Ysköspullo ja Porthanin kello

Mitä yhteistä on ysköspullolla 1900-luvun alusta ja Henrik Gabriel Porthanille kuuluneella taskukellolla 1700-luvun jälkipuolelta? Äkkiseltään vastaus vaikuttaa selkeältä: ellei oteta lukuun tiettyä muodon yhtäläisyyttä – molemmat ovat pieniä pyöreitä ja litteitä kiiltäväpintaisia esineitä – ja sitä, että molemmat kuuluvat nykyään Turun museokeskuksen kokoelmiin, ei näillä kahdella esineellä ole kerrassaan mitään yhteistä. 

Vai olisiko sittenkin? Itse törmäsin kumpaankin esineeseen pian sen jälkeen, kun olin vuoden 2017 alussa siirtynyt Turun yliopiston Suomen historian tutkijanpaikalta kokoelmatutkijaksi Turun museokeskukselle. Porthanin kello tuli vastaan etsiessäni museon kokoelmista Turussa 1700-luvulla valmistettuja taskukelloja, sen kun oli valmistanut turkulainen kelloseppä Jöran Gabriel Hagert vuosien 1762 ja 1772 välillä. Vaikka olin etsinyt kelloja, ajatukseni harhautui pohtimaan Porthania.

H.G. Porthanille kuulunut, turkulaisen Jöran Gabriel Hagertin vuosien 1762 ja 1772 välillä valmistama taskukello. Turun museokeskus, TMM1919

Porthanin nimi on tuttu kaikille Suomen historiaan perehtyneille niiden hänen tutkimustensa ja ajatustensa ansiosta, jotka kielellisen muodon ottaneina ja paperille painettuina ovat säilyneet meidän päiviimme asti. Näiden ajatusten johdosta hänet nostettiin esiin ”Suomen historian isänä”, kun myöhemmät tutkijapolvet ryhtyivät etsimään ja luomaan kansallisia merkkihenkilöitä (joista suurin osa tasa-arvon ja symmetrian ystävien suruksi on ollut juuri suurmiehiä). Menneisyyteen kohdistuvassa tutkimuksessaan Porthan monien muiden menneiden ja tulevien historiantutkijoiden tavoin itsekin asetti itsensä ajan ulkopuolelle ja tarkasteli sitä ikään kuin ylhäältä käsin. Samoin Porthanin töihin kohdistunut myöhempi tutkimus on ollut omiaan sijoittamaan hänen tutkijahahmonsa jonnekin ajallisuuden ja aineellisuuden tuolle puolen.

Porthanin kello kuitenkin palautti mieleeni toisenkin näkökulman tuohon myyttisiin mittasuhteisiin kohonneeseen tutkijahahmoon. Yliajallisella ajallisuuden tutkijalla on taustallaan aikaan ja aineeseen sidottu henkilö, mies nimeltä Henrik Gabriel Porthan, joka syntyi 8. marraskuuta 1739 Viitasaarella ja kuoli maaliskuun 16. päivänä 1804 Turussa. Hänellä oli paitsi palo tutkia mennyttä aikaa, myös tarve – ja kalliin hopeisen taskukellon avulla mahdollisuus – mitata omaa jokapäiväistä aikaansa. Tarkasteltavakseni näytti tarjoutuvan kaksi erilaista Porthania riippuen siitä, tutkailinko hänen tuotantoaan ja jälkimainettaan vai hänelle kuulunutta henkilökohtaista esinettä. Ristiriita kielen ja aineen piirtämien kuvien välillä näytti ylipääsemättömältä.
 

Porthan oli kuitenkin itse esimerkiksi vuonna 1781 kirjoittanut suomalaisia saarnoja käsittelevän väitöskirjan esipuheessa (käännös V. Tarkiaisen):

Suomen historia on niin köyhä kaikenlaisista muistomerkeistä, että miltei jokaista kirjainta, mikä menneinä vuosisatoina on lähtenyt maanmiestemme kädestä ja pelastunut kovasta kohtalosta, etsikööt ahneesti ne, jotka tahtovat koota meidän olojamme koskevan aineksen siinä mielessä, että se kenties voi olla avuksi tämän köyhyytemme vähentämisessä.

Kenties hän muistomerkeillä (monumentorum) tarkoitti vain tekstuaalista lähdeaineistoa eikä menneistä ajoista kertovia paikkoja, rakennuksia, raunioita ja esineitä. Silti on selvää, että ilman ainetta – paperia tai pergamenttia ja mustetta – eivät kielelliset muistomerkit olisi voineet säilyä nykypäiviin yhtään paremmin kuin rakennukset ilman niitä kiviä ja hirsiä, joista ne aikoinaan oli kasattu. Aivan yhtä ilmeistä on, että ilman kirjallista aineistoa yksittäisen rakennuksen tai esineen ilmaisuvoima on varsin rajallinen.

Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum, väitöskirja suomalaisista saarnoista, jälkimmäinen osa, 1781, Kansalliskirjasto

Samoin Porthanin oma kielellinen tuotanto on olemassa aineeseen sidottuna, painomusteen lumppupaperille säilömänä. Myös Porthanin taskukello tiedetään hänelle kuuluneeksi vain, koska museon kokoelmatietokannan teksti niin ilmoittaa, samalla kun kertoo, että kello on ostettu museon kokoelmiin 1890-luvulla Johan Martin Jakob af Tengströmin perillisiltä. af Tengström puolestaan oli Porthanin henkilökohtaisen ystävän, professori ja piispa, sittemmin arkkipiispa Jacob Tengströmin pojanpoika. Ilman kielen tietoa välittävää voimaa, ei mikään itse esineessä tätä kertoisi. Ajan mittaria ei mikään yhdistäisi menneen ajan tutkijaan.

Entä ysköspullo sitten? Ajallisuuden pohdinta tarjoaa minulle sopivan aasinsillan siirtyä tähän toiseen esineeseen. Monet ajan olemuksesta ja sen subjektiivisuudesta kiinnostuneet ovat ennemmin tai myöhemmin tavanneet ajautua Thomas Mannin Taikavuoren pariin. Itse tartuin kyseiseen teokseen vuonna 2017. Kuvaus Sveitsin vuoristossa sijaitsevasta, ikään kuin ajan tuolle puolen asettuneesta keuhkotautiparantolasta on mielenkiintoinen paitsi ajan olemukseen tarjoamiensa erilaisten näkökulmien, myös tarkan aineellisen ympäristön kuvauksensa vuoksi. Kertoja kuvailee kuvitteellisen parantolan rakennukset, sisustuksen ja esineistön erittäin yksityiskohtaisesti. Muun kuvailun yksityiskohtaisuuden vuoksi minua alkoi lukiessani vaivata eräs kohta (käännös Kai Kailan):

”Miesparka”, nainen sanoi. ”Piipittää pian viimeisillä rakkuloillaan. Nyt hänen täytyi taas mennä hakemaan apua Siniseltä Heikiltä” Rouva Stöhr lausui pilanimen ilman minkäänlaista tietoista vaikutuksen tavoittelua, itsepintaisen typerin ilmein, ja sen kuullessaan Hans Castorp samalla kertaa kauhistui ja tunsi halua nauraa.

Tämän jälkeen kertomus siirtyy eteenpäin ilman, että lukija saa tietää, mikä Sininen Heikki (Blauer Heinrich) oikeastaan on.

Ysköspullo, ”Sininen Heikki” 1900-luvun alusta. Turun museokeskus, TMM16130:8

Olin jo melkein ehtinyt unohtaa kyseisen kohdan, kun jonkin aikaa tämän jälkeen huomasin museon kokoelmiin kuuluvan pienen sinisen pullon. Pullon tiedot kertoivat, että kyseessä oli keuhkotautipotilaiden käyttämä ysköspullo. Hyvin nopeasti ymmärsin, että silmieni edessä oli Sininen Heikki itse. Nyt esineen tietoihin oli mahdollista yhdistää sekä sen saksalaisperäinen kutsumanimi että kaunokirjallisuuden välittämä kuva siitä inhimillisestä todellisuudesta, johon tuo pullo kuului. Jälleen olin joutunut tilanteeseen, jossa havaitsin kielellisen ja aineellisen todellisuuden vastavuoroisesti täydentävän toisiaan. Jälleen sain muistutuksen siitä, että ilman kielen apua esineet eivät voi kertoa juuri mitään. Jälleen päädyin näkemään sanojen onttouden ja merkityksettömyyden, kun aineellinen todellisuus ei ole osoittamassa niiden kuulijalle, mihin ne viittaavat.

Ysköspullon kotelo. Turun museokeskus, TMM18944:103

Vastaus kysymykseen ysköspullon ja Porthanin kellon yhteydestä on, että monien muiden sopiviin kirjallisiin lähteisiin yhdistettyjen esineiden tavoin ne ovat omiaan muistuttamaan kielen ja aineen vääjäämättömästä vuorovaikutussuhteesta. Kieltä ei voisi olla olemassa, ellei olisi aineellista todellisuutta, johon se viittaa ja johon sen korkeimmatkin abstraktiot pohjimmiltaan perustuvat. Aineellinen todellisuus olisi ihmiselle ontto, ellei kieli välittäisi siihen kiinnittyviä merkityksiä yksilöltä ja aikakaudelta toiselle. Tämä yhteys unohtuu valitettavan usein monelta kielellisiin rakennelmiin keskittyvältä historiantutkijalta siinä missä usealta esineiden aineellisuuteen syventyneeltä museotutkijalta. Siksi muistutus tuntuu yhä olevan tarpeellinen.

Lauri Viinikkala


Kirjoitus on julkaistu myös Lastuja Suomen historiasta -blogissa, https://blogit.utu.fi/suomenhistoria/yskospullo-ja-porthanin-kello/

Käsityötä ja lääketiedettä

Käsityö ja lääketiede saattaa kuulostaa erikoiselta sanaparilta. Tarkemmin ajateltuna sairaalamaailmasta löytyy lukuisia tilanteita, joissa tarvitaan tarkkaa ja huolellista kädentaitoa. Sairaanhoitajat valmistivat aiemmin muiden töidensä ohessa erilaisia paperisykeröitä, sideharsotaitoksia ja muita sellaisia pieniä hoito- ja apuvälineitä, jotka nykyisin tulevat valmiiksi tehtyinä sairaalaan. Hoitajan täytyi olla kätevä käsistään. Toisinaan myös potilaat saattoivat hoitojaksonsa aikana osallistua esimerkiksi sideharson rullaamiseen tai muihin pieniin valmistelutöihin. Kädentaitoja tietysti tarvitaan myös potilaan käsittelyssä. Erityisesti kirurgiseen hoitotyöhön kuuluu paljon käsillä suoritettavia toimenpiteitä kuten haavojen hoitoa. Hoitajan pitää tehdä työnsä kätevästi, aseptisesti ja potilaalle ylimääräistä kipua aiheuttamatta.

Hoitajien paperista valmistamia pesusykeröitä tyynyliinassa, joditikkuja kaarimaljassa ja makuuhaavojen ehkäisemiseen tarkoitettuja sideharsoon käärittyjä pumpulirenkaita.

Neulan ja langan käyttö on käsityötä, joka lääketieteestä tulee yleensä ensimmäisenä mieleen. Kirurgiseen työhön kuuluu olennaisesti ompeleiden tekeminen sekä muut tarkkuutta vaativat käden taidot. Sana kirurgi johtuu kreikan kielen käsityöläistä tarkoittavasta sanasta. Aiemmin kirurgisia toimenpiteitä tehneet välskärit saivatkin koulutuksensa muiden käsityöläisten tapaan mestarien oppipoikina. Välskäreitä toimi sairaaloissa vielä 1800-luvun alkuun asti, kunnes akateemisen koulutuksen saaneilla lääkäreillä alkoi olla riittävästi kirurgista koulutusta ja kokemusta.

Leikkaustoimenpide vuonna 1929. Kuva Turun Lasarettimuseo.

Onnistunut suonien ja liitosten ompelu sekä kudosten taitava käsittely mahdollistavat leikkauksen hyvän lopputuloksen. Aiemmin sairaaloissa oli käytössä teräksiset uudelleen käytettävät neulat, joihin ommellanka pujotettiin. Myöhemmin käyttöön tulivat erilaiset neulan ja langan yhdistelmät, joissa lanka on upotettu kiinni neulaan. Tämä kertakäyttöinen neula ja jäljelle jäänyt lanka hävitettiin toimenpiteen jälkeen. Neulankäytön apuna on voitu käyttää erilaisia neulankuljettimia, eli pihtimäisiä apuvälineitä, joiden päähän neula on kiinnitetty. Kuljettimen pitkä varsi on mahdollistanut neulan käyttämisen hankalillakin leikkausalueilla. Sisäelinten leikkauksissa ommellankana käytettiin aiemmin eläimen suolesta valmistettua steriiliä lankaa, joka liukeni elimistöön vähitellen. Esimerkiksi suurempiin lihaksiin sen sijaan käytettiin kudoksiin liukenematonta ommellankaa, kuten silkki-, pumpuli ja liinalankaa tai erilaisia tekokuituvalmisteita. Nämä langat piti poistaa myöhemmin leikkauksen jälkeen. Nykyisin ommellanka on useimmiten keinotekoista ja elimistöön liukenevaa. Ihon sulkuun voidaan käyttää sulamatonta lankaa tai metallihakasia, jotka poistetaan haavan parannuttua. Potilaan hyvinvoinnin kannalta myös ompeleiden ulkonäkö on tärkeää, etenkin jos leikkaushaava on näkyvässä paikassa. Sairaanhoitajien mukaan aiemmin ompeleiden perusteella on voitu päätellä, kuka kirurgeista on ollut leikkaamassa. Ompeleet olivat kuin kirurgin kirjoitusta, jonka käsialan saattoi tunnistaa.

Kuvistusta teoksesta "Leikkausosaston sairaanhoitajan käsikirja" vuodelta 1965.

Plagiointitapaus Turussa!

Museokeskuksen seuraavan vuosikirjan artikkelit tulevat käsittelemään kukin tavallaan kasveja kulttuurisena ilmiönä. Tämän sivutuotteena olen tutustunut taas vanhaan kiinnostuksen kohteeseeni Elias Til-Landzin  kuuluisimpaan teokseen, jota kävimme kollegani Kari Hintsalan kanssa Turun yliopiston kirjastossa selaamassa. No, kuuluisuus on suhteellista – vai oletteko tienneet, että Suomen ja samalla Ruotsin vanhin kasvikirja on kirjoitettu, kuvitettu ja painettu Turussa ja kertoo täkäläisestä kasvillisuudesta?

 Turun yliopiston kirjaston omistama kappale on kuulunut aiemmin mm C.A. Gottlundille ja kasvitieteilijä Edvard Wainiolle  

Ruotsalaissyntyinen Elias Til-Landz (1640-93) suoritti elämäntyönsä Turun Akatemian lääketieteen professorina. Kasvien lääkinnällisten ominaisuuksien tunteminen kuului tieteenalaan olennaisesti, ja tarmokas Tillandz julkaisi tämän vuoksi uraauurtavan Turun seudun kasvilistan. Häntä kunnioitetaan siis syystä nimellä ”Suomen kasvitieteen isä”. Kirja painettiin Akatemian omassa kirjapainossa. Sen ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1673 ja toinen, mm ruotsin- ja suomenkielisillä nimillä täydennetty painos 1683. Kirjassa lueteltiin viitisensataa luonnon- ja viljeltyä kasvia, jotka siis todistettavasti tuolloin kasvoivat tällä seudulla. Kirja onkin myös huomattava luonnontieteellinen ja paikallishistoriallinen dokumentti.

Vasta vuoden 1683 painos sisälsi latinan kielellä tietoja kasvien lääkekäytöstä, sekä kasvien suomen- ja ruotsinkieliset nimet.

Nykyihmiselle kasvilista ilman kuvia ei avaudu lajitunnistusoppaana, mutta näinhän oli asia myös 1600-luvulla. Toiseen painokseen Tillandz teettikin kuvitusliitteen nimeltä Icones novae. Siinä on esitetty puupiirroksina liki 160 Catalogus-listan kasveista. Kuvalaatat on todettu uskollisiksi jäljennöksiksi 1500-luvulla julkaistuista ulkomaisista kasvikirjoista. Siis plagiointia mitä karkeimmalla tavalla! Tänä päivänä media rummuttaisi ja keskustelusivuilla kiehuisi!

Kevätesikko, akileija ja mukulaleinikki Turun yliopiston kappaleessa Icones novae-nidettä. Osaan piirroksista on joku kirjan entinen omistajista kirjoittanut ruotsiksi huomioita kasvien lääkekäytöstä Alla piirosten esikuvat ulkomaisissa kasvikirjoissa - yhdennäköisyys on ilmeinen.

Mutta aikoinaan asiasta ei syntynyt hälyä. Kuvien kopiointi oli normaali menettely, kuvalaattoja myytiin kirjapainosta toiseen,  ja samoja kuvia käytettiin mitä erilaisimmissa painotuotteissa. Olihan  ajan yleinen ohjenuora tieteenkin suhteen nojata vanhoihin auktoriteetteihin. Turun Akatemian  ohjesäännössä määrättiin ”itse kutakin professoria varomaan esittämästä mitään uutta siinä tarkoituksessa, että hän siten näyttäisi tietävän enemmän kuin muut”.

Kuka kuvalaatat kaiversi? Loogisin vaihtoehto ja todennäköinen tekijä on Turun Akatemian kirjapainon palveluksessa juuri Iconeksen ilmestymisaikaan työskennellyt kaivertaja, paljasjalkainen turkulainen Daniel Medelplan. Daniel syntyi noin vuonna 1657 vaununtekijä Jonas Sveninpoika Medelplanin perheeseen ja sai oppinsa ilmeisesti turkulaisessa Gezeliuksen kirjapainossa. Turun Akatemia palkkasi hänet vuonna 1678 ja kymmenen työteliään vuoden ajan hän tuotti puupiirroksia sekä Akatemian että Gezeliuksen kirjapainoille. Parhaiten jälkimaailma muistaa Danielin kuitenkin ns Pälkäneen puuaapisesta, jonka hän kaiversi elämänsä ehtoolla erinäisten onnettomien vaiheiden jälkeen.

Tulitteko uteliaiksi? Voitte lukea lisää Eliaasta ja Danielista Kansallisbiografian lehdiltä tai sen verkkoversiosta. Sieltä selviää mm miksi Elias muutti alkuperäisen sukunimensä Tillander muotoon Til-Landz.

Helsingin yliopiston Catalogus- ja Icones-niteet sähköisessä muodossa Doria-tietokannassa (yllä oleva tekstiaukeama sieltä)

Anna Perälä: Tiedon ja taidon kuvat. Suomalaisten painotuotteiden puupiirrokset ja niiden tekijät. Jyväskylä 2003

Eva Ruoff: Vanhoja suomalaisia puutarhoja. Keuruu 2011

Lilli Skepparnabb: Elias Tillandz’ växtbilder och växtnamn. Lovisa 1961 (yllä olevat mustavalkoiset kuvat tästä teoksesta)

K. Wein: Elias Tillandz*s ’Catalogus plantarum’ (1683) im Lichte seiner Zeit erklärt und gewürdigt. Helsinki 1930