perjantai 26. lokakuuta 2018

Muistoja kesän kukkaloistosta - NTAA-seminaari Itä-Uudellamaalla




NTAA (Nordiskt nätverk för Trädgårdens Arkeologi och Arkeobotanik)-verkosto (ks. lisää
http://archaeogarden.se/NTAA/index.html) on pohjoismainen puutarha-arkeologian ja arkeobotaniikan asiantuntijoiden verkosto, joka pyrkii osana toimintaansa järjestämään vuosittain seminaarin. Tänä vuonna oli suomalaisten vuoro kutsua skandinaavit kylään. Kunnianarvoisaan järjestelytoimikuntaan kuului maisema-arkkitehtejä, arkeobotanisteja, puutarha-agronomi ja yksi arkeologi, (allekirjoittanut).

 Päätimme järjestää seminaarin Porvoossa, koska siellä on tutustumisen arvoisia historiallisia puutarhakohteita, jotka saattavat olla naapurimaissa Turun ympäristön kohteita vieraampia. Asiaan vaikutti myös se, että Porvoon kaupunki tarjosi ystävällisesti käyttöömme hienot seminaaritilat Taidetehtaalla.

 Seminaari pidettiin kesäkuussa. Kaksi päivää oli omistettu esitelmille sekä Porvoon kohteisiin tutustumiseen. Kolmantena päivänä suuntasimme bussilla kohti naapurikaupunkia Loviisaa ja kävimme Suur-Sarvilahden (Stor-Sarvlaks) sekä Tervikin kartanoissa ja Loviisan kaupunkikierroksella.

 Seminaarin teemaksi valittiin: Kulturväxter som arv och arkiv. Koska vuosi 2018 on Euroopan kulttuuriperintövuosi halusimme keskittyä kasveihin, puutarhoihin ja kulttuurimaisemaan kulttuuriperintönä; niin fyysisenä kuin henkisenäkin. Seminaarissa etsittiin vastauksia kysymyksiin: "Mitä kertovat viljelyn jäänteet, puutarhoista löytyvät vanhat lajikkeet, arkeologisten kaivausten makrofossiilit tai inventoinneissa havaittava lajisto ihmisen toiminnasta? Miten kasvit ovat kulkeutuneet ihmisen mukana?"

 Esitelmöitsijät olivat ansioituneita tutkijoita eri maista ja saimme kuulla niin Pehr Kalmin 1750-luvulla metsästämien siemenien kohtalosta, keskiaikaisista puutarhakasveista Turun linnassa, keskiaikaista ruotsalaisista yrtti- ja rohto-oppaista, viljelystä Norjan rannikon majakoilla, viljelyyn liittyvästä valistustoiminnasta Suomessa ja monesta muusta mielenkiintoisesta aiheesta. Koska kaikkiin seminaarin esitelmiin ei ole mahdollista perehtyä tässä kovin syvällisesti, nostan esille muutaman teeman, jotka jäivät erityisesti mieleeni.




Fredrika



Ensimmäiseksi kerron naisesta, joka syntyi vuonna 1807 ja asui nuoruusvuotensa Turussa. Fredrika Runeberg oli mielestäni eräänlainen seminaarin kunniavieras, sillä hänen elämäntyönsä kasvien parissa esiteltiin seminaarivieraille niin esitelmien kuin ekskursion kautta. Fredrikan olisi nuorena tyttönä kuulunut keskittyä vain "naisten töihin", mutta hän luki läpi isänsä kirjaston kirjat. Hänestä olisi todennäköisesti tullut innokas yliopisto-opiskelija, jos tämä olisi ollut siihen aikaan naisille mahdollista. Fredrikan perheen koti paloi Turun palossa ja niukkojen vuosien jälkeen hän nai köyhän runoilijan Johan Ludvig Runebergin. He päätyivät asumaan Porvooseen nykyisen Aleksanterinkadun varteen, jonka suljetulta sisäpihalta löytyy nykyäänkin Fredrikan puutarha.
Fredrika Runeberg 1861



Mitä kuuden lapsen kasvattamiselta ehti, Fredrika kirjoitti novelleja, runoja ja romaaneja. Hän kirjoitti myös salanimellä lehteen. Hän teki taidetta erilaisissa muodoissa ja sai niin teksteihinsä kuin maalauksiinsa ja käsitöihinsä innoitusta luonnosta, puutarhasta ja kasveista. Fredrika oli hyvin verkostoitunut kasviammattilaisten ja –harrastelijoiden kanssa ja osti sekä sai siemeniä ja taimia myös siihen aikaan harvinaisemmista kasveista. Esimerkiksi tulppaaneja ja narsisseja Fredrika sai ilmeisesti herra Ekholmilta, joka hoiti Turun Akatemian puutarhaa. Turusta Fredrika myös himoitsi tummanpunaisia, valkoviirullisia posliinineilikoita.

Fredrika kasvatti myös huonekasveja. Hänellä oli kotonaan muutamia kasveja mainitakseni kellopasuuna (Brugmansia suaveolens), keisaripuu (Pauwlonia tomentosa), tuoksupielikki (Geranium x fragrans), rahapuu (Crassula sp.), vaarinkaarililja (nyk. Cyrtanthus elatus), papukaijannokka (Clianthus puniceus) ja nykyäänkin harvinainen Mitraria coccinea.


Kuvia puutarhasta



Vuonna 2004 tuli kuluneeksi 200 vuotta J.L.Runebergin syntymästä ja tämän kunniaksi Runebergien puutarha päätettiin entisöidä. Tällöin Royal Horticultural Society-hortonomi Davis Stokes ja museopuutarhuri Aaja Peura tekivät puutarhaan hoitosuunnitelman.


Esitelmä entisöintiprojektista.

Kasvit inventoitiin ja niistä etsittiin tietoa kirjallisista lähteistä ja valokuvista sekä paikallisten muistitiedon avulla. Kasvikuulutusten avulla etsittiin puutarhasta hävinneitä lajeja, joita oli jaettu Runebergien puutarhasta muihin puutarhoihin, ja jotka olivat näissä säilyneet. Tällaisia kasveja löytyikin ja niitä palautettiin kunnostettavaan puutarhaan.
Fredrika Runebergin raparperi

Puutarhassa kasvavan raparperin geenit tutkittiin ja ne todettiin niin poikkeuksellisiksi, että lajikkeelle annettiin nimeksi Fredrika Runebergin raparperi ja se pääsi Luken kasvigeenivaraohjelman pitkäaikaissäilytettävien raparperien kokoelmaan.


Kasvien ja puutarhanhoidon harrastaminen on edelleen suosittua. Nykyään siemeniä ja pistokkaita vaihdellaan Facebook-ryhmien välityksellä ja erilaisissa yhdistyksissä. Fredrikan perintö elää!




Suur-Sarvilahden kartanolinna ja arkeologin unelmapuutarha



Suur-Sarvilahden kartano sijaitsee Loviisan Pernajassa ja on Askaisten Louhisaaren ohella toinen Suomessa säilynyt 1600-luvun barokkilinna. Amiraali Lorentz Creutz aloitti sen rakentamisen ja kartano valmistui vuonna 1683. Sarvilahti nimenä on mainittu jo vuonna 1348 kuningas Maunu Eerikinpojan kirjeessä. Sotien (ison ja pikkuvihan) takia kartano oli välillä asumaton ja välillä vihollisten tuhoama. Avioliittojen kautta omistajasuvun nimi muuttui välillä von Morianiksi ja von Borniksi.


Suur-Sarvilahden kartano



Sotien hävityksestä ja tulipalosta huolimatta kartanorakennuksessa on säilynyt mielenkiintoisia esineitä jopa 1600-luvulta. Tällaisia ovat esimerkiksi upseerinpertuska/partisaani, jota Ernst Creutz kantoi Kustaa II Aadolfin hautajaisissa vuonna 1634 Tukholman Riddarholmenin kirkossa. Upea on myös kullalla, hopealla ja silkillä kirjottu Creutz-suvun vaakuna, jonka Ernst Creutz sai Turussa vuonna 1655.


Upseerinpertuska

Creutz-suvun vaakuna









Kartta puutarhasta


Kartanon puutarhaa on kehitetty eri aikakausina. Sinne perustettiin kolmionmuotoinen humalatarha 1700-luvulla. Seuraavaksi kartano sai yrttiviljelmät, hedelmäpuutarhan ja huvimajan. 1800-luvulla kartanon ympärille alettiin kehittää maisemapuutarhaa.Pihasta pohjoiseen johti lehtipuukuja. Pihan länsiosaan tehtiin keinotekoinen lampi ja saari, jonne pystyä kävelemään polkuverkostoa pitkin. Lammen länsipuolelle istutettiin rivi hopeavaahteroita.
 

Leikkimökki 1800-luvun loppupuolelta. Oven yläpuolella on kartanon lasten etunimien ensimmäiset kirjaimet.



Arkeologin unelmapuutarhan Stor-Sarvilahden puutarhasta tekee se, että pihan länsiosa on jäänyt hoitamatta ja luonto on päässyt valtaamaan sen. Toisesta näkökulmasta tämän voisi toki nähdä harmillisena, mutta arkeologina on äärimmäisen mielenkiintoista kävellä kasvuston keskellä ja katsoa, miten vanha puutarha on vielä havaittavissa kasvien, kiviraunioiden, maavallien ja vanhojen polkujen muodossa. Kiehtovaa on mahdollisuus vertailla maastoa puutarhan karttaan ja havaita, mitkä asiat luonto on puutarhasta kadottanut.





Kuva rakennuksen raunioista lammen eteläpuolella, joen varressa.
Lampi on kasvanut umpeen.





Hopeavaahterakuja puiston länsireunassa.

 Näin syksyn keskellä ei voi muuta kuin ilolla muistella hienoa seminaaria, upeita puutarhoja ja kesän lämpöä. Ehkäpä ensi kesänä pääsen kokemaan jotain vastaavaa seuraavassa seminaarissa. Tuskin maltan odottaa!







 Lähteet:


Sähköiset


Meillä kotona: Puutarha oli Fredrika Runebergin rakkauden ja hoivan kohde
https://www.meillakotona.fi/artikkelit/puutarha-oli-fredrika-runebergin-rakkauden-ja-hoivan-kohde

Yle, 16.5.2018.Runebergin kotipihassa kasvaa salaa harvinainen raparperi, ja nyt se sai nimen.
https://yle.fi/uutiset/3-10207698


Kirjallisuus



Eklöf Anna Paulina 2015.Fredrika ja ruusu - Unelmien puutarha. Fredrika Runebergin kukkiva keidas ja hyötypuutarha. Porvoon museoyhdistyksen julkaisuja nro 10, 11-36

Lindén, L., Stam, Å. & Strandberg-Panelius, C. 2012: Parken på Stor-Sarvlaks gård.
(The Stor-Sarvlaks manor park). — Sorbifolia 43(3): 105–116. ISSN 0359–3568.

Peura, Aaja 2015. Fredrikan huonekasvit ja vanhojen huonekasvien hoidosta. Fredrika Runebergin kukkiva keidas ja hyötypuutarha. Porvoon museoyhdistyksen julkaisuja nro 10, 73-79

Sirén Olle, 2003. Pernajan pitäjän historia. Keskiajalta 2000-luvulle. Loviisa

Tandefelt, Henrika (red.) 2010. Sarvlax. Herrgårdshistoria under 600 år. Svenska litteratursällskapet i Finland. Helsingfors.

Widjeskog, Susanne 2015. Puutarhureita ja puutarhahistoriaa. Fredrika Runebergin kukkiva keidas ja hyötypuutarha. Porvoon museoyhdistyksen julkaisuja nro 10, 55-64


tiistai 11. syyskuuta 2018

Pyttyjä ja saaveja – kimpilaudoista kasattu kesä



Teksti ja kuvat: Janne Aakko ja Lauri Heikkilä

Kuralan Kylämäen emännät ovat voivotelleet vuosikausia, kun saavit ja paljut vuotavat – uusi taikinatiinukin pitäisi saada. Emännille ei mikä tahansa muoviastia kelpaa, vaan sen täytyy olla ehtaa puuta. Siitäpä kokeiluverstaan rengit saivat ajatuksen, että tänä kesänä opetellaan kimpiastioiden teko. Niitä valmistettaisiin Iso-Rasin tilan vanhassa navetassa eli verstaassa, joka toimii museon työpajatilana ja infopisteenä.

Mikä ihmeen kimpiastia? Kimpiastia on useammasta kaarevasta laudasta, eli kimmestä, koottu puuastia, jossa on pohja sekä ympärillä vanteet. Astiasta saadaan vedenpitävä riittävän tarkasti höylättyjen lautojen sivujen sekä tiiviin pohjaliitoksen ansiosta. Usein lautojen väleihin on porattu salatapit, jotka helpottavat astian kokoamista. Materiaalivalinnat ja työn tarkkuus nousevat arvoon arvaamattomaan. Kimpiastioita on erilaisia, riippuen käyttötarkoituksesta – toisia tarvitaan kuljettamiseen, toisissa valmistetaan tai säilytetään jotain. Näin ollen entisajan kotitalouteen on kuulunut jos jonkinlaista päkkinää saaveista kiuluihin ja leileistä kirnuihin.

Puisia astioita on tehty tuhansia vuosia. Egyptiläiset osasivat vannehtia puuastioitaan jo 2690 eaa. paikkeilla. Plinius nuoremman (61–113 jaa) mukaan kimmistä kootut tynnyrit keksittiin Alppien seudulla Galliassa. Tynnyrit olivatkin Amfora-ruukkuja kestävämpiä kuljetusastioita. Suomen vanhimmat kimpiastiat ovat löytyneet arkeologisilta kaivauksilta. Keskiaikaisissa kerroksista on löytynyt usein pienten kimpivatien kappaleita. Vateja on käytetty esimerkiksi puurokuppeina. Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historian kuvitukset ovat pullollaan erinäköisiä kimpiastioita kuten kousia, tynnyreitä ja saaveja.

Perinteisessä maaseuturytmissä kesäaikaa tahdittivat erilaiset sesonkityöt. Talvikautena miesten tehtäviä olivat muun muassa metsätyöt. Kevättalvi oli parasta aikaa kaataa myös kimpiastiapuut, jotta ne kesän kuluessa kuivuisivat ja olisivat käyttökelpoisia seuraavan talven aikana. Talvi-iltojen hämärissä oli aikaa tehdä erilaisia puhdetöitä, kuten puuastioita.

Metalliset ja muoviset astiat syrjäyttivät aikanaan puiset kimpiastiat. Muovin haitoista on puhuttu paljon viime vuosina. Näyttäisi siltä, että muoviaika olisi kokemassa jonkinlaisen käänteen. Valtameret täyttyvät muoviroskasta, ja myös muovien sisältämät kemikaalit puhuttavat. Tästä huolimatta Ilmaisia muoviämpäreitä jonotetaan säännöllisesti markettien avajaisissa.
                     
Puu on materiaalina haastava. Se elää kuivuessaan tai kastuessaan. Kimpiastioita valmistettaessa puun eläminen täytyy hallita hyvin. Luontaisesti puu ei elä juurikaan pitkittäissuunnassa, mutta säteen- ja kehänsuunnassa eläminen on huomattavaa, jopa lähes kymmenen prosenttia. Elämisestä johtuen kimpipuu on otettava läheltä puun keskustaa, jolloin kimmessä syyt ovat poikittain. Kimpien kastuessa astian kehä suurenee, mutta saumat eivät irvistele, vaan pikemminkin tiivistyvät, koska vanteet estävät astiaa suurenemasta liioin. Pintalaudoista tehdyt astiat sen sijaan käpristelisivät ja vuotaisivat kuin seula. Astian ulkopinnan raot eivät niinkään haittaa, mutta sisäraot ovat pahasta. Sanonta: ”ulkoirvi vein pittää, sisäirvi sissittää” kuvaa asian laitaa hyvin.

Puun keskeltä otettu lauta elää hallitusti ja pysyy samanmuotoisena, mutta pintalauta käpristelee kosteuden muuttuessa.

Astiantekijä saa olla puulajien suhteen tarkkana. Katajasta luontuu hyvin pienet kimpiastiat. Leppäkin on sopiva. Isompien astioiden materiaalina kuusi on ollut yleisin. Me käytimme haapaa, koska se on kevyt ja vedenkestävä, kuten kuusikin, ja lisäksi sitä oli runsaammin saatavilla. Mänty ei sen sijaan sovi kimpipuuksi, paitsi honka eli männyn sydänpuu. Petäjä, eli männyn vaalea pintapuu, on kelvoton astiapuu.  

Aloitimme projektimme hahmottelemalla kimpityön eri vaiheet ja siihen tarvittavat työkalut. Kaikeksi onneksi museon kokoelmista löytyi pyöreäteräinen kimpihöylä, jota tarvitaan kimpien sisäpintojen höyläämiseen. Normaalien puutyökalujen lisäksi tarvitsisimme uurresahaa, jota käytetään pohjauran sahaamiseen kimpien laitoihin. Toinen perinteinen tynnyrintekijän työkalu on suurehko höylä, joka toisesta päästään nojaa lattiaan kahdella jalalla. Tätä on käytetty kimpien laitojen höyläämiseen; ideana on liikuttaa työstettävää puunkappaletta, ei höylää, mikä helpottaa huomattavasti työn etenemistä. Nämä työkalut olivat sellaisia, että voisimme itse valmistaa ne. Höyliä varten tilaisimme oikean kokoiset höylänterät kokeiluverstaan pajassa toimivalta WarusSeppäin killalta. Vierailimme Luostarinmäen käsityöläismuseon tynnyrintekijän verstaalla, jossa pääsimme tutustumaan tarkemmin vanhoihin työkaluihin. Tästä oli myöhemmin apua työkaluja valmistettaessa. Ehkä yksinkertaisin työkalu on niin kutsuttu kimpitulkki, joka määrittää astian kaaren ja oikean kulman kimpien sivuihin. Tulkkeja on kaksi, toinen astian alapäähän ja toinen yläpäähän. Näiden valmistamisesta koko kimpiprojekti voidaan aloittaa – heti sen jälkeen kun valmistettavan astian koko on päätetty. Tulkin sijaan voi käyttää myös kimpisaksia. Tällä harpin kaltaisella työkalulla voidaan tarkistaa useamman erikokoisen astiakimmen kulmat sen ylä- kuin alapäästään.

Vanhaa uurresahaa ihastelemassa Luostarinmäen käsityöläismuseossa.


Kimpi liukuu höylänterää vasten ja lastuja lentää.
Kimpiastia on rakenteeltaan yksinkertainen, mutta sen tekeminen vaatii tarkkaa silmää ja huolellisuutta.  Yksi haasteellisimmista ja aikaa vievimmistä työvaiheista on kimpien sivujen höylääminen oikeaan kulmaan. Pienikin heitto vaikuttaa sauman tiiviyteen ja astian muotoon. Valmistamamme höylät soveltuivat hyvin laitojen muotoiluun – kimpeä oli helppo työstää, kunhan vain muisti pitää sormet visusti poissa terän ulottuvilta. Astian kasaamista helpottivat salatapit, jotka pitävät astian koossa keskeneräisenäkin. Astian ympärille asetettavat väliaikaiset metallivanteet ovat myös käteviä apuvälineitä, sillä pohjaura on sahattava astiaan sen ollessa koottuna. Valmistimme uurresahan erään Luostarinmäen tynnyrintekijän työkalun mukaan – sahanteränä käytimme selkäsahasta rälläköityä pienihampaista terän kappaletta. Saha toimi hyvin, ja teki siistit urat astian laitaan. Urien välit taltattiin siten, että laitoihin muodostui siisti uurre pohjaa varten. Kuten kimpien laidat, myös pohjan tulee liittyä kimpiin ilman rakoja. suurempien astioiden pohjat valmistimme useasta laudankappaleesta, jotka liitimme yhteen tapeilla. Pienempien astioiden pohja syntyy yhdestä laudasta.

Kimpiastia pysyy koossa puisilla tai metallisilla vanteilla, jotka kiristetään tiukkaan astian laidoille. Etsimme sopivan pitkiä ja oksattomia kuusenoksia. Halkaisun jälkeen laitoimme ne vielä varmuuden vuoksi läheiseen ojaan likoamaan, jotta oksat taipuisivat vettyneinä paremmin. Siltikin niiden paikoilleen asettaminen vaati malttia ja hengityksen pidättämistä. Vanteen pitää taipua tasaisesti joka kohdasta, muuten se murtuu heikosta paikasta. Vanteen päät lukittuvat toisiinsa kynsimäisillä lukoilla, jotka vuollaan vannepuuhun. Lukon takia vuollut ohennukset aiheuttavat ongelmia, koska puu heikkenee niistä kohdin paljon ja murtuu taivuttaessa helposti. Suuri oli riemu, kun vanteet lopulta asettuivat paikoilleen.

Hengitystä pidättäen vannetta asennetaan paikalleen

Astioiden työstäminen vaikutti aidosti kiinnostavan kävijöitä, ja saimme vastata toistuvasti kysymyksiin kuten: mistä puusta astia tehdään, miten se pysyy koossa ja tuleeko kimpien saumoihin jotain ainetta kuten liimaa? Ja vastaukset näihinhän ovat: haapaa, vanteilla pysyy koossa, ja liimaa ja muutakaan ainetta ei saumoihin käytetä. Monet vanhemmat ihmiset muistelivat myös, kuinka heidän isänsä tai isoisänsä olivat valmistaneet kimpiastioita talon tarpeisiin. Heiltä saattoi myös löytyä vanhoja astioita vielä nurkista. Termi kimpiastia sen sijaan oli valtaosalle kävijöistä aivan uusi. Lisäksi pitkin kesää yleisöltä arvuuteltiin opetuskokoelmasta löytyvää kynttiläkirnua. Sen arvaaminen olikin vaikeaa, eikä niitä ennen muinoin joka talosta löytynytkään.

”Ei tarvitse muuta kuin osata”, kuten kokenut tuopintekijä sanoisi.


 

Juuri valmistuneita kimpiastioita

 
Projektin satoa: kaksi kimpihöylää, tulkkeja, kaksi uurresahaa, kimpisakset ja astioita.


Katso  video!






Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...