertaa kauhistui ja tunsi halua nauraa.

Tämän jälkeen kertomus siirtyy eteenpäin ilman, että lukija saa tietää, mikä Sininen Heikki (Blauer Heinrich) oikeastaan on.

Ysköspullo, ”Sininen Heikki” 1900-luvun alusta. Turun museokeskus, TMM16130:8

Olin jo melkein ehtinyt unohtaa kyseisen kohdan, kun jonkin aikaa tämän jälkeen huomasin museon kokoelmiin kuuluvan pienen sinisen pullon. Pullon tiedot kertoivat, että kyseessä oli keuhkotautipotilaiden käyttämä ysköspullo. Hyvin nopeasti ymmärsin, että silmieni edessä oli Sininen Heikki itse. Nyt esineen tietoihin oli mahdollista yhdistää sekä sen saksalaisperäinen kutsumanimi että kaunokirjallisuuden välittämä kuva siitä inhimillisestä todellisuudesta, johon tuo pullo kuului. Jälleen olin joutunut tilanteeseen, jossa havaitsin kielellisen ja aineellisen todellisuuden vastavuoroisesti täydentävän toisiaan. Jälleen sain muistutuksen siitä, että ilman kielen apua esineet eivät voi kertoa juuri mitään. Jälleen päädyin näkemään sanojen onttouden ja merkityksettömyyden, kun aineellinen todellisuus ei ole osoittamassa niiden kuulijalle, mihin ne viittaavat.

Ysköspullon kotelo. Turun museokeskus, TMM18944:103

Vastaus kysymykseen ysköspullon ja Porthanin kellon yhteydestä on, että monien muiden sopiviin kirjallisiin lähteisiin yhdistettyjen esineiden tavoin ne ovat omiaan muistuttamaan kielen ja aineen vääjäämättömästä vuorovaikutussuhteesta. Kieltä ei voisi olla olemassa, ellei olisi aineellista todellisuutta, johon se viittaa ja johon sen korkeimmatkin abstraktiot pohjimmiltaan perustuvat. Aineellinen todellisuus olisi ihmiselle ontto, ellei kieli välittäisi siihen kiinnittyviä merkityksiä yksilöltä ja aikakaudelta toiselle. Tämä yhteys unohtuu valitettavan usein monelta kielellisiin rakennelmiin keskittyvältä historiantutkijalta siinä missä usealta esineiden aineellisuuteen syventyneeltä museotutkijalta. Siksi muistutus tuntuu yhä olevan tarpeellinen.

Lauri Viinikkala


Kirjoitus on julkaistu myös Lastuja Suomen historiasta -blogissa, https://blogit.utu.fi/suomenhistoria/yskospullo-ja-porthanin-kello/

Följ med våren med en runkalender från 1665

TMM22538

Våren har antagligen alltid varit en tid av väntan. Framför allt i ett jordbrukssamhälle har det varit viktigt att noggrant följa med tiden för att veta när tiden är inne för olika arbeten. Likaså har det varit viktigt att veta när det är helgdagar då man inte fått arbeta.

Före de tryckta almanackornas tid användes stavformade runkalendrar till att räkna tiden. De var allmänna i Sverige-Finland framför allt på 1600- och 1700-talen. I Åbo Museicentrals samlingar finns sju sådana runstavar.

 

 

Denna rad visar årets dagar.
Tämä rivi näyttää vuoden päivät.

 

På varje runstav finns minst två, men ibland tre, rader. På en rad finns årets alla 365 dagar uppräknade i en serie på 7 runor som upprepas. Varje år har en skild söndagsbokstav, alltså en av de sju veckodagsrunorna, som utmärker söndagen.

 På den andra raden finns årets helg- och märkesdagar utskurna antingen med kors, streck, eller olika bildtecken. En del av helgerna är bekanta för oss, som jul, midsommar, allhelgonadagen eller första maj.

Många andra har fallit i glömska, som Kyndelsmäss 2.2, Mickelsmäss 29.9, Annadagen 15.12, eller de fem Vårfru- eller Mariedagarna som är utspridda kring året.

En för den gamla nordiska folkliga tideräkningen viktig dag som rätt långt fallit i glömska ligger alldeles nära: Tiburtius 14.4. finns utmärkt på alla runkalendrar, nästan alltid med bilden av ett träd.



Staven läses från höger till vänster: Tiburtius 14.4 (trädet), Göransdagen 23.4. (treudden) och Markusdagen 25.4. (plogen)
Sauvaa luetaan oikealta vasemmalle: Tiburtiuksen päivä 14.4. (puu), Yrjänän päivä 23.4. (kolmikärki) sekä Markun päivä 25.4. (aura)

Motsvarande avsnitt på staven TMM1741.
Vastaava kohta sauvasta TMM1741.

I gammal nordisk tideräkning delades året in i ett sommarhalvår och ett vinterhalvår. Tiburtiusdagen är en rest av detta: dagen inleder nämligen sommarhalvåret och kallas ibland för den första sommardagen. Tiburtius motpart Calixtus infaller 14.10. och påbörjar alltså vinterhalvåret (och märks oftast också med ett träd).

Efter Tiburtius kommer Göransdagen 23.4, här utmärkt med en treudd, och Markusdagen 25.4, i finska stavar vanligen utmärkt med en plog. På Göransdagen har man traditionellt släppt ut boskapen på bete, vilket medföljts av varierande folkliga riter för att försäkra god lycka och skrämma bort rovdjur. Markus i sin tur har utmärkt början på åkerarbetet.

Det är värt att notera att månaderna inte finns utmärkta alls på runstavarna. I stället för att räkna dagar i månaden räknade man dagar till nästa helg. Det är även möjligt att man ännu på 1600-talet beaktade den verkliga månens faser mer än kalendermånaderna. På vissa runstavar finns en tredje rad för detta, den så-kallade gyllentalsraden.  

 

Gyllentalsraden löper i upprepad serie på nitton runor. Månens faser infaller nämligen på samma dag efter nitton år. Årets gyllentalsruna utmärkte alltså när fullmånen kommer att infalla det året. Följande runa i ordningen när den kommer att infalla följande år o.s.v. Detta behövdes åtminstone för att veta när påsken (och därmed också fastan) infaller, eftersom påskens tidpunkt bestäms av den första fullmånen efter vårdagjämningen. Därför finns inte heller påsken utmärkt på stavarna.

 

Att räkna ut månens faser har ändå förmodligen inte upplevts som så viktigt, eftersom bara en av stavarna i Åbo museicentrals samlingar har försetts med gyllentalsraden. Denna stav, TMM22538 från år 1665, kan också anses vara ett riktigt praktexempel.

 

 

 

 

 

 

Kevään seuraamista 1600-luvun riimusauvalla

 

Kevät on luultavasti kautta aikain ollut odotuksen aikaa. Etenkin maatalousyhteisössä vuoden kulun seuraaminen on tärkeää, jotta työt osataan ajoittaa oikein. Myöskin ennen oli tärkeää osata laskea milloin oli pyhäpäivä, jolloin ei tehty töitä.

Ennen painettuja almanakkoja vuoden kulkua pystyi seuraamaan kalenterisauvojen avulla. Ne oliva Ruotsi-Suomessa yleisessä käytössä ainakin 1600- ja 1700-luvuilla. Turun Museokeskuksen kokoelmissa on yhteensä seitsemän tällaista riimusauvaa.

Jokaiseen riimusauvaan on merkitty vähintään kaksi, joskus kolmekin merkkiriviä. Yhdessä rivissä on vuoden 365 päivää seitsemän riimumerkin sarjoissa. Jokaisella vuodella oli oma sunnuntaimerkkinsä, yksi seitsemästä riimusta, joka merkitsi sunnuntain paikan.

 

Sauvan TMM2427 päivärivi (kuvassa joulukuun alku). Riviä luetaan oikealta vasemmalle.
Dagsrunorna i staven TMM2427 (på bilden syns början av december). Raden läses från höger till vänster.
 

Toiseen riviin oli merkitty vuoden juhla- ja merkkipäivät mm. ristein, viivoin ja erilaisin kuvin. Jotkut kalenterisauvoihin merkityistä juhlapyhistä ovat meille nykyäänkin tuttuja, kuten joulu, juhannus, pyhäinpäivä tai Vapun päivä. Toiset ovat enemmän tai vähemmän vaipuneet unohduksiin, kuten Kynttilänpäivä 2.2, Mikkeli 29.9, Annan päivä 15.12. tai eri puolilla vuotta olevat viisi Maarianpäivää.

Eräs vanhalle pohjoismaiselle ajanlaskulle tärkeä päivä on pian ajakohtainen, nimittäin Tiburtiuksen päivä 14.4, joka on merkitty kaikkiin kalenterisauvoihin, yleensä puun kuvalla. Ennen muinoin pohjoismaissa vuosi jaettiin kahtia; kesä- ja talvipuoleen. Tiburtiuksen päivä on jäänne tästä ajanlaskusta, se on nimittäin ensimmäinen kesäpäivä. Tiburtiuksen vastapuoli Calixtus, 14.10, on vastaavasti ensimmäinen talvipäivä, joka myös merkittiin puun kuvalla. 

Tiburtiuksen päivä 14.4. sauvassa TMM2427.
Tiburtius 14.4. på staven TMM2427.

 

Tiburtiusta seuraa Yrjänän päivä 23.4, sekä Markun päivä 25.4, suomalaisissa riimusauvoissa yleensä merkittynä auralla. Yrjänän päivä on perinteinen karjan uloslaskupäivä, johon kuului erilaisia kansanomaisia riittejä hyvän karjaonnen takaamiseksi sekä petoeläinten karkottamiseksi. Markun päivä puolestaan merkitsee peltotöiden aloituksen.

On huomioitavaa, että riimusauvoissa ei yleensä merkitä kuukausia mitenkään. Kuukauden päivien laskemisen sijaan laskettiin päiviä seuraavaan pyhään: viisi päivää Mikkoon tai yhdeksän päivää suvipäivään. On myös mahdollista että vielä 1600-luvulla kiinnitettiin enemmän huomiota todellisiin kuun vaiheisiin kuin kalenterikuukausiin. Joihinkin riimusauvoihin on nimittäin päivä- ja pyhärivien lisäksi merkitty vielä kolmas rivi, kultaisten lukujen rivi.

 

Kuun vaiheiden seuraamiseen tarkoitettu 19 merkin sarja sauvassa TMM22538.
Gyllentalsraden med sina 19 tecken som visar månens faser på stav TMM22538.

 

Kultaisten lukujen rivi on toistuva yhdeksäntoista riimun sarja. Kuun vaiheet nimittäin palaavat samoille sijoilleen aina yhdeksäntoista vuoden jälkeen. Tietämällä vuoden kultainen luku (riimu) voitiin lukea kalenterisauvasta minä päivinä olisi täysikuu. Tätä tietoa tarvittiin myös pääsiäisen määrittämiseen, sillä pääsiäisen ajankohta on riippuvainen kevätpäiväntasauksen jälkeisestä täysikuusta.

Kuun vaiheiden lukeminen ei kuitenkaan ole ilmeisesti ollut niin tärkeä asia, sillä ainoastaan yhdessä Turun museokeskuksen kuudesta riimusauvasta on tämä rivi. Tätä vuosiluvulla 1665 merkittyä kalenterisauvaa TMM22538 voidaankin varauksetta sanoa kokoelmiemme näyttävimmäksi.

 

Näin kauniisti on sauvaan TMM1741 merkitty Juhannuspäivä.
Detta vackra tecken på stav TMM1741 betecknar Midsommardagen.

John Björkman

Källor / Lähteitä:

Harva, Uno. Varsinais-Suomen henkistä kansankulttuuria. Varsinais-Suomen historia III:1. Porvoo 1935.
Vilkuna, Kustaa. Vuotuinen ajantieto. Seitsemäs painos, Keuruu 1981.