Heilu keinuni korkealle osa 3: valmista tuli

katso myös:  Heilu keinuni korkealle osa 2  ja Heilu keinuni korkealle osa 1

                      

Kuluneena kesänä Kuralan Kylämäen kokeiluverstaalla on rakennettu perinteistä vastakkain istuttavaa puutarhakeinua. Rakentamista on käyty ihmettelemässä niin läheltä kuin kaukaa. Jotkut ovat seuranneet valmistumista viikoittain julkaistuista Facebook-päivityksistä. Moni museovieras on ottanut keinuprojektin tarkkailun omakseen ja käynyt useita kertoja kesän mittaan ihailemassa verstasrenkien työntekoa.

Lauri Heikkilä veistelee penkin selkänojan ja istuinpuun liitosta.

Alkukesästä suunniteltiin keinun valmistamisen työvaiheita ja laskettiin materiaalin menekkiä. Osa puutavarasta löytyikin Huhkon navetan vintiltä. Suurin osa jouduttiin hankkimaan puutavaraliikkeestä. Nykyajan kauppapuu on kuusta, joten keinu valmistui siitä. Onhan se kuusi kevyttä ja sillä on muitakin hyviä ominaisuuksia, kuten kohtalainen kosteudenkestokyky. Ihan kaikkea puuta ei saatu halutun levyisenä. Osa sahattiin itse ja useammin valikoitiin sellaista puuta, mitä kaupasta löytyi. Niin olisi 50-luvun isäntäkin tehnyt. Siitä hän olisi rakentanut, mitä oli saatavilla. Tosin puut olisivat luultavasti omasta metsästä.

Liitokset tehtiin ilman ruuveja. Puutapeilla varmistettiin osien pysyminen toisissaan. Tässä kuvassa Janne Aakko taltta kädessään.

Varsinainen keinun rakentaminen aloitettiin juhannuksen tietämissä penkeistä. Ajateltiin lähteä liikkeelle kaikkein kiinteimmistä osista ja sisältä ulospäin. Toisaalta nämä penkit olivat kokoonsa nähden kaikkein työläimpiä. Keinu toteutettiin vuoden 1949 piirustusten mukaan, siten myös istuimet noudattivat näitä muotoja. Moni museovieras on keinuttuaan todennut, miten ryhdikäs ja miellyttävä siinä on istua. Tästä saadaan tietysti viimekädessä kiittää piirroksen laatijaa.

Penkkien rimoitusta täytyi suunnitella ja sovitella, jotta keinuminen olisi mukavaa ja turvallista.

Penkkien valmistuttua olikin keinun lattian vuoro. ”Tämä on minun suosikkikohta tässä keinussa.” Sanoi Kuralan kylämäen infossa kesän työskennellyt Anna. Lattia rakentui reunapuista ja kapeista rimoista, jotka erityisesti miellyttivät Annan ja monen museokävijän silmää. Kesän aikana keskusteltiin museovieraiden kanssa vanhoista puutarhakalusteista. Eritoten tällaisissa rimoituksissa oli kävijöiden mielissä sitä menneen ajan henkeä, oli kyseessä pöytä, penkki tai sitten keinun lattia.

Keinun tekeminen oli rankkaa puuhaa, mutta onneksi väliin mahtui muutama pyhäpäivä banaanivadelmaleipineen.

Seuraavana oli aika siirtyä keinun kehikkoon. ”Mahtuukohan keinu sisälle verstaaseen?”, ”Miten aiotte saada sen ulos täältä?” Keinun runkoa kootessa vastaan tuli monia kysymyksiä. Tarkoitus oli tietenkin tehdä keinua verstaan sisällä niin pitkään kuin suinkin oli mahdollista, jotta yleisökin näkisi työn etenemisen. Päätettiin tehdä osiin väliaikaiset kiinnitykset, jotta lopullinen koonti voitaisiin tehdä väljemmissä tiloissa. Päädyt saatiin ulos takaoven kautta ja varsinainen kasaaminen voitiin suorittaa verstaan vintillä. Kehikon rakentuessa yleisönkin oli helpompi hahmottaa, mitä oltiin tekemässä. Kävijöiden muistot palasivat lapsuuden kotipihoille tai menneisiin aikoihin. Lähes kaikilla museovierailla oli jonkinlainen muistikuva vastakkain istuttavasta puutarhakeinusta. Joillakin sellainen koristi pihamaata yhä tänä päivänä. Eräs kävijä kertoi meidän tekevän ’morsiokeinua’.

Keinu ensimmäistä kertaa koossa.

Keinun rakennepiirroksiin oli merkattu erinäisiä rautaosia. Työläimpiä olivat vahvikelenkit, jotka tukivat lattian sekä heilurivarsien päitä. Vahvikeraudat olivat sen verran ohutta materiaalia, jotta ne taipuivat muotoonsa ilman ahjotulta. Kierretangon reikiä poratessa saattoi ilmoille päästä muutama ärräpää. Myös akselit, joiden varassa koko keinumekanismi lepäsi, aiheuttivat päänvaivaa. Piirroksessa ne eivät olleet suoria vaan päihin oli tehty pienet taitteet. Näin tehtiin, vaikka ilman noita mutkia keinun kehikko olisi voitu kasata vaivattomammin.

Heilurien varret saivat päihinsä rautaiset vahvikkeet.

E. & J. Leinon tehtaan vanhassa mainoksessa myytiin puutarhakeinuja ja niissä oli värivaihtoehtoina vihreä ja zinoberin punainen. Kuralan kylämäen keinusta päätettiin tehdä punainen, vaikka se äkkiseltään vaikutti hiukan räikeältä. Ennen muinoin elämä saattoi olla värikkäämpää kuin tästä päivästä nähtynä arvelisi. Esimerkiksi Iso-Kohmon kesävieraat näyttivät View Master-laitteella, kuinka turkulaisen Elinankadun keinu oli maalattu kelta-punaiseksi. Maalikaupasta haettiin lämpöisen punaista maalia, jonka myyjä pieni hymy suupielessään sekoitti. Itse maalaustyöt täytyi askaroida verstaan vintillä. Siellä ei liuottimen käry niin paljoa haitannut.

Anna Perälä (kuvassa) ja Annika Airi osallistuivat keinuprojektiin muun muassa dokumentoimalla sitä.

Valmis keinu kannettiin viimein elokuun puolivälissä uudelle paikalleen Iso-Rasin talon eteläpäätyyn, vaahteroiden ja omenapuun katveeseen. Kyseinen paikka on muuttunut kesän kuluessa avarammaksi, kun pensaikkoa on raivattu vastaamaan enemmän 1940-50-lukujen vaihteen asua. Tuohon miljööseen keinu sopii mitä mainioimmin. Narina kuuluu vastakkain istuttavaan pihakeinuun. Se on ikään kuin tuutulaulua. Verkkainen vauhti taustaäänin höystettynä antaa kävijöille pienen lepohetken museopäivän keskelle.

Valmiista keinusta on iloa niin kävijöille kuin museon henkilökunnalle.

Teksti: Janne Aakko

Heilu keinuni korkealle! – osa 2: alkuvauhtia Amerikasta

Sanomalehden koko sivun täyttävästä rautakaupan mainoksesta silmäni poimi sanan ”perinnekeinu”. Kuvassa oli tuttu vastakkain istuttava puutarhakeinu, jollaista Kuralan kokeiluverstaalla juuri rakennetaan. Hiukan hymyilytti, perinne-sanaa kun viljellään usein melko väljästi. Mutta juuri puutarhakeinun suhteen sanan käyttö on kuin onkin oikeutettua – kyllä sadan vuoden historia tekee puutarhakeinusta perinnettä.

Tämän päivän ihminen saattaa mieltää vastakkain istuttavan keinun supisuomalaiseksi tai vähintään pohjoismaiseksi pihakalusteeksi. Vastakkain istuttavaa mallia mainostettiin kuitenkin meillä lehdissä jo aivan 1900-luvun alussa täysin erilaisella mainesanalla: amerikkalainen.

Dagligt Allehanda 14.6.1901 s 2

Helsinkiläisen Finska Industri-Magasinetin mainoksessa näemme amerikkalaisen kokoontaitettavan puutarhakeinun, jonka halpuuden mahdollisti suuri valmistusmäärä. Koska se oli todettu ”olemassa olevista parhaaksi ja käytännöllisimmäksi”, markkinoilla täytyi siis olla muitakin keinumalleja. Epäilen kuitenkin, ettei sellaisia löytynyt Suomesta, vaan että mainoksen teksti on lainattu keinun kotimaasta ja kuvaa siis sikäläisiä oloja. Amerikkalaisista Sears, Roebuck & Companyn postimyyntiluetteloista keinuja nimittäin kyllä löytyy vuoden 1897 kuvastosta alkaen.

Lähde: 1897 Sears Roebuck & Co Catalogue, näköispainos 2007

Yritys oli alkanut julkaista kuuluisaksi tullutta, kaikkea mahdollista myyvää katalogiaan kahta vuotta aiemmin. Sears, Roebuck & Company  oli juuri SE postimyyntifirma, jonka avulla Villi länsikin valtaamisen jälkeen kalustettiin ja vaatetettiin. Rautatiet ja postilaitos mahdollistivat sen, että amerikkalainen farmari saattoi 1900-luvun alussa ostaa postimyynnistä vaikkapa kokonaisen  talopaketin; siihen verrattuna  kokoon taitettavan puutarhakeinun rahtaaminen oli pikku juttu! Preeriallakin siis varmasti keinuteltiin lawn swingissä, eli  four passenger swingissä eli face to face swingissä.

Amerikasta tuotu vai omaa valmistetta? Palvelijatarkodin asukkaita  pihakeinussa Turussa vuonna 1946. Kuva Turun Sanomat / Turun museokeskus

Etumäärite lawn eli nurmikko viestii, että keinu on tarkoitettu avoimelle paikalle, jossa istuinta ei voi ripustaa mihinkään, ja keinu tarvitsee tätä varten oman kehikon. Se on siis eri juttu kuin porch swing, ilmiö jota meillä tuskin tunnetaan, mutta joka on 1800-luvun jälkipuolelta asti  kuulunut liki erottamattomasti amerikkalaiseen omakotitaloon. Kaikkihan me olemme sen elokuvissa nähneet: laaja avokuisti, ja siellä kattoon ripustettu keinu, niin vakavien perhekeskustelujen kuin romantttisten kohtaamistenkin näyttämö.

Sivumennen sanoen: amerikkalaisilla on jostain syystä aivan erityinen suhde keinuihin. Jos porch swing jostain kodista sattui puuttumaan, siellä sen korvasi kuistille nostettu keinutuoli. ”How this lazy and ungraceful indulgence became general, I cannot imagine, but the nation seems so wedded to it, that I see little chance of it being forsaken”, päivitteli eurooppalainen matkaaja Harriet Martineau jo vuonna 1838 amerikkalaisten outoa viehtymystä keinumiseen. Omat pinnaselkäiset keinutuolimme ”nakkilalainen” ja ”urjalalainen” ovat nekin juuri amerikkalaista perua. Sieltä malli - joka puolestaan oli muunnos englantilaisesta 1700-luvun puutarhaistuimesta, windsor-tuolista - meille rantautui 1800-luvulla. Sellaista kulttuuri on, se syntyy lainatun soveltamisesta omiin olosuhteisiin!  

Näin kävi myös amerikkalaiselle puutarhakeinulle. Kun ensimmäiset yksilöt oli laivattu Suomeen, ei  kestänyt kauaa, kun keinua alettiin valmistaa kotimaisin voimin.  Idean kopioi ehkä peräti ensimmäisenä E. & J. Leinon liike, joka toimi Salossa vuodesta 1900 alkaen. Puusepänverstaasta maatalouskaluihin, kulkuvälineisiin, kalusteisiin ja rautakauppatavaraan laajentanut yritys sijoittui rautatien äärelle ja pysytteli tarkkavainuisesti ajan hermoilla. Maataloudessa oli meneillään koneistamisbuumi, ja Leinon tehtaalta maaseudulle levisi mm potkukelkkoja, käsikäyttöisiä Tuulikki-viskureita, Leino-liesiä  ja – kuinka ollakaan – Amerikasta kopioituja Aino-tuulimoottoreita ja niihin sopivia vesipumppuja.

Uusi Aura 6.5.1903 sivu 4

E.&J. Leino, Hintaluettelo omista valmisteista No 82, vuodelta 1916

Leinon tehtaan keinussa on kuitenkin amerikkalaiseen esikuvaan verrattuna omanlaisensa istuin – Amerikasta rahdatussa keinussa istuttiin jäyhästi suoraselkäisessä, pystyrimasta kootussa istuimessa, kun taas suomalainen vaakarimainen ja selkää mukavasti myötäävä istuin on epämääräisen tuttu… eikä ihme, sillä sehän on yhtä kuin 1800-luvun loppupuolella nopeasti yleistynyt sälepenkki! Sälepenkki, joka löytyi 1900-luvun alkaessa varmaankin jokaisesta kaupunkipuistosta, juna-asemalta, höyrylaivan kannelta, monesta kartanosta ja pappilasta, ja joka alkoi juuri löytää tiensä myös ensimmäisiin talonpoikaispihoihin.

Sälepenkki. Kuva kirjoittajan.

Leinon tehtaan tuotetta kutsuttiin kotimaisesta valmistuksesta ja omasta muokkauksesta huolimatta edelleen ”amerikkalaiseksi”. Sanasta oli nyt tullut mallinimi ja myyntivaltti. Amerikkalaisuus toimi uudenaikaisuuden, edistyksellisyyden ja kaiken kaikkiaan ihmeiden synonyyminä.

Keinu kuuluu  pienenkin talon pihaan. Kuva Turun Sanomat, 1920-30-luku / Turun museokeskus.

Leinon tehtaan keinua näyttää myydyn nimenomaan maalaisisännille monisanaisella mielikuvamainonnalla: kaksin verroin suloisemmalta tuntuu lepo raskaan heinätyöpäivän jälkeen, kun saa istua liikkuvassa lepotuolissa! Ihmekös tuo, jos amerikkalaismallinen keinu levisikin tehokkaasti juuri maaseudulle. Epätieteellinen ja vain helposti tavoitettavaan digitoituun valokuvamateriaaliin perustuva tuntumani on, että vastakkain istuttava keinumalli oli ainakin vielä 1920-luvulla yksi-istuimista tavallisempi. Saman vuosikymmenen aikana siihen alettiin meilläkin myydä lisävarusteena  katoksia.

Hyvinkään Höyläämö H. Koivu, esite vuodelta 1929

Kotiliesi –lehti julkaisi vuonna 1929 vastakkain istuttavan keinun piirustukset omatoimirakentajille. Täsmälleen samat piirustukset julkaistiin lehdessä uudestaan vielä vuonna 1947. Ne ovat mukana myös Vilho Setälän Kodin taitosanakirjan  / Taitokirjan eri painoksissa ja tavattoman laajalle levinneen Emännän tietokirjan versioissa, siis vielä koko 1950-luvun ajan. Sotien jälkeen keinun amerikkalaistausta oli jo häivyttynyt unohduksiin. Keinu oli nyt osa suomalaista perinnettä, maaseudun aistimaisemaan kuului sen leppoisa liike ja sitä säestävä vinkuva narahtelu …

Kotiliesi 1929 nro 8 (alla) ja saman piirroksen saatesanat Kotiliedessä 1947 nro 9 (yllä)

Emännän tietokirjan kuvarinnastuksessa saattaa piillä enemmän kuin ensin huomaakaan: puutarhakeinu on tavallaan samaa jatkumoa 1800-luvun puolivälissä maaseudulle levinneen kyläkeinuilmiön kanssa. Kylän talkoilla rakentamat keinut jäivät pois käytöstä samaan aikaan kun  puutarhakultturi, puutarhakeinut ja -kalusteet yleistyivät maaseudullakin. Ehkä puutarhakeinu oli helppo omaksua maalaiskulttuurin juuri siksi, että keinuminen oli entuudestaan tuttua ja myönteiseksi koettua ajanviettoa.

Emännän tietokirja, 1958

***

Harriet  Martineaun lausahdus on lainattu Florence de Dampierren kirjasta Chairs: a History (2006)

Otteet vanhoista sanomalehdistä ja esitteistä löytyvät Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.

Teksti perustuu tietoihin, joita  keräsin kirjoittaessani Rakennusperinteen ystävien Tuuma-lehteen (nro 2/ 2015) juttua puutarhakalusteista. Työ ja vapaaehtoistyö lomittuivat taas kerran mukavasti, sillä tiedoista oli iloa myös alussa mainitussa Kuralan kokeiluverstaan keinuprojektissa.

Keinuprojektilaisilta on tulossa kesän ja työn edetessä jatkopostaus "Heilu keinuni korkealle osa 3" - pysykää kuulolla!

Heilu keinuni korkealle! - osa 1

”Pienenkin mökin piha tuntuu kodikkaalta, jos siinä sireenipensaiden tai lehtevien koivujen varjossa näkee keinun, jossa kotiväki voi viettää lepohetkiään”. Näin kirjoitettiin vuonna 1929 Kotilieden artikkelissa, joka sisältää puutarhakeinun ja keinulaudan teko-ohjeet. Pihakeinu on perinteisesti ollut varsin tavallinen näky pihapiireissä, ja sen valmistaminen kotivoimin on onnistunut helposti.

Keinun yleistyminen osaksi suomalaisia pihapiirejä on liittynyt osaltaan puutarhanhoidon yleistymiseen tavallisilla kotipihoilla. Keinua voidaan pitää ennen kaikkea mukavuusesineenä samalla tavalla kuin keinutuolia. Keinuun on istahdettu rentoutumaan ja lepäämään, nauttimaan auringon lämmöstä vaikkapa kahvikuppi kourassa – lapset puolestaan ovat tavanneet tykästyä keinun tuomaan vauhdinhurmaan. On keinun asemaa suomalaisessa kotipihassa kritisoitukin; esimerkiksi vuoden 1935 emäntälehdessä arkkitehti Yrjö Laine kauhistelee tehdastuotteita, ”jotka vieläkin hirvittävimpien puutarhakeinujen hahmossa tunkeutuvat turmelemaan puutarhojemme kodikkuutta”.

Pihakeinu on ollut tavallinen näky Kuralan Kylämäen pihoilla, ja niitä esiintyykin useissa kuvissa aina 1920-luvulta lähtien. Vastakkain istuttava pihakeinu on näkynyt olevan ainakin Vähä-Rasin edessä 20-luvulla, Iso-Kohmon pihalla 30-luvulla – myöhemmin samaisella paikalla esiintyy tavallinen pihakeinu – ja Iso-Rasin edustalla 50-luvulla.

Vastakkain istuttava pihakeinu Vähä-Rasin edustalla 1920-luvulla. Kuva: Turun museokeskus

Kuralan Kylämäen Kokeiluverstaalla lentelevät kesällä puulastut ja hikikarpalot, kun verstaalla rakennetaan perinteistä vastakkain istuttavaa pihakeinua. Projektin tarkoituksena on tuoda esille perinteisiä kädentöitä ja puuntyöstövälineitä sekä luonnollisesti innostaa kävijöitä puutöihin. Projekti perustuu vuoden 1949 puutarhakeinun rakentamispiirustuksiin, jotka on piirretty mittakaavaan 1:10.

Kotiteollisuusjärjestöjen Keskusliiton mallisarjaan kuuluvat piirustukset lainattiin kirjastosta.

  

Projekti aloitettiin listaamalla työssä tarvittavat materiaalit ja työkalut. Ensimmäinen onnenhetki koitti, kun pääsimme tutustumaan keväällä eläkkeelle jääneen Kylämäen kirvesmiehen varastoja. Huhkon navetan vintiltä löytyi puutavaraa jos jonkinlaista, ja alakerrassa oli siisteissä pinoissa vanhoja pultteja, muttereita, ruuveja ynnä muuta vastaavaa – siinä kahden miehen mieli herkistyi väkisinkin, kun moista aarreaittaa pääsi tonkimaan.

Koska keinua rakennetaan museossa yleisön läsnä ollessa, on keinun rakentamisprosessi tärkeä osa projektia. Olemmekin pyrkineet järjestämään työtilan niin, että projektin edistymistä on helppo seurata. Kaikki käytettävät materiaalit ja työkalut asetetaan esille, samoin kuin työsuunnitelmat, ja työn etenemisestä tiedotetaan viikoittain Kuralan Kylämäen Facebook-sivun kautta. Työkalut ovat pääosin museon omista kokoelmista, ja ne ovat varsin yksinkertaisia: käytössämme on esimerkiksi sahoja, talttoja, käsiporia ja höyliä. Mikäli puutavaraliikkeestä saadaan hankittua oikean mittaluokan puutavaraa, eikä esimerkiksi sirkkeliä tarvita, valmistuu keinu ainoastaan perinteisiä puuntyöstövälineitä käyttämällä.

Keinun rakentaminen on periaatteessa yksinkertaista: tarvitaan vain sopivaa puuta, joitakin metalliosia ja hieman nikkarointitaitoa. Piirustuksiin tarkemmin tutustuessa ja työtä hahmoteltaessa selkiintyi nopeasti se, että tässä työssä moni yksityiskohta saattaa mennä pieleen. Kun rakenteessa on paljon liikkuvia osia, joiden pitää kestää monen ihmisen paino, ei mittavirheisiin ole juuri varaa. Voi sitä häpeän määrää, jos keinu ensi istumalla vääntyisikin vinoon, pettäisi istujan painosta tai mikä pahinta - ei keinuisi lainkaan! Tarkkuutta ja malttia siis vaaditaan. Tämänhetkisenä tavoitteena on, että heinäkuun loppupuolella pääsemme nauttimaan keinun leppoisasta vauhdista. Keinun valmistumista juhlitaan sitten koko Kylämäen voimin – ainakin kakkukahvilla.

Vanhoja työkaluja testaamassa Janne Aakko ja Lauri Heikkilä.

Teksti: Lauri Heikkilä