maanantai 14. tammikuuta 2019

Turkulaista kultasepäntyötä talteen museoon



Kultaseppä Touko Lehtonen ja panssariketjukone.
Viime vuonna Turun museokeskuksen esinekokoelma täydentyi kultasepän ketjukoneella. Samassa yhteydessä museolle avautui mahdollisuus dokumentoida koneen omistaneen turkulaisen kultasepän Touko Lehtosen työtä ja kerätä talteen tietoa hänen pitkästä urastaan.

Dokumentointityö tehtiin haastattelemalla Touko Lehtosta verstaallaan ja kuvaamalla häntä kultasepän työssään. Myös työvälineet kuvattiin. Jutun yhteydessä olevilla videoilla näet, miten ketjukone toimii ja kuinka Lehtonen hioo ketjuun tietynlaisen pinnan eli fasetin.

Touko Lehtonen aloitti työnsä itsenäisenä kultaseppänä Turussa vuonna 1952. Hän oli opetellut ammattinsa oppisopimuskoulutuksessa. Lehtosella oli kultasepänliike ensin Puutarhakadulla Turussa kuuden vuoden ajan. Sieltä hän siirsi verstaansa ja myymälänsä Vasaramäkeen, ostamansa omakotitalon yhteyteen. Sittemmin hän jatkoi työtään talossaan Littoisissa ja uurasti kultaseppänä vielä eläkkeelle jäätyäänkin, aina vuoteen 2010 asti.

Yksi seitsemästä ketjukoneesta Touko Lehtosen verstaassa. Valmiin ketjun tekemiseen ei riitä yksi työpäivä, sillä myös ketjun lukottaminen ja muu viimeistely vievät paljon aikaa.
Touko Lehtonen ei työuransa aikana juurikaan valmistanut koruja, vaan keskittyi ketjujen tekemiseen. Hän valmisti kulta- ja hopeaketjuja useaa eri paksuutta ja myi niitä muille kultasepänliikkeille ja yksityisille asiakkaille. Eläkkeelle jäätyään hän valmisti ketjuja pronssista.

Lehtosen verstaassa on useita erilaisia ketjukoneita. Joihinkin niistä hän on itse kehitellyt uusia toimintoja sekä valmistanut ja asentanut toimintoihin tarvittavat osat.






Ensimmäisen ketjukoneensa Lehtonen hankki vuonna 1952, samoihin aikoihin kultasepänliikkeensä perustamisen kanssa. Juuri se kone kuuluu nyt Turun museokeskuksen kokoelmiin. Koneen valmistaja on Yhdysvalloissa Rhode Islandilla sijainnut Nickerson Art Metal Company. Kone on valmistettu 1920–1930-luvulla. Sillä on tehty ns. ankkuriketjua 0,35 millimetrin paksuisesta kultalangasta.

Kultaseppä Touko Lehtosen työn, uran ja työvälineiden dokumentoinnin tekivät tutkijat Milla-Lotta Kemiläinen ja Lauri Viinikkala sekä valokuvaaja Ville Mäkilä. Aineistot on tallennettu Museokeskuksen valokuva-arkistoon ja museoarkistoon.


Kiillotusrumpua on käytetty hopeaketjujen kiillotukseen. Sen sisällä on pieniä kuulia 15 kilon verran.


Kultasepänverstaassa on monenmoisia työvälineitä.

Kuvat ja videot: Turun museokeskus/Ville Mäkilä


keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Kinkkua pöytään – myös paikallismuseoihin!



Vaikka kotien joulupöydät katetaan vasta ensi viikolla, on moni museo jo hyvissä ajoin asettanut näyttelytiloihinsa esille milloin mihinkin aikakauteen ja yhteiskuntaluokkaan sopivia joulukattauksia yleisöille ihasteltaviksi. Aidot tuoksut antavat toki museonäyttelyihin tunnelmaa, mutta joskus on aiheellista harkita myös tekoruoalla somistettuja esillepanoja. Siten vältytään monenlaisilta vahingoilta, esimerkiksi kutsumattomilta monijalkaisilta museokävijöiltä.


Siispä Varsinais-Suomen maakuntamuseo järjesti joulun alla alueensa paikallismuseoille tekoruoanvalmistuskoulutuksen, jollaista museot olivat toivoneet. Ja mikä voisi olla ajankohtainen mutta kyllin haastava ruoka, jonka ehtisi yhden päivän koulutuksessa muotoilla? No joulukinkku!



Työpaja järjestettiin Kuralan kylämäessä 1920-luvulla rakennetussa, Iso-Rasin tilaan kuuluneessa entisessä navettarakennuksessa, missä toimii nykyään Kokeiluverstas. Kesäisin ja erikoistapahtumien aikaan verstaalla toimii info, ja siellä järjestetään pitkin vuotta monenlaisia kursseja ja työpajoja.


Kinkkutyöpajaan tuli osanottajia ympäri Varsinais-Suomea: Turusta, Salosta, Ruskolta, Uudestakaupungista, Naantalista ja Kemiönsaaresta. Kouluttajana toimi Varsinais-Suomen maakuntamuseon taidekonservaattori Emilia Kallinen.


Ensin muotoiltiin kinkun sisus alumiinifoliosta, jottei muovailumassaa kulu liikaa. Foliomöykyn päälle aseteltiin ja paineltiin ihonväristä, kaulittua Super Sculpey -massaa ja ehkä vähän vaaleampaa Fimo Soft -massaa.


Fimo Soft -massasta sekoiteltiin sopivan sävyisiä, kenties vähän toisistaan poikkeavia lihakiekkoja sekä ”luu” siihen kohtaan kinkkua, missä leikkuupinta olisi. Läskijuovia laitettiin sinne tänne ”lihasten” väliin. Sekoitellessa piti varoa, ettei etenkään sinistä ja punaista lipsahda ”lihaisiin” osioihin liikaa. Ihonvärisen Super Sculpey –massan lisäksi koko projektissa tarvittiin ainakin ruskeaa, punaista, sinistä ja vaaleampaa ihonväristä Fimo Soft –massaa.


Massojen asettelu ja värien sekoittelu käsin oli koko prosessin työläin vaihe. Kun oli tyytyväinen lopputulokseen, läskipintaa saattoi elävöittää painelemalla siihen pieniä epätasaisuuksia foliomytyllä.


Ja täytyyhän kinkun myös uunissa käydä. Näitä ei tosin tarvinnut kypsytellä tuntikausia, vaan puolisen tuntia n. 130-asteisessa uunissa riitti kovettamaan massan. Kinkun pintaan saattoi aivan lopuksi viillellä ristikkokuviota ja asettaa halutessaan herraskaisempaan tapaan myös neilikoita.


Kinkkujen väri muuttui aavistuksen verran uunissa. Viimeistään tässä vaiheessa oli hyvä alkaa tutkia inspiraatioksi tulostettuja kinkkukuvia.


Kinkkua ei kannattanut maalata aivan tasaiseksi, vaan tässäkin epätasaisuus oli valttia. Vakuuttavamman värityksestä sai esimerkiksi siten, että teki sen yläosasta hieman tummemman eli paistuneemman.


Jotta kinkku saisi sopivan rasvaisen, kiiltävän pinnan, siihen sipaistiin tai jopa juoksutettiin vernissaa sinne tänne.


Koulutuksessa syntyi lopulta häkellyttävän aidon näköisiä joulukinkkuja! Saman pöydän ääressä hääriessä ehti mukavasti samalla vaihtaa kuulumisia muiden alueen museolaisten kanssa.


Yksi kinkku pääsi Uudenkaupungin museon joulukattaukseen Wahlbergin museotaloon. Koska massaa jäi työpajassa yli, Uuteenkaupunkiin syntyi siinä sivussa myös makkaraviipaleita.
Kuva: Kirsi Leimu



Myös Salossa oli esillä ”Uskelan joulu Meritalon museossa” -joulutapahtuman aikaan yksi työpajassa syntynyt kinkku.
Kuva: Anna Väänänen



Naantalin museossa puolestaan yksi kinkku päätyi esille Viirun ja Pesosen joulupöytään joulunäyttelyssä ”Satukirjojen joulu”.
Kuva: Ritva Anttila



Vesihän siinä herahti tutkijankin kielelle kun koko päivän sai katsella kinkkuja! Saa nähdä, millaisia mielenkiintoisia kursseja ensi vuosi tuo tullessaan.




Oikein hyvää joulua Varsinais-Suomen maakuntamuseolta!




maanantai 10. joulukuuta 2018

Aurora-mitali Eija Sunalle



Rakennustutkija Eija Sunalle myönnettiin 10.12.2018 Aurora-mitali pitkäaikaisesta, Varsinais-Suomen rakennetun kulttuuriympäristön hyväksi tehdystä työstä. Eija on tehnyt yli kolmen vuosikymmenen mittaisen uran vanhojen rakennusten ja niiden oikeaoppisen korjaamisen puolesta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Aurora-mitali myönnetään rakennustutkimuksen ja rakennussuojelun edustajalle.

Varsinais-Suomen liitto myöntää vuosittain joulukuussa Aurora-mitalin tunnustuksena maakunnan hyväksi tieteen, taiteen tai muun kulttuurityön alalla toimineelle henkilölle, yhteisölle tai viranomaiselle. Mitali voidaan myöntää myös Varsinais-Suomesta lähtöisin olevalle, valtakunnalliseen kulttuurityöhön merkittävällä tavalla osallistuneelle henkilölle.
 
Aurora-mitalin on suunnitellut kuvanveistäjä Kalle Karttunen vuonna 1977.

Eija tuli Turun maakuntamuseoon, nykyiseen Varsinais-Suomen maakuntamuseoon töihin  1970-luvulla dokumentoimaan purettavia rakennuksia. Maakunnallisena rakennustutkijana hän on toiminut vuodesta 1985 lähtien. Eija on erikoistunut antikvaariseen korjausneuvontaan jakaen väsymättömästi tietojaan vanhojen rakennusten kunnostajille. Hän toimii myös korjausavustusten käytön valvojana Varsinais-Suomessa. Aloittaessaan rakennustutkijana Eija oli mukana kehittämässä ja edistämässä rakennuskannan inventointia maakunnassa. Tähän liittyen hän myös kirjoitti ensimmäisen osan Varsinais-Suomen rakennuskulttuurisarjasta. Ruskon kulttuurimaisema ja vanha rakennuskanta ilmestyi vuonna 1987.

Eijan uran alkuaikoina vanhoja rakennuksia pidettiin monin paikoin, sekä maalla että kaupungissa, kehityksen esteinä. Eija on omalla työllään vaikuttanut merkittävästi näiden asenteiden muuttumiseen, samoin kuin vanhan rakennuskannan säilymiseenkin. Rakennustutkijan työhön kuuluu oleellisesti yhteistyö kuntien viranomaisten, ELY-keskuksen sekä Varsinais-Suomen liiton kanssa sekä osallistuminen kuntien kaavoitusprosesseihin.  Eija on mukana viemässä kulttuuriympäristöarvoja asemakaavoihin ja kommentoi ja antaa lausuntoja suojeltujen rakennusten muutostöistä.

Eija keittämässä punamultaa.
Kulttuuriympäristön ja vanhojen rakennusten lisäksi Eijan harrastuksiin kuuluvat lampaiden kasvatus sekä suunnistus. Tutkimuksellisena erityiskiinnostuksen kohteena hänellä on vanhat tapetit ja kaakeliuunit, ja Eija onkin museomme tapettiasiantuntija. Monet ovat olleet mukana kuuntelemassa Eijan luentoja vanhojen rakennusten kunnostamisesta ja tähän on taas mahdollisuus helmikuun alussa olevilla rakennusmessuilla.

Turun ydinkaupungin aukkoja katsellen


Gaddin, Kalmin ja Gadolinin puutarhojen äärellä

    Esiin otettu katkelma Turun Akatemian kasvitieteellisen puutarhan paikalla sijaitsevan Hus Lindmanin salongin seinämaalauksesta. Kuva Turun museokeskus /TMK) / Kaarin Kurri /KK).

Tiivis kaupunki ei ole välttämättä ekologinen. Kriittisten tutkimusten  mukaan tiiviisti rakennetuilla kaupunkialueilla asuvat ihmiset tuottavat jopa enemmän ilmastopäästöjä kuin väljemmillä laita-alueilla asuvat. Voidakseen hyvin ihmiset kaipaavat lähivihreyttä ja puhdasta sekä hapekasta ilmaa, jota ikivanhat kaupunkipuut tuottavat tehokkaasti. Siitä huolimatta Turussakin ovat tiivistämisen kannattajat jo pitkään olleet tukevasti niskan päällä luottaen niin parkkikansien viherkatoihin kuin city-viljelylaatikkoihin haittojen kompensoijina. Funktionalismin ihanteen mukaan 1950- ja 1960-luvulla uudistetut ruutukaava-alueen asuntokerrostalojen korttelit ovat kilvan tarjoamassa sisäosansa ikivanhoine palokujannepuineen täydennysrakentamiselle saadakseen rahallista kompensaatiota julkisivusaneerauksille. Niin kaupunki kuin yritykset etsivät ”rakentamattomia tontteja” -  jopa puistoista.

Näkymä Tuomiokirkon tornista Piispankadulle vuonna 1913. Akatemian kasvitieteellisen puutarhan korttelijako on edelleen hahmotettavissa (kuvassa etualalla keskellä). Kuva TMK/Hj. Renvall.

Turku on aina ollut ylpeä menneisyydestään Suomen puutarhaviljelyn aloittajana ja edistäjänä. Turussa ovat Suomen ensimmäiset julkisin varoin rakennetut kaupunkipuistot ja täällä akatemian professorit harjoittivat hyödyn ajalla koeviljelytoimintaa, joka loi perustan niin maa- ja metsätalouden kuin teollisuuden kehittämiselle. Ensimmäiset katupuutkin istutettiin jo 1700-luvun puolivälissä. Turun palo (1827) pyyhkäisi Piispankadulla olleen Turun akatemian puutarhan yli ja vei yliopiston Helsinkiin, tulta paenneet kaupunkilaiset talloivat jalkoihinsa Vartiovuoren etelärinteellä olleen Gadolinin puutarhan, mutta kolmanteen, kaukana Kakolanvuoren rinteellä sijainneeseen Gaddin koepuutarhaan, ei tuho yltänyt.

Gadolinin viljeysten kohtaloksi koitui uusi asemakaava, jonka toteuttaminen alkoi alueella jo 1830-luvulla. Puutarhaan liittyvät asuin- ja laboratoriorakennukset olivat turvassa omilla tonteillaan aina 1960-luvulle saakka, jolloin 1700-luvulla rakennettu asuintalo sai väistyä kerrostalon tieltä. 1960-luvun muutostuulet lohkaisivat osan myös avoimina säilyneistä Kalmin ja Gaddin puutarhoista; Akatemian puutarhasta säilyneeseen kulmaukseen rakennettiin Sibeliusmuseo ja Gaddin plantaasin puolikkaalle Asunto Oy Linnanrinteen kerrostalo.


Gaddin Puutarha, Linnankatu 49



        
Ote vuoden 1828 asemakaavasta. Gaddin ruutukortteliehin jaettu puutarha sijaitsi
Linnankadun pohjoispuolelle, mutta se levittäytyi 1700-luvun lopulla myös
kortteliin, joka on merkitty karttaan numerolla I.  Kuva TMK.
Vanhin ja alueeltaan parhaiten säilynyt 1700-luvulla Turkuun perustetusta kolmesta akateemisesta koepuutarhasta on Kakolanmäen rinteessa sijaitseva Gaddin puutarha. Akatemian luonnonhistorian sekä talousopin dosentiksi vuonna 1750 ja Suomen plantaasitirehtöörin tehtävään vuonna 1762 nimitetty Pehr Adrian Gadd  (12.4.1727 – 11.8.1797) viljeli puutarhaansa  vuodesta 1754 lähtien aina kuolemaansa saakka. Kasvivalikoimaan vaikutti mm. istutusjohtajan tehtävä, johon kuului teollisuuskasvien, kuten värikasvien ja mulperipuun, viljelyn edistäminen.


Aikakauden ihanteen mukaisesti Gaddin koepuutarha oli jaettu säännöllisiin penkkikortteleihin. Tidningar utgifne af sällskap i Åbossa on 28.2.1774 on seikkaperäinen kuvaus Turun puutarhoista. Gaddin puutarhasta kerrotaan mm., että se sijaitsi alhaalla Uudessakaupungissa viidellä tontilla, jotka hän oli vähitellen ostanut. Puutarhassa viljeltiin erityisesti värikasveja, kuten morsinkoa, krappia eli värimataraa, amerikkalaista väriruohoa, kasveja öljytehtaille, hirssiä, linssiä ja muita epätaloudellisia kasveja, joitain lääkekasveja ja mulperipuu. Yläplantaasissa eli mäen rinteessä oli "lamberilaisista" ja ahvenanmaalaisista pähkinöistä ja karviaismarjoista (?) tehdyt aitaukset. Puutarhassa oli kolme "puukoulua" eli taimistoa, joissa kasvatettiin ydin- ja kivihedelmiä, joista toivottiin hedelmiä kantavia puita. Niiden lisäksi siellä yritettiin kasvattaa paria kauppalaivankapteeni Strandheimin syksyllä 1770 Espanjasta tuomaa viiniköynöstä ja jokusta sahraminsipulia (krookuksia), lääkeyrttejä ja muita ulkolaisia ei-taloudellisa kasveja.


Gaddin kuoleman jälkeen koepuutarha säilyi yksityisenä puutarhana muuttuen vähitellen puistoksi.


Gadd 1775: "Kahdenkymmenenkahden vuoden aikana olen tehnyt täällä kaikenlaisia istutuskokeita. Kylmä ja ankara ilmanala on vaatinut kärsivällisyyttä, kestävyyttä, uutteruutta ja huolta, jotta olisi onnistunut keksimään varmoja sääntöjä istutuskokeisiin. Tämän ajan kuluessa on tässä ilmanalassa kokeiltu yli 600 kasvia. Paljon on epäonnistunut ja mennyt piloille. Ilahduttavaa on kuitenkin, että tärkeimmät väriaineet, kasvit joita voi käyttää öljynvalmistuksessa sekä useat yleiset lääkeyrtit ja syötävät kasvit, samoin kuin tietyt hedelmäpuut, sentään varmasti menestyvät tällä paikkakunnalla."


Keväisin alueen, jolla Gaddin koeviljelmät sijaitsivat, peittävät jalokiurunkannukset. Kuvat TMK/KK.
Professori Gaddin viljelemien 600 kasvin joukossa olivat myös peruna, tupakka ja hamppu. Ylhäällä rinteessä oli laudoitettu ja punaiseksi maalattu talo, jossa värikasveja kuivattiin. Puutarhassa oli myös värimorsinkomylly (Vejeqvarn) ja koristemaalattu huvimaja.

Vuonna 1768 Gadd julkaisi ensimmäisen suomenkielisen kasvinviljelyoppaan, jonka nimi oli "Lyhykäinen ja yxikertainen neuwo kuinga krydimaan yrttein kaswannot, Suomen maasa, taittaan saatetta tuleundumaan":


"Krydimaan yrtit, joita meidän maasa kaswatetaan, ne ovat ruoan ja elannon awuxi tarpeelliset, osittain juurten ja lehtein, osittain palko-kaswandoin ja siemenden tähden. Muutamat näistä uloskylwetään ensin plantuixi, ja sitte istutetaan kaswamaan, enin osa taittaan myöskin kohta uloskylwettä. Plantui-lawoille kylwetään siemenet Sallatista, Spinatista, Purju, Silleri, Isoppi, Kyndeli, Meirami, Timia, Pårtlaka, Pasilika, Salwia, kaikki kaalin siemenet, Melonit, Kurkut, Pumput, niin kuin myös kewäillä Rädisit, Krassa ja Persilia. Kaikki nämä kylwetään taajemmin kuin muutoin, ja warjellaan tarkkaasti wilulda olkimatoilla Klasi- taikka Paperi-akkunain alla.”

Mahtaisiko toimia oppaana myös nykyisille Kakolanmäen laatikkoviljelijöille?



Turun Akatemian kasvitieteellinen puutarha, Piispankatu 17



Ote vuoden 1828 asemakaavasta. Kuva TMK.

Turun Akatemian kasvitieteellinen puutarha kukoisti Piispankadun ja Aurajoen välisellä tontilla vuodesta 1756 aina vuoden 1827 paloon saakka, minkä jälkeen se säilyi kirjanpainaja Hjeltin ja piirilääkäri Rosellin  yksityisinä puutarhoina.

Suunnitelmat Akatemian kasvitieteellistä puutarhaa varten laati lääketieteen professori johan Leche, joka käytti esikuvanaan Linnén Uppsalan kasvitieteellistä puutarhaa. Puutarha oli jaettu kahteen pääosastoon, joista toinen oli yksi- ja toinen kaksivuotisia kasveja varten. Tiukan säännönmukaista puutarhaa jäsensivät käytävät  ja neljän, erilaisten puu- ja pensasaitojen ympäröimät korttelit. Keskellä oli lampi ja sivuilla kaivoja.

Puutarhassa oli myös Orangeri taimien kouluttamista ja herkkien kasvien talvehtimista varten. Se   rakennettiin yli-intendentti C. F. Adelcranzin vuonna 1769 laatimien piirustusten mukaan. Lasihuoneen eli ansarin ikkunat avautuivat etelään. Kasvihuoneessa oli caldarium (lämmin huone), tepidarium (haalea huone) ja frigidarium (kylmä huone). Nimitykset tulivat roomalaisten kylpylöiden huonejaosta.

Kasvitieteellisen puutarhan esimieheksi nimitettiin  Pehr Kalm (1716-1779), joka oli vuonna 1747 nimetty talousopin professoriksi. Kalm vietti ensimmäiset vuotensa pitkällä Amerikan matkalla ja alkoi hoitaa virkaansa vasta vuonna 1753. Kalm, joka hävisi Gaddille Suomen plantaasitirehtöörin virkanimityksessä,  kilpaili Gaddin kanssa monilla tutkimusaloilla. Käytännössä Kalmin ja Gaddin viljelykokeilut olivat hyvin samanlaisia ja he molemmat edistivät puutarhaviljelyn leviämistä niin pappiloihin kuin muihin virkataloihin.

Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo kirjoitti 28.2.1774 Akatemian puutarhasta: "Akatemian puutarhaa johtaa herra professori ja tohtori Kalm. Puutarhassa viljellään erityisten kasvitieteellisten lajien lisäksi lääketieteellisiä ja amerikkalaisia kasveja. Puutarhassa on kauniita sireeniaitauksia, siperialaisia yrttipuita (yrteträn), vaahteroita, lehmuksia ja oratuomia. Puutarhassa on myös mulperipuukortteli, vaikkakin suurin osa niistä oli istutettu Sipsaloon."


Akatemian kasvitietellinen kortteli säilyi pääosin avoimena piha- ja puutarhamaana aina 1960-luvulle saakka. Sibeliusmuseon valmistuttua vuonna 1969 arkkitehti Woldemar Baeckmanin piirustuksin, tasattiin museon ja Aurajoen välinen alue  nurmikentäksi. Kalmin istuttamaksi oletettu tammi sai kohota ylhäisessä yksinäisyydessään auringonpalvojia suojaten aina 2000-luvun vaihteeseen saakka, jolloin nurmikentälle istutettiin  ruusupensaiden kirjo. Vuonna 2012 Sibeliusmuseon taakse toteutettiin Jan-Erik Anderssonin ympäristötaideteos, joka pohjautuu Akatemian kasvitieteelliseen puutarhaan ja mm. Kalmin mukaan nimettyihin kasveihin.


Gadolinin puutarha, Luostarinkatu 5


Ote vuoden 1828 asemakaavasta.Gadolinin rakennuttama laboratorio sijaitsee V-numeron kohdalla. (B:n paikalla on Luostarinmäen käsityöläismuso).  Kuva TMK


Kolmas puutarha kuului Kalmin ja Gaddin oppilaalle, Gaddin työtä Akatemian kemian professorina jatkaneelle Johan Gadolininille  (1760-1852). Vartiovuoren etelärinteellä levittäytynyt puutarha on saanut lähes myyttisen maineen Topeliuksen Surutoin-kertomuksen ansiosta. Nykyisin puutarhasta kertoo parhaiten Luostarinkatu 5:ssä sijaitsevan lastenkodin - Gadolinin laboratorion - ja kadun välinen pihakaistale. Ennen vuoden 1827 paloa puutarha ulottui yli nykyisen Kaskenkadun miltei Sirkkalankadun kulmaukseen saakka.

Alue oli peltomaata vuoteen 1794 saakka, jolloin professori Johan Gadolin osti aikaisemman omistajansa mukaan Aléenin peltona tunnetun alueen ja ryhtyi muokkaamaan sitä puutarhaksi. Tiedetään, että 1700-luvun lopulla siellä kasvoi mm. kurkkuja ja turkkilaisia papuja, mutta viimeistään vuonna 1812 siellä oli jo 300 omena- ja 200 kirsikkapuuta. Tällöin puutarha oli kasvanut Suomen suurimmaksi kauppapuutarhaksi, jonka tuotteita sai tilata ja myytiin Gadolinin nykyisen Auransillan tuntumassa sijainneesta talosta. Esimerkiksi vuonna 1797 puutarhasta sai ostaa ryytitarhan siemeniä sekä selleriä, palsternakkaa, punajuuria, porkkanaa, kyssäkaalia, perunaa, valkosipulia, salottisippulia sekä punakaalia.

Vuoden 1816 alussa Gadolinin myi puutarhansa rakennuksineen apteekkari Henrik Johan Kjöllerfeldtille, joka hankki sen lääkekasvien kasvattamista varten. Vuonna 1821 Köllerfeldt aloitti siellä huvipuistotoiminnan, joka sai nimen Surutoin. Huvipuistotointa hän harjoitti yhdessä ystävänsä, sotakamreeri Per Magnus Levinssonin kanssa. Vuonna 1822 Köllerfeldt myi puiston ruotsalaissyntyiselle panimomestari Per Daniel Lundbergille, joka jatkoi huvipuistotoimintaa ja avasi siellä vuonna 1824 myös ravintolan. Suosiostaan huolimatta yritys meni konkurssiin. Vuonna 1826 pidetyn konkurssihuutokaupan myötä puutarha rakennuksineen palautui alkuperäiselle omistajalleen, Johan Gadolinille, joka lopetti huvipuiston toiminnan.


Pienten lasten vastaanottokoti 1900-luvun alussa. TMK/Renvall.
Gadolinin vuonna 1798 puutarhan pohjoissivulle rakennuttamassa teknillis-kemiallisessa laboratoriossa valmistettiin mm. ”keinotekoista mineraalivettä”, maalivärejä sekä lasisia tarkkuusinstrumentteja. Apteekkari H. J. Kjöllerfeldt muutti sen vuonna 1816 olutpanimoksi ja vuosina 1821-25 se palveli Surutoin huvipuistoa.

Rakennus siirtyi vuonna 1833 kaupungille ja köyhäinhoitohallitukselle, joka saneerasi sen kuumesairaalaksi (Yksityisen kuumehospitaali). Alkujaan noin 12 potilaspaikkaa käsittäneen sairaalan yhteyteen perustettiin vuonna 1837 synnytysosasto ja vuonna 1856 sairaalaa laajennettiin. Sairaalatoimi päättyi talossa vuonna 1890, ja vuonna 1901 se muutettiin lastenkodiksi (alun perin pienten lasten vastaanottokoti, 1950-luvulta lastenkoti ja nykyisin päiväkoti).


Moneen kertaan uudistettu Gadolinin laboratorio Luostarinkadun ja rakennusten välissä säilyneine istutuksineen kertoo tarinaa niin taloudellisista intresseistä, terveydenhuollon ja lastensuojelun kehityksestä kuin puutarhojen tarjoamasta virkistyksestä. Oikealla näkyvän keltaisen sauna- ja pesuturakennuksen päädyssä kasvaa keltaluumu, joka saattaa kantaa  Gadolinin viljelemien luumulajikkeiden geeniperintöä. Kuva TMK/Pertti Blom  1967.

 

Tiivistäen ja tärväten?

Sekä Gadolinin laboratorion tontille että Gaddin puutarhan kohdalle on vireillä täydennysrakentamishankkeet. Gadolin ajoilta periytyvän kivitalon ja 1840-luvulta lähtien multakourallinen kerrallaan puistoksi rakennetun Vartiovuoren väliin halutaan rakentaa asuinkerrostalo siten, että ajo maanalaiseen parkkitilaan johdetaan Luostarinkadulta purkaen lastenkodin vanha sauna- ja pesutuparakennus. Gaddin puutarhan kohdalle taloyhtiö kaavailee mäen ylärinteeseen rakennettavaa kerrostaloa, jonka Linnankadulta johdettavan parkkiluola-ajoyhteyden rakentamisen jälkeen puistopuille ja keväisille jalokiurunkannuksille jäisi kapea, naapuritontin vastainen kaistale. Kumpaisessakin hankkeessa perustelua haetaan kaupunkirakenteen tiivistämisestä, vetovoimaisten asuinpaikkojen luomisesta ja ympäristöön sovittamisesta.

Täydennysrakentamiselle sopivien aukkojen katselijoiden työtä raamittaa kiinteistöjalostus, jossa kultturihistorialliset arvot ovat alisteisia taloudellisille tavoitteille. Puistoon rajautuvat kiinteistöt ikkunoista avautuvine näkymineen ovat hetkellinen myyntivaltti, joka murenee jokaisen kaatuvan puun myötä. Turun ikivanhat puistot ja yksityisiin tontteihin sisältyvät puutarhavyöhykkeet ovat oleellinen osa Turun rakennettua kulttuuriympäristöä. Ne rakennettiin yksityisten ponnistuksin ja mesenaattien tuella 1700- ja 1800-luvuilla. Ja kun puistot alkoivat olla valmiita, havahtuivat niin julkiset kuin yksityiset toimijat huomaamaan niiden tarjoamat mahdollisuudet. Åbo Underrätteserin kynäilijän vuonna 1913 maalailemaa kauhuskenaariota on torjuttu menestyksekkäästi jo reilut 100 vuotta:


Kaarin Kurri





Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...