Kaksipäinen peto menneisyyden mannekiinina

Vierailevana kirjoittajana Turun yliopiston arkeologian dosentti ja Helsingin yliopiston kulttuuriperinnön tutkimuksen apulaisprofessori

Visa Immonen

Oletko museossa kierrellessäsi valokuvannut vitriineissä olevia esineitä älypuhelimella? Oletko ollut tyytyväinen otoksiin? Museoesineiden valokuvaaminen on vaateliasta ammattilaisellekin, etenkin, jos pyrkimyksenä on nähdä esineet uusin silmin. Huhtikuussa 2015 sain puhelinsoiton ensin prof. Markus Hiekkaselta ja sitten valokuvaaja Lauri Erikssonilta. He tiedustelivat, haluanko osallistua uudenlaiseen kirjaprojektiin. Kyse olisi teoksesta, joka koostuisi Laurin museoesineistä ottamista valokuvista. Markus ja minä valikoisimme ehdotuksia esihistoriallisista ja keskiaikaisista esineistä sekä kirjoittaisimme niistä esittelytekstit. Esineitä yhdistäisi se, että niissä on ihmisen tai eläimen kuva. Sukelsimme Suomen muinaisuuteen ja museokokoelmiin.

Kirjaan päätyi suuresta joukosta esineitä kaikkiaan 56 kappaletta. Ne kattavat 10 000 vuotta Suomen menneisyyttä. Turku ja Turun museokeskus ovat kuvauskohteissa hyvin edustettuna, sillä museokeskuksen kokoelmista teokseen tuli seitsemän esinettä ja Turun tuomiokirkkomuseosta vielä kolme lisää. Esineissä näkyy Turun pitkä kaupunkihistoria – ne ovat kaikki keskiaikaisia.

Museokeskuksesta valikoimamme esineet ovat kaupunkialueen arkeologisten kaivausten löytöjä. Mukana on niin puunukke kuin savesta tehty Neitsyt Marian ja Jeesus-lapsen pienoisveistos. Erikoisimpia löytöjä on kaatonokka pronssiastian kaatonokka. Keskiaikaisen elämän ohella se kertoo myös turkulaisten kaupunkiarkeologian ja löytökokoelman alkuvaiheista 1900-luvulla.

Neitsyt Maria ja Jeesus-lapsi. Arkeologiset kokoelmat, TMK.

Kaatonokka on palanen pronssiastiasta. Alkuperäinen astia oli luultavasti 1400-luvulla valmistettu vesi- tai juomakannu, jonka omisti hyvin toimeentuleva kaupunkilainen. Kaatonokka muodostuu saman vartalon jakavasta kahdesta eläimenpäästä. Olennot muistuttavat kuonoltaan ja silmiltään leijonia ja suipoilta korviltaan lepakkoja, mutta ne eivät kuulune millekään tuntemallemme eläinlajille. Kyse lienee lohikäärmeestä tai jostakin muusta villistä pedosta tai fantasiaeläimestä. Oudon olennon rintakehää on koristeltu salmiakkikuvioihin.

Pronssisen kannun kaatonokka 1400-luvulta. Arkeologiset kokoelmat, TMK.

Kaksipäisen eläimen kidoista pilkottavat astian kaatoputket. Kannua kallistettaessa sen sisältö on syöksynyt ulos ammottavista suista. Oksentamiseen jähmettynyt asento tekee vauhkosta eläimestä hieman tragikoomiseen. Se on uhmakkaan näköinen, mutta ei koskaan pääse nauttimaan suustaan valuvasta vedestä tai muusta nesteestä. Ehkä olennon oudot kasvot ja avoimet kidat ovat vain koriste. Ne ovat mahdollisesti herättäneet huvittuneisuutta, viihdyttäneet pöydässä istuneita.

Kaksipäisen pedon suista syöksyi nestettä. Arkeologiset kokoelmat, TMK.

Kaatonokka on kuulunut museokeskuksen kokoelmiin 1950-luvulta lähtien. Se löydettiin, kun Aurajoen rantaan Turun keskustassa kaivettiin viemäriputkea varten ojaa vuosina 1952–1953. Avattu ojalinja ulottui Tuomiokirkon läheltä Itäistä Rantakatua pitkin Aurasillan viereen. Astialöytö tehtiin läheltä Vanhaa Suurtoria ja Tuomiokirkkosiltaa eli keskiaikaisen kaupungin varakkaimmalta alueelta.

Poikkeuksellisen viemärikaivauksista teki se, että museonjohtaja Niilo Valonen jo näin varhain seurasi kaivutöiden etenemistä ja talletti niissä paljastuneita arkeologisia löytöjä. Valonen oli ensimmäinen tutkija Turussa, joka julkaisi tuloksensa yksityiskohtaisesti ja tieteelliset kriteerit täyttävästi. Hän todisti museokokoelmien arvon Turun kaupungin historian tutkimukselle ja ymmärtämiselle.

Kaatonokan valokuva ja tarina päätyivät osaksi teostamme ”Hirvenvasaja kerjäläinen: Ihminen ja eläin Suomen muinaisesineissä”. Sen julkaisi Kustannusosakeyhtiö Nemo toukokuussa 2017.

Lähde: http://nemokustannus.fi/kirjat/hirvenvasa-ja-kerjalainen-ihminen-ja-elain-suomen-muinaisesineissa/

Teksti: Visa Immonen, Arkeologian dosentti, Turun yliopisto ja kulttuuriperinnön tutkimuksen apulaisprofessori, Helsingin yliopisto.

Kuvat: Martti Puhakka, Turun museokeskus.

Kuvatekstit: Tanja Ratilainen, Turun museokeskus.

Keskiaikaisten kylätonttien kartoitusta Turun kaupungin alueella

Historiallisen ajan kylätonttien arvo on huomattu oikeastaan vasta viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana, jolloin ne ovat myös nousseet arkeologisen tutkimuksen keskiöön. Arkeologisesti maaseudun asutushistorialliset muinaisjäännökset ovat kuitenkin suhteellisen vähän tutkittuja kohteita. Tiedämme jo paljon tavallisen ihmisen elämästä keskiajalla Turun kaupungin ydinkeskustassa, mutta mitä tiedämme keskiaikaisesta asutuksesta esimerkiksi Turun Halisissa tai Kakskerrassa? Emme juuri mitään. Eli keskiaikaisen tai ylipäätään historiallisen ajan talonpoikaisväestön elämää on arkeologisesti tutkittu toistaiseksi hyvin vähän.

Suojeluviranomaisen näkökulmasta yhtenä suurena ongelmana asutushistoriallisten jäännösten osalta on se, että Suomen metsissä, peltojen pientareilla ja kyläasutusten liepeillä on valtava määrä erilaisia asutuksesta kertovia rakennuksen pohjia ja kivijalkoja. Suurin osa näistä jäännöksistä on todennäköisesti vasta 1800-luvun lopulta tai 1900-luvun alusta, jolloin niiden tutkimuksellinen tai antikvaarinen arvo ei ole kovin suuri. Vaikeutena onkin sen määrittäminen, että mitkä niistä voidaan luokitella muinaismuistolain rauhoittamiksi kiinteiksi muinaisjäännöksiksi.

Rakennuksen kivijalkaa Mälikkälässä. Kuva Sanna Kupila

Kylätontilla eli kylän tonttimaalla tarkoitetaan sitä aluetta, jossa talojen tontit asuin- ja talousrakennuksineen ovat aikoinaan sijainneet. Kylän talot ovat sijainneet joko yhtenä keskittymänä tai hajallaan useammalla tonttimaalla. Tonttimaiden paikat ovat saattaneet siirtyä vuosisatojen kuluessa tai pienempiä kyliä on saatettu yhdistää yhdeksi kyläksi. Talojen sijainnissa on vuosisatojen kuluessa voinut tapahtua paljonkin muutoksia, ja juuri näitä muutoksia pyritään dokumentoimaan myös arkeologisesti.


Arkeologisesti mielenkiintoisinta on kylien autioituminen. Kylien kokonaista tai osittaista autioitumista on tapahtunut eri syistä: kyliä autioittivat esimerkiksi sodat, nälänhätä ja tautiepidemiat sekä rannikolla ja saaristossa maankohoaminen. Historioitsijat ovat pystyneet osoittamaan, että Varsinais-Suomessa on tapahtunut myöhäiskeskiaikaista autioitumista, mutta toisin kuin esimerkiksi Uudellamaalla, systemaattisia arkeologisia kylätonttitutkimuksia tai -kartoituksia ei toistaiseksi ole täällä juurikaan tehty. Tästä johtuen on varsin vaikea arvioida, paljonko arkeologisesti säilyneitä kylätontteja Varsinais-Suomessa on vielä oikeasti jäljellä.

Autioitumisessa arkeologeja kiinnostavat eniten mahdollisimman varhain, jo 1500-luvulla, autioituneet kylätontit, joihin on toisaalta myös kaikkein vaikeinta päästä kiinni. Nämä varhain autioituneet kylänpaikat ovat erityisen arvokkaita siksi, että myöhempi rakentaminen ei ole tuhonnut vanhimpia jäänteitä samassa määrin kuin sellaisia paikoilla, jotka ovat yhä asuttuja. Kylätonttien avulla on mahdollista päästä käsiksi myös vielä vanhempaan, rautakautiseen asutuskerrostumaan, koska myöhäisrautakautinen asutus on ainakin osittain saattanut sijaita samoilla paikoilla kuin myöhempi keskiaikainen asutus.

Haritun kylätontti.

Turun museokeskuksessa tehtiin kylätonttien kartoitusta syksyllä 2014 ja keväällä 2015 osin Turun yleiskaavan taustaselvityksiin liittyen. Aluksi museon rakennustutkija Sanna Kupila kävi työpöytänsä ääressä läpi historiallisen ajan karttamateriaalia etsien sellaisia Turun nykyisellä kaupunkialueella sijaitsevia keskiaikaisia kylätontteja, jotka olisivat säilyneet rakentamattomina joko kokonaan tai ainakin osittain. Kartta-analyysin jälkeen Sannan etsimät kylätontit tarkastettiin maastossa. Yhdestä tällaisesta maastopäivästä on kirjoitettu lyhyt juttu jo aiemmin Kulperin blogissa: Vanhoja kylätontteja tarkastamassa

Vanha karttamateriaali on oiva apuväline maankäytön historiaa selvitettäessä. Keskiaikaista asutusta tutkittaessa on kuitenkin syytä pitää mielessä se, että keskiaikaisen asutuksen ja vanhimpien käytössä olevien karttojen, 1600-luvun tiluskarttojen tai useimmiten 1700-luvun lopun/1800-luvun isojakokarttojen, välissä on kuitenkin useita vuosisatoja eli aivan suoria päätelmiä keskiaikaisesta asutuksesta ei historiallisten karttojen perusteella voi tehdä. Kylätonttitutkimuksessa on siis pystyttävä katsomaan tavallaan ikään kuin näiden karttojen taakse.

Kartta-analyysissä potentiaalisia kohteita valikoitui 15 kappaletta, joista tähän mennessä on maastossa tarkastettu 14. Arkeologisesti maastossa voitiin havaita esim. rakennusten nurkkakiviä tai kivijalkoja, uunin- tai kiukaanpohjia (neliömäisiä kivien ja tiilimurskan sekaisia maakumpareita), kellarikuoppia, pihapengerryksiä, kiviaitoja ja tienpohjia. Vanhasta asutuksesta kertovat myös kulttuurisidonnainen kasvillisuus, kuten esimerkiksi marjapensaat, omenapuut ja taikinamarja. Koekuoppia kohteisiin ei kaivettu, mutta yleensä kulttuurikerros on osoittautunut kylätonteilla varsin ohueksi. Kun Turun kaupungin keskustassa kulttuurikerroksen paksuus on noin 2-3 metriä, niin maaseudulla se voi olla muutamista kymmenistä senttimetreistä ehkä noin puoleen metriin.

Kakskerran Kollin kylän veronpanokartta vuodelta 1697, jossa vasemassa laidassa on merkitty Borgarebölen vanha kylätontti. Lähde: MHA A23:14/1-2.

Suojelustatukseltaan Museovirasto on luokitellut kylätontit kolmeen eri kategoriaan. Muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä ovat 1500-luvun maakirjoissa mainittujen kylien kokonaan tai osittain autioituneet tonttimaat sekä jo sitä ennen hävinneiden kylien ja talojen paikat. Rauhoituksen edellytyksenä on siis kylän tonttimaan täydellinen tai osittainen autioituminen. Useimmiten hyvin varhain autioituneista kylätonteista ei ole havaittavissa juuri mitään maan päälle näkyviä merkkejä. Turussa esimerkkinä tällaisesta ”kadonneesta” kylästä on Kakskerran Borgareböle, joka mainitaan autiokylänä jo 1540-luvun maakirjassa eli se on autioitunut jo 1400-luvun lopussa tai 1500-luvun alussa. 

Kakskerta Borgareböle.

Toisen ryhmän muodostavat ns. kulttuuriperintökohteet, joilla tarkoitetaan nykyisin vielä käytössä olevia tai asuttuja kylänpaikkoja, mutta jotka ovat kuitenkin säilyttäneet alkuperäisen luonteensa ja maatalousvaltaisen elinkeinonsa. Myös niiden alueelta voi löytyä muinaismuistolain rauhoittamia kiinteitä rakenteita tai kulttuurikerroksia. Esimerkkinä tällaisesta voisi olla Halisten kylämäki.  

Halisten kylämäki. Kuva Maarit Talamo-Kemiläinen.

Raja kiinteän muinaisjäännöksen ja ns. kulttuuriperintökohteen välillä on usein hyvinkin häilyvä. Esimerkiksi Haritun kylätontti, Kakkaraisen yksinäistalon tontti nykyisen Koivulan alueella ja Ihamuotilan kylämäki lähellä Saramäen vankilaa ovat määrittelyn kannalta hyvinkin vaikeita: kaikki ovat kyllä autioituneita, mutta miten paljon niissä voidaan olettaa säilyneen muinaismuistolain tarkoittamia kulttuurikerroksia? Muinaisjäännösstatuksen määrittely varmuudella edellyttäisikin usein arkeologisia koekaivauksia. Toisaalta edelleen tietyllä tavalla "käytössä" oleva Kuralan kylämäki on saanut virallisen muinaisjäännösstatuksensa jo vuonna 1980, jolloin se suojeltiin lääninhallituksen päätöksellä.

Kolmantena ryhmänä ovat kokonaan tuhoutuneet kylänpaikat kuten Pilkolan kylä Artukaisissa Turun Messukeskuksen lähellä tai Räntämäen Prusin kylätontti Maarian kirkon pohjoispuolella. Pilkolan kylätontin paikalla on nykyisin teollisuusalueen parkkipaikka; Räntämäen Prusin vanhan kylätontin päälle on rakennettu rivitaloalue.

Pilkolan kylätontti Artukaisissa on nykyisin parkkipaikka-aluetta.

Kaiken kaikkiaan yhteistyö rakennustutkijan kanssa osoittautui ainakin allekirjoittaneen näkökulmasta erittäin antoisaksi. Rakennustutkijalla oli kylähistoriikit hallussa jo ennen maastotyövaihetta ja vanhojen karttojen lukeminen luonnistui häneltä vaivattomasti. Arkeologin näkökulmasta tämä helpotti maastossa havainnointia huomattavasti. Toivottavasti pystymmekin vielä jollain tavalla "jatkojalostamaan" nyt saatuja tuloksia ja havaintoja. 

Teksti ja kuvat (ellei toisin mainita): Kaisa Lehtonen