Satiaismäki

”Valtatien 10 parantaminen Satteenmäen kohdalla” on meneillään Liedossa, näin kertovat mm kyltti tien laidassa ja maanmittauslaitos. Työ on osa Valtatie 10 (eli Hämeentien) ja Ohikulkutien uusia risteysjärjestelyjä. Muilta osin tietyöt valmistuivat viime vuonna. 

Satteenmäen, ihmettelen! Paikallislehti on kertonut Satteenmäestä jo pari vuotta sitten mainiten samalla, että mäellä on myös kutsumanimi ”Satiaismäki”. Kun paikallisille on täytynyt erikseen täsmentää että Satteenmäki on tutummin Satiaismäki, rohkenen uskoa, ettei tuo etuliite Sattee ole ihan kauhean tunnettu saatikka kansan suussa käytetty. Nimi Satiaismäki seudulla sen sijaan kyllä tunnetaan. On olemassa mm muistiin merkitty ja ainakin 1900-luvun alkupuolelta asti tunnettu sanonta ”viekkä sana Satiaismäkkeen, Kuralas on kupparsauna ehtool kello kuus”.* Olisikohan nyt niin, että ronskimpi Satiaismäki on vasta ihan hiljattain haluttu siivota Satteenmäeksi jostain häveliäisyyssyystä?

Rohkenen enemmänkin, sillä uskon alkuperäisen nimen olleen Sationmäki. Ilkikuriselta kuulostava muunnelma Satiaismäki lienee väännetty siitä viimeistään 1900-luvun alussa. Satio -version vanhuutta todistaa mm se, että isojakotoimituksen aikaan 1790-luvulla Littoisten kylän pellot olivat olleet jaettuna kahteen suureen lohkoon, joita viljeltiin vuorotellen toisen ollessa kesannolla. Littoisten kylän kaksi peltolohkoa olivat nimiltään läntisempi ”Turunpuolinenpeldo” ja itäinen ”Sattion Peldo” Liedon Vanhalinnan rajaa vasten:

Ote Littoisten ym. kylien isojakokartasta vuodelta 1794. Kansallisarkiston digitaaliarkisto.

Mutta paljon sitäkin kauemmas nimi Sationmäki palautunee, sillä jo 1500 -luvulla tunnettiin lähistöltä ikivanha Liedon ja Kaarinan välinen ”Sattawasijlthan” eli Sationsillan rajamerkki, joka kaarinalaisten mukaan oli sama kuin Aurajoen rannassa oleva Sationlammi. Pitkin 1600- ja 1700-lukuja rajamerkin paikasta kiisteltiin, kunnes sellaiseksi 1700-luvun puolivälissä lopulta sovittiin lietolaisten ja kaarinalaisten kesken eräs pieni silta Hämeentiellä. 

Kotimaisten kielten keskuksen ylläpitämä digitaalinen Nimiarkisto ei valitettavasti tunne mitään kolmesta nimivaihtoehdosta, ei Sation-, Satiais- eikä Satteenmäkeä. Ei ylipäänsä mitään nimeä tälle maaston portaalle jonka kohdalla Aurajoki pujahtaa kahden mäen välitse Vanhalinnan linnavuoren hallitsemalta aukealta alajuoksulleen ja kohti Turkua.

Edellä mainittu rajamerkin vanhin kirjoitusmuoto Sattawasilta avaa kuitenkin jännittävän näkymän: Suomalaisen paikannimikirjan mukaan nimi Satava voidaan johtaa joko sataa-verbistä tai ymmärtää satamaa merkitseväksi vanhaksi germaaniseksi lainasanaksi. Satamaksihan Turun Satavan saarenkin nimeä on selitetty. Ja kun siinä mäellämme Hämeentien ja Aurajoen välissä on sekä rautakautinen kalmisto että viitteitä asutuksesta, alkaa mielikuvitus laukata… rautakautinen kylä ja satamapaikka sopisivat yhteen kuin vakka ja kansi.  Aurajokilaakossa lähes jokainen mäennyppylä ja -töykkä on lailla suojattu muinaisjäännös!  

Maanmittauslaitoksen karttapaikka

Maanmittauslaitoksen vanhat painetut kartat. Karttalehti 104312 vuodelta 1949

Littoisten ym. kylien isojakokartta vuodelta 1910. Kansallisarkiston digitaaliarkisto

----- 

* sanonnan on kirjannut ylös tässä muodossa Turun museokeskukselle antamassaan pienessä muistelmassa kaarinalainen, edesmennyt professori Jaakko Säkö 

-----

Kirjallisuutta:

Esa Hiltunen: Liedon historia 1

Aulis Oja: Kaarinan pitäjän historia I

Suomalainen paikannimikirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 146

Muinaisjäännökset lisääntyvät

Aamukahvilla kollega kertoi käyttäneensä otsikon ilmaisua eräässä kokouksessa ja herättäneensä  sillä suurta hilpeyttä. Kieltämättä huvittava mielikuva! Maan altako muinaisjäännöksiä putkahtaa ylös kuin sieniä sateella, vai oikeinko ne keskenään saavat perheenlisäystä? Tai käyvätkö arkeologit yön pimeydessä kasaamassa uusia kiviröykkiöitä kaavoittajan ja maanomistajan kiusaksi? 

No ei. Eihän niitä takautuvasti synny, mutta maastoinventointien myötä muinaisjäännöksiä löytyy lisää. Myös määritelmä muuttuu aikojen myötä: muinaisjäännös ei ole vain esihistoriallisten aikojen ihmistoiminnan synnyttämä rakenne, kuten vielä muutama vuosikymmen sitten ajateltiin. Myös historiallisen ajan asumisen, elinkeinon harjoittamisen, liikkumisen ynnä muun maastoon jättämät jäljet ovat muinaisjäännöksiä, yhteistä kulttuuriperintöämme. 

Tuon aamukahvikeskustelun herättämänä sain viimeinkin toimeksi kertoa maakunnasta vastaavalle arkeologille eräästä muinaisjäännöksestä, jonka löysin jo vuosia sitten kivenheiton päästä kotioveltani.

Kun olimme juuri muuttaneet torppaamme halusin selvittää kaiken mahdollisen rakennuksen vaiheista. Kävin silloisen Turun ja Porin läänin maanmittauskonttorin arkistossa tutustumassa isojakokarttoihin ja -asiakirjoihin. Tätä nykyä ne ovat helposti nähtävissä Arkistolaitoksen Digitaaliarkistossa, jossa ne muodostavat ”Maanmittaushallituksen uudistusarkisto / Uudistuskartat ja asiakirjat” -nimisen kokonaisuuden.

Koska tonttimme koostuu kahdesta eri kylien puolelle sijoittuvasta osasta, toivoin että rajankäyntien yhteydessä olisi ohimennen mainittu jotain torpan rakennuksistakin. Se toive ei toteutunut, mutta sen sijaan sain lukea elävän tuokiokuvan 1700-luvun maanmittarin arjesta:

Kesäkuun 15. päivänä vuonna 1767 maanmittari Jacob Ståhlström ja kaksi lautamiestä tallustelivat metsien ja niittyjen halki kohti Savijoen rantaa tarkistaen kylien välistä rajalinjaa. Seurana heillä olivat rajankäynnin osapuolet, toisaalta Loukinaisten jakokunnan miehet, ja toisaalta Kahlojan jakokunnan asianosaiset Kahlojan, Karvalan, Ketolan, Taatilan ja Kärpijoen kylistä. Osapuolilla oli oma lehmä ojassa: kumpikin joukkue oli iskenyt silmänsä metsäkaistaleeseen Savijoen rannassa. Vanhastaan tiedettiin rajamerkin sijaitsevan joessa olevan kosken kohdalla, mutta vaihtoehtoja sijainniksi olikin kaksi. Loukinaisten miehet väittivät uhkarohkeasti rajamerkiksi Kärpijoenkoskea, koska tuo metsäkaista olisi silloin pudonnut heidän syliinsä. Samalla olisivat muutamat  Ketolan vanhat niityt siirtyneet heidän haltuunsa. Vastapuoli taas oli tiukasti alajuoksulla olevan pienen Matinniitunkosken kannalla. Pelissä oli täkäläisittäin kelpo siipale hyvää maata.

Rajamerkkiehdokkaat isojakokartassa, joka laadittiin kiistan ratkettua.Vasemmalla numerolla 14 merkitty  "Mattinnijtunkoski Rå", oikealla  Kärpijoen ja Ketolan vesimyllyt, kaksi  pientä  tähtimäistä kuviota joen molemmilla rannoilla.

Yhteisymmärrystä ei tietenkään saavutettu, ja asian ratkaisemiseksi oikea rajamerkki täytyi  paikallistaa maastosta. Maanmittari Ståhlström johdatti riitelevän joukkion nykyisen tonttimme halki Matinniitunkosken ääreen. Suuri oli varmasti Loukinaisten joukkueen riemu ja vahingonilo, kun minkäänlaista merkiksi tunnistettavaa kiviladelmaa tai vahaa ei löytynyt. Äkkiä osat kuitenkin vaihtuivat, kun ymmärrettiin, että merkki saattaisi löytyä myös rantakallion pintaan hakattuna. Paksut sammalkerrokset pölisivät kun Kahlojan miehet - etunenässä varmaankin Ketolan väki, jota uhkasi suurin menetys - alkoivat raivata pintaa esille, ja kas: löydettiin "kaksi ristiä, toinen selvästi ja syvään uurrettu ja toinen ei niin selvä eikä syvään uurrettu, sekä vuosiluku, josta ei ensimmäisiä lukuja kuitenkaan voitu selvästi lukea, niin että on epäselvää onko vuosiluku 1571 vai 1671, mutta viimeiset numerot 71 näkyvät aivan selvästi".

 Merkit kalliossa, vuosiluku liiduttu. Keskimmäisenä lienee se "ei niin selvä eikä syvään uurrettu" risti.

Nöyrinä myönsivät nyt loukinaislaiset, että koska merkit heidän omien silmiensä alla oli juuri paljastettu paksun sammalen alta, oli ne eittämättä hakattu kallioon "muinaisina aikoina". Himoittu maakaistale liitettiin Ketolan kylään ja metsä raivattiin tuota pikaa niityksi. Yllä olevassa kartassa se on jo "Ketola Nyrödning", Ketolan uudisraivio.

Vuonna 1767 merkin hakkaamisesta oli kulunut joko yksi tai kaksi vuosisataa. Arvelu sijainnista Matinniitunkosken ääressä oli kulkenut perimätietona, mutta merkitsemistapa jo unohdettu. Kenelläkään ei ollut käsitystä tuosta edellisestä rajankäynnistä, eikä vuosilukua osattu varmuudella tulkita. Mieltäni kiehtoo pohdinta, keitä Matinniitunkosken ääressä seisoi tuolla edellisellä kerralla, ja kenen käsi oli merkit hakannut. Entä miksi tieto merkin sijainnista oli jo niin hämärtynyt, että loukinaislaiset rohkenivat sijainnin kyseenalaistaa?

Tuostapa tulkitsemaan. 1571 vai 1671?

Matinniitunkosken rajamerkki oli voimassa 1970-luvun alkuun asti. Siihen aikaan kaavailtiin  Aurajoen vedensäännöstelyä ja Maarian allasta vastaavan Savijoen tekoaltaan rakentamista. Merkki poistettiin rekisteristä ja korvattiin uudella rajakivellä ylempänä joentöyräässä. Virattomaksi  muuttuminen tekee vanhasta Matinniitukosken rajamerkistä muinaisjäännöksen, ja se tuleekin  päätymään toisenlaiseen rekisterrin: Museoviraston ylläpitämään valtakunnalliseen muinaisjäännösrekisteriin. 

Edellä mainitun toisen rajamerkkiehdokkaan, Kärpijoen kosken pohjoisrannan myllyn viereen on myös hakattu erilaisia merkintöjä, jotka jo ovatkin samaisessa muinaisjäännösrekisterissä. Vanhimmat vuosiluvut rantakalliossa ovat nekin 1600-luvulta. Olisko loukinaislaisilla sittenkin ollut mahdollisuus saada todistettua oma tulkintansa oikeaksi, jos merkkien etsiminen olisi aloitettu tältä koskelta? Voisivako nämä merkit joen pohjoisrannalla ylipäänsä tarkoittaa rajan sijaintia, vai ovatko ne mylläreiden ja jyviensä jauhattamista odottaneiden ajankulukseen tekemiä "muinaisgraffiteja"?  Sattuiko maanmittarille kaamea virhe?

 *

Herkuttelimme arkeologikollegan kanssa pohtimalla kuinka paljon unohtuneita rajamerkkejä ja vastaavia kalliokirjoituksia voitaisiin löytää vanhojen maanjakoasiakirjojen avulla. Siinä voisivat muinaisjäännökset lisääntyä päätä huimaavasti. Itse ainakin jo suunnittelin ikiomaa paikallishistoriallista rajanjuoksureittiäni isojakokartan ja nykyaikaisen maastokartan avulla. Siinäpä liikunnallinen idea kotiseutumatkailun hyödynnettäväksi!