Museokeskus muuttaa - Korkeakouluharjoittelija osana suurta kokonaisuutta

Kirjoittanut: Olli Puikkonen

Elämä on täynnä muutoksia ja monet asiat pysyvät harvemmin kovin pitkään täysin staattisessa tilassa. Tämä pätee niin yksittäisiin ihmisiin, ilmiöihin kuin instituutioihin. Nyt muutoksen tuulet puhaltavat museokeskuksen suuntaan. Kokoelmat on saatava muuttokuntoon ja uusiin tiloihin tämän vuosikymmenen puolella, vaikka blogin kirjoitushetkellä ei ole edes vielä varmaa, minne päin Turkua ja mihin tiloihin kaikki esineet tullaan uudelleensijoittamaan. Luonnollisesti tämä kaikki vaikuttaa keskuksessa työskentelevien ihmisten päivittäiseen työnkuvaan, olivatpa he sitten tutkijoita, konservaattoreita, vahtimestareita tai museoharjoittelijoita. 

Maalöytövarastosta löytyy lokerokaupalla tavaraa. Kuva Olli Puikkonen / TMK.

Runsauden pula

Arkeologikorkeakouluharjoittelijan rooli oli pääasiassa tänä kesänä maalöytövaraston esineiden digitointi, luettelointi ja ennen kaikkea jo luetteloitujen metallilöytöjen läpi käymistä. Koska uusissa kokoelmatiloissa metallilöydöille on varattu oma tilansa, täytyi tästä syystä käydä läpi jo luettelossa olevat materiaalit, jotta metallit voidaan erotella kaikista muista esineistä omaksi kokoelmakseen. 

Myös tämä Åbo Akademin 98/99 kaivauksilta aikoinaan löydetty avain sai uuden luettelointinumeron ja päivitetyt tiedot MIP-tietokantaan. Kuva Olli Puikkonen / TMK.

Heti ensimmäisestä työpäivästä alkaen yksi asia tuli äärimmäisen hyvin selville. Tavaraa on paljon ja se kaikki on saatava sellaiseen kuntoon, että ne löytyvät vielä muuton jälkeen omilta paikoiltaan ja kategorioistaan niin digitaalisesti kuin fyysisesti. Käytännössä tämä tarkoitti kenkälaatikollisen metalliesineitä hakemista niille osoitetusta paikasta, vanhojen fyysisten löytöluetteloiden selaamista ja oikean esineen tietojen tallettamista ja päivittämistä MIP-tietokantaan. Monesti tämä tarkoitti myös löydöistä viimeisen viiden vuoden sisällä otettujen röntgenkuvien katselemista ja kiitos tämän moni alkuperäiseen löytöluetteloon ”möykyksi” merkityt esineet paljastuivat esimerkiksi paksun kuonakerroksen peitossa oleviksi niiteiksi. Näin ollen moni esine lähtee tulevaisuudessa uuteen kotiinsa päivitetyn löytönumeron lisäksi myös päivitetyillä tiedoilla. 

Keramiikkaa sille osoitetulta hyllyriviltä. Kuva Olli Puikkonen /TMK. 

Joukkuelaji

Museokeskuksen arkeologisten kokoelmien läpikäyminen muuttoa varten ei onneksi ole yhden miehen taistelu. Ja hyvä niin koska muuten vaadittaisiin Herakleen urotöiden vertaisia suorituksia. Pelkästään maalöytövarastossa on ajoittain käynyt muurahaispesään verrattavissa oleva kuhina, kun yksi työntekijä on valmistellut muuttoa läpikäymällä kokoelmia, kesätyöläinen on yhdessä nurkkapöydässä käynyt läpi kaikki maalöytövaraston tiilet ja onpa auttavaa kättä tarjoutunut niin vapaaehtoiselta kokoelmien valokuvaajalta kuin yhden viikon verran reippaalta TET-harjoittelijalta. Kahvitauoilla tietoa valuu sisäisiä kanavia pitkin myös kellarikerrokseen. Sisältö on lähes samanlaista. Tavalla tai toisella, kerroksesta ja työnkuvasta riippumatta muutto ja siihen liittyvät valmistelut nousevat jatkuvasti esille.

Luetteloidut ja kuvatut kokoelmien tiilet lähtövalmiina. Kuva Olli Puikkonen / TMK.

Katse tulevaisuudessa

Muuton hetki ei ole vielä käsillä, mutta tulevaisuudella on tunnetusti paha tapa saapua yllättäen ja itsestään suurta ääntä pitämättä. Harjoittelijan pesti on vain väliaikainen, joten varsinaista päätapahtumaa en tule koskaan tässä roolissa kokemaan. Sen sijaan voin sanoa tehneeni oman osani sen mahdollistamiseksi ja jättää hyvillä mielin viestikapulan seuraavalle henkilölle, joka astuu saappaisiini. Kuka hän sitten onkaan niin tekemistä riittää varmasti myös siihen työsarkaan. Onneksi tiedän myös sen, ettei hänen tarvitse suoriutua siitä omin neuvoin. 

Kiitos Olli työpanoksestasi!

Luostarinmäen katukiveyksen esille kaivaminen kesällä 2022

Anniina Kettunen ja Alina Korte 

Loppusyksystä 2021 uutisoitiin Luostarinmäen museoalueelta hieman yllättäen sähkökaapelitöiden asennustöiden yhteydessä löytyneestä katukiveyksestä. Tällöin kiveystä otettiin alueen alimmalta poikkikadulta esiin noin metrin leveydeltä ja puolen kadun pituudelta. Kiveys vaikutti hyvin säilyneeltä, joten se päätettiin kaivaa Turun museokeskuksen toimesta vuoden 2022 aikana esiin kokonaisuudessaan, tavoitteena saada sen rakenteista ja ajoituksesta lisätietoa. Mahdollisuuksien mukaan alkuperäinen kiveys voitaisiin jättää auki museovieraiden kuljettavaksi. Viime kesän aikana museon vierailijat pääsivät seuraamaan arkeologien työtä ja kyselemään niin katukiveyksen kuin myös koko alueen historiasta. Elokuussa töihin kaivauksilla pääsi turkulaisia poliitikkojakin Poliitikon museoharjoittelu -teemaviikon aikana. Kiveystä on nyt kokonaisuudessaan otettu esille yhden poikkikadun verran. Kaivausten edetessä saatiin uusia esinelöytöjä sekä tietoa kiveyksen rakenteisiin ja kuntoon liittyen, mutta monia kysymyksiä jäi edelleen myös vaille vastausta. 

Blogin kuvat: Alina Korte ja Anniina Kettunen / TMK. 

Keskeneräinen kaivausalueen lounaispääty.

Jo aiempien katuun liittyvien blogikirjoitusten aikaan pääteltiin, että katu on ollut paikallaan ennen vuotta 1889, sillä sitä löytyi viimeistään 1889 valmistuneen rakennuksen alta. Vanhan valokuvan perusteella katu on puolestaan ollut jo suurimmaksi osaksi peittynyt vuonna 1912. Tarkemmin katu on luultavasti peitetty vuosien 1901 ja 1912 välillä, sillä alueen lounaspäädystä, kiveyksen pinnasta löytyi raha vuodelta 1901 ja sen läheltä ylemmästä maakerroksesta raha vuodelta 1921. Myöhempi raha on selvästi täyttömaasta, kun taas aikaisempi vaikuttaa olevan alkuperäisen kiveyksen yhteydestä, jolloin se olisi aikalaiselta kadulle pudonnut. Kiviä ei siis luultavasti ole ladottu 1800-luvun lopulla, sillä kovan työn tulosta tuskin olisi haluttu peittää jo saman sukupolven aikana. Kesän kaivausten aikana tehtiin ajatusta tukevia huomioita, mutta katua ei edelleenkään voida ajoittaa täysin varmasti millekään tietylle selkeälle aikavälille. Syynä kadun peittämiselle voi yksinkertaisesti olla asukkaiden kyllästyminen sen ylläpitoon, sillä esimerkiksi rikkaruohot kasvavat kivien väliin hyvin nopeasti. Osittain Luostarinmäen katuja on saatettu peittää aluetta museoksi muokattaessa, jotta liikkuminen mäellä sujuisi esteettömämmin.

Kaivausten edetessä kävi ilmi, että rakennusten kivijalat loppuvat siihen tasoon, jossa kiveys on. Tehtyjen koeojien myötä puolestaan kävi ilmi, että kiviä on ollut useampi kerros. Tästä näkyi merkkejä jo aiemmin, kun joiltain kohdin kivet irtosivat hyvinkin helposti, mutta niiden alta tulikin esiin uusia. Nyt kuitenkin tasot olivat esillä konkreettisesti, ja niitä vaikutti olevan ainakin kolme. Kivet on siis laitettu suoraan alueen luonnolliseen moreenimaahan ilman mitään pohjustushiekkaa, kuten jo aiemman aihetta käsittelevän blogikirjoituksen aikaan arvioitiin. Kiviä on vuosien varrella tampattu kadulle lisää, ilmeisesti niitä sen enempää asettelematta. 

Selvästi parhaiten katu on säilynyt kujan koillispäässä, josta se alun perin havaittiin. Täällä kivet on aseteltu paikalleen huomattavasti huolellisemmin kuin lounaispäässä, jossa oli puolestaan todella suurta vaihtelua kadun pinnassa ja kivien koossa. Joissakin kohdissa on vaikea sanoa, onko kyseessä paikalleen hajonnutta katukiveystä, vaiko kivistä täyttömaata. Myös suuret puunjuuret ovat vaikuttaneet suuresti yhdessä roudan kanssa kiveyksen rikkoutumiseen. Jo yksin routa saattaa nostaa kiviä talven aikana. Katukiveyksen laajan rikkonaisuuden vuoksi kadun uudelleen kiveämisen toteutuminen jäi kaivausten jälkeen vielä kysymykseksi. Jos katukiveys halutaan avata yleisölle käveltäväksi, täytyy sitä tasoittaa ja sen rikkonaiset kohdat paikata.

Lounaisosa oli juurten ja roudan tuhoamaa.

Koillispään kulmassa kiveys näytti menevän rakennuksen 295 kivijalan alle, joten kohdalta kaivettiin kokeeksi suoraan alaspäin kivijalan vierestä. Kiviä vaikutti olevan kerroksellisesti jopa kivijalan alla, kunnes noin 20 cm syvyydessä maa muuttuu luonnolliseksi moreenimaaksi. Tällä kohdalla on arkistotietojen mukaan ennen ollut sauna, joka on otettu uusien määräyksien mukaisesti pois käytöstä 1800-luvun puolivälin tienoilla. Jäljellä oleva kivijalka on hieman liian pramea saunalle, joten ilmeisesti saunarakennus purettiin kokonaan ja tämä jäljellä oleva rakennus on nuorempi kuin sauna, ja siten myös mahdollisesti nuorempi kuin katu. 

Yksi otollinen aika kiveyksen latomiselle voisi olla Luostarinmäen niin kutsuttu kultakausi 1820–1850-luvuilla. Tällöin alueen asukasmäärät lähes tuplaantuivat Turun palon seurauksena, mikä johti siihen, että tonttien omistajien vuokratulot nousivat.  Teoriaa viimeistään kultakaudella rakennetusta kiveyksestä tukee muun muassa poikkikujan koillispäädyn reunalta löytynyt kopeekka, joka ajoittuu vuosien 1839–1847 välille. Raha löytyi suoraan katukiveyksen päältä, sellaisesta kohdasta, johon ei ole tehty minkäänlaisia kaivantoja. Lisäksi Vartiovuoren kivilouhos oli käytössä vielä 1800-luvun alussa, mutta puistoa alueelle alettiin istuttamaan 1840-luvulla. Kiviä louhoksesta on siis ehkä toimitettu Luostarinmäelle ennen Vartiovuoren puistoa. Tässä vaiheessa alueen tontitkin olivat jo valmiita.

Kiveyksen alta ei myöskään ole havaittavissa merkkejä ihmistoiminnasta, mikä tukee ajatusta kadun aikaisesta rakentamisesta. Esiin kaivetun kiveyksen alue kuuluu Luostarinmäen vanhimpaan rakennuskantaan, jolloin katuja on siis mahdollisesti kivetty jo 1780–1790-luvuilla tonttien rakentamisen yhteydessä. Luostarinmäen kiveysten laatu myös vaihtelee paikoittain paljonkin, mikä viittaa siihen, että katuja alueelle ei ole ladottu yhdellä kertaa. Vaihtelu voi myös johtua kadun asukkaiden varallisuuseroista tai heidän työpanoksestaan, sillä katujen kiveäminen ja huolto oli läheisten tonttien vastuulla. Latomisessa käytettyjen kivien muodot ja koot myös vaihtelevat huomattavissa määrin. Niiden valitseminen ja muotoilu ei ilmeisesti ole ollut erityisen tarkka prosessi, toisin kuin kaupunkien keskustoiden mukulakiveyksien kohdalla. Osittain ladonnassa on saatettu hyödyntää Luostarinmäen rakennustöistä, tai viereisellä Vartio-vuorenmäen louhimolla syntynyttä kivijätettä. 

Kiveyksen ja sen täytön löydöt olivat suurimmaksi osaksi tyypillistä 1700–1800-lukujen kaupun-kikaivausmateriaalia, eli pääasiassa lasia, eläinten luita ja keraamisten astioiden paloja. Aikaisemmin mainittujen rahojen lisäksi poikkikujalta löytyi vuosina 1866, 1883 ja 1892 lyödyt rahat sekä erilaisia kuvioituja metallinappeja. Aivan rakennuksen kivijalan tyvestä puolestaan löytyi pronssinen nuppineula, käsityöläismuseolle sopivasti. Lisäksi kadun päällisestä täyttömaasta löytyi keraamisen kivennäisvesipullon osia, jotka voitiin leiman perusteella tunnistaa Nassaun herttuakunnassa, nykyisen Saksan alueella 1800–1850-lukujen välillä valmistetuiksi. Yksi nuo-rimmista mielenkiintoisista löydöistä oli messinkisen medaljongin takaosa tai taskukellon loketti, joka on sarjanumeronsa perusteella valmistettu Saksassa vuosien 1891–1945 välisenä aikana.

Nassaun herttuakunnassa valmistetun kivennäisvesipullon osia.

Kadun kaakkoisreuna puolestaan oli ikävästi tuhoutunut 1970-luvulla asennetun kaapelin vuoksi noin metrin leveydeltä talojen vierellä tontin 158 portin kulmaan saakka. Ilmeisesti aika-laiset työntekijät eivät ole yhdistäneet paikan kivisyyttä siihen, että paikalla olisi mukulakivikatu, tai eivät siitä välittäneet, vaan jatkoivat työtään. Tämän kaapelikaivantoalueen löydöt voivat siis periaatteessa olla peräisin mistä tahansa, sillä ne ovat voineet kulkeutua paikalle täyttömaan mukana. Toisaalta täytössä on luultavasti käytetty samaa maata, jota siitä aiemmin poistettiin kaapelia varten, mutta ainakin osittain se on selvästi puhdasta täyttöhiekkaa. Kaa pelialueen löydöt olivat pääasiassa samaa kuin muuallakin poikkikujalla, mutta joukossa oli huomattavasti enemmän 1800-lukua nuorempaa materiaalia ja tasolasia.

Ylempi kuva: Koillisosa ennen. Alempi kuva: ja jälkeen.

Kiitos museokeskukselle ja Luostarinmäen työntekijöille hienosti sujuneesta kaivauskesästä!

Alina Korte & Anniina Kettunen

Turku 790 vuotta? 1300-luku: Varhainen kaupunki syntyy ja kasvaa (virtuaalinäyttelyn osa 2)

KAUPUNKI

Varhainen Turku rakentui pääosin puusta joen itärannalle, Tuomiokirkon ja nykyisen Kirjastosillan väliselle alueelle viimeistään 1300-luvun alusta lähtien. Kun muualla Euroopassa kärsittiin ruttoepidemian aiheuttamasta lamasta, Turussa erityisesti 1300-luvun toinen puolisko oli vilkkaan rakentamisen aikaa asutuksen levitessä myös joen länsipuolelle. 

KATEDRAALIKOULUN KORTTELI

Arkeologissa tutkimuksissa selvisi, että Luostarin Välikadulta Jokikadulle johtanut kapea poikkikatu (kuva 1, ylempi poikkikatu) rakennettiin jo 1300-luvun alussa. Sen puukatetta uusittiin useaan otteeseen vuosisatojen aikana ja viimeistään 1700-luvulla se päällystettiin mukulakivillä. Katu oli käytössä aina suurpaloon 1827 saakka.  

Esinekuvat: Noora Kivisalo. 

Kaivauksissa löydetty hopealusikka on 3D digitoitu Turun yliopiston arkeologian oppiaineen, Turun museokeskuksen ja Aboa Vetus et Ars Nova -museon yhteisessä arkeologisten löytöjen 3D-digitointihankkeessa vuosina 2019-2020.  Linkki 3D-malliin

Kuva 1. Kaivauksissa löytyneet Luostarin Välikadulta Jokikadulle johtaneet poikkikadut (punainen) ja katkelma jokirannan suuntaista Luostarin Jokikatua (sininen). Vanhaa Suurtoria lähempänä ollutta poikkikatua kutsuttiin Hovioikeudenkujaksi oletettavasti 1600-luvun lopulta lähtien. Karttapohja: Turun kaupunki / KYTO, kartta: Tanja Ratilainen / Turun museokeskus.

Kuva 2. Luostarin Jokikadun linjausta (yllä) saatiin kaivauksissa esiin, mutta sen ikää ei saatu selville, koska syvemmälle ei kaivettu. Kuvassa paloon 1827 saakka käytössä ollutta katukiveystä, vasemmalla kadun varressa sijainneen kivitalon rauniot. Kuva: Heidi Martiskainen / Turun museokeskus

Kuva 3. Poikkikadun (Hovioikeudenkuja) puisen katukatteen alaisia tukipuita 1400-luvulta. Kuva: Elina Saloranta / Turun museokeskus.

VITRIINI 2: 

LÖYTÖJÄ, JOTKA KERTOVAT 1300-LUVUN TURKULAISTEN PUKEUTUMISESTA, KORUISTA JA TARVEKALUISTA 

1-2-vuotiaan kengän pohja, nahkaa. 

Miesten suippokärkisen kengän pohja, nahkaa. TMM23146:NA121:002 

Kullattu hopeasormus. TMM23146:ME074:006 

Veitsen kahva, mahdollisesti norsunluuta. 

Leikkauksin koristeltu puukon tuppi, jossa kolme kuparisekoiteniittiä. TMM23146:NA100:001

Yksinkertainen pöytä?veitsi. 

Koristellun nahkakotelon kappale. TMM23146:NA074:005

Miekanhuotran nahkapäällinen, jonka sisällä oli huotran puisia kappaleita. Puisen huotran säilyminen on erittäin harvinaista. Löytö on ensimmäinen laatuaan Turusta. 

Hopealusikka, joka on tyypiltään ainutlaatuinen ja toiseksi vanhin tunnettu Suomessa. Koristelehdissä on kuopanteita, joissa alkujaan on voinut olla upotuksia. Alkuainemittauksissa todettiin, että lusikan pesän metallista 76,34% oli hopeaa, 10,91% kuparia, 10,54% rautaa ja  1,19% kultaa. TMM23146:ME074:010

Hopealusikan 3D-malli

Solki, jonka takapuolella kiinnityspiikit. TMM23146:ME129:002

Luinen hammastikku? TMM23146:LU129:001 

Brakteaatit olivat yhdelta puolelta lyötyjä hopearahoja. Kuvassa Albrekt Meklenburgilaisen (1370-1380) raha, lyöty Tukholmassa. TMM23146:RA611:001 

Edellisen toinen puoli.

 Maunu Eerikinpojan (1360-1363) Tukholmassa lyöty raha. TMM23146:RA607:002

Luinen neula. TMM23146:LU129:002

 

Eläimen kylkiluusta muotoiltu "veitsi". Lapsen lelu vai käsityöläisen työkalu?

Turku 790 vuotta? Vuodet 1230–1300 ennen kaupungin syntyä (virtuaalinäyttelyn osa 1)

Tasan kaksi vuotta sitten, juuri ennen korona-aikaa, Brinkkalan galleriassa päättyi kaupunkiarkeologinen näyttely, jossa esiteltiin Turun Katedralskolanin peruskorjauksen yhteydessä tehtyjen arkeologisten tutkimusten (2014–2015) tuloksia. Näytteillä oli esinelöytöjä, luita ja kasvijäänteitä. Kävijöitä kertyi yli 5000.  

Kaupungin 790-vuotisjuhlavuoden kunniaksi pystytetyn näyttelyn ajatuksena oli hiukan ravistella pinttyneitä käsityksiä ja tuoda Kattanin kautta esille tuoreimpia arkeologisia tulkintoja Turun kaupungin syntyyn, kasvuun ja suuriin muutoksiin liittyen. Mutta ihan kaikkea ei tuolloin voinut vielä paljastaa...

Jos et ehtinyt tutustua näyttelyyn, se on nyt mahdollista terveysturvallisesti omalta kotisohvalta käsin. Alkuperäisiä näyttelytekstejä on hiukan muokattu ja laajennettu, tuodaanpa esiin uutta tietoakin. Löytöjä pääset tarkastelemaan sekä niiden etu- että takapuolelta. Joitakin löytöjä on myös 3D-digitoitu. Niihin voit tutustua Sketchfabissä, jonne pääset blogin seuraavissa osissa julkaistavien linkkien kautta. Blogissa julkaistavat esinekuvat on ottanut Noora Kivisalo. 

Tässä osassa tutustutaan 1200-luvun Koroisiin ja Turun kaupunkia edeltäneeseen asutukseen. Seuraavalle vuosisadalle siirrytään noin kuukauden kuluttua. Postauksen lopusta löytyvät tiedot näyttelyn tekijöistä, yhteistyökumppaneista ja käytetyistä lähteistä. 

Turku 790 vuotta?

Tammikuun 23. päivänä vuonna 2019 Turun kaupunki täytti 790 vuotta. Laskenta aloitetaan paavin kirjeestä vuodelta 1229, jossa Suomen piispa sai luvan siirtää istuimensa sopivammalle paikalle (ad locum competenciorem). Arkeologisten tutkimusten perusteella 1200-luvulla nykyisen tuomiokirkon ja Vanhan Suurtorin ympäristössä oli kuitenkin vielä peltoa ja maaseutumaista asutusta. 

 Ei hätää! Turulla on silti ikää yli 700 vuotta.

Kuva 1. Punainen täppä osoittaa Brinkkalan galleriaa. Turun ruotsinkielisen lukion tilat sijaitsevat naapurikorttelissa Vanhan Suurtorin varressa. Koulun peruskorjauksen vuoksi korttelissa tehtiin arkeologisia tutkimuksia vuosina 2014–2015 (Turun museokeskus) ja 2017–2018 (Muuritutkimus Oy). Turun museokeskus kaivoi Luostarin Välikadun varren siipirakennuksen ja päärakennuksen alla sekä korttelin pihalla (vinoviivalla merkityt alueet). Muuritutkimus Oy jatkoi tutkimuksia liikuntasalin lattian alla, josta löytyi hyvin säilyneitä kivitalojen raunioita. Yleisö pääsi sittemmin tutustumaan niihin Turku goes underground pop up -museossa kesällä 2018. Tummalla rasterilla karttaan on merkitty Välikadulta jokirantaan johtaneiden poikkikatujen kiveykset. Karttapohja: Turun kaupunki / KYTO, kartta: Tanja Ratilainen / TMK.

 

Kuva 2. Oikealla asiakirjan reunassa Turun kaupungin vanhin tunnettu sinetti vuodelta 1309. Kuva: SDHK nr 2291, Ruotsin  valtionarkisto. 

1230–1300 Aika ennen kaupungin syntyä  

Kirkko asettuu Koroistenniemelle

Katolisen kirkon hallinnollinen keskus perustettiin 1230-luvulla Koroisteniemelle, Aura- ja Vähäjoen haaraan. Niemen keskelle rakennettiin kapeakuorinen puukirkko, joka toimi tuomiokirkkona kunnes piispanistuin siirrettiin nykyiselle paikalleen noin vuonna 1300. Puukirkko tuhoutui tulipalossa 1300-luvun puolivälissä, minkä jälkeen tilalle rakennettiin entistä suurempi puukirkko. Kivikirkon rakennushanke käynnistettiin niemellä viimeistään 1400-luvun alussa, mutta se jäi pahasti kesken rantapenkan romahdettua jokeen. Ennen 1300-lukua Koroisissa oli mahdollisesti myös esiurbaani kauppapaikka.  

Aurajoen puolella niemellä oli piispan asunto, joista ensimmäinen rakennettiin puusta, luultavasti samoihin aikoihin kuin ensimmäinen kirkkokin. 1200-luvun toisella puoliskolla, mutta viimeistään 1300-luvun alussa puurakennuksen paikalle tehtiin kivestä muurattu puolustustorni. Puolustustorni on yksi Suomen vanhimmista kivirakennuksista. Tornin viereen rakennettiin kaksikerroksinen, hirsinen asuinrakennus, jota lämmitettiin tiilistä muuratulla, varaavalla hypokaustiuunilla. Hirsilinna tuhoutui luultavasti tulipalossa ja 1300-luvun puolivälin jälkeen rantaan rakennettiin komea tiilitalo, piispan palatsi. Myös torni ja tiilitalo jäivät pois käytöstä rantapenkan sorruttua jokeen. 

Kuva 3. Koroistenniemi sijaitsee 1,8 km Vanhalta Suurtorilta koilliseen. Kuvassa rakennukset vuoden 1300 tienoilla (punaisella): kapeakuorinen puukirkko, kivitorni ja kaksikerroksinen hirsilinna. Niemi oli myös linnoitettu, mutta ei tiedetä missä vaiheessa kuiva vallihauta maavalleineen sen poikki rakennettiin. Osa nykyisestä vallista on kaivausten jälkeen tehty ennallistus. Vallin ulkopuolella oli piispan tila. Pintamalli: Kari Uotila / Muuritutkimus Oy, rakenteet: Tanja Ratilainen / TMK.

Kaupunkia edeltänyt asutus

Vielä 1200-luvulla nykyisen vanhan kaupungin sydämessä, tuomiokirkon ja Vanhan Suurtorin ympäristössä oli peltoja ja asutus oli maaseutumaista. Kaivauksissa löytyneiden vanhimpien puurakenteiden yhteydestä ei ole löydetty todisteita esimerkiksi kaduista. Esinelöytöjen perusteella asutus, maatila tai kylä, oli kuitenkin varakasta ja sillä oli 1200-luvun puolivälistä lähtien hyvät kauppayhteydet Itämeren piiriin. Kattanin tutkimuksissa saatujen luonnontieteellisten ajoitustulosten perusteella vanhimmat merkit kaupunkia edeltäneestä asutuksesta ajoituvat jopa 1100-luvun toiselta puoliskolta- 1200-luvun alkuun. 

Kaupunki perustettiin vuoden 1300 tienoilla. Sen taustalla oli todennäköisesti Ruotsin kruunun tarve lujittaa valtaansa Aurajokilaaksossa sekä Itämeren kaupan kasvu. 

Kuva 5. Katedraalikoulun päärakennuksen alta löytyneitä auranjälkiä. Kuva Heidi Martiskainen / TMK.

Kuva 4. Kyntöjäljistä löytyi hiiltyneitä, viljelyyn liittyvän yksivuotisen rikkakasvin siemeniä (Galeopsis). Radiohiilimenetelmä antoi 68,2 % todennäköisyydellä ajoitukseksi 1155-1215. Tunnistus ja valokuva: Mia Lempiäinen-Avci / Turun kasvimuseo. Ajoitustulos: Possnert 2017.

1200-luvulle ajoittuvia puurakenteiden jäännöksiä (1) on löydetty neljästä kohtaa Vanhan Suurtorin läheltä, eikä lainkaan tuomiokirkolta, jossa vanhimman asutuksen oletettiin sijainneen. Yksi 1200-luvun ajoitus on myös Aurajoen länsipuolelta (2). Sen sijaan auranviiltojälkiä (3) on todettu viidestä kohtaa tuomiokirkon ja Vanhan Suurtorin ympäristöstä. Karttapohja: Turun kaupunki / KYTO, kartta: Elina Saloranta ja Tanja Ratilainen / TMK.

VITRIINI 1 (kuvat alla) esineiden ajoitus löytöyhteyden perusteella 1250-1300 (ellei toisin mainita). Kaikki Katedraalikoulun 2014-2015 kaivauksilta. 

Paikallisesti valmistettua ns. talonpoikaista keramiikkaa, joka tehtiin ilman dreijaa. Ulkopinta. Sekoittuneesta 1300-luvun kontekstista. TMK23146KE536:014.

Sisäpinta. TMK23146KE536:014.

Dreijaamatonta paikallista keramiikkaa käytettiin Turussa vielä 1300-luvulla. Vasemmalla sisäpinta, oikealla ulkopinta. Kontekstin perusteella 1300-luvun alkupuoliskolta. TMK23146KE557:009.

 

Vanhempaa punasavikeramiikkaa, joka lasitettiin vain ulkopinnaltaan, valmistettiin 1200- ja 1300-luvuilla. Tuontia Itämeren piiristä. Ulkopinta. 

Vanhemmasta punasavesta tehtiin lähinnä kannuja ja patoja. Sisäpinta.

Lasittamatonta harmaasavikeramikeramiikkaa tuotiin Itämeren eteläpuolelta. Ulkopinta. TMK23146:KE093:004. 

Harmaasavesta valmistettiin patoja ja kannuja. Sisäpinta TMK23146:KE093:004.

Protokivisaviastioita alettiin valmistaa 1100-luvun jälkipuoliskolla, mutta pääasiassa niitä tehtiin 1200-luvulla. Suuri osa Turkuun päätyneistä astioista on valmistettu Rheinin alueella, Siegburgissa. Ulkopinta.  

Protokivisaviastiat olivat pääasiassa kannuja ja pikareita. Sisäpinta.

Sorvatun kannen tai korkin kappale, puuta.

Kynttilänpidike TMM23146:ME093:002

Veitsi, jossa hiukan kahvaa jäljellä. TMK23146:ME093:003

Veitsentupen koristeltu kärkiosa. Keskellä tupen selkä. TMK23146:NA093.001.

Näyttelyn ja blogin valmisteluun käytettyjä lähteitä: 

Berg, J. (toim.) 2014. Katedralskolan i Åbo. Rakennushistoriaselvitys. Turun museokeskuksen arkisto.

Grönros, J. 2004. Tiima, tiu, tynnyri: Miten ennen mitattiin. 2. uud. p. [Turku]: Turun maakunta-museo.

Haggrén, G., Mäesalu, A., Malm, M. & Kivijärvi, R. 1999. Skål! sirpaleita keskiajalta: Lasiastioita ja niiden käyttäjiä keskiajan Pohjois-Euroopassa: glaskärl och deras ägare i det medeltida Nor-deuropa = Cheers! fragments from the middle ages : glassvessels and their users in the Me-dieval North-Europe = Skål! glasskärvör [i.e. glasskärvor] från medeltiden. Turku: Aboa Vetus & Ars Nova.

Harjula, J. 2007. Turun keskiaikaisista veitsentupista ja miekanhuotrista. Teoksessa Kivijärvi, R., Pihlman, A., Rantanen, A. & Söderström, M. (toim.) 2007. Eurooppalainen Hansa: The Eu-ropean Hansa. Raportteja 21. Turku: Turun maakuntamuseo.

Harjula, J. et al. (toim.) 2018. Koroinen: Suomen ensimmäinen kirkollinen keskus. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys.

Heikniemi-Pääkkönen, H., et al. (toim.) 2002. Kortteli täynnä elämä – Turun Vanha Suurtori. Turun kulttuurikeskus: Turun maakuntamuseo. 

Immonen, V. 2009. Golden moments: Artefacts of precious metals as products of luxury con-sumption in Finland c. 1200–1600. I, Text. Turku: Suomen keskiajan arkeologian seura.

Immonen, V. 2009. Golden moments: Artefacts of precious metals as products of luxury con-sumption in Finland c. 1200–1600. II, Catalogue. Turku: Suomen keskiajan arkeologian seura.

Junnila, H. et al. 2001. Turun nimistö 2. Turun I—X kaupunginosien sekä Sataman kaupun-ginosan asemakaavallinen kehitys vuoden 1827 suurpalosta vuoteen 1999. Turun maakun-tamuseon monisteita 18.

Kostet, J. 1995. Cartographia Urbium Finnicarum. Suomen kaupunkien kaupunkikartografia 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys ry.

Kupila, S. et Söderström, M. 2011. Turun katuja ja toreja. Nimistöhistoriaa keskiajalta nykypäi-vään. Turun museokeskuksen julkaisuja 53. Turun museokeskus.

Kurri, Kaarin. MIP – Museon informaatioportaali: Vanha Suurtori 1.

Lilius, H. et Kärki, P. (toim.) 2014.  Suomen kaupunkirakentamisen historia I. Helsinki: Suoma-laisen kirjallisuuden seura. 

Nikula, O. 1970. Turun kaupungin historia 1721–1809. Turku: Turun kaupunki.

Pihlman, Aki. 2010. Turun kaupungin muodostuminen ja kaupunkiasutuksen laajeneminen 1300-luvulla. Teoksessa Varhainen Turku. Toim. Marita Söderström. Raportteja 22, Turku: Tu-run museokeskus.

Pihlman, Aki, Saloranta, Elina Krappala Kim & Ratilainen Tanja (painossa) Turun kaupunkia vanhempi asutus ja kaupungin synty ̶  Tulkinta varhaisen keramiikka-aineiston ja luonnontie-teellisten ajoitustulosten perusteella. SKAS 2/2022.

Possnert, Göran 2017. Saloranta, E. 2018. Turku II, Katedraalikoulu, Kaupunkiarkeologinen kaivaus 2014–2015. Kaivauskertomuksen liite. Turun museokeskuksen arkisto. 

Ratilainen, T. et al. 2016. The medieval town of Turku: Its roots, founding and development till the 14th century. Teoksessa Claudia Kimminus-Schneider and Alfred Falk (toim.), Lübecker Kolloquium zur Stadarchäeologie im Hanseraum X: Vorbesiedlung, Gründung und Entwicklung, Verlag Schmidt-Römhild, Lübeck.

Saloranta, E. 2018. Turku II, Katedraalikoulu, Kaupunkiarkeologinen kaivaus 2014–2015. Kaivauskertomus. Turun museokeskuksen arkisto. 

Saloranta, E. 2019. Aurajoen rantojen rakentaminen kaupungin vanhalla ydinalueella ennen nykyisiä laitureita. Teoksessa Ratilainen, T. et Mustonen, R. (toim.) Pitkin poikin Aurajokea: Ar-keologisia tutkimuksia, Raportteja 23 [Turku]: Turun Museokeskus.

Seppänen, L. 2002. Todisteita Turun tuomiokirkon keskiaikaista maalauksista. Turun maakun-tamuseo, Åbo landskapsmuseum, Appelgren, K., Gräsbäck, B., Löflund, B., Myrsky, A. & Smeds, J. 2002. Aboa: Vuosikirja 65, 2001. [Turku]: Turun maakuntamuseo.

Seppänen, L. 2012. Rakentaminen ja kaupunkikuvan muutokset keskiajan Turussa. Erityistar-kastelussa Åbo Akademin päärakennuksen tontin arkeologinen aineisto. Väitöskirja, Turun yli-opisto, arkeologia. 

Seppänen, L. 2016. Turun kaupunkikuva ja reformaation jäljet. Teoksessa Heinonen, M., ja Räsänen, M., (toim.) Pohjoinen reformaatio, Turun historiallinen arkisto 68. Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies ja Turun historiallinen yhdistys.  

Wahlström, B. 2016. Katedralskolan i Åbo. Finlands skola.

Museotoimintaa 140 vuotta: Arkeologien työn muutos museossa 140 vuoden aikana

Sanna Saunaluoma ja Tanja Ratilainen

Julkishallinnollisissa organisaatioissa toimivien arkeologien työnkuva on muuttunut radikaalisti viimeisten 140 vuoden aikana. Mielikuvamme arkeologiasta reilun sadan vuoden takaa, ikonisten suomalaisten arkeologien, kuten vaikkapa A.M. Tallgrenin, Hjalmar Appelgrenin, ja Juhani Rinteen aikakaudelta, on joukko vakavailmeisiä miehiä lapioineen kaivamassa auki massiivisen kokoisia alueita esinelöytöjen talteen ottamista varten. Tuohon aikaanhan arkeologin työhön kuului olennaisena osana matkustaa sulan maan aikana eripuolilla Suomea tutkimassa erilaisten rakennus- ja maaviljelytöiden yhteydessä esiin putkahtaneita muinaiskaluja. Lapion heiluttajiksi palkattiin paikallisia asukkaita, arkeologiset kerrostumat kaivettiin pois, hienoimmat esineet pääsivät Kansallismuseon kokoelmiin, ja kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä.

Kuva 1. Turku, Maaria, Jäkärlä. Hietanummen kivikautisen asuinpaikan kaivaukset. Kuva: TMK/Björn Cederhvarf 1907.

Muinaismuistolain (295/1963) voimaan tulon myötä 1960-luvulla alettiin kiinnittää yhä enenevissä määrin huomiota arkeologisen kulttuuriperinnön säilyttämiseen. Kun vuonna 1881 perustetun Turun kaupungin historiallisen museon nimi muuttui vuonna 1981 Turun maakuntamuseoksi ja museoon palkattiin kaksi vakituista arkeologia, toinen vastaamaan Varsinais-Suomen maakunnallisesta arkeologiasta ja toinen Turun kaupunkiarkeologiasta, muinaisjäännösten suojelu alkoi jo olla arkipäivää. Suojeluarkeologian merkitys vahvistui edelleen vuonna 1998 Museoviraston kanssa tehdyn yhteistyösopimuksen myötä. Turun maakuntamuseossa alettiin antaa virallisia lausuntoja ja vapaamuotoisempia kannanottoja arkeologista kulttuuriperintöä koskevan maankäytön suunnitteluun liittyen. Lisäksi tehtiin runsaasti erilaisia maankäyttöhankkeisiin liittyviä maastotarkastuksia, muinaisjäännösinventointeja, arkeologisia konekaivun valvontoja sekä pienimuotoisia koekaivauksia, joiden tarkoituksena oli selvittää muinaisjäännösten laajuutta ja rajauksia esimerkiksi rakennushankkeita varten. 

Kuva 2. Turku, Turun linna. Esilinnan peruskorjaus. Pohjoissiipi, eteläseinä, pihan puoli, kuoppa 1 itäkaakosta. Kuvassa kaupunkiarkeologi Aki Pihlman. Kuva: Museovirasto 1975.

Kaupunkiarkeologia oli tärkeä osa museon arkeologista toimintaa Turussa jo kauan ennen maakuntamuseon aikaa.  Vanhan kaupungin keskustan maanrakennustöitä alettiin seurata ja esiin tulleita maalöytöjä tallettaa museon kokoelmiin 1880-luvulla. Yksi varhaisista kaivutöiden dokumentoijista oli Maarian seurakunnan ruustinna Jenny Maria Montin Tallgren, jonka aktiivisuuden ansiosta myös museon ensimmäiset, tieteelliset arkeologiset kaivaukset, tosin yksityisen tahon rahoittamana, saatiin tehtyä 1900-luvun taitteessa Koroistenniemellä. Koroisten kaivauksia johtaneesta Juhani Rinteestä tuli myöhemmin tuttu näky Turun keskustan rakennustyömailla, tuomiokirkossa ja linnassa. Jo tuolloin museossa oli ymmärretty, että maanalainen Turku oli tärkeä lähde kaupungin historian selvittämisessä, ja että ilman arkeologisia tutkimuksia kasvavan kaupungin maanrakennustöissä menetettäisiin paljon arvokasta tietoa. Tästä huolimatta 1980-luvun alkuun asti erilaisia ja eritasoisia rakennushankkeisiin liittyviä valvontoja ja kaivauksia tehtiin vaihtelevan rahoituksen ja tilapäisen arkeologityövoiman turvin. Vakituisen kaupunkiarkeologin ja historiallisen ajan arkeologian tutkimusmenetelmien kehittymisen myötä kaupunkiarkeologisesta toiminnasta tuli kuitenkin entistä systemaattisempaa, ja museon keskeinen osa-alue, jollaista ei ollut muualla Suomessa. Kaivaushankkeiden työvoima oli kuitenkin edelleen määräaikaista. Vuonna 2002 Museoviraston kanssa tehdyssä yhteistyösopimuksessa museo sai kaupunkiarkeologisiin tutkimuksiin pysyvän tutkimusluvan, jolloin maankäytön hankkeisiin voitiin tarvittaessa reagoida nopeallakin aikataululla. Sovittiin myös, että museon tekemistä kaupunkiarkeologisista tutkimuksista löydöt talletettaisiin museon kokoelmiin, mikä olikin ollut käytäntönä jo pitkään.  

Vaikka arkeologien työnkuva ei juurikaan muuttunut, kun Turun maakuntamuseon nimi muuttui vuonna 2009 Turun museokeskukseksi, niin työmäärä sen sijaan lisääntyi huomattavasti. Maankäytön intensiteetti Varsinais-Suomessa on voimistunut merkittävästi 2000-luvun alusta lähtien. Erilaisia rakennushankkeita, kaavoitusta, tie- ja voimajohtohankkeita, vesijohto- ja viemäröintitöitä sekä maa-aineksenottoa koskevien lausuntojen ja selvitysten määrä on lähtenyt eksponentiaaliseen kasvuun ja jättänyt aina vain vähemmän aikaa ja resursseja arkeologisille maastotöille, joista osa oli kymmenkunta vuotta sitten löytöilmoituksiin liittyviä, ja osa kaava-alueiden inventointityyppisiä kartoituksia koekuopituksineen. 2000-luvun alkupuolella museolla toteutettiin myös joitakin laajempia kulttuuriympäristön inventointiprojekteja (kuten VARAKUM), jotka sisälsivät sekä vanhan rakennuskannan että arkeologisten kohteiden inventointeja.

Kuva 3. Turussa 1600-lukua vanhemmat muuratut rakenteet ja rauniot säilytetään. Kuvassa tutkimusapulaiset Johanna Joensuu, Jani Widgren ja Harri Jokinen peittävät suodatinkankaalla keskiaikaisen kivitalon rauniota ja ottavat hirsipedistä ajoitusnäytettä. Kuva: TMK/Elina Saloranta 2015. 

Merkittävä muutos museon arkeologien toimenkuvassa tapahtui 2010-luvun puolivälissä, kun maakunnallinen inventointitoiminta ja kaupunkiarkeologinen kaivaustoiminta lakkautettiin. Tähän oli perimmäisenä syynä vuonna 2009 alan kilpailua koskenut apulaisoikeuskanslerin ratkaisu, jossa todettiin, että muinaismuistolaissa ei ole perustetta tulkinnalle siitä, että lain edellyttämät arkeologiset tutkimukset olisivat pääasiassa tai yksinomaan viranomaistoimintaa. Tämän ratkaisun seurauksena toimintakenttään ajettiin muutos, jossa erotettiin viranomaistoiminta eli maankäytön vaikutuksia arvioiva ja arkeologisia tutkimuksia edellyttävä taho niitä toteuttavasta tahosta. Samalla kaupallinen konsulttiarkeologia tuotiin kilpailutuksen piiriin. Museon arkeologien työ muuttui siis entistä enemmän hallinnolliseksi työksi, mutta Turun kaupunkiarkeologiset löydöt talletetaan edelleen museon kokoelmiin.    

Vuoden 2020 alusta lähtien Turun museokeskus on vaikuttanut uuden museolain (314/2019) mukaisesti Varsinais-Suomen alueellisena vastuumuseona, jonka tehtävänä on toimia maakunnallisen kulttuuriperinnön asiantuntijana kehittäen ja edistäen museotoimintaa, yhteistyötä eri alojen toimijoiden kanssa sekä kulttuuriperinnön tallentamista ja digitaalista saatavuutta. Turun museokeskuksen rooli arkeologisen kulttuuriperinnön asiantuntijana on pääasiallisesti hoitaa oman toimialansa julkisia hallintotehtäviä: antaa lausuntoja, osallistua viranomaisneuvotteluihin, antaa neuvontaa ja lisätä tietoisuutta maakunnan arkeologisesta kulttuuriperinnöstä, tehdä arkeologisia maastotarkastuksia sekä huolehtia kulttuuriympäristötiedon digitaalisesta tallentamisesta ja saavutettavuudesta, esimerkkeinä museokeskuksen informaatioportaali MIP:n ylläpito sekä Museoviraston muinaisjäännösrekisterin päivittäminen.

Tänä päivänä Turun museokeskuksen kolme arkeologia vastaavat koko Varsinais-Suomen arkeologisen kulttuuriperinnön suojelusta. Maakunta on muinaisjäännöksiltään erittäin rikas ja monipuolinen. Arkeologiseen kulttuuriperintöön liittyvä tieto on alati muuttuvaa, uusia kohteita löydetään ja ennestään tunnettuja tuhoutuu. Tällä hetkellä Varsinais-Suomesta tunnetaan 3293 kiinteää muinaisjäännöstä ja 2655 muuta kulttuuriperintökohdetta. Kiinteät muinaisjäännökset ovat automaattisesti muinaismuistolain suojelemia, ja ne on otettava huomioon kaikessa maankäytön suunnittelussa. Muiden kulttuuriperintökohteiden suojelutarve arvioidaan maankäyttö- ja rakennuslain nojalla. 

Kuva 4. Ei-kajoavat menetelmät ovat nykyään arkeologian arkipäivää. Museokeskuksen arkeologit Tanja Ratilainen ja Sanna Saunaluoma tarkastelevat kuvauskopterin keräämää dataa historiallisen kappelin paikasta Turunmaan saaristossa. Kuva: Museovirasto/Teija Tiitinen 2021.

Vuoden 2020 alusta lähtien museon arkeologien työ on muuttunut lähes yksinomaan hallinnolliseksi. Yksittäisten kohteiden maastotarkastukset ovat lähinnä pienimuotoisia monitorointeja. Arkeologiset inventoinnit, koekaivaukset ja valvonnat ovat jääneet kokonaan pois, ne eivät enää kuulu aluevastuumuseon arkeologin tehtäviin. Sen sijaan arvioidaan ja osoitetaan mahdollisten arkeologisten tutkimusten ja selvitysten tarve, jotka lopulta toteutetaan kaupallisen sektorin arkeologisen kulttuuriperinnön konsulttien toimesta. Suurin muutos museon arkeologien työssä verrattuna 140 vuoden takaiseen tilanteeseen on siirtyminen yksittäisten kaivausten ja esinekeskeisen arkeologian sijasta suurempien kokonaisuuksien hallintaan, Varsinais-Suomen maakuntaan ja historiallisiin kaupunkeihin olennaisena osana kuuluvien kiinteiden muinaisjäännösten ja muiden kulttuuriperintökohteiden sekä niitä ympäröivän maiseman suojeluun ja säilyttämiseen tähtäävään toimintaan.