keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Vehmaan kultaa ja Hitlerin kiviä: Vakkasuomalaisen kivityön historiaa Vehmaan kivityömuseossa




 
Vakka-Suomi on aluetta joka tunnetaan muiden asioiden joukossa graniitistaan. Erityisesti ”graniittipitäjinä” tunnetaan Vehmaa ja Taivassalo. Siksi onkin sopivaa, että kiven lohkomisen ja työstön historiaa esitellään juuri Vehmaalla, kotiseutumuseon ohella toimivassa Kivityömuseossa Laittisten Huolilassa. Aivan lähistöllä sijaitsee Tummamäen graniittilouhos, johon on rakennettu luontopolku.

 

1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku olivat kivityön kulta-aikaa Suomessa. Sen perintöä nähdään kaikkialla maaseudulla rakennusten lohkokivijaloissa, komeissa kivinavetoissa ja portinpylväissä, sekä kaupunkien kansallisromanttisten monumentaalirakennusten kuten vaikka Turun taidemuseon, Tampereen tuomiokirkon tai Helsingin Kansallisteatterin muodossa.

 

Vehmaalla kiviteollisuus sai alkunsa vuonna 1901 Suomen Kiviteollisuus-osakeyhtiö alkoi louhia kiveä Uhlussa. Pian paikkakunnalla aloitti myös Oy Granit Ab. Ammattitaidon lisääntyessä alkoivat paikalliset perustaa omia yrityksiään ja syntyi mm. Lehdon kiviliike, Pohjolan kivi ja Toukkolan kiviliike. 1920-luvulla valmistunut rautatie Turkuun loi edellytykset laajamittaiseen vientiin.

 

Vehmaalainen punainen graniitti tunnetaan kansainvälisesti nimikkellä ”Balmoral Red” ja se on nauttinut pitkään suurta arvostusta. Suurin ulkomainen tilaus tehtiin Latviaan 1930-luvulla. ”Riikan kivi” oli aihio, kansallisrunoilija Jahnis Rainiksen (1865-1929) muistomerkkiä varten. Kivi oli kooltaan 4,8 x 4,4 x 1,5 metriä ja se painoi 60 tonnia. On sanomattakin selvää että sen lohkominen ehjänä ja kuljettaminen Vehmaalta Latviaan ei sujunut täysin vaikeuksitta.  

 

Seudun kiviteollisuus linkittyy myös mielenkiintoisella tavalla toisen maailmansodan historiaan. Vuonna 1940 Saksasta tehtiin valtava tilaus: Vehmaalta haluttiin 20 tonnia tarkkaan määritellyn muotoisia graniittiharkkoja Hitlerin pääarkkitehdin Albert Speerin suunnittelemaa sodan voitonmerkiksi rakennettavaa stadionia varten. ”Hitlerin kivien” valmistus vaati niin paljon työvoimaa, että kivityömiehiä kutsuttiin jopa rintamalta takaisin. Saksalaiset kävivät usein tekemässä tarkastuksia, vielä niinkin myöhään kuin 1944.

 

Kopio Hitlerin kivestä.
Kopia av en Hitlers sten.


Hitlerin kiviä ei koskaan ehditty toimittaa Saksaan, mutta täysi maksu niistä saatiin. Sen sijaan sodan jälkeen kivet todettiin Neuvostoliiton omaisuudeksi ja kaikki 20 tonnia kuljetettiin viimeistä kiveä myöten Moskovaan, missä ne käytettiin mm. metroaseman rakentamiseen. Kivityömuseossa on tänä päivänä nähtävänä tarkka kopio ”Hitlerin kivestä”.

 

Myös kotimaiseen veisto- ja rakennustaiteeseen käytettiin Vehmaan punaista graniittiä. Tässä on hyvä mainita vehmaalainen kuvanveistäjä Jussi Vikainen (1907-1992), joka on tunnettu erityisesti monumentaaliveistoksistaan ja muistomerkeistään. Kivityömuseossa on joidenkin Vikaisen veistosten kipsimalleja. Niiden avulla esitellään mm. miten aihe siirtyi kipsimallista graniittiin. Toinen aiheista, ”Kivestä noussut”, on kotiseutuyhdistyksen tilaama muistomerkki kaikille nimettömille uurastajille.

 

Jussi Vikaisen kipsimalleja. Oikealla "Kivestä noussut".
Jussi Vikainens gipsmodeller. "Frigjord ur blocket" till höger.


Kivityömuseo sai tänä vuonna Museovirastolta apurahaa perusnäyttelynsä uusimiseen. Uudistetty näyttely tulee seuraamaan kiveä eri työstön vaiheiden läpi. Museon alakerroksessa on paljon välineistöä mitä ei muualla näe; mm. kivireki, 4900 kiloon saakka mittaava kivivaaka, kivisahoja ja hiontalaikkoja. Yläkerroksessa taas kerrotaan kylttien ja valokuvien avuin kivityömiesten elämästä sekä vuosien aikana tapahtuneista sattumuksista.


Kivireki saa sattuneesta syystä jäädä paikalleen näyttelyn uudistuksessa.
Denna stensläde kommer inte att flyttas då utsällningen förnyas.
 
Näillä kivillä on jauhettu Turun sinappia. Kun sinapin valmistus Turussa lopetettiin 2003, jauhatuskivet vietiin muualle, mutta nämä nimenomaiset kivet olivat tuolloin hiomolla ja jäivät siksi jälkeen.

Dessa stenar har malt Åbo senap. Då senapstillverkningen år 2003 upphörde i Åbo var dessa stenar i slipning i Vemo och sparades senare på museet.


 
Teksti ja kuvat: John Björkman 

 

 

Vemo guld och Hitlers stenar:

Upptäck stenindustrins historia på Vemo stenarbetsmuseum


 


Stenvåg.
Kivivaaka.
Vakka-Suomiregionen är känd för många saker, inte minst sin fina granit. Framför allt Vemo och Tövsala är kända som ”granitsocknar”, därför är det också lämpligt att det i Vemo finns ett museum som presenterar stenarbetets historia. Stenarbetsmuseet finns i samband med Vemo hembygdsmuseum i Laittis by. Läget är lämpligt, eftersom det är i närheten av Tummamäki stenbrott, där det idag finns en naturstig.

 
Slutet av 1800-talet och början av 1900-talet utgör stenarbetets guldålder i Finland. Perioden har lämnat ett synligt arv i form av präktiga kilstenssocklar och stenladugårdar överallt på landsbygden, för att inte tala om den nationalromantiska periodens monumentalbyggen, som Åbo konstmuseum, Tammerfors domkyrka och Nationalteatern för att nämna några exempel.

 


Den industriella stenbearbetningen fick sin början i Vemo år 1901 då Finska Stenindustri Ab började bryta granit i byn Uhlu. Snart började även Oy Granit Ab med verksamhet i Vemo och i takt med att yrkeskunskapen ökade började också ortsbor grunda sina egna företag, bl.a. Lehdon kiviliike, Pohjolan kivi och Toukkolan kiviliike. Järnvägslinjen till Åbo som byggdes på 1920-talet skapade förutsättningen för storskalig export.

 

Vågen mäter upp till 4900 kg.
Vaaka mittaa aina 4900 kg asti.


Den röda graniten i Vemo, ”Balmoral Red”, fick redan tidigt internationellt erkännande. Den största beställningen till utlandet gjordes på 1930-talet; den så-kallade ”Rigastenen” som mätte 4,8 x 4,4 x 1,5 meter och vägde 60 ton. Stenblocket skulle användas till att hugga en minnesskulptur till nationalpoeten Jahnis Rainis (1865-1929) grav. Att bryta ett så stort stenblock helt och transportera det från Vemo till Riga krävde en hel del besvär och specialarrangemang.

 

En annan stor internationell beställning gjordes under andra världskriget. År 1940 beställdes 20 ton färdighuggna stenblock av noggrant specifierade mått av den nationalsocialistiska regimen i Tyskland. Blocken skulle användas till att bygga ett stadium i Nürnberg, ett segermonument som ritats av Hitlers hovarkitekt Albert Speer. Blocken, som lokalt benämndes för ”Hitlers stenar”, krävde så mycket arbetskraft att många stenhuggare kallades tillbaka från fronten för att arbeta på beställningen. Tyskarna övervakade arbetet noggrant och gjorde frekventa inspektioner – ännu så sent som 1944, då en seger inte såg alls så sannolik ut.

 

Hitlers stenar hann aldrig bli levererade till Tyskland före tredje rikets fall, däremot erhölls full beltaning för dem. I stället deklarerades stenarna efter kriget som Sovjetunionens egendom och alla 20 ton forslades till Moskva för användning till bl.a. tunnelbanestationer. På Stenarbetsmuseet finns en exakt kopia av en ”Hitlers sten”.

 


Den röda Vemograniten användes givetvis också till konst och skulptur inom landet. Här bör man nämna Vemobildhuggaren Jussi Vikainen (1907-1992), som framför allt är känd för sina monumentala skulpturer och minnesmärken. På Stenarbetsmuseet finns gipsmodeller till vissa av Vikainens verk, bland annat ”Frigjord ur blocket” – ett minnesmärke för alla namnlösa arbetares flit. Man får även bekanta sig med hur ett bildmotiv överförs från gipsmodell till sten.

 

Stenarbetsmuseet har i år erhållit understöd av Museiverket till att förnya sin grundutställning. Den förnyade utställningen kommer att följa med stenen fas för fas genom alla dess skeden av bearbetning. På museets nedre våning visas redskap man knappast hittar annanstans: en stensläde, en stenvåg som mäter upp till 4900 kilo, stensågar och slipverktyg. I den andra våningen presenteras stenhuggarna, deras liv och arbete samt intressanta skeenden från stenindustrins historia.

Text och bild: John Björkman 

 

Lähteitä / källor:


Erik Bergh. Jussi Vikainen. Varsinaissuomalainen kuvanveistäjä. Vehmaa 1987.
Väinö Perälä. Vehmaan historia. Turku 1951.
Vehmaan kivityömuseo. Vehmaan kotiseutuyhdistys 1981.
Uudenkaupungin Sanomat 14.10.1995Vakka-Suomen Sanomat 13.4. 1995

torstai 16. huhtikuuta 2015

Saa koskea!



Olen kerran jos toisenkin esitellyt Turun Museokeskuksen opetuskokoelman esineitä ja jopa asettanut niitä huoletta tositoimiin. Mitä kummaa se sellainen on, museoesineitähän ei saa koskea kuin puuvillahansikkaat kädessä!?

Vaarin housut? - Saa koskea!

Totta. Museokokoelmat sisältävät valikoituja todistuskappaleita nykyisestä ja menneestä. Niitä kootaan tuleville sukupolville nähtäviksi ja tutkittaviksi, onhan jälkeläisillämme oikeus saada itse tarkastella tätä konkreettista todistusaineistoa (niin kuin oikeudenistunnossa), ei vain katsoa kuvia tai lukea edeltäjiensä tulkintoja esineistä.

Kokoelmaan ottaminen on dramaattinen hetki esineen elämässä – kun sitä ennen on käytetty ja käsitelty ”normaaleissa kodinomaisissa oloissa”, kokoelmaesineenä sitä säilytetään valolta suojattuna, ilmankosteudeltaan ja lämpötilaltaan kullekin materiaalille ihanteellisissa olosuhteissa, sitä käsitellään mahdollisimman vähän, ja sen kuntoa ja olosuhteita valvovat asiantuntijat, konservaattorit. Kokoelman kartuttaminen harkitusti ja sen vastuullinen säilyttäminen ovat museon keskeisintä perustyötä, jolle muut tehtävät tutkimuksesta näyttelyihin, opetustoimintaan ja elämyksellisiin tapahtumiin perustuvat. Esinekokoelma on museon konkreettinen kivijalka!

Museovieras muistelee  nuorena oppimaansa.

Mutta vaikka esineestä samalla talletetaan sen valmistuksesta, merkityksestä ja käytöstä saadut tiedot, museoon siirtyvä esine irtoaa entisestä yhteydestään ja ajan mittaan käsitys sen menneestä, ”oikeasta elämästä” ohenee. Rukki vitriinissä ei ehkä kerro kävijälle mitään, esineeseen liitetty elävä kuva ja ääni valaisevat jo enemmän. Parhain ymmärrys kehruutyöstä syntyy kuitenkin vasta, kun saa itse opetella käden ja jalan yhteisen rytmin, jolla kuidut saadaan kiertymään juuri oikealla nopeudella ja kireydellä langaksi. Tällainen esineeseen liittyvä tietotaito voi säilyä vain tekemällä, tekijän käsissä.

Museoiden tehtävä on nykyisin myös aineettoman kulttuuriperinnön säilyttäminen. Jos esineiden mukana halutaan tallettaa niihin liittyvää kädentaitoa, tarvitaan esineitä, joita saa koskea ja käyttää. Se on selvää, että kulttuurihistorialliseen kokoelmaan otettua ja siis ”ikuisesti” säilytettäväksi luvattua esinettä ei voi tässä käyttää avuksi. Sellainen olisi suorastaan sopimusrikkomus esinettä, sen lahjoittajaa ja tulevia polvia kohtaan!

Opetuskokoelmaesine numero Op.1, lapio paimiolaiselta maatilalta

Tähän tehtävään voidaan koota rinnakkainen käyttökokoelma. Siihen kuuluva esine on museoesine sekin, mutta ei ensisijassa aineellisen olemuksensa, vaan aineettoman perintönsä säilyttäjä. Käyttökokoelmaan päätyvän esineen kohdalla on alusta asti selvää, että se voidaan loppuun palvelleena poistaa kokolemasta. Esineiden säilytysolosuhteillekaan ei aseteta samoja vaatimuksia kuin muille museoesineille, huolellinen varastointi kodinomaisissa oloissa riittää.

Oikeat otteet.

Vaikka aineettoman kulttuuriperinnön säilyttäminen tuntuu juuri nyt olevan museomaailmassa uusi asia, käyttökokoelmista ja saa koskea -esineistä on puhuttu ainakin 40 vuotta. Monen muun museon tavoin Turun museokeskus, silloin vielä Turun kaupungin historiallinen museo havahtui 1970-luvulla siihen, että museolaitoksen yhteiskunnallinen velvollisuus tiedonvälittäjänä ja opettajana asetti kokoelmat haasteelliseen tilanteeseen. Luotiin innolla lastentoimintaa ja laadittiin museolehtoreiden työnkuvia, mutta koska konkreettisina havainto- ja opetusvälineinä ei voitu käyttää kokoelmaesineitä, päätettiin vuonna 1985 perustaa kokonaan uusi kokoelma opetustarkoituksiin.

Museon matot puhtaaksi lapsityövoimalla.

Kun jo seuraavana vuonna syntyi myös uusi toimintayksikkö, Kuralan Kylämäen elävän historian kylä, sinne tulevat esinekokoelmat päätettiin koota osaksi tätä opetuskokoelmaa. Kuralan aikatasoksi oli valittu 1940-50-luku. Opetuskokoelman avulla ennen kaikkea lapsille luotiin mahdollisuus tutustua isovanhempiensa aikoinaan tekemiin töihin silloin kun nämä isovanhemmat vielä itse ovat niistä kertomassa ja museon esineillä konkreettisesti opettamassa -  parhaimmillaan perinteen haluttiin siirtyvän aitona tekijältä tekijälle. Jopa niin, että museo on vain foorumi perinteen siirtymiselle omaehtoisesti kävijöiden välillä, itse tarkkaileva ja oppiva eikä vain opettava taho. (Tunnustan, että tämä on  mielestäni uljainta mitä museo voi aineettoman kulttuurin säilyttämisen saralla tehdä.)


Vakavan perustehtävän lisäksi opetuskokoelma toimii tietenkin myös näyttelyiden aineksena siinä missä muutkin museoesineet. Kokoelman avulla voidaan luoda kaikkia aisteja puhuttelevia museointeriöörejä, joissa huonekaluilla saa istua, tai jossa hellassa palavan tulen tuoksu ja ääni tavoittavat muistisairaankin. Olen todistanut Kuralan Iso-Kohmon talossa, miten sisään astuva vieras sekunnin murto-osaksi siirtyy lapsuuteensa tuvan tuoksun ja ilmapiirin siivittämänä, ja miten vanhus liikuttuu saadessaan käteensä jonkun nuoruudestaan tutun esineen. (Tunnustan, että tämä on mielestäni sympaattisinta, mitä museo voi  tehdä.)

 

 *

Kuvat Turun museokeskus / Ania Padzik, Pekka Kujanpää, Arttu Ala-Jokimäki, Johanna Viitaharju
  

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Satavuotiasta seinälautaa





Eihän se mikään kumma asia ole, paljon vanhempaakin ulkolautaa löytyy rakennuksista pitkin Varsinais-Suomea. Halusin silti nyt - kun se eteeni sattui - antaa tämän kuvaparin todisteeksi siitä, että kyllä ihan maalaamaton lautapinta voi säilyä reippaan vuosisadan niinkin säille alttiissa paikassa kuin Luostarinmäen käsityöläismuseon ylimmän tontin pihassa länsituulten ja sateen käsiteltävinä.





Ylempi kuva on  suurennosote Hjalmar Renvallin vuonna 1912 ottamasta mustavalkokuvasta, alempi syksyltä 2014. En nyt ota kantaa siihen, miksi ja milloin pieni kehyksellinen lasiruutu on vaihdettu pelkkään lasiin – rakennuksen kannaltahan siinä on menty huonompaan suuntaan – vaan kehoitan vertaamaan naulojen ja oksankohtien sijaintia ja laudanrakojen leveyttä. Samat laudat siinä edelleen ovat, eikä sadan vuoden aikana ole tapahtunut suurta muutosta.

Seinälaudoitus on vuoden 1912 valokuvaa otettaessa ollut jo vanha. Tarkka ikä ei ole tiedossa, mutta rakennukset, joiden väliin seinä muodostaa eteisen ja eteiskomeron on tehty melko varmasti vuosien 1815 ja 1816 aikana. Vuoden 1828 rakennusjärjestyksen myötä kaikki rakentaminen ilman rakennuslupaa oli Turussa kiellettyä, joten koska eteisen rakentamisesta ei lupapapereita ole, sen pitäisi olla siis viimeistään vuodelta 1828. Mene ja tiedä sitten, ehkä tuollainen pikku lisäys on silti uskallettu tehdä luvattakin… 1800-luvun puolella uskon seinän kuitenkin rakennetuksi.

Hjalmar Renvallin vuonna 1912 ottama valokuva Luostarinmäen talon 183 portilta pihalle. Yllä mainittu osasuurennos on tästä kuvasta. Kuva kuuluu Turun museokeskuksen valokuvakokoelmiin.
Muutamat laudanraot ovat nyt jo niin leveitä, että toimenpiteitä tarvitaan, mutta edelleenkään laudoitusta ei tarvitse uusia.  Laudanrakojen päälle naulataan peiterimat, ja kukaties seuraava vertailuvalokuva voidaan ottaa vuonna 2114. 

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Under Kattan - Katedraalikoulun alla


Åbo museicentral utför arkeologiska undersökningar i anslutning till renoveringen av Katedralskolan i Åbo. På hösten grävde vi under sidobyggnaden längs Klostermellangatan. 
Några bloggtexter om den utgrävningen kan du hitta här på Varsinais-Suomen kulttuuriperintöblogi (på finska)


Nu jobbar vi i källarna under huvudbyggnaden. Du kan hitta oss på Instagram (Under Kattan, #kattan eller #stadsarkeologi). Meningen med Instagramkontot är att informera gymnasiets elever och personal om nya fynd, samt ge glimtar av arkeologernas jobb. Alla intresserade är naturligtvis välkomna att följa oss!

Turun museokeskus suorittaa arkeologisia tutkimuksia Katedraalikoulun peruskorjaukseen liittyen osoitteessa Vanha Suurotori 1. Viime syksynä kaivettiin paalutettavan Luostarin Välikadun varren siipirakennuksen alla, nyt on työskennellään päärakennuksen kellareissa. Projektia varten on perustettu koulun oppialaille ja opettajille suunnattu Instagram-tili Under Kattan, jossa kuvin ja ruotsinkielisin kuvatekstein kerrotaan kaivausten etenemisestä ja arkeologien työstä, mutta luonnollisesti kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita seuraamaan meitä. Esimerkiksi asiasanoilla #museokeskus tai #kattan kuvat löytyvät ilman palveluun kirjatumistakin. Suomeksi kaivauksien kulusta pyritään kertomaan tässä blogissa.

Keittiöön johtavan käytävän alla sijaitsevassa kellarista löytyi tiililattian jäännökset, jotka luultavasti ajoittuvat paloa 1827 edeltävään aikaan. Kuva Tanja Ratilainen.
Teksti ja kuvat: Tanja Ratilainen
Oikoluku: John Björkman
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...