Satiaismäki

”Valtatien 10 parantaminen Satteenmäen kohdalla” on meneillään Liedossa, näin kertovat mm kyltti tien laidassa ja maanmittauslaitos. Työ on osa Valtatie 10 (eli Hämeentien) ja Ohikulkutien uusia risteysjärjestelyjä. Muilta osin tietyöt valmistuivat viime vuonna. 

Satteenmäen, ihmettelen! Paikallislehti on kertonut Satteenmäestä jo pari vuotta sitten mainiten samalla, että mäellä on myös kutsumanimi ”Satiaismäki”. Kun paikallisille on täytynyt erikseen täsmentää että Satteenmäki on tutummin Satiaismäki, rohkenen uskoa, ettei tuo etuliite Sattee ole ihan kauhean tunnettu saatikka kansan suussa käytetty. Nimi Satiaismäki seudulla sen sijaan kyllä tunnetaan. On olemassa mm muistiin merkitty ja ainakin 1900-luvun alkupuolelta asti tunnettu sanonta ”viekkä sana Satiaismäkkeen, Kuralas on kupparsauna ehtool kello kuus”.* Olisikohan nyt niin, että ronskimpi Satiaismäki on vasta ihan hiljattain haluttu siivota Satteenmäeksi jostain häveliäisyyssyystä?

Rohkenen enemmänkin, sillä uskon alkuperäisen nimen olleen Sationmäki. Ilkikuriselta kuulostava muunnelma Satiaismäki lienee väännetty siitä viimeistään 1900-luvun alussa. Satio -version vanhuutta todistaa mm se, että isojakotoimituksen aikaan 1790-luvulla Littoisten kylän pellot olivat olleet jaettuna kahteen suureen lohkoon, joita viljeltiin vuorotellen toisen ollessa kesannolla. Littoisten kylän kaksi peltolohkoa olivat nimiltään läntisempi ”Turunpuolinenpeldo” ja itäinen ”Sattion Peldo” Liedon Vanhalinnan rajaa vasten:

Ote Littoisten ym. kylien isojakokartasta vuodelta 1794. Kansallisarkiston digitaaliarkisto.

Mutta paljon sitäkin kauemmas nimi Sationmäki palautunee, sillä jo 1500 -luvulla tunnettiin lähistöltä ikivanha Liedon ja Kaarinan välinen ”Sattawasijlthan” eli Sationsillan rajamerkki, joka kaarinalaisten mukaan oli sama kuin Aurajoen rannassa oleva Sationlammi. Pitkin 1600- ja 1700-lukuja rajamerkin paikasta kiisteltiin, kunnes sellaiseksi 1700-luvun puolivälissä lopulta sovittiin lietolaisten ja kaarinalaisten kesken eräs pieni silta Hämeentiellä. 

Kotimaisten kielten keskuksen ylläpitämä digitaalinen Nimiarkisto ei valitettavasti tunne mitään kolmesta nimivaihtoehdosta, ei Sation-, Satiais- eikä Satteenmäkeä. Ei ylipäänsä mitään nimeä tälle maaston portaalle jonka kohdalla Aurajoki pujahtaa kahden mäen välitse Vanhalinnan linnavuoren hallitsemalta aukealta alajuoksulleen ja kohti Turkua.

Edellä mainittu rajamerkin vanhin kirjoitusmuoto Sattawasilta avaa kuitenkin jännittävän näkymän: Suomalaisen paikannimikirjan mukaan nimi Satava voidaan johtaa joko sataa-verbistä tai ymmärtää satamaa merkitseväksi vanhaksi germaaniseksi lainasanaksi. Satamaksihan Turun Satavan saarenkin nimeä on selitetty. Ja kun siinä mäellämme Hämeentien ja Aurajoen välissä on sekä rautakautinen kalmisto että viitteitä asutuksesta, alkaa mielikuvitus laukata… rautakautinen kylä ja satamapaikka sopisivat yhteen kuin vakka ja kansi.  Aurajokilaakossa lähes jokainen mäennyppylä ja -töykkä on lailla suojattu muinaisjäännös!  

Maanmittauslaitoksen karttapaikka

Maanmittauslaitoksen vanhat painetut kartat. Karttalehti 104312 vuodelta 1949

Littoisten ym. kylien isojakokartta vuodelta 1910. Kansallisarkiston digitaaliarkisto

----- 

* sanonnan on kirjannut ylös tässä muodossa Turun museokeskukselle antamassaan pienessä muistelmassa kaarinalainen, edesmennyt professori Jaakko Säkö 

-----

Kirjallisuutta:

Esa Hiltunen: Liedon historia 1

Aulis Oja: Kaarinan pitäjän historia I

Suomalainen paikannimikirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 146

Uutta arkeologista tutkimusta Aurajoen rannoilta

Pitkin poikin Aurajokea – arkeologisia tutkimuksia on Turun museokeskuksen uusin sähköinen julkaisu, joka ilmestyy tänään 4.2.2019. Teos on omistettu maakunnallisesta arkeologiasta vuosina 2011–2017 museolla vastanneen tutkija Kaisa Lehtosen muistolle.

Raportteja-sarjassa ilmestyvässä teoksessa on neljätoista artikkelia, joissa kerrotaan uusimmista Aurajokilaakson alueella tehdyistä arkeologisista tutkimuksista. Kirjoittajina on mm. luututkimuksen, numismatiikan, kansanuskon, tekstiilitutkimuksen ja eri aikakausien asiantuntijoita. Kirjan esihistoriaan sijoittuvissa artikkeleissa kerrotaan Räntämäen Riihivainion kivikautisesta muinaispellosta (Jouko Pukkila), mediassakin huomiota herättäneestä Keetterinmäen rahakätköstä (Jani Oravisjärvi), rautakautisista hautalöydöistä Kaarinan Kirkkomäessä (Jaana Riikonen) ja Maarian Taskulassa (Tiina Vasko) sekä asuinpaikkojen etsimisestä ilmakuvien avulla (Jasse Tiilikkala ja Janne Rantanen). Juha Ruohonen valottaa artikkelissaan Suomen vanhimman tunnetun kirkonpaikan (Ravattulan Ristimäki) yleisöarkeologista toimintaa.

Kirjan historialliseen aikaan sijoittuvissa artikkeleissa kerrotaan Turun alueen kadonneista kylätonteista (Kaisa Lehtonen ja Sanna Kupila), kaupungin synnystä (Liisa Seppänen) ja Aurajoen rantojen rakentamisesta kaupungin alueella (Elina Saloranta) sekä uudelleenarvioidaan Aboa Vetus & Ars Nova -museon kohdalla tapahtunutta rannansiirtymistä (Jussi Kinnunen). Koroisista ja tuomiokirkon vierestä löytyneiden keskiaikaisten tiilien alkuperää pohtivat Tanja Ratilainen ja Jussi Kinnunen. Heini Kirjavainen puolestaan valottaa keskiaikaisten tekstiilien värjäämistä ja tuontia. 1700-luvulla nykyisen Linnankadun varrella sijainneen savenvalajien tontin historiasta kirjoittavat Aki Pihlman ja Panu Savolainen. Kaupunkia 1800-luvulla useaan otteeseen kurittaneesta koleraepidemiasta ja Kakolanrinteen unohdetun hautausmaan tutkimuksista kertovat Sonja Hukantaival, Anne-Mari Liira ja Sofia Paasikivi.

Julkaisu ilmestyy myös painettuna, jos on demand -tilauksia saadaan vähintään 50 kpl. Tiedustelut: tanja.ratilainen(at)turku.fi

Linkki julkaisuun: www.turku.fi/sites/default/files/atoms/files//pitkin_poikin_e_kirja.pdf

Bibliografiset tiedot: Mustonen, Riikka ja Ratilainen, Tanja (toim.) 2019. Pitkin poikin Aurajokea – Arkeologisia tutkimuksia. Turun museokeskus, Raportteja 23, Turku, 204 sivua. ISBN 978-951-595-207-3 (pdf), ISBN 978-951-595-208-0 (painettu)

Muinaista maisemaa Paimionjokilaaksossa, osa 2

Pronssikautisen maiseman tarkastelu on painottunut usein (ehkä liiankin yksipuolisesti) hautaröykkiöiden sijaintien tarkasteluun. Noin 1500 ennen ajanlaskua omaksuttiin Länsi-Suomen rannikkoalueella uusi hautaustapa, jossa vainajat haudattiin kivistä koottuihin röykkiöihin. Kivikaudella vainajat oli haudattu maan alle, joten paitsi että uusi hautaustapa kuvastaa merkittäviä muutoksia sekä uskonnollisissa että yhteiskunnallisissa käsityksissä, olivat hautaröykkiöt myös kokonaan uusi, maastossa selvästi erottuva maisemallinen elementti. Eteläisessä Suomessa ne olivatkin ensimmäisiä ihmisen tekemiä monumentaalirakennelmia.

"Pronssikautista maisemaa" Nauvon Ernholmsbergetillä. Kuva Paula Saarento.

Pronssikautiset hautaröykkiöt sijaitsevat tyypillisesti korkeilla kallioilla, lähellä silloista merta ja aurinkoa, näköalapaikoilla eli ne sijoitettiin peruskalliolle, taivaan ja auringon alle. Sijainniltaan hautaröykkiöt ovat hyvin rannikkosidonnaisia, ja pronssikautista kulttuurimaisemaa onkin usein verrattu nykyiseen Turunmaan saariston maisemaan. 

Kuvateksti:  Rantaviiva 20 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella eli tilanne kivi-/pronssikauden vaihteessa, nin 200 eKr. Violetit pallukat ovat pronssikautisia hautaröykkiöitä. Karttapohjana käytetty Maanmittauslaitoksen aineistoa.

Kuten kartasta voidaan havaita on maata kivikauden tilanteeseen verrattuna paljastunut taas lisää. Erityinen hautarauniokeskittymä on Piikkiön ja Paimion rajalla, ja toinen Patajoenlaaksossa. Röykkiöt on sijoitettu silloisten kulkuväylien, kuten salmien ja lahtien reunamille. Ohikulkeville merenkävijöille kallioilla sijaitsevat kiviröykkiöt ovat saattaneet olla maa- ja purjehdusmerkkejä, jotka ovat kertoneet niitä ympäröivät maat tietyn talon tai suvun hallitsemiksi. Toisaalta yhtä tärkeää on voinut olla myös ympäristön ja ympäröivän maiseman havainnointi hautaröykkiöltä käsin. 

Oivan esimerkin hautaröykkiöiden näkyvyydestä maisemassa sain keväällä ajaessani autolla 110-tietä Piikkiön Makarlan kohdalla, jossa Yli-Katarin pronssikautisen hautaröykkiön ympäristössä oli tehty hakkuut. Ja kuinka ollakaan ihan oikeasti Yli-Katarin hautaröykkiö näkyi hienosti 110-tielle, siis muinaiselle merenlahdelle! Eli tässä oli hauska todiste siitä, että hautaröykkiöt ovat ihan oikeasti näkyneet silloiselle merelle, eikä nyt siis tarvinnut mennä edes nykysaaristoon tätä toteamaan.

Kuvateksti: Piikkiön Yli-Katarin hautaröykkiö kuvattuna 110-tieltä.

Siirryttäessä pronssikaudelta rautakaudelle toimeentulo pohjautui jo pitkälti agraarielinkeinoihin, maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Rautakauden alussa rantaviiva on ollut noin 10 metriä ja rautakauden lopulla noin 5 metriä korkeammalla nykyistä merenpintaa, muinaisen merenlahden koko ajan kutistuessa pienemmäksi ja kapeammaksi. Paimionjokilaaksossa rautakautinen asutus keskittyi muinaisen merenlahden pohjukkaan, ja myös nykyisen Sauvon keskustan alueella on ollut rautakautinen asutuskeskittymä.

Rautakautinen asutus on Varsinais-Suomessa ollut kaikkinensa hyvin pitkälti jokilaaksoasutusta. Asutus on ryhmittynyt nauhamaisesti jokilaaksojen moreenirinteille. Syynä on todennäköisesti ollut se, että jokilaaksot ovat olleet ensinnäkin turvallisempia kuin avoimet rannikot. Toiseksi niin Paimionjokilaaksossa kuten useimmissa muissakin Varsinais-Suomen jokilaaksoissa, asutus ei levinnyt jokivartta pitkin kovinkaan ylös. Paimionjoella asutus pysähtyi Sukselan tienoille. Tärkein syy tälle lienee se, että asutus hakeutui maanviljelyn kannalta otollisemmille alueille eli kevyen saven ja eri hiekkamaalajien alueille, siis helposti muokattaville alueille. Alkeellisilla maanmuokkausvälineillä tärkeää oli myös peltojen kuivattavuus eli rinnesijainti. Mm. arkeologi Jukka Luoto on esittänyt, että raskaan saven alueet otettiin viljelyyn vasta keskiajalla, jolloin peltoja alettiin myös ojittaa.   

Kuvateksti: Rantaviiva 10 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella, tilanne rautakauden alussa. Karttapohjana käyetty Maanmittauslaitoksen aineistoa.

Kuvateksti: Paimion Nakolinnan linnavuori on kuvan keskellä oleva metsäinen mäkialue.

Teksti ja kuvat Kaisa Lehtonen