Teknologiaa, yhteistyötä ja tunteita – Arkeologisten löytöjen 3D-digitointi Turussa

Visa Immonen ja Tanja Ratilainen

Arkeologisten kohteiden sekä löytöjen toisintaminen virtuaalisesti on 2000-luvun trendejä. Eräs tämän digitalisoinnin juonne on museoitujen esineiden skannaaminen 3D-muotoon. Tällöin fyysisestä esineestä on malli, jota voi virtuaalitodellisuudessa vapaasti liikutella ja katsella eri etäisyyksiltä. 3D-mallintaminen mahdollistaa esineiden tarkastelun monenlaisilla digilaitteilla ja helpon levittämisen esimerkiksi internetissä. Museoesineiden 3D-digitointia on tehty jo 1990-luvun lopusta alkaen, mutta vasta edellisvuosina teknologian vakiinnuttua ja halvennuttua se on alkanut lyödä itsensä laajasti läpi museo- ja yliopistomaailmassa.

Syksyllä 2019 käynnistyy Turun yliopiston arkeologian oppiaineen, Aboa Vetus & Ars Nova -museon ja Turun museokeskuksen vuoden mittainen hanke, jossa kokeillaan ja kehitetään arkeologisten löytöjen 3D-digitointia. Vaikka keskiössä on uusi teknologia, digitointi on oleellisesti samalla tapa tehdä uudenlaista yhteistyötä. Sillä on myös tunteita kirvoittava ulottuvuutensa.

Kansallista ja kansainvälistä tukea

Turkulaisen kulttuuriperinnön digitointiyhteistyön rahoittaa opetus- ja kulttuuriministeriö. Se jakoi vuonna 2018 erityisavustusta museokokoelmien 3D-digitointiin, ja turkulainen hanke oli suurimpien rahoitustensaajien joukossa. Kaikki erityisavustuksen saaneet museot ovat sittemmin säännöllisesti kokoontuneet kertomaan hankkeidensa edistymisestä ja jakamaan 3D-digtoinnista saatuja kokemuksia.

Koska digiteknologian soveltaminen museotyössä on vielä alussa, 3D-digitointia käynnistelevät museot ovat saaneet paljon tukea toisiltaan. Museoiden erilaiset lähtökohdat ja motiivit ovat samalla piirtyneet esiin. Joissakin museoissa kyse on vain yhden tai muutaman esineen 3D-digitoinnista yleisökäyttöön, toisissa taas laajoista esinemääristä ja kokonaisratkaisujen hahmottelemisesta. Siinä missä yhdet museot ovat ostaneet esineiden skannauksen ulkoisina palveluina, toiset ovat päättäneet hankkia digitointilaitteet ja näin huolehtia kaikista digitoinnin vaiheista itse.

Euroopan unionissa on myös panostettu kulttuuriperinnön digitointiin, ja 24 Euroopan maata allekirjoitti julkilausuman kulttuuriperinnön digitoinnin edistämisestä huhtikuussa 2019. Julkilausumassa yksi toiminnan peruspilareista on yleiseurooppalainen aloite kulttuuriperintöaineiston, muistomerkkien ja historiallisten kohteiden 3D-digitoimiseksi. Institutionaalinen tuki 3D-mallinnoksille näkyy myös muun muassa siinä, että eurooppalaista digitaalisten kulttuuriperintökokoelmien internet-alustaa Europeanaa sekä suomalaista Finnaa kehitetään 3D-objektien jakamiseen sopiviksi.

Naudan varvasluusta tehty keskiaikainen pelinappula tekstuurilla ja ilman tekstuuria. Kokeilu on tehty Space Spider -skannerilla ja Artec Studio 12 -ohjelmistolla.
Tanja Ratilainen / TMK

3D-digoitoinnin hyödyt

Arkeologisten löytöjen ja museokokoelmien 3D-mallintaminen palvelee monenlaisia käyttötarkoituksia. Vaikka digitointiin liittyy paljon uutuudenviehätystä ilman sen suurempia tavoitteita, teknologian vakiintuessa sille on keksitty yhä uudenlaisia ja tärkeitä sovelluksia. Ensinnäkin esineistä tehtyjä tarkkoja digimalleja voidaan hyödyntää niiden suojelussa, tutkimisessa ja konservoinnissa. Jos museoesineestä on olemassa 3D-malli, sitä ei välttämättä tarvitse tuoda näyttelyyn tai tutkijoiden käsiteltäväksi, koska digiversio voi täyttää tällaisia käyttötarpeita.

Toiseksi 3D-mallit mahdollistavat uudenlaisen tutkimuksen tekemisen. Laadukas 3D-malli voi nimittäin paljastaa tai korostaa sellaisia yksityiskohtia, joita tutkija ei paljaalla silmällä muuten näkisi. Lisäksi 3D-mallien avulla voidaan vertailla rinnakkain yhtä aikaa useassa eri museokokoelmassa olevia esineitä. Joissakin tapauksissa saman esineen fragmentteja on päätynyt eri museoihin, mutta digitaalisesti palaset voidaan liittää toisiinsa – tai vain osittain säilyneitä esineitä voidaan ennallistaa virtuaalisesti.

Kolmanneksi 3D-mallit ovat saaneet käyttöä museoiden yleisötyössä ja kulttuuriperinnön saavutettavuuden lisäämisessä. Näyttelyssä oleviin esineisiin ei tavallisesti saa koskea, vaan vierailijan on tyydyttävä niiden katselemiseen suojalasin lävitse. 3D-mallien avulla hänellä on kuitenkin keino päästä katselemaan esineitä eri puolilta ja etäisyyksiltä. Jos virtuaalinen esine on käytettävissä internetin kautta, museoesineiden tarkastelu on mahdollista lähes missä vain, milloin vain – ja myös niille, jotka eivät museoissa muuten vierailisi. Virtuaaliset esineet onnistuvat herättämään tällaisissakin henkilöissä tunteita ja ehkä jopa kiinnostuksen kulttuuriperintöön. Samoin lisätty todellisuus – eli digitaalisten elementtien lisääminen näytön tai digilasien kautta tarkasteltuun ympäristöön – voi innostaa tai antaa vierailulle lisäarvoa. Tällöin vaikkapa arkeologinen löytö ilmestyy löytöpaikassaan, ja siitä saa digisovellukselta syventäviä tietoja.

Mitä Turussa tehdään?

Turkulaisten museoiden ja yliopiston hankkeessa keskitytään arkeologisiin kokoelmiin vuosina 2019–2020. Sen aikana selvitettäviä keskeisiä kysymyksiä ovat seuraavat:

– Miten museoesineiden 3D-digitointi onnistuu lopputulosten kannalta laadukkaasti mutta samaan      
   aikaan ajankäytöllisesti tehokkaasti?
– Millaisten arkeologisten löytöjen digitointi onnistuu parhaiten ja millaisten esineiden kanssa sitä 
   ei kannata yrittää?
– Miten 3D-malleja kannattaa hyödyntää yleisötyössä?
– Kuinka 3D-malleja pitäisi museoissa käsitellä ja arkistoida?

Vaikka kysymyssarja vaikuttavat varsin teknissävytteiseltä, siihen sisältyy väistämättä kulttuuriperintötyön periaatteellisia teemoja aineistojen valikoimisesta ja arkistoimisesta sekä saavutettavuudesta. Myös 3D-mallien herättämät tunteet – oli kyse sitten kriittisyydestä, välinpitämättömyydestä, toiveikkuudesta tai innostuksesta – ovat projektissa tavalla tai toisella läsnä ja tärkeä osa digitointityötä. Museokokoelmien 3D-mallintaminen on kokonaisvaltaista kulttuuriperintötoimintaa.

Pelinnappulaa voi 3D:nä tarkastella tästä. 

Turun museokeskus, Turun yliopisto ja Åbo Akademi ovat käynnistäneet vuosille 2018–2019 hankkeen, jonka tavoitteena on kehittää ja syventää organisaatioiden välistä yhteistyötä. Tämän vuoden aikana Museokeskuksen blogeissa julkaistaan yhteistyön moninaisuudesta kertovia blogikirjoituksia.

Puoli vuotta huonekaluvarastossa

Tyylisuuntien määrittelyä, mittaamista, inventaarionumeroiden tihrustamista, vanhojen syntien korjaamista. Näistä koostui vuoden 2014 jälkipuoli, jolloin työskentelin Turun Museokeskuksen huonekalukokoelman digitointiprojektissa. Tehtäväni oli kuvata huonekaluja, lähinnä tuolikokoelmaa, ja kirjata tiedot ylös Muskettiin. Tämän jälkeen tiedot julkaistiin Finna-tietokannassa.

Työskentely tapahtui huonekaluvarastossa sekä työhuoneessa rakennuksen ullakolla. Käytössäni oli väliaikainen kuvausstudio rakennettuna varastoon. Tyylillinen ulottuvuus oli laaja, huonekaluja oli aina 1600-luvulta (TMM 23114:29) 1900-luvulle ja renessanssityylistä moderniin (TMM 16335:1). Käydessäni läpi huonekaluja täynnä olevia hyllyjä annoin myös inventointinumerot huonekaluille, jotka olivat jääneet numerotta tai kadottaneet numeronsa. Uusia numeroita kertyi 123, vähän vajaa 1/5 kaikista läpikäydyistä huonekaluista. Oleillessani varastossa oli jännittävää kuvitella, millaiset ihmiset istuivat rokokootuoleilla niiden ollessa uusia, tai kuka halusi kunnostaa kustavilaistuolin uuteen käyttöön kymmeniä, ehkä yli sata vuotta tuolin alkuperäistä veistämistä myöhemmin. Sain käsitellä tuoleja, jotka ovat perimätiedon mukaan kuuluneet merkkimiehille, kuten Henrik Gabriel Porthanille (TMM 13358:6) ja oikeusoppinut Matthias Caloniukselle (TMM 21467). Toisaalta silmä lepäsi myös kansanomaisissa huonekaluissa, esimerkiksi punaisessa S-tuolissa (TMM 12196) ja värikkäässä, kustavilaistyylisessä, morsiustuolissa (TMM 7411).

Projekti kasvatti aivojen tietomäärää koko ajan. Toisaalta myös lihakset saivat harjoitusta. Aamulämmittely käynnistyi kiipeämällä ullakon työhuoneeseen, jonka jälkeen laskeuduttiin alas varastoon. Sitten lihaskunto-osuus: tuoleja täytyy nostella ylös-alas hyllyiltä. Joskus saattoi unohtaa jonkun tärkeän paperin tai muistikortin työhuoneeseen, mutta muutaman kuukauden jälkeen kiipeäminen takaisin ullakolle ei tuntunut enää mahdottomalta tehtävältä.

Työn alussa sain työskennellä työparin kanssa. Valitettavasti hän katosi kaukomaille, mutta pienin muutoksin työnteko onnistui yksinkin. Työolosuhteet olivat niin hyvät, kuin niihin pystyi vaikuttamaan. Kaksi työpistettä mahdollisti paikan vaihdon tarvittaessa. Kesän kuumimpaan aikaan siirsimme kirjallisuutta varastoon, joka oli miellyttävän viileä, siis ennen kuin varaston seisova ilma ehti lämmetä. Tuolien nostelu ja kuvauslamput lämmittivät tilaa tehokkaasti, joten liian viileä varasto ei ollut syksyn tultuakaan. Myös henkisesti olin tyytyväinen, että käytössäni oli kaksi työpistettä. Ikkunaton varastotila oli hieman klaustrofobinen, joten oli mukavaa välillä palata ihmisten ilmoille. Äänistä ei tosin ollut pulaa. Aloitettuani yksintyöskentelyn minulta vei muutaman viikon tottua kuuntelemaan ylemmän varaston kummitusaskelia pelästymättä. Päivien lyhennettyä ihmiset alkoivat myös kyselemään kummituksista. Hurjin ilmestys oli varastossa oleva kivikauden tyttö, joka onnistui pelästyttämään minut useasti. Joka tapauksessa sain sen käsityksen, että esineet haluavat aloittaa viikonlopun vieton ajoissa. Perjantai-iltapäivisin kannattaakin jättää varasto rauhaan.

Haluan kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet projektin toteuttamisessa, olipa apu sitten neuvojen antamista, ylimääräisiä käsipareja, tai vain henkistä sympatiaa.

Sirpa Ollila
Projektitutkija