maanantai 1. kesäkuuta 2020

Ilotulituksia turkulaisille

Ilotulitus Lontoossa vuonna 1749. Lähde Wikimeda Commons, Public Domain

Otsikko Helsingin Sanomissa kertoi, että ilotulitteet tulivat Suomeen 1810-luvulla. Törmäsin siihen kirjoittaessani aiemmin ilotulitusmestari Tryggistä, ja ihmettelin epäuskoisena. Ei kai niin myöhään vasta! Tunnettiinhan ilotulitteet Euroopassa jo keskiajalla ja muistammehan Ilotulitusmusiikin, jonka G. F. Händel sävelsi esitettäväksi Lontoossa vuonna 1749 järjestetyn ilotulituksen oheismusiikiksi (se osoittautui onnistuneemmaksi kuin itse näytös, joka sytytti tuleen lavasteita ja katsojien vaatteita) … 
... ja kun Turku oli sentään Ruotsin valtakunnan toiseksi suurin kaupunki, voisiko tosiaan pitää paikkaansa, ettei siellä olisi tunnettu ilotulitteita ennen 1810-lukua? Pakkohan tätä oli hieman penkoa. 
Pehr Hilleström (1732 - 1816) Elumination på Skeps Holmen. Nationalmuseum Stockholm, foto Erik Cornelius. Public Domain 

Lontoon esimerkistä nähdään, ettei ilotulitteilla kannattanut huvitella kaupungissa, eikä etenkään pohjoismaisessa puutalokaupungissa. Juhlavalaistus eli ”illuminaatio” laadittiinkin yleensä kulkuväyliä ja rakennuksen julkisivua valaisevilla lyhdyillä, kuten yllä Pehr Hilleströmin Tukholmaa kuvaavassa maalauksessa. Juhlien kunniaksi rakennettiin myös transparentteja eli kuultokuvia, joita valaisi taakse asetettu kynttilä.
Kaupungeissa ilotulitusnäytökset järjestettiin tietojen mukaan turvallisesti etäämpänä asutuksesta. Ruotsalainen sanomalehtitietokanta mainitsee Göteborgissa vuonna 1802 järjestetyn ilotulituksen ”lastenkodin puutarhassa Kuningattaren portin ulkopuolella” , ja samalta vuodelta on ensimmäinen tieto meikäläiselläkin maaperällä häikäisseestä näytöksestä. Heinäkuussa 1802 erään Jean Lustren taitoratsastusseurue järjesti näytöksiä Turun Kupittaalla, siis Uudenmaan tulliportin ulkopuolella. Näytökseen kuului osuus, jossa ”pajatso” Carl Wagner ratsasti, jos oikein ymmärrän, suurmogulin triumfiportin läpi. Portti muodostui ilotulituksesta, ja ihmeenä pidettiin sitä, että Wagner pystyi hallitsemaan hevostaan, joka luontaisesti pelkäsi tulta. 
Åbo Tidning 4.8.1802. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Tammikuussa ja uudelleen pääsisäisenä 1804 C. M. Strandberg ilmoitti järjestävänsä ”mekaanisen ilotulituksen” (Turun) linnan pihalla, mikäli saisi kokoon ennakkoon myydyillä lipuilla näytöksen kustannukset. Mahdollinen ylijäämä ohjattaisiin köyhien hyväksi. Kahdentoista ohjemanumeron esittelystä ilmenee, että ilotulitusnäytökset saattoivat muodostaa pieniä kuvaelmia. Esim. ensimmäisenä numerona nähtiin lepäävä Venus- jumalatar, jonka katosvuoteeseen kyyhkynen sytytti ”neljänlaista tulta”, toisena numerona jalustalla seisova kupido ampui 10 nuolta Venus-jumalatarta kohti ja niin edellen. 
Åbo Tidning 7.1.1804 Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Vasta kesäkaudelta 1813 tavataan seuraavat varmat tiedot ilotulituksista, jälleen Turusta. Italialainen Johan Belli oli silloin rakennuttanut Uudenmaantullin ulkopuolelle ”amfiteatterin” ja järjesti siellä ilotulitusnäytöksiä. Belli myös myi ilotulitteita. 
Åbo Allmänna Tidning 15.5.1813 Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Eli kyllä, 1810-luvulla järjestettiin ilotulitusnäytöksiä, mutta niin tehtiin jo edelliselläkin vuosikymmenellä.  Sen sijaan 1700-luvun julkisia näytöksiä en tavoittanut. Kyse on ehkä lähdeharhasta: sanomalehtiä julkaistiin enemmän 1800-luvulla ja niiden uutisointi monipuolistui. Jos 1700-luvun media olisi ollut saman tasoinen, tietäisimme enemmän myös sen ajan ilotulituksista. 
Aivan varmaa kuitenkin on, että ilotulitteet tunnettiin Suomessakin kauan ennen 1800-lukua. Ne kuuluivat yliopistossa opetettavan kemian alaan. Mm Turun Akatemian lääketieteen professori Johan Haartmanin tiedetään perehtyneen 1700-luvun puolivälissä Uppsalassa opiskellessaan ilotulitustaitoon, ja kemian professori, kuuluisa Johan Gadolin veti omassa laboratoriossaan kursseja, joita esitellessään hän mainitsi kemian tarpeellisuuden niin vuoriteollisuuden, farmasian, värjäyksen, saippuanvalmistuksen, nahkurintyön, grafiikan kuin ilotulituksenkin saralla. Kenties turvallisesti Vartiovuoren takana sijainneesta laboratoriosta silloin tällöin sinkosi käytännön kemian opiskelun tuloksena ilotulitusraketti kohti lähipeltoja?
Kuvituskuva. Ilotulitus vuonna 1667. Lähde Wikimedia Commons, Public Domain

Kerrotaan, että ilotulitukset muuttuivat näyttävämmiksi juuri 1800-luvun alussa, kun ruudin sekaan keksittiin lisätä tulen värisävyä muuttavia kemikaaleja. Kuparisuoloilla saatiin sinistä, bariumsuoloilla vihreää, kalsiumsuoloilla oranssia ja niin edelleen. Taivaalle alettiin ampua meillekin tuttuja monivärisiä raketteja, ja näyttämöitä tai kuvaelmia valaista eri värisillä ja värien myötä erilaisia tunnelmia herättävillä bengalintulilla. 


maanantai 18. toukokuuta 2020

Satiaismäki

”Valtatien 10 parantaminen Satteenmäen kohdalla” on meneillään Liedossa, näin kertovat mm kyltti tien laidassa ja maanmittauslaitos. Työ on osa Valtatie 10 (eli Hämeentien) ja Ohikulkutien uusia risteysjärjestelyjä. Muilta osin tietyöt valmistuivat viime vuonna. 
Satteenmäen, ihmettelen! Paikallislehti on kertonut Satteenmäestä jo pari vuotta sitten mainiten samalla, että mäellä on myös kutsumanimi ”Satiaismäki”. Kun paikallisille on täytynyt erikseen täsmentää että Satteenmäki on tutummin Satiaismäki, rohkenen uskoa, ettei tuo etuliite Sattee ole ihan kauhean tunnettu saatikka kansan suussa käytetty. Nimi Satiaismäki seudulla sen sijaan kyllä tunnetaan. On olemassa mm muistiin merkitty ja ainakin 1900-luvun alkupuolelta asti tunnettu sanonta ”viekkä sana Satiaismäkkeen, Kuralas on kupparsauna ehtool kello kuus”.* Olisikohan nyt niin, että ronskimpi Satiaismäki on vasta ihan hiljattain haluttu siivota Satteenmäeksi jostain häveliäisyyssyystä?
Rohkenen enemmänkin, sillä uskon alkuperäisen nimen olleen Sationmäki. Ilkikuriselta kuulostava muunnelma Satiaismäki lienee väännetty siitä viimeistään 1900-luvun alussa. Satio -version vanhuutta todistaa mm se, että isojakotoimituksen aikaan 1790-luvulla Littoisten kylän pellot olivat olleet jaettuna kahteen suureen lohkoon, joita viljeltiin vuorotellen toisen ollessa kesannolla. Littoisten kylän kaksi peltolohkoa olivat nimiltään läntisempi ”Turunpuolinenpeldo” ja itäinen ”Sattion Peldo” Liedon Vanhalinnan rajaa vasten:
Ote Littoisten ym. kylien isojakokartasta vuodelta 1794. Kansallisarkiston digitaaliarkisto.

Mutta paljon sitäkin kauemmas nimi Sationmäki palautunee, sillä jo 1500 -luvulla tunnettiin lähistöltä ikivanha Liedon ja Kaarinan välinen ”Sattawasijlthan” eli Sationsillan rajamerkki, joka kaarinalaisten mukaan oli sama kuin Aurajoen rannassa oleva Sationlammi. Pitkin 1600- ja 1700-lukuja rajamerkin paikasta kiisteltiin, kunnes sellaiseksi 1700-luvun puolivälissä lopulta sovittiin lietolaisten ja kaarinalaisten kesken eräs pieni silta Hämeentiellä. 
Kotimaisten kielten keskuksen ylläpitämä digitaalinen Nimiarkisto ei valitettavasti tunne mitään kolmesta nimivaihtoehdosta, ei Sation-, Satiais- eikä Satteenmäkeä. Ei ylipäänsä mitään nimeä tälle maaston portaalle jonka kohdalla Aurajoki pujahtaa kahden mäen välitse Vanhalinnan linnavuoren hallitsemalta aukealta alajuoksulleen ja kohti Turkua.
Edellä mainittu rajamerkin vanhin kirjoitusmuoto Sattawasilta avaa kuitenkin jännittävän näkymän: Suomalaisen paikannimikirjan mukaan nimi Satava voidaan johtaa joko sataa-verbistä tai ymmärtää satamaa merkitseväksi vanhaksi germaaniseksi lainasanaksi. Satamaksihan Turun Satavan saarenkin nimeä on selitetty. Ja kun siinä mäellämme Hämeentien ja Aurajoen välissä on sekä rautakautinen kalmisto että viitteitä asutuksesta, alkaa mielikuvitus laukata… rautakautinen kylä ja satamapaikka sopisivat yhteen kuin vakka ja kansi.  Aurajokilaakossa lähes jokainen mäennyppylä ja -töykkä on lailla suojattu muinaisjäännös!  
Maanmittauslaitoksen karttapaikka
Maanmittauslaitoksen vanhat painetut kartat. Karttalehti 104312 vuodelta 1949


Littoisten ym. kylien isojakokartta vuodelta 1910. Kansallisarkiston digitaaliarkisto

----- 
* sanonnan on kirjannut ylös tässä muodossa Turun museokeskukselle antamassaan pienessä muistelmassa kaarinalainen, edesmennyt professori Jaakko Säkö 
-----
Kirjallisuutta:
Esa Hiltunen: Liedon historia 1
Aulis Oja: Kaarinan pitäjän historia I
Suomalainen paikannimikirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 146

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Viikon esine Tuomiokirkkotorilta: uskollisuussolki


Blogin teemana on Turun kaupunkiarkeologia ja Varhainen Turku-hankkeen Tuomiokirkkotorin kaivausten (2005–2006) löytöaineisto tämän vuoden 2020 alussa alkaneen ARKSA-hankkeen puitteissa. ARKSA- eli ”Arkeologia saavutettavaksi” -hankkeen pääteemana on keskiaikaisen kaupunkiarkeologisen esineistön tunnettuuden, saavutettavuuden ja avoimuuden lisääminen yhteistyössä vapaaehtoistoimijoiden kanssa. ARKSA-hankkeen myötä vapaaehtoisilla on mahdollisuus päästä tutkimaan kokoelmia ja osallistumaan näiden tallennukseen valokuvaamalla luetteloituja löytöjä. 
Löytöjen valokuvat liitetään Museon informaatioportaaliin (MIP) sekä tästä rajapinnan kautta myös Finnaan, missä arkeologiset löytötiedot ovat kaikkien saatavilla. Kuvaaminen aloitetaan Tuomiokirkkotorin kaivauksien löytöaineistosta. Tässä blogissa nostetaan esille pieneltä osin Tuomiokirkkotorin kaivausten löytöjä ja niihin liittyviä aiheita loppukevään ajan.




                                   Marian tervehdys Tuomiokirkkotorilta!





Esittelyssä Tuomiokirkkotorin kaivausten viikon löytö vuoden 2006 elokuulta: rengassolki, jonka kehässä kummallakin vastakkaisella puolella on yhteen liitetyt kädet ja erotettavissa teksti AVE MARI, eli Ave Maria – Terve Maria. Löydetty solki on ns. kihlasolki eli uskollisuussolki. 

Solki löytyi kirkon ja Brahenpuiston väliseltä kaivausalueelta, ja se ajoittuu löytöyhteytensä perusteella 1300-luvulle. Kaiken kaikkiaan Tuomiokirkkotorin kaivauksilta rengassolkia on kolme, ja lisäksi yksi mahdollinen pieni rengassolki. Kyseinen löytö on kuitenkin ainoa uskollisuussolkityypin edustaja.

Soljessa on käytetty lyijy-tina-seosmetallia. Rengassoljet valmistettiin yleensä hopeasta, pronssista tai tinasta, jotkut ovat kullattua hopeaa. Soljen kehä muodostaa yhtenäisen renkaan, ja neula on liitetty reikään tai kehän ohennukseen. Rengassolkia käytettiin vaatteiden kiinnityksessä ja vyön solkina. Rengassoljet levisivät koko Pohjois-Euroopan alueelle 1200- ja 1300-luvuilla ja niistä kehittyi uusia solkimuotoja, joiden elinkaari ulottui aina 1800-luvulle saakka. Keskiajalla rengassoljista muodostui nykyajan sormuksia vastaavia avioliiton ja rakkauden näkyviä merkkejä.  Uskollisuussoljet muodostivat oman ryhmänsä, jossa yhteenliitetyt kädet ovat keskeinen elementti.
Jotkut rengassoljet ovat kultaa ja jalokivin koristeltuja varsinaisia kultasepän taidonnäytteitä, ja olivat siten aikanaan hyvin arvokkaita ja harvojen saatavilla. 


Tuomiokirkkotorin uskollisuussolki sivusuunnasta. 
XRF-analyysissa saadaan selville esineessä käytetyt seosten suhteet: 
Tuomiokirkkotorin uskollisuussoljessa on lyijyä 65,79%, tinaa 28,76% ja rautaa 5,45%. 
Kuva: TMK / N. Kivisalo.







Uskosta, uskollisuudesta ja rakkaudesta

Yhteen liitetyt kädet ilmentävät sekä maallista että hengellistä sitoutumista. Puolisoiden sitoutuminen avioliittoon oli merkittävä seremonia: kihlajaissopimuksen ja avioliiton vahvisti kädenpuristus, joka symboloi puolisoiden keskinäistä uskollisuutta ja sinetöi myös laajemmin sopimuksen sukujen välillä. Kihlaus ei siis ollut ”vain kahden kauppa” vaan se vahvistettiin kädenpuristuksella myös sukujen edustajien kesken. 


Lyriikanlajissaan laajin ja monipuolisin minnelaulujen kokoelma Manessen käsikirjoitus (Codex Manesse/Manesse-Handschrift, 1305-1340) on rikkaasti kuvitettu. Tässä pariskunta sukulaisineen ja liiton sinetöivä kädenpuristus Johannes Hadlaubin kuvittamana. Manessen käsikirjoitus on sijoitettu Heidelbergin yliopiston kirjastoon. Public domain.


Uskollisuussoljen hengellinen merkitys on ollut myös olennainen niiden kantajille: ne ovat ilmaisseet uskoa ja uskollisuutta Jumalaa kohtaan, sekä vahvistaneet ja tuoneet turvaa maallisessa elämän kamppailussa. Uskonnolliset tekstit kuten pyhimysten nimet ovatkin solkityypissä yleisiä.

Tuomiokirkkotorin uskollisuussoljen teksti - AVE MARIA - on solkityypissä suosittu. Neitsyt Maria oli yksi keskiajan suosituimmista suojeluspyhimyksistä ja häneltä haettiin paitsi yleistä elämän suojelusta, myös apua pienempiinkin arkisiin vaivoihin. Maria-kultissa erityisesti Ave Maria -rukous oli keskeinen, säkeitä voitiin toistella peräjälkeen henkilökohtaisen, jopa ekstaattisen uskonnollisen kokemuksen saavuttamiseksi.

Neitsyt Marialle omistautumisen huippuaikaa olivat varsinkin 1200- ja 1300-luku. Maria-kultista tuli olennainen osa sekä henkistä että aineellista kulttuuria. Marialle omistettiin kirkkoja ja luostareita, ja hänet ottivat suojelijakseen uskonnollisten järjestöjen ohella myös maalliset killatkin. Keskeiseksi Maria nousi myös taiteessa ja lyriikassa. Turussa Marian merkitys näkyy esimerkiksi hänelle pyhitetyssä Turun tuomiokirkossa ja kaupungin vaakunan lilja-symboliikassa.

Neitsytäiti Mariaan voitiin liittää monet aikakaudella ihannoidut hyveet kuten hurskaus, viattomuus, uskollisuus ja nöyryys. Naiseuden ja äitiyden ideaalina hänen roolinsa oli merkittävä myös avioliiton ja synnytyksen suojelijana. Suomessakin Marian rooli on elänyt vahvana mm. tarina-, rukous- ja loitsuperinteessä samoin kuin Keski-Euroopassakin.
Keskiajalla varsinkin suojaavaan magiaan liitetyt käsitykset olivat osa henkilökohtaista uskoa ja uskonnonharjoitusta, eikä ”puhdasoppisen uskon" ja ”taikauskon” välillä tunnettu jyrkkää rajanvetoa - erottelu sai jalansijaa vasta reformaation myötä. Keskiajallakin musta magia eli vahingoittavaksi tarkoitettu magia oli tuomittavaa ja rangaistavaa, mutta kansanuskoon kuuluva ns. valkoinen magia - eli suojelemiseen, parantamiseen ja kirousten purkamiseen tarkoitettu magia – nähtiin harmittomana; vahvistihan tämä myös pyhimysten asemaa kansan jokapäiväisessä uskonharjoituksessa ja mielenmaisemassa.


Uskollisuussolkien yhteydessä pitää mainita myös roomalaisaikoihin periytyvät, mutta varsinkin keskiajalta lähtien suosituksi tulleet uskollisuus- eli fides- tai fede-sormukset, joissa on sama kuvakieli eli yhteen liitetyt kädet, yleisenä teemana näissä on myös kahden käden pitelemä sydän. Sormuksissakin symboliikka on paitsi hengellinen myös maalliseen rakkauteen ja ystävyyteen liittyvä. Rakkauden sinetiksi ja osaksi avioliittoseremoniaa uskollisuussormukset ovat tulleet 1200-1300-luvuilla, mutta suosionsa huipulle ne nousivat 1500-luvulla ja niiden käyttö jatkui vielä 1600-luvullakin. Joissain sormuksissa on suoria rakkaudentunnustuksia, kuten eräässä varhaisen tyypin englantilaisessa sormuksessa, jossa tekstinä on ytimekkäästi latinaksi AMO, ”rakastan sinua”. Suomesta löydetty vanhin uskollisuussormus on Hämeen linnasta 1300-luvulta, sen kehässä on ainutlaatuinen ranskankielinen kaiverrus Amoure vanit toute coce - rakkaus voittaa kaiken. 1500- ja 1600-luvun uskollisuussormuksia on myös mm. Turun keskustasta, Raision Kuninkaanojalta (jossa jopa kihlaparin nimikirjaimet!), Mynämäeltä, Kökarista ja Luumäeltä.


Henkilökohtaisiksi tarkoitettuja viestejä on myös vastaavissa soljissa, kuten Englannissa Winwickin solkena tunnetussa 1400-luvun uskollisuussoljessa on ranskankielinen viesti: Pensez de moy - ajattele minua. Täyskultaisen soljen toisella puolella kehää kiertää viiden kukan sarja. Kukat viitannevat tunnettuun rakastavaisten värssyyn ”älä unohda minua”, joka on monessa kielessä myös lemmikin nimenä, kuten englannin forget-me-not. Perinne tunnettiin täälläkin ja nimestä on tietenkin useita tarinaversioita. Kasvisuvulle lemmikki-nimen antanut Elias Lönnrot kirjoittaa Flora Fennicassa suomalaisten toisinaan sanoneen lemmikkiä muistonkukaksi, muina niminään mm. lemmenkukka ja ikävänkukka.

Romanttisen rakkauden käsite sai Euroopassa keskiajalla suosiota varsinkin ritariromantiikan myötä. Rakkaus kukoisti kuvataiteessa, lyriikassa ja balladeissa ja nousi keskeiseksi teemaksi myös moraali- ja käytösoppaissa. Hyvin erilaisessa maailmassa ja maailmankuvassa eli kuitenkin esimerkiksi talonpoikaisnainen aatelisneitoon verrattuna. Ritariromantiikka koski etupäässä yläluokkaisia hovikulttuuriin kasvaneita naisia, joskin sen vaikutukset ulottuivat vähitellen tapakulttuuriinkin, eri alueilla omanlaisiksi muovautuen. Avioliittoja solmittiin kuitenkin enimmäkseen käytännöllisistä (kuten taloudellisista) syistä sukujen kesken, ja ne olivat sidoksissa vahvasti sosiaaliseen asemaan. Romanttisella rakkaudella ei ollut välttämättä painoarvoa liittoja solmittaessa. 


Turun Tuomiokirkkotorinkin soljen taustalla on tarina, jota emme valitettavasti pääse koskaan kuulemaan. Kenelle se on kuulunut ja mitä esine on kantajalleen edustanut? Onko solki saatu esimerkiksi kihlalahjana ja onko taustalla ollut palava rakkaus vai käytännön sanelema ratkaisu? Ainakin voimme kuvitella, että solki on edustanut vahvasti sitoutumisen ideaa, hengellistä tai maallista, ehkäpä jopa molempia?







Vasemmalla Ruotsin Länsipohjasta Nederkalixin pitäjästä Töresta 1300-luvun puolivälissä maahan kätketty löytö joka sisältää neljä solkea ja hakasta sekä lusikan ja riipuksen. Kolme soljista on ns. kihlasolkia 1300-luvulta, ne ovat hopeaa ja tyyppiä esiintyy 1300- ja 1400-luvuilla. Solkityyppiä on keskiaikana pidetty saksalaisen kultaseppäammattikunnan mestarinäytteenä. Mitat noin 8 cm – 9.5 cm. Statens Historiska Museum, Tukholma (15507:1-7). Oikealla hopeinen solki Norjasta, halkaisijaltaan 5 cm, ajoitus mahdollisesti 1300-1400-luku. Soljen kehää kiertää kirjoitus JASPA MELCHIOR BALTA. Itämaiden tietäjät olivat mm. matkustavaisten suojeluspyhimyksiä. Norja Bergen Museum, Arkeologinen instituutti, Bergen (BRM 0/95078). Kuvat: Margareeta: Pohjolan rouva ja valtias. Näyttelyluettelo (1997: 338, 397).



Aiheeseen liittyviä lähteitä mm:

  • Immonen Visa (2017). Rakkaus sormuksissa – koruja keskiajan Suomesta. Pirta. Kalevalaisten Naisten Liiton kulttuuri- ja jäsenlehti 1/2017. Verkossa: https://www.kalevalaistennaistenliitto.fi/wp-content/uploads/2017/05/pirta-1-2017-lores.pdf
  • Majantie, Kirsi (2007). Löydöt kertovat elämästä, käsitöistä ja kaupasta keskiajan Turussa. HIT – History in Turku: Tietoja, taitoja ja löytöjä. Turun maakuntamuseo. Näyttelyesite. 2007.
  • Margareeta: Pohjolan rouva ja valtias: Kalmarin unioni 600 vuotta: Esseitä ja näyttelyluettelo. Toim. Edgren, Helena; Grinder-Hansen, Poul; Andersson, Lars. Pohjoismaiden ministerineuvosto; Nationalmuseet (Kööpenhamina); Nationalmuseet (København). Nordisk ministerråd 1997.
  • Vuorela, Anu (2002): Auringon ja kuun madonna Neitsyt Maria apokalyptisena naisena ja kuvatyypin edustajat Suomessa. Mirator / lokakuu 2002. Verkossa: http://www.glossa.fi/mirator/pdf/Vuorela.pdf
 Varhainen Turku-projektista:
  • Pihlman, Aki: Varhainen Turku – tutkimuksen edistymistä ja lisää kysymyksiä. Arkeologia NYT! – Arkeologi NU! 1/2007. Verkossa: http://arkeonyt.mbnet.fi/arkeonyt/AN_2007_1.pdf
  • Pihlman, Aki & Majantie, Kirsi Majantie 2007: Varhainen Turku -hanke ja kaivaukset tuomiokirkon vieressä. SKAS2-2. Verkossa: http://www.skas.fi/wp-content/uploads/2018/03/SKAS2_2007.pdf
  • HIT– History in Turku -julkaisussa artikkeleja:
    • Pihlman, Aki: Uusia tulkintoja Turun kaupungin muodostumisesta.
    • Ratilainen, Tanja: Kirkkokadun ja sen varrella sijainneen tontin vaiheita.
    • Saloranta, Elina: Akatemiatorin alueen varhaisia vaiheita.
Ks. Turun kaupunkikaivauksiltakin tehdyistä kätkölöydöistä (myös Tuomiokirkkotorilta):

Turun kaupunkiarkeologiasta:
  • Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Seppänen, L. (toim.). AMAF IX. Turku. Suomen keskiajan arkeologian seura 2003.




tiistai 5. toukokuuta 2020

Koronakevät on sosiaalisen eristäytymisen aikaa

Kuluva kevät jää historiaan koronapandemian ja sen vuoksi julistetun poikkeustilan takia. Erityisolojen tallentaminen museon kokoelmiin on tärkeää, mutta rajoitukset vaikeuttavat tietysti myös tallentamistyötä. Yleensä nykydokumentointia tehdään haastatteluin, valokuvaten ja havainnoiden. Nyt on huomioitava kaikkien turvallisuus ja pysyteltävä etäällä ihmisistä. Haastatteluja onkin siksi tehty sähköpostitse ja kasvokkaiset tapaamiset on siirretty myöhempään ajankohtaan.


Lappu apteekin ikkunassa kertoo käsidesin ja hengityssuojaimien loppuneen. Kuva: Turun museokeskus/ Milla-Lotta Kemiläinen.

Taudin leviämisen hidastamiseksi on suositeltu sosiaalista eristäytymistä ja meitä kaikkia on kehotettu pysymään kotona ja välttämään kontakteja. Tämän myötä monen arkeen ovat tulleet erilaiset etäältä tapahtuvat toiminnot, kuten etätyöt, etäkoulu, etäharrastukset ja etätreffit. Etätyöpisteitä on kasattu koteihin ja töitä tehty niin jumppapallolla istuen kuin oman mökin rauhassa.


Museon työntekijän etätyöpiste kotona. Kuva: TMK/Maarit Talamo-Kemiläinen.

Sosiaalisen eristäytymisen myötä levisi nopeasti nallejahdiksi kutsuttu ilmiö. Nallejahti on kuin aarteenetsintää, mutta siinä etsitään ikkunoille ja parvekkeille laitettuja pehmoleluja. Tarkoituksena on ilahduttaa lapsia, jotka eivät poikkeustilan vuoksi pääse leikkimään ystäviensä kanssa tavalliseen tapaan. Nalleja on nähty ympäri Turkua ja jahtiin voi ryhtyä kuka tahansa, ja laskea omaksi ilokseen kävelyretkillä näkemänsä pehmolelut.

Panda-pehmolelu ilahdutti ohikulkijoita kellarin ikkunassa Portsassa.
 Kuva: TMK/ Milla-Lotta Kemiläinen





Pehmolelujen korttituokio ikkunalla Kupittaankadulla. Kuva: TMK/ Milla-Lotta Kemiläinen


Etätyön ja nallejahdin lisäksi museossa on tallennettu muita poikkeustilan myötä tulleita ilmiöitä, kuten pihasirkusesityksiä ja etänä tehtyjä livekeikkoja. Tallennamme myös Turkuseuran keräämiä turkulaisten kokemuksia korona-ajan yhteisöllisyydestä.



Ohikulkijoille kirjoitetut laput portsalaisen talon ikkunassa kehottavat pysymään kotona ja muistuttavat, että joskus tämäkin loppuu. Kuva: TMK/Milla-Lotta Kemiläinen


maanantai 4. toukokuuta 2020

Kitutunnin palkka

”Pois työpöydältä” on erään erinomaisen blogin nimi. Kadehdittavan osuva nimi, johon voin samaistua, sillä ainakin omat kulperiblogitekstini syntyvät siitä lähtökohdasta: olen haalinut jonkin työperäisen kipinän sytyttämänä tietoa, joka pitää saada pois työpöydältä, pois tietokoneen työpöydältä ja pois omasta päästä sen jälkeen kun se ei enää ole työssä ajankohtaista. Tässä jälleen yksi.

Konkreettisen työpöytäni sillä kulmalla, johon pinoutuvat ”selvitä myöhemmin” –luokan arvoitukset ja ongelmat, lojui pitkään pieni lappu, vain sentin korkuinen ja muutaman sentin levyinen paperiliuska. Se oli löytynyt erään esinelahjoituksen sisältävän pahvilaatikon pohjalta. Lappu ja sen arvoituksellinen teksti osuivat aika ajoin silmiini. OLET TEHNYT OSUUTESI, lappu vakuutti.
Lapusta otettu valokopio on nyt silmieni tasolla työhuoneen seinällä lohduttavine lauseineen. Monet saattavat jo yllä olevan kuvan perusteella tietää, mistä on kyse. Sana aseveljet lauseen alla johdattaa oikeaan suuntaan.

Aseveliyhdistykset syntyivät talvisodan jälkeen, kun palveluksessa olleet halusivat ylläpitää sodan aikana syntynyttä vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnettaan. Nopeasti syntyi myös valtakunnallinen kattojärjestö Suomen Aseveljien Liitto, joka otti tehtäväkseen tukea vapaaehtoistyöllä kootuin varoin mm taloudelliseen ahdinkoon joutuneiden aseveljien perheitä. Kun veljeä ei jätetä, ei jätetä myöskään hänen perhettään.  

Asevelitoiminta paisui pian monimuotoiseksi verkostoksi. Aseveljien maanantaitalkoot oli yksi toimintamuodoista. Se otettiin käyttöön vuonna 1941. Sotatoimiin osallistumattomille palkansaajille annettiin näin mahdollisuus kantaa kortensa kekoon. Kolmen kuukauden ajan he luovuttivat kunkin viikon maanantain ensimmäisen työtunnin palkan yhteiseksi hyväksi. Viikon vaikeimmaksi koettu maanantaiaamun ”kitutunti” valittiin siksi, että juuri sen aikana ansaittujen rahojen lahjoittaminen kirpaisi ja tuntui siten moraalisesti suuremmalta uhraukselta.

Pieni lappu on irrotettu yllä olevan mukaisen lomakkeen alareunasta. Kun kaikki kaksitoista  tositelappua oli käytetty, jäljelle jäi todistus osallistumisesta maanantaitalkoisiin.  Kauemminkin kuin nuo kaksitoista viikkoa sai Aseveljien Liiton kanssa solmittua sopimusta toki jatkaa, ja niin tekivät monet.

Maanantaitalkoihin osallistumisesta on jaettu todisteeksi myös rintapielessä kannettavia merkkejä. Yllä vuosien 1943 ja 1944 merkit Helsingin Kaupunginmuseossa. (Lähde Finna, CC BY 4.0 )

Suomen Aseveljien Liiton toimintaa jatkoi vuonna 1957 perustettu Suomen Sotaveteraaniliitto

--------

Lähteenä teos Keijo K. Kulha: Aseveljien aika. Porvoo 1980
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...