tiistai 11. syyskuuta 2018

Pyttyjä ja saaveja – kimpilaudoista kasattu kesä



Teksti ja kuvat: Janne Aakko ja Lauri Heikkilä

Kuralan Kylämäen emännät ovat voivotelleet vuosikausia, kun saavit ja paljut vuotavat – uusi taikinatiinukin pitäisi saada. Emännille ei mikä tahansa muoviastia kelpaa, vaan sen täytyy olla ehtaa puuta. Siitäpä kokeiluverstaan rengit saivat ajatuksen, että tänä kesänä opetellaan kimpiastioiden teko. Niitä valmistettaisiin Iso-Rasin tilan vanhassa navetassa eli verstaassa, joka toimii museon työpajatilana ja infopisteenä.

Mikä ihmeen kimpiastia? Kimpiastia on useammasta kaarevasta laudasta, eli kimmestä, koottu puuastia, jossa on pohja sekä ympärillä vanteet. Astiasta saadaan vedenpitävä riittävän tarkasti höylättyjen lautojen sivujen sekä tiiviin pohjaliitoksen ansiosta. Usein lautojen väleihin on porattu salatapit, jotka helpottavat astian kokoamista. Materiaalivalinnat ja työn tarkkuus nousevat arvoon arvaamattomaan. Kimpiastioita on erilaisia, riippuen käyttötarkoituksesta – toisia tarvitaan kuljettamiseen, toisissa valmistetaan tai säilytetään jotain. Näin ollen entisajan kotitalouteen on kuulunut jos jonkinlaista päkkinää saaveista kiuluihin ja leileistä kirnuihin.

Puisia astioita on tehty tuhansia vuosia. Egyptiläiset osasivat vannehtia puuastioitaan jo 2690 eaa. paikkeilla. Plinius nuoremman (61–113 jaa) mukaan kimmistä kootut tynnyrit keksittiin Alppien seudulla Galliassa. Tynnyrit olivatkin Amfora-ruukkuja kestävämpiä kuljetusastioita. Suomen vanhimmat kimpiastiat ovat löytyneet arkeologisilta kaivauksilta. Keskiaikaisissa kerroksista on löytynyt usein pienten kimpivatien kappaleita. Vateja on käytetty esimerkiksi puurokuppeina. Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historian kuvitukset ovat pullollaan erinäköisiä kimpiastioita kuten kousia, tynnyreitä ja saaveja.

Perinteisessä maaseuturytmissä kesäaikaa tahdittivat erilaiset sesonkityöt. Talvikautena miesten tehtäviä olivat muun muassa metsätyöt. Kevättalvi oli parasta aikaa kaataa myös kimpiastiapuut, jotta ne kesän kuluessa kuivuisivat ja olisivat käyttökelpoisia seuraavan talven aikana. Talvi-iltojen hämärissä oli aikaa tehdä erilaisia puhdetöitä, kuten puuastioita.

Metalliset ja muoviset astiat syrjäyttivät aikanaan puiset kimpiastiat. Muovin haitoista on puhuttu paljon viime vuosina. Näyttäisi siltä, että muoviaika olisi kokemassa jonkinlaisen käänteen. Valtameret täyttyvät muoviroskasta, ja myös muovien sisältämät kemikaalit puhuttavat. Tästä huolimatta Ilmaisia muoviämpäreitä jonotetaan säännöllisesti markettien avajaisissa.
                     
Puu on materiaalina haastava. Se elää kuivuessaan tai kastuessaan. Kimpiastioita valmistettaessa puun eläminen täytyy hallita hyvin. Luontaisesti puu ei elä juurikaan pitkittäissuunnassa, mutta säteen- ja kehänsuunnassa eläminen on huomattavaa, jopa lähes kymmenen prosenttia. Elämisestä johtuen kimpipuu on otettava läheltä puun keskustaa, jolloin kimmessä syyt ovat poikittain. Kimpien kastuessa astian kehä suurenee, mutta saumat eivät irvistele, vaan pikemminkin tiivistyvät, koska vanteet estävät astiaa suurenemasta liioin. Pintalaudoista tehdyt astiat sen sijaan käpristelisivät ja vuotaisivat kuin seula. Astian ulkopinnan raot eivät niinkään haittaa, mutta sisäraot ovat pahasta. Sanonta: ”ulkoirvi vein pittää, sisäirvi sissittää” kuvaa asian laitaa hyvin.

Puun keskeltä otettu lauta elää hallitusti ja pysyy samanmuotoisena, mutta pintalauta käpristelee kosteuden muuttuessa.

Astiantekijä saa olla puulajien suhteen tarkkana. Katajasta luontuu hyvin pienet kimpiastiat. Leppäkin on sopiva. Isompien astioiden materiaalina kuusi on ollut yleisin. Me käytimme haapaa, koska se on kevyt ja vedenkestävä, kuten kuusikin, ja lisäksi sitä oli runsaammin saatavilla. Mänty ei sen sijaan sovi kimpipuuksi, paitsi honka eli männyn sydänpuu. Petäjä, eli männyn vaalea pintapuu, on kelvoton astiapuu.  

Aloitimme projektimme hahmottelemalla kimpityön eri vaiheet ja siihen tarvittavat työkalut. Kaikeksi onneksi museon kokoelmista löytyi pyöreäteräinen kimpihöylä, jota tarvitaan kimpien sisäpintojen höyläämiseen. Normaalien puutyökalujen lisäksi tarvitsisimme uurresahaa, jota käytetään pohjauran sahaamiseen kimpien laitoihin. Toinen perinteinen tynnyrintekijän työkalu on suurehko höylä, joka toisesta päästään nojaa lattiaan kahdella jalalla. Tätä on käytetty kimpien laitojen höyläämiseen; ideana on liikuttaa työstettävää puunkappaletta, ei höylää, mikä helpottaa huomattavasti työn etenemistä. Nämä työkalut olivat sellaisia, että voisimme itse valmistaa ne. Höyliä varten tilaisimme oikean kokoiset höylänterät kokeiluverstaan pajassa toimivalta WarusSeppäin killalta. Vierailimme Luostarinmäen käsityöläismuseon tynnyrintekijän verstaalla, jossa pääsimme tutustumaan tarkemmin vanhoihin työkaluihin. Tästä oli myöhemmin apua työkaluja valmistettaessa. Ehkä yksinkertaisin työkalu on niin kutsuttu kimpitulkki, joka määrittää astian kaaren ja oikean kulman kimpien sivuihin. Tulkkeja on kaksi, toinen astian alapäähän ja toinen yläpäähän. Näiden valmistamisesta koko kimpiprojekti voidaan aloittaa – heti sen jälkeen kun valmistettavan astian koko on päätetty. Tulkin sijaan voi käyttää myös kimpisaksia. Tällä harpin kaltaisella työkalulla voidaan tarkistaa useamman erikokoisen astiakimmen kulmat sen ylä- kuin alapäästään.

Vanhaa uurresahaa ihastelemassa Luostarinmäen käsityöläismuseossa.


Kimpi liukuu höylänterää vasten ja lastuja lentää.
Kimpiastia on rakenteeltaan yksinkertainen, mutta sen tekeminen vaatii tarkkaa silmää ja huolellisuutta.  Yksi haasteellisimmista ja aikaa vievimmistä työvaiheista on kimpien sivujen höylääminen oikeaan kulmaan. Pienikin heitto vaikuttaa sauman tiiviyteen ja astian muotoon. Valmistamamme höylät soveltuivat hyvin laitojen muotoiluun – kimpeä oli helppo työstää, kunhan vain muisti pitää sormet visusti poissa terän ulottuvilta. Astian kasaamista helpottivat salatapit, jotka pitävät astian koossa keskeneräisenäkin. Astian ympärille asetettavat väliaikaiset metallivanteet ovat myös käteviä apuvälineitä, sillä pohjaura on sahattava astiaan sen ollessa koottuna. Valmistimme uurresahan erään Luostarinmäen tynnyrintekijän työkalun mukaan – sahanteränä käytimme selkäsahasta rälläköityä pienihampaista terän kappaletta. Saha toimi hyvin, ja teki siistit urat astian laitaan. Urien välit taltattiin siten, että laitoihin muodostui siisti uurre pohjaa varten. Kuten kimpien laidat, myös pohjan tulee liittyä kimpiin ilman rakoja. suurempien astioiden pohjat valmistimme useasta laudankappaleesta, jotka liitimme yhteen tapeilla. Pienempien astioiden pohja syntyy yhdestä laudasta.

Kimpiastia pysyy koossa puisilla tai metallisilla vanteilla, jotka kiristetään tiukkaan astian laidoille. Etsimme sopivan pitkiä ja oksattomia kuusenoksia. Halkaisun jälkeen laitoimme ne vielä varmuuden vuoksi läheiseen ojaan likoamaan, jotta oksat taipuisivat vettyneinä paremmin. Siltikin niiden paikoilleen asettaminen vaati malttia ja hengityksen pidättämistä. Vanteen pitää taipua tasaisesti joka kohdasta, muuten se murtuu heikosta paikasta. Vanteen päät lukittuvat toisiinsa kynsimäisillä lukoilla, jotka vuollaan vannepuuhun. Lukon takia vuollut ohennukset aiheuttavat ongelmia, koska puu heikkenee niistä kohdin paljon ja murtuu taivuttaessa helposti. Suuri oli riemu, kun vanteet lopulta asettuivat paikoilleen.

Hengitystä pidättäen vannetta asennetaan paikalleen

Astioiden työstäminen vaikutti aidosti kiinnostavan kävijöitä, ja saimme vastata toistuvasti kysymyksiin kuten: mistä puusta astia tehdään, miten se pysyy koossa ja tuleeko kimpien saumoihin jotain ainetta kuten liimaa? Ja vastaukset näihinhän ovat: haapaa, vanteilla pysyy koossa, ja liimaa ja muutakaan ainetta ei saumoihin käytetä. Monet vanhemmat ihmiset muistelivat myös, kuinka heidän isänsä tai isoisänsä olivat valmistaneet kimpiastioita talon tarpeisiin. Heiltä saattoi myös löytyä vanhoja astioita vielä nurkista. Termi kimpiastia sen sijaan oli valtaosalle kävijöistä aivan uusi. Lisäksi pitkin kesää yleisöltä arvuuteltiin opetuskokoelmasta löytyvää kynttiläkirnua. Sen arvaaminen olikin vaikeaa, eikä niitä ennen muinoin joka talosta löytynytkään.

”Ei tarvitse muuta kuin osata”, kuten kokenut tuopintekijä sanoisi.


 

Juuri valmistuneita kimpiastioita

 
Projektin satoa: kaksi kimpihöylää, tulkkeja, kaksi uurresahaa, kimpisakset ja astioita.


Katso  video!






maanantai 3. syyskuuta 2018

Asekätkö Suomen sisällissodan ajalta?

Tulan keisarillinen asetehdas nimetään 1912 uudelleen perustajansa mukaan Keisari Pietari Suuren asetehtaaksi. Viisi vuotta myöhemmin, vanhan vallan viimeisenä vuonna, sieltä valmistuu kivääri, johon lyödään tehtaan leima (ТУЛЬСКІЙ ИМПЕРАТОРА ПЕТРА ВЕЛИКАГО ОРУЖЕЙНЫЙ ЗАВОД), valmistusvuosi (1917), sarjanumero (390400) - ja tietysti keisarillinen kaksoiskotka.


Kivääri on Venäjän armeijan jalkaväen perusase, suunnittelijoidensa mukaan nimetty Mosin-Nagant M1891.


Käynnissä olevan maailmansodan myllerryksessä ase joutuu Turkuun, jossa joku kätkee sen Linnankatu 39:ssä sijaitsevan, tuolloin Tullikamarin käytössä olleen rakennuksen vintille, yhdessä repun sekä yhdeksän patruunakamman, ja näiden kantamiseen tarkoitetun patruunavyön kanssa. vasta sata vuotta myöhemmin, kesäkuussa 2018, ne löytyvät kattoremontin yhteydessä.


Sittemmin rakennus toimi pitkään retkeilymajana, jollaisena useimmat turkulaiset sen epäilemättä muistavat. Mutta kuka kätki Tullikamarin rakennukseen aseensa ja varusteensa vuonna 1918? Reppu ja patruunavyö ovat kotitekoisia, ja juuri sellainen kokonaisuus joita on säilynyt valkoiselta puolelta Turun museokeskuksen kokoelmissa. Hankkiko joku Turun suojeluskunnan jäsen itselleen aseita ja ammuksia (kurinsa menettäneet venäläiset sotilaat myivät niitä kenelle vain), mutta ei uskaltautunut niiden kanssa punaisten linjojen yli, vaan piilotti ne punaisten ottaessa vallan kaupungissa. Kenties piilottaja hankkiutui Uuteenkaupunkiin muiden turkulaisten suojeluskuntalaisten tavoin, mutta kaatui Turun pataljoonan taisteluissa sitä koskaan palaamatta hakemaan? Lähes varmasti tekijän olisi pitänyt olla tullin työntekijä - mutta emme tunne ketään tuolloista tullivirkailijaa jolle noin olisi käynyt.

Toisaalta Tullikamarin tilat tulivat myös punaisen vallan piiriin. Suurin osa työntekijöistä kieltäytyi työskentelemästä vallankumoushallinnon alaisena, mutta yhteistyöhän suostuneista muodostettiin Turun tullineuvosto ja sen johtoon asetettiin komissaariksi Johan Vilhelm Laine. Turusta riitti punaisia tullimiehiä muuallekin maahan. Valtakunnallisen tullineuvoston johtoon nousi Alfred Blomqvist, ja Tampereelle määrättiin komissaariksi Alfred Karlsson. Sodan jälkeen yhteistyöstä joutui tilille, ja em. Karlsson surmattiin Tampereen valtauksen jälkeen. Punaisen kätkijän olisi sodan jälkeen paras ollut unohtaa asetta koskaan omistaneensakaan. Tosin hävittämiseksi olisi riittänyt heittää kivääri muutaman metrin päässä olevaan Aurajokeen joka punaisten vetäytyessä oli jo ainakin osittain sula - vai kätkettiinkö ase ehkä siinä toivossa että tappiolliseksi kääntynyt vallankumous vielä joskus jatkuisi?

Kätkikö aseen ja varusteet siis sodan punainen vai valkoinen osapuoli, emme tiedä. Joka tapauksessa merkittävä paikallishistoriallinen löytö, ja todiste 100 vuoden takaisista tapahtumista.

Kiitokset asiantuntija-avusta: Janne Nokki, Tullimuseo

torstai 30. elokuuta 2018

Paikallismuseokierroksella Varsinais-Suomen museopäivänä 2018

Varsinais-Suomen museopäivä alkoi tänä vuonna sateisissa merkeissä ainakin Turussa. Täytyihän sitä kuitenkin matkaan lähteä, kun maakunnan paikallismuseoissa oli luvassa paljon monipuolista tapahtumatarjontaa.



Klo 10.57 Tukholmankadulla Turun Port Arthurin tienoilla ei ollut ruuhkasta vielä tietoakaan.


Noukittuani ystäväni kyytiin matkaseuralaisekseni suuntasimme ensimmäiseksi Laitilaan tutustumaan Kauppilan umpipihaan, joka on muuten tällä hetkellä ehdolla UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Saavuimme perille ensimmäisten joukossa jolloin tilavalla parkkipaikalla oli vasta muutama auto. Matkaseuralaiseni naureskeli kävijäoptimismilleni parkkeeratessani Opelia huolellisesti ja tilaa säästävästi toisen auton viereen. Vaan turhaanpa naureskeli, sillä lähtiessämme oli jo parkkipaikka varsin piukassa autoja!





Klo 12.16 Saimme vastaanottokomitealta määkivät tervetulotoivotukset riukuaidan takaa. Sade oli hellittänyt suunnilleen Mynämäen kohdalla.





Kauppila on Koukkelan kylän vanha kantatalo, joka on jo isojaon aikaan 1783 sijainnut nykyisellä paikallaan. Kauppila oli saman talonpoikaissuvun hallussa 1700-luvun puolivälistä lähtien vuoteen 1971 asti, jolloin omistajat Aarne ja Martta Kauppila lahjoittivat vanhan pihapiirin Laitilan kunnalle kotiseutumuseoksi. Kauppilassa asuttiin 1950-luvun alkupuolelle saakka. Nykyisen museon huonekaluista ja muusta esineistöstä suurin osan on Kauppilasta.





Miespihan rakennusten kattojen väristä jo huomaa, missä on uutta pärettä. Pihalla ei kuvaushetkellä näkynyt enää väkeä, sillä lähes kaikki olivat siirtyneet sisälle seuraamaan juuri alkanutta musiikkiesitystä.





Tämä kamari oli kuulemma ollut lähinnä vieraiden käytössä. Seinällä koreilivat muotokuvat Venäjän keisari Aleksanteri II:sta ja tämän puolisosta Maria Aleksandrovnasta.





Tällä kertaa oli Kauppilassa esillä sodanjälkeisiin tehdasvalmisteisiin kelloihin keskittyvä näyttely Seppo Paavolan kokoelmista, mm. Valmetin tehtaalta. Tikitys oli sen mukaista. Ikävä kyllä itse näyttelystä en saanut moniakaan onnistuneita kuvia.





Kauppilan naapurissa meitä kohtasi varsin erikoinen näky. Valtava määrä valkoisia kanoja tepasteli pitkin aitaustaan ja kuopi maata ilmeisen tyytyväisinä.




Kahvien ja makoisten muffinien jälkeen matka jatkui:







14:16 Seuraava kohteemme oli Merimaskun Järvensuun kylässä sijaitseva Kollolan kotiseututalo, jonka omistaa Naantali kaupunki mutta ylläpitäjänä toimii Merimasku-Seura.




Pihapiirissä saunarakennuksen vieressä näytti nykyään olevan katsomolla varustettu esiintymislava.





Tässä navettarakennuksessa oli kahvilan lisäksi näyttely ”Ahti suo antejaan”, jossa esiteltiin alueen kalastusperinnettä nykypäivään saakka. Jos lähiseudun kalastusperinne kiinnostaa, kannattaa pitää mielessä myös Silliperinnekeskus Dikseli, joka sijaitsee Rymättylässä Röölän rannassa.





”Korvenrannan isäntä Johan Alku Salminen viemässä kalaa ja perunaa Turkuun myytäväksi 1950-luvulla. Kuvan on ottanut taiteilija-professori Matti Saanio. (Kuva Leila Salmiselta.)”






Kalan nahalla päällystettyjä pulloja.





Kollolan talossa on asuttu viimeksi 1980-luvun lopulla, mihin asuun sisutuskin on jätetty. Tässä parituvallisessa rakennuksessa esillä olevaan perusnäyttelyyn pääsee tavallisesti tutustumaan vain tilauksesta.





Tupa ja talon perällä kamari.




Viimeiseksi kohteeksemme olimme valinneet Paraisten kotiseutumuseon, eli vähän jo alkoi tulla kiire. Olimme suunnistaneet koko päivän erinomaisella menestyksellä, mutta Paraisten keskustassa saimme harjoitella u-käännöksiä.





Klo 15:41 perille kuitenkin päästiin. Vaikka aukioloajat lähenivät jo loppuaan, paikalla oli vielä yleisöä. Kuvassa etualalla näkyy 1700-luvulta peräisin olevan kantatalo Södergårdin päärakennus, jossa nykyään on näyttelytiloja, kahvila ja museomyymälä. Rakennus on edelleen alkuperäisellä paikallaan ja on toiminut asuinkäytön jälkeen sekä kouluna että raittiusseuran kokouspaikkana, jolloin rakennusta alettiin kutsua nimellä Ordenshemmet. Lähes kaikki muut museoalueen rakennukset on siirretty sinne muualta päin Paraisia.





Ordenshemmetissä oli esillä näyttely ”Paraislaisia 1928”, jonka ajankohta liittyy museotoimintaa pyörittävän Paraisten kotiseutuyhdistyksen perustamisajankohtaan.





Äveriäämmässä talonpoikaistalossa Kirjalassa, missä on muuten Leninkin pari yötä nukkunut, saattoi museopäivänä kuulla virsikanteleen soittoa, joka amatöörin korvissa kuulosti hieman samanlaiselta kuin viulun.





Tällaisia numeronuotteja en ollut aikaisemmin nähnytkään.





Tulikohan tämä erikoinen ”Rintamaretkeily”-lautapeli vastaan Malmnäsintuvassa…




Museopäivän ohjelmistoon kuului Paraisilla köydentekoa…






… jota myös ts. maakuntamuseotutkija pääsi kokeilemaan!






Tämän vuoden museopäiväkierros olikin sitten siinä. Suurin osa museoista oli mennyt viimeistään viiden aikaan jo kiinni, joten erittäin myöhäisen, Paraisten Kamu-ravintolassa nautitun burgerilounaan jälkeen päätimme suunnata takaisin kohti Turkua…



… mutta villinä korttina poikkesimmekin vielä Kuusiston kartanoon, joka kesäisin toimii nykytaidetta esittelevänä Kuusiston taidekartanona. Museopäiväköröttelyyn osallistuneella ystävälläni oli nimittäin siellä teoksia esillä näyttelyssä ”Kuvittele parempi tulevaisuus”, mitä en ollut vielä nähnyt. Kartanolla oli saapuessamme sattumoisin meneillään Pastacas-nimisen artistin keikka. Ilmeisesti sunnuntai-iltaisin kartanolla ja läheisillä Kuusiston linnanraunioilla käy muutenkin paljon väkeä.



Yhdessä kamarissa oli esillä Pisto-kas -kollektiivissa mukana olleen taidegraafikko Veronica Ringbomin teos Lapsuuteni lakanat, jossa taiteilija käsittelee äiti-tytär-suhdetta. Teoksessa on hyödynnetty mm. taiteilijan ja tämän tyttären omia hiuksia sekä monta sukupolvea käytössä olleita lakanoita.



Alueella kulkee nykyään kulttuuri- ja luontopolku, jonka varrelta voi bongata infoa alueesta sekä taideteoksia. Se kulkee mm. linnan kalmistoalueena toimineelle Kappelinmäelle. Mutta nyt ei riittänyt energia enää patikointiin.



228 kilometriä tuli lisää auton mittariin, mutta oli reissu sen arvoista. Kyllä kolme museokohdetta per museopäivä taitaa olla maksimimäärä, kuten maakuntamuseotutkija on saanut aiemminkin todeta


Nähtäväksi jää, millaista ohjelmaa ensi vuonna on paikallismuseoihin luvassa!





Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...