Muinaista maisemaa Paimionjokilaaksossa, osa 2

Pronssikautisen maiseman tarkastelu on painottunut usein (ehkä liiankin yksipuolisesti) hautaröykkiöiden sijaintien tarkasteluun. Noin 1500 ennen ajanlaskua omaksuttiin Länsi-Suomen rannikkoalueella uusi hautaustapa, jossa vainajat haudattiin kivistä koottuihin röykkiöihin. Kivikaudella vainajat oli haudattu maan alle, joten paitsi että uusi hautaustapa kuvastaa merkittäviä muutoksia sekä uskonnollisissa että yhteiskunnallisissa käsityksissä, olivat hautaröykkiöt myös kokonaan uusi, maastossa selvästi erottuva maisemallinen elementti. Eteläisessä Suomessa ne olivatkin ensimmäisiä ihmisen tekemiä monumentaalirakennelmia.

"Pronssikautista maisemaa" Nauvon Ernholmsbergetillä. Kuva Paula Saarento.

Pronssikautiset hautaröykkiöt sijaitsevat tyypillisesti korkeilla kallioilla, lähellä silloista merta ja aurinkoa, näköalapaikoilla eli ne sijoitettiin peruskalliolle, taivaan ja auringon alle. Sijainniltaan hautaröykkiöt ovat hyvin rannikkosidonnaisia, ja pronssikautista kulttuurimaisemaa onkin usein verrattu nykyiseen Turunmaan saariston maisemaan. 

Kuvateksti:  Rantaviiva 20 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella eli tilanne kivi-/pronssikauden vaihteessa, nin 200 eKr. Violetit pallukat ovat pronssikautisia hautaröykkiöitä. Karttapohjana käytetty Maanmittauslaitoksen aineistoa.

Kuten kartasta voidaan havaita on maata kivikauden tilanteeseen verrattuna paljastunut taas lisää. Erityinen hautarauniokeskittymä on Piikkiön ja Paimion rajalla, ja toinen Patajoenlaaksossa. Röykkiöt on sijoitettu silloisten kulkuväylien, kuten salmien ja lahtien reunamille. Ohikulkeville merenkävijöille kallioilla sijaitsevat kiviröykkiöt ovat saattaneet olla maa- ja purjehdusmerkkejä, jotka ovat kertoneet niitä ympäröivät maat tietyn talon tai suvun hallitsemiksi. Toisaalta yhtä tärkeää on voinut olla myös ympäristön ja ympäröivän maiseman havainnointi hautaröykkiöltä käsin. 

Oivan esimerkin hautaröykkiöiden näkyvyydestä maisemassa sain keväällä ajaessani autolla 110-tietä Piikkiön Makarlan kohdalla, jossa Yli-Katarin pronssikautisen hautaröykkiön ympäristössä oli tehty hakkuut. Ja kuinka ollakaan ihan oikeasti Yli-Katarin hautaröykkiö näkyi hienosti 110-tielle, siis muinaiselle merenlahdelle! Eli tässä oli hauska todiste siitä, että hautaröykkiöt ovat ihan oikeasti näkyneet silloiselle merelle, eikä nyt siis tarvinnut mennä edes nykysaaristoon tätä toteamaan.

Kuvateksti: Piikkiön Yli-Katarin hautaröykkiö kuvattuna 110-tieltä.

Siirryttäessä pronssikaudelta rautakaudelle toimeentulo pohjautui jo pitkälti agraarielinkeinoihin, maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Rautakauden alussa rantaviiva on ollut noin 10 metriä ja rautakauden lopulla noin 5 metriä korkeammalla nykyistä merenpintaa, muinaisen merenlahden koko ajan kutistuessa pienemmäksi ja kapeammaksi. Paimionjokilaaksossa rautakautinen asutus keskittyi muinaisen merenlahden pohjukkaan, ja myös nykyisen Sauvon keskustan alueella on ollut rautakautinen asutuskeskittymä.

Rautakautinen asutus on Varsinais-Suomessa ollut kaikkinensa hyvin pitkälti jokilaaksoasutusta. Asutus on ryhmittynyt nauhamaisesti jokilaaksojen moreenirinteille. Syynä on todennäköisesti ollut se, että jokilaaksot ovat olleet ensinnäkin turvallisempia kuin avoimet rannikot. Toiseksi niin Paimionjokilaaksossa kuten useimmissa muissakin Varsinais-Suomen jokilaaksoissa, asutus ei levinnyt jokivartta pitkin kovinkaan ylös. Paimionjoella asutus pysähtyi Sukselan tienoille. Tärkein syy tälle lienee se, että asutus hakeutui maanviljelyn kannalta otollisemmille alueille eli kevyen saven ja eri hiekkamaalajien alueille, siis helposti muokattaville alueille. Alkeellisilla maanmuokkausvälineillä tärkeää oli myös peltojen kuivattavuus eli rinnesijainti. Mm. arkeologi Jukka Luoto on esittänyt, että raskaan saven alueet otettiin viljelyyn vasta keskiajalla, jolloin peltoja alettiin myös ojittaa.   

Kuvateksti: Rantaviiva 10 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella, tilanne rautakauden alussa. Karttapohjana käyetty Maanmittauslaitoksen aineistoa.

Kuvateksti: Paimion Nakolinnan linnavuori on kuvan keskellä oleva metsäinen mäkialue.

Teksti ja kuvat Kaisa Lehtonen 

Kivi- ja pronssikauden rantoja ja kivilatomuksia niillä

Suomen rannikkoseuduille ja saaristoon kuuluvasta erityisestä muinaisjäännöstyypistä, mataloista ja leveyteensä nähden pitkistä kivilatomuksista, tiedetään toistaiseksi vain niukalti. Näitä mataloita pitkiä kivilatomuksia on otettu kaivauskohteiksi vain harvoin. Muinaisjäännösinventoinnit ovat kuitenkin viime vuosinakin lisänneet tietoa niitten levinneisyydestä, ja viimeksi varmaankin Nauvossa. Ehkä tämän muinaisjäännöstyypin tutkimus antaa tulevaisuudessa todistuskappaleita täsmentämään asutushistorian varhaisimpia vaiheita.

Kun tarvitaan valmiiksi koottua tietoa joistakin tietyistä yksittäisistä arkeologisista kohteista, sitä usein etsitään kuntaa tai muuta pientä aluetta koskevasta tuoreimmasta inventointikertomuksesta. Arkeologisen inventoinnin suorittajat ovat tehtävässään tarkastelleet kiinteitä muinaisjäännöksiä niitten sijaintipaikoilla ja hankkineet muutenkin niitä koskevia tietoja. Kaikesta on esitetty yhteenvetona inventointikertomus, jossa jokainen muinaisjäännös on esitelty erikseen. Inventointikertomusten sisältöä on yleensä mahdollista hyödyntää kaavoituksessa, paikallishistorian tutkimuksessa ja muitten tutkielmien teossa sekä matkailuelinkeinoon liittyvien paikallishistorian esittelyjen tuottamisessa.

Muinaisjäännösinventoinnin tekeminen voidaan ehkä nähdä rutiininomaisena, ainakin jos sitä verrataan arkeologian tutkijoitten toimintaan. Inventoijat kuitenkin kiertäessään kokoavat jatkuvasti täydentyviä havaintoja erilaisista muinaisjäännösten tyypeistä ja saavat samalla valmiuksia muodostaa itsenäisesti yleisnäkemyksiä niistä ja niihin liittyvistä asioista. Inventoimasta palattua sopineekin hieman esittää omia kypsyneitä ja kypsyviä yleistyksiä, vaikkei niitä voida oikopäätä perustella huolellisesti valmistelluilla  järjestelmällisesti edenneen tutkimuksen tuloksilla.

Tässä olen koonnut joitakin pohdintojani, jotka ovat lähteneet liikkeelle muutamilla rannikko- ja saaristopaikkakunnilla suorittamissani inventoinneissa. Päällimmäisinä siinä ovat vaikutelmat tuoreesta inventoinnista Paraisten Nauvon Storlandetin ja Lillandetin saarilla. Se inventointi toteutui syksyllä 2014, ja kuuluu yhdessä vanhan rakennuskannan inventoimisen ja maisemahistoriaan liittyvän selvitystyön kanssa useitten osakkaina olleitten tahojen yhteiseen projektiin. Projektin nimenä on ”Menestyvä Parainen – kulttuuriympäristötietoa kaikille”. 

Nauvo kuuluu niihin seutuihin, joilla vanhastaan tiedetään olevan siellä täällä kivistä kasattuja maastossa selvästi erottuvia esihistoriallisia hautaraunioita eli hautaröykkiöitä. Tavallisesti hautaröykkiöitten pohjan muoto on pyöreä tai soikea, ja röykkiöitten päällyspinta on kupera, lukuunottamatta niissä usein olevia vanhoja aarteenetsijöitten kaivamia kraaterimaisia kuoppia. Nauvossa on yleisinä myös toisenlaisia kivisiä muinaisjäännöksiä, sellaisia, joissa kiviä on ladottu vain yhteen tai muutamaan kerrokseen pitkin avokalliota tai maan pintaa. Niitten yhteydessä latomuksesta puhuminen on hyvin kuvaavaa. Matalat latomukset ovat usein selvästi muodoltaan pitkänomaisia. Niissä pituus on useinkin yli kolminkertainen verrattuna leveyteen. Toisinaan matalien pitkien latomusten sisällä tai päässä tai molemmissa päissä voi olla järeä kivenlohkare tai muutaman lohkareen ryhmä, joka korkeutensa puolesta erottuu muutoin latteasta kivilatomuksesta. 

Kuva 1. Matala pitkä latomus Nauvon Finbyn Taslotissa. Järeimmät kivet ovat siinä toisessa päädyssä. Kuvassa etualalla kalliolla lappeellaan oleva pitkä kivi ja muutama sen vieressä näyttävät ulkonevan muusta latomuksesta, ja kukaties ne ovatkin latomuksen rakentajien tarkoituksella muodostama uloke.

Kuva 2. Edellisen kuvan esittämä Taslotin latomus sivulta.

Matalia pitkiä latomuksia esiintyy useillakin paikkakunnilla, mutta erityisen laaja niitten esiintymisalue Suomessa ei kuitenkaan ole. Niitten levintä on selvästi saaristoon ja rannikolle keskittyvä. Tähän lajiin kuuluvia muinaisjäännöksiä on Lounais-Uudenmaan osalta luonnehtinut Henrik Jansson artikkelissaan ”Burials at the End of Land – Maritime Burial Cairns And the Land-use History of South-Western Uusimaa”. Hän on käyttänyt niitten ryhmästä siinä nimitystä elongated stone settings. Siihen ryhmään kuuluviksi hän on lukenut latomuksia, joitten pituus on suhteessa leveyteen vähintään kaksinkertainen. Niille latomuksille on ominaista matala tasainen poikkileikkaus. Niitten pitkät sivut ovat aina suorat ja yhdensuuntaiset; lyhyet sivut voivat olla suorat ja kohtisuorassa pitkiin sivuihin nähden, tai lyhyet sivut voivat olla kaarevatkin, niin että latomus on silloin päistään pyöristyvän näköinen. Päällekkäisiä kivikerroksia matalassa latomuksessa on enimmäkseen vain yhdestä kolmeen. Henrik Janssonin tarkastelemat matalat pitkät latomukset sijaitsevat hänen mukaansa aina kallion tasaisella laella tai kohoumalla, ja useimmiten sijaintipaikka on lähellä viistoa kallionrinnettä. Melkein aina sijaintipaikka on avautuvan meren äärellä. Useimmat matalista pitkistä latomuksista on myös rakennettu kalliopinnan syvennysten päällitse. Näitten latomusten sijaintikohta on nyt aina vähintään 15 metriä nykyisen meren pinnan yläpuolella, useimmiten kuitenkin 20 metriä meren pintaa ylempänä.

Matalien pitkien latomusten käyttötarkoituksesta ei osata paljon sanoa; niitten ajoitus kuitenkin on hieman selvempi. Ainakin yksi rannikon matalista pitkistä latomuksista on tutkittu kaivauksin, Raaseporissa sijaitseva Björkholmen 1 -niminen muinaisjäännös. Siitä löytöinä saadut neljä piinuolenkärkeä on voitu ajoittaa myöhäisneoliittiseen kauteen (n. 2300–1500 e.a.a.) tai varhaiseen pronssikauteen (1500–1100 e.a.a.). Björkholmen 1:stä oli saatu löytöinä myös kiviteräaineksena käytettyä kvartsia, kaikkiaan jopa 112 kvartsilöytöä: esineitä, iskoksia, ytimiä ja raaka-ainetta. Paikalla on otaksuttu toistuvasti käydyn, ja sillä on saattanut olla yhteyttä kuolleitten muistamiseen liittyneisiin rituaaleihin. Björkholm 1:n latomuksesta ei kuitenkaan ollut löytynyt selvää viitettä hautaukseen.

Kuva 3. Matala pitkä latomus Nauvon Hangslaxissa. Latomuksen molemmissa päissä näyttää olevan sisuksen kivitäytettä selvästi järeämpiä kiviä. Eteläinen pää on kuvan keskellä näkyvien pienten mäntyjen takana.

Nauvossa ja sen lähiseuduilla matalat pitkät latomukset ovat muinaisjäännöskannassa hyvinkin näkyvä ilmiö; niitä tunnetaan 17 varmempaa ja kaksi epävarmaa. Määrä on suunnilleen kolmasosa Nauvon Storlandetin ja Lillandetin saarten kaikista esihistoriallisiksi muinaisjäännöksiksi katsottavista kohteista. Ehkäpä missään muualla ei ole vastaavan kokoisella alueella matalia pitkiä latomuksia suhteessa maapinta-alaan tai muinaisjäännösten yhteismäärään niin yleisinä kuin Nauvon kahdella pääsaarella. Ehkä näitä latomuksia on seudulla vieläkin enemmän kuin nyt tunnetaan, siitä päätellen, että niitä on kuluvana vuonnakin löytynyt lisää. Ensinnäkin Nauvossa ja lähikunnissa voimalinjalle aiottua aluetta inventoinut Tapani Rostedt löysi esihistoriallisia muinaisjäännöksiä, joista yhden tässä tarkasteltavalta Nauvon pääsaarten alueelta, ja se kohde on matala pitkä latomus Lillandetin Käldingessä (liitekuva alla).

 

Kuva 4. Matalassa pitkänomaisessa latomuksessa Nauvon Käldingessä on keskellä pikkukivikon päällä oleva metrin läpimittainen melko pyöreä kivenjärkäle.

Inventoidessani löysin joitakin Lillandetin pohjoisosan alueita tarkastaessani mataloita pitkiä latomuksia syksyllä 2014 neljä. Uusien havaintojen kertyminen tuskin loppuu näihin tämän vuoden löytöihin.

Uudenmaan lounaisosien mataloille pitkille latomuksille määritellyt tuntomerkit soveltuvat myös Nauvon pääsaarilla vastaaviin latomuksiin. Kuitenkin latomuksen sijoittaminen osittain kallionsyvennyksen päälle saattaa olla Turun saaristossa harvinaisempaa kuin idempänä. Sijaintikorkeus Storlandetilta ja Lillandetilta tunnetuilla mataloilla pitkillä latomuksilla on poikkeuksetta välillä 20–30 metriä merenpinnan yläpuolella. Rannikon maatumisen puolesta kaikki ne olisi voitu rakentaa vaikka noin vuoden 2000 e.a.a. tienoilla, mutta luultavasti ne rakennettiin paljon myöhemmin.

Mataloitten pitkien latomusten esiintymisalueen itäisin ulottuvuus ei taida olla tiedossa. Sen selvittäminen vaatisi ehkä erityistä tutkimusta. Sellaista ei taida olla tehty. Näitä latomuksia on Varsinais-Suomessa Nauvon lisäksi ainakin myös Paraisten itäisemmissä osissa ja Kemiönsaarella.

Rymättyläkin kuuluu pitkänomaisten kivirakenteitten alueeseen. Siellä kuitenkin niistä osa muistuttaa suuremman korkeutensa puolesta suuria hautaraunioita. Ehkä korkeammat pitkäröykkiöt ja matalat pitkät latomukset eivät ole yhden ja saman muinaisjäännöstyypin muunnelmia, vaan kuuluvat kahteen eri muinaisjäännöstyyppiin.

Kuva 5. Rymättylän Aaslaluodolla Hylkeenperän lahden rannalla on ryhmässä viisi pitkäröykkiötä. Tässä etualalla on niistä yksi 16,7 metriä pitkä ja noin 4,5–4,9 metriä leveä röykkiö, jonka korkeus on osapuilleen 0,7 metrin vaiheilla. Takana oikealla näkyy vieressä olevan toisen pitkäröykkiön kylkeä.

Pohjoisempaakin tunnetaan rannikkoseuduilta pitkäröykkiöitä harvinaisina kivirakenteitten muotoina. Rannikon pitkäröykkiöistä ovat ainakin sijaintinsa puolesta jo kaukana lapinraunioiksi kutsutut Järvi-Suomen esihistorialliset hautaröykkiöt. Lapinraunioissakin on ilmoitettu olevan pyöreämpien ohella myös pitkänomaisia.

Ilmansuuntiin nähden matalien pitkien latomusten suuntaus Nauvossa vaihtelee. Ilmansuunnalla ei varmastikaan ole ollut niitten kokoamisessa merkitystä. 

Tila ei tässä salli pitempiä vertailuja pronssi- ja rautakautisten laivalatomusten ja matalien pitkien latomusten välillä. Laivalatomuksia, laivan muotoa kuvastavia suurikokoisia kiviasetelmia, esiintyy useissa Itämeren alueen maissa, ja niitä on muun muassa Ahvenanmaalla, ja joitakin laivalatomuksiksi arveltuja tai katsottuja kivirakenteita on myös Manner-Suomen rannikkoseuduilla. Mikään nyt tiedossa oleva seikka ei näytä yhdistävän mataloita pitkiä latomuksia laivalatomuksiin. Näitten muinaisjäännöstyyppien ulkoisista yhtäläisyyksistä ehkä silmiinpistävin on se, että molempiin kuuluu päitten korottamista. Laivalatomusten korkeitten päätekivien on sanottu pyrkineen kuvaamaan vedessä kelluvan aluksen keulan ja perän kaartumista. Matalissa pitkissä latomuksissa molempien päitten korottamista isoilla lohkareilla kuitenkin on vain harvoin, ja sillä rakenneominaisuudella voi niitten yhteydessä olla jokin erityinen tarkoitus tai viesti, mutta lienee mahdotonta selvittää, mikä.

Nauvossa ja Kemiönsaarella mataloita pitkänomaisia latomuksia on kahden tai useammankin ryhmissä, mutta useimmat sijaitsevat yksinäisinä. Nauvon Rockasin tilan maalla niitä ja hautaraunioita on tiiviinä ryhmänä tasaisella mäen päällyksellä. Västanfjärdin Sirnäsissä on hieman samantapainen ryhmä, mutta siinä hautarauniot ovat selvästi alempana maastossa kuin latomukset.

Kuva 6.

Päihin ja keskellekin asetettujen järeitten kivien lisäksi mataliin pitkiin latomuksiin näyttää liittyvän joskus muitakin erityisiä yksityiskohtia, jotka vaikuttavat olleen erikseen harkittuja ja toteutettuja. Edellä mainittu kivien latominen kallionsyvennyksen ylitse on yksi ominaisuus, joka näyttää toistuvan, vaikkakin ehkä harvinaisena, joissakin Varsinais-Suomen latomuksissa. Ehkä siihen ilmiöön liittyvät myös kaksi sellaista latomusta Lillandetilla, jotka näyttävät kumpikin jatkuvan toisesta päästään kallionhalkeamassa olevana kivitäytteenä.

Kuva 7. Nauvon Rockasin tilan maalla olevan matalan pitkän latomuksen järeitä päätykiviä lähikuvassa.

Ehkä matalien pitkien latomusten muinaisjäännöstyypillä voi tulevaisuudessa kokonaisuutena olla merkitystä myös asutuksen varhaisimman kehityksen selvittämisessä. Mahdollisuus käyttää niitä ajoituksen apuna on herättänyt huomiota jo vuosikymmeniä sitten: Nils Cleve on pohdiskellut artikkelissaan vuonna 1942 ilmestyneessä paikallishistoriateoksessa, että pitkänomaisista röykkiöistä vanhimpia olisivat ne, joissa leveys on vain noin 1/4 tai 1/3 pituudesta. Tutkimatta paljolti on, voitaisiinko yksittäisistä latomuksista saada niitä tutkittaessa ajoittavia löytöjä tai sellaisinaan kulttuurihistoriallisesti merkittäviä havaintoja. Jo yksin Björkholmen 1:n röykkiön runsas löytömäärä tehnee perustelluksi otaksuman, että muittenkin latomusten alla saattaisi olla merkkejä ihmistyöstä.

Teksti, valokuvat ja piirrokset:

Esa Laukkanen