Turku 790 vuotta? 1300-luku: Varhainen kaupunki syntyy ja kasvaa (virtuaalinäyttelyn osa 2)

KAUPUNKI

Varhainen Turku rakentui pääosin puusta joen itärannalle, Tuomiokirkon ja nykyisen Kirjastosillan väliselle alueelle viimeistään 1300-luvun alusta lähtien. Kun muualla Euroopassa kärsittiin ruttoepidemian aiheuttamasta lamasta, Turussa erityisesti 1300-luvun toinen puolisko oli vilkkaan rakentamisen aikaa asutuksen levitessä myös joen länsipuolelle. 

KATEDRAALIKOULUN KORTTELI

Arkeologissa tutkimuksissa selvisi, että Luostarin Välikadulta Jokikadulle johtanut kapea poikkikatu (kuva 1, ylempi poikkikatu) rakennettiin jo 1300-luvun alussa. Sen puukatetta uusittiin useaan otteeseen vuosisatojen aikana ja viimeistään 1700-luvulla se päällystettiin mukulakivillä. Katu oli käytössä aina suurpaloon 1827 saakka.  

Esinekuvat: Noora Kivisalo. 

Kaivauksissa löydetty hopealusikka on 3D digitoitu Turun yliopiston arkeologian oppiaineen, Turun museokeskuksen ja Aboa Vetus et Ars Nova -museon yhteisessä arkeologisten löytöjen 3D-digitointihankkeessa vuosina 2019-2020.  Linkki 3D-malliin

Kuva 1. Kaivauksissa löytyneet Luostarin Välikadulta Jokikadulle johtaneet poikkikadut (punainen) ja katkelma jokirannan suuntaista Luostarin Jokikatua (sininen). Vanhaa Suurtoria lähempänä ollutta poikkikatua kutsuttiin Hovioikeudenkujaksi oletettavasti 1600-luvun lopulta lähtien. Karttapohja: Turun kaupunki / KYTO, kartta: Tanja Ratilainen / Turun museokeskus.

Kuva 2. Luostarin Jokikadun linjausta (yllä) saatiin kaivauksissa esiin, mutta sen ikää ei saatu selville, koska syvemmälle ei kaivettu. Kuvassa paloon 1827 saakka käytössä ollutta katukiveystä, vasemmalla kadun varressa sijainneen kivitalon rauniot. Kuva: Heidi Martiskainen / Turun museokeskus

Kuva 3. Poikkikadun (Hovioikeudenkuja) puisen katukatteen alaisia tukipuita 1400-luvulta. Kuva: Elina Saloranta / Turun museokeskus.

VITRIINI 2: 

LÖYTÖJÄ, JOTKA KERTOVAT 1300-LUVUN TURKULAISTEN PUKEUTUMISESTA, KORUISTA JA TARVEKALUISTA 

1-2-vuotiaan kengän pohja, nahkaa. 

Miesten suippokärkisen kengän pohja, nahkaa. TMM23146:NA121:002 

Kullattu hopeasormus. TMM23146:ME074:006 

Veitsen kahva, mahdollisesti norsunluuta. 

Leikkauksin koristeltu puukon tuppi, jossa kolme kuparisekoiteniittiä. TMM23146:NA100:001

Yksinkertainen pöytä?veitsi. 

Koristellun nahkakotelon kappale. TMM23146:NA074:005

Miekanhuotran nahkapäällinen, jonka sisällä oli huotran puisia kappaleita. Puisen huotran säilyminen on erittäin harvinaista. Löytö on ensimmäinen laatuaan Turusta. 

Hopealusikka, joka on tyypiltään ainutlaatuinen ja toiseksi vanhin tunnettu Suomessa. Koristelehdissä on kuopanteita, joissa alkujaan on voinut olla upotuksia. Alkuainemittauksissa todettiin, että lusikan pesän metallista 76,34% oli hopeaa, 10,91% kuparia, 10,54% rautaa ja  1,19% kultaa. TMM23146:ME074:010

Hopealusikan 3D-malli

Solki, jonka takapuolella kiinnityspiikit. TMM23146:ME129:002

Luinen hammastikku? TMM23146:LU129:001 

Brakteaatit olivat yhdelta puolelta lyötyjä hopearahoja. Kuvassa Albrekt Meklenburgilaisen (1370-1380) raha, lyöty Tukholmassa. TMM23146:RA611:001 

Edellisen toinen puoli.

 Maunu Eerikinpojan (1360-1363) Tukholmassa lyöty raha. TMM23146:RA607:002

Luinen neula. TMM23146:LU129:002

 

Eläimen kylkiluusta muotoiltu "veitsi". Lapsen lelu vai käsityöläisen työkalu?

Teknologiaa, yhteistyötä ja tunteita – Arkeologisten löytöjen 3D-digitointi Turussa

Visa Immonen ja Tanja Ratilainen

Arkeologisten kohteiden sekä löytöjen toisintaminen virtuaalisesti on 2000-luvun trendejä. Eräs tämän digitalisoinnin juonne on museoitujen esineiden skannaaminen 3D-muotoon. Tällöin fyysisestä esineestä on malli, jota voi virtuaalitodellisuudessa vapaasti liikutella ja katsella eri etäisyyksiltä. 3D-mallintaminen mahdollistaa esineiden tarkastelun monenlaisilla digilaitteilla ja helpon levittämisen esimerkiksi internetissä. Museoesineiden 3D-digitointia on tehty jo 1990-luvun lopusta alkaen, mutta vasta edellisvuosina teknologian vakiinnuttua ja halvennuttua se on alkanut lyödä itsensä laajasti läpi museo- ja yliopistomaailmassa.

Syksyllä 2019 käynnistyy Turun yliopiston arkeologian oppiaineen, Aboa Vetus & Ars Nova -museon ja Turun museokeskuksen vuoden mittainen hanke, jossa kokeillaan ja kehitetään arkeologisten löytöjen 3D-digitointia. Vaikka keskiössä on uusi teknologia, digitointi on oleellisesti samalla tapa tehdä uudenlaista yhteistyötä. Sillä on myös tunteita kirvoittava ulottuvuutensa.

Kansallista ja kansainvälistä tukea

Turkulaisen kulttuuriperinnön digitointiyhteistyön rahoittaa opetus- ja kulttuuriministeriö. Se jakoi vuonna 2018 erityisavustusta museokokoelmien 3D-digitointiin, ja turkulainen hanke oli suurimpien rahoitustensaajien joukossa. Kaikki erityisavustuksen saaneet museot ovat sittemmin säännöllisesti kokoontuneet kertomaan hankkeidensa edistymisestä ja jakamaan 3D-digtoinnista saatuja kokemuksia.

Koska digiteknologian soveltaminen museotyössä on vielä alussa, 3D-digitointia käynnistelevät museot ovat saaneet paljon tukea toisiltaan. Museoiden erilaiset lähtökohdat ja motiivit ovat samalla piirtyneet esiin. Joissakin museoissa kyse on vain yhden tai muutaman esineen 3D-digitoinnista yleisökäyttöön, toisissa taas laajoista esinemääristä ja kokonaisratkaisujen hahmottelemisesta. Siinä missä yhdet museot ovat ostaneet esineiden skannauksen ulkoisina palveluina, toiset ovat päättäneet hankkia digitointilaitteet ja näin huolehtia kaikista digitoinnin vaiheista itse.

Euroopan unionissa on myös panostettu kulttuuriperinnön digitointiin, ja 24 Euroopan maata allekirjoitti julkilausuman kulttuuriperinnön digitoinnin edistämisestä huhtikuussa 2019. Julkilausumassa yksi toiminnan peruspilareista on yleiseurooppalainen aloite kulttuuriperintöaineiston, muistomerkkien ja historiallisten kohteiden 3D-digitoimiseksi. Institutionaalinen tuki 3D-mallinnoksille näkyy myös muun muassa siinä, että eurooppalaista digitaalisten kulttuuriperintökokoelmien internet-alustaa Europeanaa sekä suomalaista Finnaa kehitetään 3D-objektien jakamiseen sopiviksi.

Naudan varvasluusta tehty keskiaikainen pelinappula tekstuurilla ja ilman tekstuuria. Kokeilu on tehty Space Spider -skannerilla ja Artec Studio 12 -ohjelmistolla.
Tanja Ratilainen / TMK

3D-digoitoinnin hyödyt

Arkeologisten löytöjen ja museokokoelmien 3D-mallintaminen palvelee monenlaisia käyttötarkoituksia. Vaikka digitointiin liittyy paljon uutuudenviehätystä ilman sen suurempia tavoitteita, teknologian vakiintuessa sille on keksitty yhä uudenlaisia ja tärkeitä sovelluksia. Ensinnäkin esineistä tehtyjä tarkkoja digimalleja voidaan hyödyntää niiden suojelussa, tutkimisessa ja konservoinnissa. Jos museoesineestä on olemassa 3D-malli, sitä ei välttämättä tarvitse tuoda näyttelyyn tai tutkijoiden käsiteltäväksi, koska digiversio voi täyttää tällaisia käyttötarpeita.

Toiseksi 3D-mallit mahdollistavat uudenlaisen tutkimuksen tekemisen. Laadukas 3D-malli voi nimittäin paljastaa tai korostaa sellaisia yksityiskohtia, joita tutkija ei paljaalla silmällä muuten näkisi. Lisäksi 3D-mallien avulla voidaan vertailla rinnakkain yhtä aikaa useassa eri museokokoelmassa olevia esineitä. Joissakin tapauksissa saman esineen fragmentteja on päätynyt eri museoihin, mutta digitaalisesti palaset voidaan liittää toisiinsa – tai vain osittain säilyneitä esineitä voidaan ennallistaa virtuaalisesti.

Kolmanneksi 3D-mallit ovat saaneet käyttöä museoiden yleisötyössä ja kulttuuriperinnön saavutettavuuden lisäämisessä. Näyttelyssä oleviin esineisiin ei tavallisesti saa koskea, vaan vierailijan on tyydyttävä niiden katselemiseen suojalasin lävitse. 3D-mallien avulla hänellä on kuitenkin keino päästä katselemaan esineitä eri puolilta ja etäisyyksiltä. Jos virtuaalinen esine on käytettävissä internetin kautta, museoesineiden tarkastelu on mahdollista lähes missä vain, milloin vain – ja myös niille, jotka eivät museoissa muuten vierailisi. Virtuaaliset esineet onnistuvat herättämään tällaisissakin henkilöissä tunteita ja ehkä jopa kiinnostuksen kulttuuriperintöön. Samoin lisätty todellisuus – eli digitaalisten elementtien lisääminen näytön tai digilasien kautta tarkasteltuun ympäristöön – voi innostaa tai antaa vierailulle lisäarvoa. Tällöin vaikkapa arkeologinen löytö ilmestyy löytöpaikassaan, ja siitä saa digisovellukselta syventäviä tietoja.

Mitä Turussa tehdään?

Turkulaisten museoiden ja yliopiston hankkeessa keskitytään arkeologisiin kokoelmiin vuosina 2019–2020. Sen aikana selvitettäviä keskeisiä kysymyksiä ovat seuraavat:

– Miten museoesineiden 3D-digitointi onnistuu lopputulosten kannalta laadukkaasti mutta samaan      
   aikaan ajankäytöllisesti tehokkaasti?
– Millaisten arkeologisten löytöjen digitointi onnistuu parhaiten ja millaisten esineiden kanssa sitä 
   ei kannata yrittää?
– Miten 3D-malleja kannattaa hyödyntää yleisötyössä?
– Kuinka 3D-malleja pitäisi museoissa käsitellä ja arkistoida?

Vaikka kysymyssarja vaikuttavat varsin teknissävytteiseltä, siihen sisältyy väistämättä kulttuuriperintötyön periaatteellisia teemoja aineistojen valikoimisesta ja arkistoimisesta sekä saavutettavuudesta. Myös 3D-mallien herättämät tunteet – oli kyse sitten kriittisyydestä, välinpitämättömyydestä, toiveikkuudesta tai innostuksesta – ovat projektissa tavalla tai toisella läsnä ja tärkeä osa digitointityötä. Museokokoelmien 3D-mallintaminen on kokonaisvaltaista kulttuuriperintötoimintaa.

Pelinnappulaa voi 3D:nä tarkastella tästä. 

Turun museokeskus, Turun yliopisto ja Åbo Akademi ovat käynnistäneet vuosille 2018–2019 hankkeen, jonka tavoitteena on kehittää ja syventää organisaatioiden välistä yhteistyötä. Tämän vuoden aikana Museokeskuksen blogeissa julkaistaan yhteistyön moninaisuudesta kertovia blogikirjoituksia.