torstai 9. maaliskuuta 2017

Papukaijasta se alkoi





Viime syksyn Turun taiteiden yönä tuli vaellettua ympäri kaupungin katuja kulttuuria etsimässä. Oikein viehättävää kulttuuria löytyikin eräästä vanhantavaran liikkeen/antikvariaatin ikkunasta. Kaunis n. 20 cm korkea, kirkkailla väreillä koristeltu keraaminen papukaija. Kaijan hintalapussa luki hinnan lisäksi: ”Turun kaakelitehtaan valmistama”. Kaakelitehtaan valmistama? Kaakelitehdashan teki kaakeleita, mitä tämä nyt on?

Seuraavana päivänä kahvihuonekeskustelussa selvisi, että graafikkomme on kaikessa hiljaisuudessa, oman työnsä ohella kirjoittanut gradun Kaakelitehtaan esineistä. Hänen tuomionsa oli armoton: "Ei Kaakelitehtaalla tuollaisia tehty". Kaakelitehtaan valmistamista maljakoista ja muista esineistä osoittautui olevan oikein esitekin. Esitteen jakelu ei ilmeisesti ole ollut kovinkaan laaja, koska tehtaan lukuisten kaakeliluetteloiden joukosta ei sellaista ole koskaan aiemmin ainakaan minun silmiini tullut. Ei löytynyt papukaijaa niiltä listoilta.

Turun kaakelitehtaassa valmistettiin maljakoita ja muita pienesineitä vuodesta 1907 1950-luvulle, jolloin keramiikkaosasto lakkautettiin. Valikoima oli varsin laaja, erilaisia maljakoita oli tehtaan luettelossa lähes 200 kappaletta ja sen lisäksi myös koko joukko tuhkakuppeja ja muita käyttöesineitä

Apina

Aivan alkuvuodesta tuli museoon kysely maljakosta, jonka alaosassa istuu apina. Asiakkaalla oli epäily, että maljakko olisi Kaakelitehtaan valmistama. Jälleen työtoverin gradua hyödyntäen oli helppo kertoa asiakkaalle, että kyllä kyllä, Kaakelitehtaan apinamaljakkohan se on, numero luettelossa on 326a.

 Kopio Pukkilan tehtaan hallussa olevasta esineluettelosta. Kuvassa keskellä vasemmalla apinakoristeinen pikkumaljakko.


Norsu

Apinamaljakon yhteydessä kävi ilmi, että ihan tässä lähialueella on myynnissä Kaakelitehtaan Norsumaljakko. Museon kokoelmissa on entuudestaan muutamia Kaakelitehtaan maljakoita, mutta ei yhtään eläinhahmomaljakkoa. Sellainen pitää saada! Kun näin alkuvuodesta hankintamääräahojakin vielä oli käytettävissä, niin sellainen olisi nyt mahdollista hankkia. Kun ideaa oli muutamaan otteeseen pyöritelty ja sitten saatettu hankinnoista päättävän henkilön tietoon, niin jo samana iltapäivänä oli esineestä kaupat tehty. Silloin kun netin toreilla on jotain myynnissä, niin ei ole varaa aikailla. Kyllä museon hankintojakin voidaan tehdä nopeasti!

Norsumaljakko on 28 cm korkea, suurimmalta leveydeltään 20 cm. Perusmuotoilultaan maljakko noudattaa klassista, amfora-tyyppistä maljakkomallia, mutta maljakon suun molemmilla puolilla on norsun päät, joiden kärsät muodostavat maljakolle korvat. Maljakko on lasitettu kaakelitehtaan tuotteille tyypilliseen tapaan kahdella erivärisellä, osittain päällekkäin menevällä lasitteella, yläosa on ruskea ja alaosa vihreä. 

Usein lasitteet ovat paksuja ja mattapintaisia, mikä yhdistettynä yleensä varsin tummiin väreihin saa esineet näyttämään raskailta. Vain hyvin harva kaakelitehtaan maljakko on leimattu. Yleensä niissä on ollut vain paperinen liimalappu valmistajatietoineen. Laput ovat vuosien kuluessa luonnollisesti kadonneet. Kuinka moni maljakko onkaan joutunut tuhon omaksi, kun ei ole tiedetty, että kyseessä on aito, vanha turkulainen tuote!


Eija Suna

torstai 2. maaliskuuta 2017

Mauno Mannelinin valokuvia Finnaan





Koristemaalari työssään Kupittaan Saven tehtaalla.
Mauno Mannelin/Turun museokeskus. 
Teollisuusvalokuvaajana tunnettu Mauno Mannelin (1910–1990) aloitti kuvaajan uransa 1920-luvun lopussa sotilasvalokuvaaja Toivo Hämeenheimon (s. 1889) autonkuljettajana. Hämeenheimolla oli Helsingissä Valokuvaamo Ortho osoitteessa Bulevardi 7. Mannelin valmisti Hämeenheimon sotilaskuvia tämän kotona Helsingin Pakinkylässä. Hieman myöhemmin Mannelin kuvasi muun muassa Turussa Viipurista tulleen Väinö Smolanderin kanssa. Smolander suunnitteli heille yhteistä kuvaamoa Kalevankadulle Helsinkiin. Smolander kuitenkin kuoli pian. Mannelinilla oli kuvaustoverinaan teollisuuskuvissa myös Veikko Hytönen.

Pesupiste Kontio & Kontion kananteurastusosastolla.
Mauno Mannelin/Turun museokeskus.
 
Mannelin alkoi ottaa teollisuuskuvia 1930-luvun alkuvuosina. Tähän aikaan teollisuuslaitoksista ei vielä ollut kovin paljon sisäkuvia, varsinkaan työkuvia. Mannelinilla oli käytössään pullossa magnesiumjauhetta, jonka avulla hän sai otettua kuvia huonoissa valaistusolosuhteissa sisällä tehdashalleissa. Lasilevyjen kantaminen tehtaille oli raskasta, sillä Mannelinilla ei ollut autoa käytössään. Mannelin kuvasi ympäri Suomea ja kulki linja-autolla ja yöpyi yleensä matkustajakodeissa. Hän kuvasi paljon muun muassa Turussa, Lahdessa, Tampereella ja Oulussa. Naimisiin mentyään 1933 lasinegatiiveja kehitti ja kuvia valmisti Mannelinin vaimo Irene Luomala heidän kotonaan Malminkadulla Helsingissä.

Turussa Mannelin asui vuonna 1932 yhdessä Väinö Smolanderin ja tämän vaimon kanssa.
He asuivat pienessä asunnossa sokeritehtaan läheisyydessä ja Smolanderin vaimo kehitti lasilevyjä läheisen kahvilan takahuoneessa. Turussa Mannelin kuvasi paitsi vuonna 1932 myös runsaasti myöhemminkin 1930-luvulla.

Suuri osa kuvista tilattiin muun muassa Suomen Työ ja Kotimainen Tuotanto -lehtien kautta. Teollisuuslaitokset tilasivat kuvista kopioita omiin tarpeisiinsa. Työtiloja usein siivottiin kuvausta varten. Työprosessin tuli näkyä kuvissa hyvin. Tätä varten, ja magnesiumin käytön takia, työntekijöiden piti olla kuvatessa paikallaan. Kuvaukselle piti olla johdon lupa, sillä teollisuussalaisuuksia piti varjella. Hj. Jousen albumi- ja salkkutehtaalla kuvatessa tehdas halusi pitää negatiivit itsellään, koska kuvissa näkyi niin tarkasti lukitusmekanismit. 

Hj. Jousi Albummi- ja salkkutehdas, Läntinen Pitkäkatu 13. 
Mauno Mannelin/Turun museokeskus.


Mannelin-kokoelma Turun museokeskuksessa käsittää yli 1300 lasinegatiivia yli 60 teollisuuslaitoksesta Turusta sekä noin 20 Varsinais-Suomesta, muun muassa Naantalista, Perniöstä, Aurasta, Salosta ja Uudestakaupungista. Kuvat ovat nyt nähtävillä Finna palvelussa www.finna.fi

Kuvat ovat matalaresoluutiokuvia ja niitä voi käyttää vapaasti CC BY-ND 4.0 käyttöehtojen mukaan, kun valokuvaajan nimi ja Turun museokeskus mainitaan.

Samoin käyttöehdoin Finnasta voi löytää esimerkiksi Carl Jacob Gardbergin kuvaamia katunäkymiä ja rakennuksia 1950–1960 -lukujen Turusta.

Minna Ijäs
tutkija, valokuvakokoelma

Lähteet:
Mauno Mannelinin haastattelu 6.7.1982. Turun museokeskus.

Kuka kuvasi? Suomen valokuvataiteen museo. http://kukakuvasi.valokuvataiteenmuseo.fi/#valokuvaaja/2423 (luettu 15.2.2017).

tiistai 31. tammikuuta 2017

Lastenkirjoja Päivänpirtistä



Toista hyllymetriä turkulaisten päiväkotien käytössä olleita 1900-luvun puolivälin lastenkirjoja joutui kodittomiksi viime vuonna ja ehti päätyä jo roskalavalle saakka. Sieltä valveutunut arkistonhoitaja pelasti kirjat, ja alkoi etsiä niille uutta sijoituspaikkaa. Kunnoltaan nämä hylätyt ovat jo sellaisia, ettei niitä voitu toimittaa kirjastoon. Monet on paikattu teipein ja kontaktimuovein ja osa luettu irtolehdiksi asti.

Kuluneisuuden perusteella Anni Swanin sadut ovat olleet suosikkilistan kärjessä:


Kirjoille löytyi sija museokeskuksen Kuralan kylämäestä, jossa niitä vastedes voidaan käyttää tapahtumien, työpajojen, kurssien ja kaikenlaisen toiminnan lähdeaineistona. Tietenkin niitä ilmestyy myös yleisön katsottavaksi ja luettavaksi Iso-Kohmon 1940-50-luvun interiöörissä tai Vähä-Kohmon koululuokassa.

Monessa kirjassa on sitä käyttäneen lastentarhan eli nykykielellä päiväkodin omistajanmerkki. Usein toistuu monen entisen turkulaislapsen tuntema maineikas nimi, PÄIVÄNPIRTTI:

Vuonna 1899 toimintansa aloittanut Päivänpirtti on Turun vanhin suomenkielinen lastentarha, joka sitä paitsi toimii edelleen. Se sijaitsi alkuvuosinaan Itäisellä Pitkälläkadulla, ja muutti vuonna 1920 nykyiselle paikalleen Kallelankatu 3:een, entiseen Karlborgin huvilaan. Paitsi Kallelankadun päiväkotina, se tunnettiin nimellä Kansanlastentarha nro 1. Nimestä kuultaa ilmi yksi varhaiskasvatuksessa jo alusta asti mukana ollut periaate: päivähoito oli tarkoitettu ”kaikille lapsille ja kaikille yhteiskuntaluokille”.

Sympaattisen Päivänpirtti-nimen keksi turkulaisen lasten varhaiskasvatuksen grand old lady Ester Melander aloittaessaan työnsä lastentarhanopettajana Kallelankadulla vuonna 1924.  Nimen taustalla on  päiväkotirakennuksen otollinen sijainti ilmansuuntien suhteen. Aurinko valaisi etenkin suurta salia, jonka ikkunoista sai katsoa lastentarhan omaa puutarhaa.

Vuodesta 1940 Melander johti Kansanlastentarha nro 2:a eli Sirkkulaa osoitteessa Kauppiaskatu 17. Museokeskukseen tulleen aineiston joukossa ovat myös Melanderin laatimat lastenlaulukirjat "Päivä paistaa" sekä "Laulu raikuu", joista löytyvät mm hänen Päivänpirtille ja Sirkkulalle säveltämänsä nimikkolaulut. Hellyttävä aarre on mahdollisesti juuri Päivänpirtissä käytössä ollut ja Melanderin omalla käsialalla kirjoitettu laulu- ja nuottikirja. Sen selvästi ahkeraan lehteillyille sivuille on talletettu Päivänpirtin laulun lisäksi myös sen sivurakennuksen Pikkupirtin oma laulu ja vuonna 1935 pidettyyn lastentarhakokoukseen sävelletty tervetuliaislaulu.


Päivänpirtin ja muiden Turun lastentarhojen toiminnassa on alusta asti ollut kyse varhaiskasvatuksesta, toiminnan esikuvana käytetyn Friedrich Fröbelin osallistavan ja käytännön taitoja korostavan kasvatusopin henkeen. Kirjoja luetteloidessa oli hauska huomata joidenkin pyrkimysten pysyneen vuosikymmeniä samoina. Esimerkiksi vinkeästi nimetty kirja ”Valkotakkisten talossa” lievittää lasten sairaalapelkoja, aivan samaan tapaan kuin nykyinen lääketieteen opiskelijoiden ylläpitämä, päiväkodeissa vieraileva ”nallesairaala”.


Toiset asiat ovat kuitenkin kääntyneet päinvastaisiksi. Nykyisestä tasa-arvoistavasta sukupuolisensitiivisestä varhaiskasvatuksesta ei toden totta ollut tietoakaan näiden kirjojen käyttöaikana! Tytöt olivat tyttöjä ja pojat poikia, ja molempia luotsattiin tulevaisuutta kohti tarjoamalla sukupuolelle soveliaiksi katsottuja toimintamalleja:


Suorastaan tyrmistyttävästi vaaleaa ihonväriä ihaileva on kertomus ”Afrikan veitikoista”, jotka onnekseen ”eivät olleet niin mustia kun neekerit tavallisesti ja tämä johtui siitä, että he antoivat kunnollisesti pestä itsensä päästä kantapäähän”. Elefanttimuori Jumbinan pestessä poikia heidän ihonsa ”sai päivä päivältä yhä kauniimman värin”:


Myöskään ihmisen näkemistä luonnon itseoikeutettuna herrana ei enää niellä kyseenalaistamatta. Näiden kirjojen maailmassa kana tarjoutuu munimaan rikki menneen munan tilalle uusia - siis puolustamatta ollenkaan oikeuttaan hautoa niistä jälkeläisiä - ja aseella varustautunut pikku poika hallitsee eläinten valtiaana hirmuisista hirmuisimpiakin, sutta ja karhua. 


Juuri tällaisista havainnoista herää historian taju. Arki, arvot ja asenteet muuttuvat useimmiten vaivihkaa, ja vasta kun tarpeeksi aikaa on kulunut, muutoksen tajuaa tapahtuneen. Havahtuu  ihmettelemään, että "minähän elin jo silloin, kun asiat olivat näin, mutta nyt se tuntuu unennäöltä!" Esineistä ja ilmiöistä avautuu ovi toiseen aikaan.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Etikkaa negatiiviarkistossa



Turun museokeskuksen negatiiviarkistossa havaittiin jo jokin aika sitten etikan hajua. Haju paikallistettiin ensin Turun Sanomien kokoelman negatiiveihin. Myöhemmin haisevia negatiiveja löytyi myös muualta.

Etikkasyndrooman vaurioittama negatiivi TS2117 emulsiopuolelta kuvattuna. Filmipohjan kutistuminen on aiheuttanut myös emulsion rypistymisen ja irtoilun. 

Turun museokeskuksen negatiiviarkistossa tehtiin taipuisiin filmeihin kohdistuva kuntokartoitus syksyllä 2016. Metropolian paperikonservaattoriopiskelijoilta tilatun työn tarkoituksena oli ensisijaisesti kartoittaa selluloosa-asetaattinegatiiveissa esiintyvää etikkasyndroomaa, jota oli jo aiemmin arkistossa havaittu. Selluloosa-asetaattifilmiä on ollut käytössä 1920-luvulta 1950-luvun lopulle saakka. Se kehitettiin korvaamaan nitraattifilmit, joiden ongelmana oli ollut paloherkkyys.

Etikkasyndroomassa filmipohja alkaa kutistua ja siitä haihtuu etikan hajuista kaasua. Kuvapinnalla tämä näkyy ensin aaltoiluna ja myöhemmin emulsiopinnan hajoamisena, kun pohjan ja emulsion väliin muodostuu kuplia. Lopulta filmipohja ja kuvaemulsio irtoavat toisistaan siten että kuvainformaatio saatetaan menettää.

Selluloosa-asetaattifilmien säilyminen edellyttää vakaita, sopivan kuivia ja kylmiä säilytysolosuhteita ja laadukkaita happovapaita säilytysmateriaaleja. Museokeskuksen valokuva-arkistossa pyritään pitämään lämpötila 18 asteessa ja suhteellinen kosteus 35 prosentissa, mutta valitettavasti vanhoissa arkistotiloissa olosuhteet eivät pysy vakioina vaan vaihtelevat huomattavasti sääolosuhteiden mukaan. Kesällä arkistossa koetaan jopa 28 asteen hellettä ja talvipakkasilla suhteellinen kosteus laskee lähelle kahtakymmentä. Nämä vaihtelut ovat erittäin epäedullisia kaikille valokuvamateriaaleille ja kiihdyttävät erityisesti etikkasyndroomaa. Säilytyslämpötilan laskeminen 5-10 asteeseen hidastaisi prosessia merkittävästi ja kylmäsäilytys alle viidessä asteessa voisi pysäyttää tuhoutumisen käytännössä kokonaan.

Kuntokartoituksessa kemiallista vaurioitumista havaittiin osassa selluloosa-asetaattifilmeistä. Jatkoseuranta on tärkeää, sillä todennäköisesti syndroomaa esiintyy vastakin. Negatiivit, joissa vaurioita on havaittu, pitäisi eristää, jotta haihtuvat kaasut eivät saastuta muuta valokuva-aineistoa.

Kuntokartoituksen seurauksena Turun museokeskuksen valokuvakokoelmien akuuteimmassa vaarassa olevat negatiivit digitoidaan, luetteloidaan ja pakataan uusiin hapottomiin säilytysmateriaaleihin. Eri materiaalit, kuten lasinegatiivit ja taipuisat filmit erotellaan toisistaan. Osa aineistosta siirretään toisiin tiloihin, jotta filmimateriaalia saadaan pakattua uudelleen väljemmin nykyvaatimukset täyttäviin materiaaleihin.

Vanhat taipuisat filmit vaurioituvat väistämättä ajan kuluessa. Oikealla säilytyksellä vaurioituminen saataisiin kuitenkin hyvin hitaaksi. Museokeskuksen valokuva-aineisto odottaa selkeästi parempia tiloja, joissa myös kylmässä säilyttäminen olisi mahdollista.

Hotelli Seurahuoneen baari Humalistonkatu 2:ssa. Negatiivista TS2117 tehdyssä digitaalisessa kuvassa vauriot näkyvät verkkomaisena pintana. Turun museokeskus / Turun Sanomat.

Minna Ijäs
tutkija, valokuvakokoelma

torstai 19. tammikuuta 2017

Mielenterveyshoidon terapiamuotoja 1900-luvulla


Suhtautuminen mielenterveyspotilaisiin on muuttunut merkittävästi 1900-luvun kuluessa. Tämän huomaa esimerkiksi perehtymällä Halikon sairaalan historiaan. Halikon mielisairaala aloitti toimintansa vuonna 1926, mutta sen perustamista oli pohdittu 1900-luvun alkuvuosista lähtien, sillä mielenterveyden hoidon koettiin olevan huonolla tolalla. Mielenterveyspotilaat olivatkin yhteiskunnassa heikko-osaisimpia: suhtautuminen heihin saattoi olla tylyä, ennakkoluuloista ja jopa julmaa.

Yksi tärkeä seikka mielisairaalan toiminnassa oli saada mielisairaat ihmiset tuntemaan olevansa osa jotakin yhteisöä. He eivät välttämättä olleet esimerkiksi oikeustoimikelpoisia, mikä saattoi aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskunnassa. Yhteisö, johon he saattoivat huomata kuuluvansa, oli tässä tapauksessa mielisairaala. Ympäristö oli kodinomainen ja omavaraisen sairaalan tärkeänä osana oli työterapia sen eri muodoissa. Sairaalalle ostettiin maatiloja, joista yhdistettiin sairaalalle suuri maatila peltoineen, metsineen ja eläimineen.

Sairaalalla oli hevosia, lehmiä, kanoja ja sikoja. Maanviljely ja puutarhaviljely toivat myös osaltaan ruokaa pöytään. Metsästä kaadettiin puuta omaan käyttöön ja myyntiin. Työssä potilaat tekivät yhdessä työtä yhteisen päämäärän eteen. Sen ajateltiin lujittavan yhteisöllisyyttä ja tuovan potilaalle onnistumisen tunteita. Lisäksi fyysisten ponnistusten ajateltiin avaavan mielen lukkoja ja tuovan mielekästä sisältöä elämään. Kun hoitoajat olivat pitkiä, ehti potilas mahdollisesti nähdä vuoden kierron useaan kertaan sairaalan maatilalla ja osallistua sen mukanaan tuomiin töihin. Lisäksi potilaat työskentelivät sairaalassa pihatöissä, käsityöverstailla ja -saleissa sekä osastoilla ja keittiössä henkilökunnan apuna. Työssä noudatettiin tarkasti ajan sukupuolirooleja ja sitä, mikä nähtiin sopivana työnä naiselle ja mikä miehelle. Työterapiaa pyrittiin soveltamaan kaikkiin potilaisiin mahdollisuuksien mukaan.

Potilaita pihatöissä Halikon sairaalassa.

Yhteisöön kuulumisen lujittamisen pyrkimys näkyi merkittävästi perhehoitoterapiassa, jota Halikon sairaalassa harjoitettiin 1940-luvulta 1960-luvulle. Siinä potilaita sijoitettiin lähialueiden taloihin asumaan. Sairaalan henkilökunta tarkisti ja seuloi sopivat talot tarkoitukseen. Taloille maksettiin potilaan ylläpidosta ja potilas itse työskenteli talossa saaden työstään pientä uutteruuspalkkiota. Hoidon olennainen ehto oli, että potilas sai syödä samassa pöydässä muun perheen kanssa. Sairaalan lääkäri kiersi talot läpi kerran kuukaudessa ja hoitaja vieraili kerran viikossa vaihtamassa likapyykin puhtaaseen. Terapiamuodosta luovuttiin, kun suojatyö ja avohoito alkoivat alueella kehittyä. Perhehoitoterapia jos jokin kuvastaa ilahduttavasti muutosta ihmisten suhtautumisessa mielenterveyspotilaisiin. 

Halikon sairaalan historiaan voi perehtyä Turun Lasarettimuseon näyttelyssä, joka on esillä Tyksin T-sairaalassa, 3. kerroksen G-aulassa 24.9.2017 asti.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...