torstai 25. syyskuuta 2014

Ilmaista ateriaa etsimässä



Ilmaista ja ennen kaikkea ekologista kasvisateriaa ilman minkäänlaista hiilijalanjälkeä etsivät opastetun villivihannesretken osanottajat eräänä elokuun päivänä Kuralan Kylämäessä. Kyseessä oli Muinaistekniikan päivien ohjelmaan kuulunut villivihannesretki, jota veti aiheesta omakohtaisen vankan kokemuksen omaava Ossi Kakko.  Liityin joukon jatkoksi katsoakseni tuttua maisemaa uudesta näkökulmasta. Kulkeminen Kylämäen etelälaitumen kulmalta Jaaninojalle vei aikaa yli kolme tuntia, mistä voi päätellä, että kulttuurinseuralaiskasveilla rikastuneessa kylämiljöössä lautaselle kyllä riittää villivihannes- ja luonnonviljatarjokkaita. 


Jos retken tuloksena olisi todella pitänyt koota ateria, sen menu voisi olla vaikkapa seuraava:


Alkuruoaksi salaatti niitetyiltä ja laidunnetuilta nurmilta, joista koko kesän voi koota uusia nuoria  lehtivihanneksia: voikukan, piharatamon, valkopeipin, koiranputken ja vuohenputken nuoria lehtiä ryyditettynä siankärsämön ja litulaukan mausteisilla pieneksi silputuilla lehdillä. Muhevalta kasvupaikalta opas yhytti myös komean kaalivalvatin, jonka lehdet ja kuoritut varret voi pilkkoa salaattiin, ellei halua natustella niitä heti - ne kun ovat maultaan villivihannesten aatelia. 


 
Kaalivalvatti vanhan navetan kupeella.
 

Kukkivaa valkopeippiä ja sen edessä pyöreitä litulaukan lehtiä iso-Rasin makasiinin seinustalla.

Omaan tottumattomaan suuhuni kaalivalvatti tosin maistui kitkeränpuoleiselta salaatilta. Oppaan mukaan valvatti saattaa olla jo ennen kaaleja viljelty muinainen vihannes. Tässä kohtaa hän muistutti mieliimme myös kaali-sanan etymologian; se kun on alkujaan merkinnyt kaikkia lehtivihanneksena käytettyjä kasveja. (Mikä puolestaan selittää ”kaalimaiden” yleisyyden vanhimmissa kyläkartoissa – ei niissä suinkaan pelkkää kaalia viljelty, vaan kaikkea syötävää vihreää!)


Opas kertoi tehneensä salaatinkastiketta piharatamon siemenistä, joilla on  kasteltuina sama ominaisuus kuin pellavansiemenilläkin:  niiden ympärille muodostuu ”limaa”, ja siemenet voi siis hieroa tahdakseksi. Kastikeen voisi  maustaa vaikkapa luonnonvaraisella rantamintulla,
joka on tässä kohden oma heittoni, sillä minttuun emme retkellämme törmänneet. 
 
Pääruoaksi voitaisiin – jos nykymenetelmät sallitaan – wokata tai muinaisemmin elettäessä hauduttaa suuriin lehtiin käärittynä ja maahan nuotion viereen kaivettuna monenlaisia  juureksia. Soratantereelta kattotiilivaraston vierestä oppaamme kaivoi esiin seittitakiaisen juuren. 


Seititakiainen on kaivettu maasta.



Ravinteikkaammassa paikassa se olisi kasvanut paljon kookkaammaksi, ja viljeltynä takiaisen juuri saattaa kuulemma kasvaa ranteen paksuiseksi ja metriseksi! Siitäpä riittäisi useampaankin ateriaan! Silloin on varmaankin kyse isotakiaisesta, jonka viljelymuotoa japanilaiset kasvattavat nimellä gobo. Tuskin on muuten sattuma, että eräs Suomen varhaisimmin dokumentoiduista isotakiaiskasvustoista löytyy Kuusiston piispanlinnan raunioilta. Voisiko se olla keskiajan perua? Nauttiko piispan pöytäseurue  muhevia takiaisenjuuria vai viljeltiinkö sitä lääkinnällisten ominaisuuksiensa vuoksi?


Takiaisten lisäksi reitin varrelta bongatut piikkiohdakkeen ja villin palsternakan juuret olisivat  kelvanneet pääaterian aineksiksi. ja kas kummaa, myös palsternakalla on vanhastaan tunnettu esiintymisalue Kuusiston linnan raunioilla. Palsternakan ravintoarvo onkin erinomainen, ja se on siis ollut oivaa paastoajan ruokaa.

Tunnettu arkeofyytti sikoangervo ei sen sijaan saanut opasta innostumaan; sen juurimukulat ovatkin edellä mainittuihin juureksiin nähden todellakin pieniä. Maku on kuitenkin vahva ja omintakeinen (sanoisin: parfymoitu), joten kenties sillä on ollut tehtävänsä vaikka keiton maustajana.


Matkan varrelta laitumelta tavattiin myös yleinen kulttuurinseuralainen pukinparta. Se on kuulemma tuotu meille nelisensataa vuotta sitten syötäväksi juurekseksi. Sen syrjäytti sittemmin sukulainen kaurajuuri, ja kaurajuuren puolestaan samoin sukulainen mustajuuri, jota nykypuutarhoissakin viljellään. Seuraannosta voi päätellä, että uusi tulokas on päihittänyt maukkaudessa ja koossa edeltäjänsä, mutta kyllä keitettyä pukiparranjuurta edelleen kehutaan herkulliseksi.
 
Syötäväksi kerättävien juurten suhteen pätee sääntö, että vain kukkavarrettomien yksilöiden juuret kannattaa kerätä.  Juurihan on kasvin keräämä ravintovarasto, jonka se aikoo käyttää seuraavana kasvukautena kukkiakseen ja tuottaakseen siementä. Kukkavarren työntänyt yksilö on jo käyttänyt ravintovaraston, ja sen juuri on siksi karvas ja kuivakka. 


Kylämäen etelälaitumen komeat katajat.

Pääruoka vaatii palan painikkeeksi juomaa, ja vettä juhlavampi vaihtoehto on ajan kanssa oleentunut katajanmarjajuoma. Se valmistetaan yksinkertaisesti keräämällä katajan kypsiä sinisiä ”marjoja” (jotka tarkkaan ottaen eli kasvitieteellisesti ovat käpyjä) ja kaatamalle päälle astiaan tilavuusmitaltaan saman verran vettä. Marjan pinnalla on ilmeisesti luontaista hiivaa, ja mitä kauemmin juoman antaa seistä, sitä parempi lopputulos. En tarkoita tällä alkoholiprosentteja, sillä katajanmarjajuoma on humaltumistarkoitukseen melko laimeaa, ja marjoja pitäisi kerätä suuren litramäärän aikaansaamiseksi yhtä suuri litramäärä…


Juuresten seuraan höysteeksi kelpaavat osmankäämin juurakon kasvukärjet.  Noin 10 - 20 cm pätkä juurakon kärjestä maistuu nimittäin tuoreelta kurkulta, näin yhteisvoimin totesimme. Taaempana kärjestä vaakasuora juurakko muuttuu jauhoiseksi tärkkelykseksi ja maistuu siis samalta kuin perunajauhot. Lisää vihreää lautaselle saa kiehautetuista nuorista (tai vanhojen kasvien latvustoista kerätyistä pienistä) nokkosen, jauhosavikan ja kylämaltsan lehdistä. Maltsat ja savikat ovatkin viljellyn pinaatin edeltäjiä, joita tiedetään käytetyn c-vitamiinin lähteinä niin varhain keväällä kuin mahdollista melkein nykypäivään asti. 


Kylätien varrelle on kylväytynyt "savikkapelto".


Vielä nälkäisiski jääneille voi pää- ja jälkiruoan taitteessa tarjota siemenpuuron, ja maustaa sen  tärkeää kalsiumia sisältävillä ruusunmarjoilla. Oppaan arvion mukaan muinaisihmisen tärkeimpiä ”viljakasveja” ovat esihistoriassamme olleet savikat, maltsat ja hierakat, sekä heinäkasveista ahdekaura, mäkikaura ja juolavehnä. Niin pieniä kuin näiden siemenet ovatkin, isoista kasvustoista niitä on kohtuuvaivalla saanut kokoon talvivarastoa. Näitä lajeja on myös voitu tietoisesti suosia raivaamalla niille sopivia kasvupaikkoja aukeammiksi ja kylvääkin tällaisille aukioille. Viljely onkin paljon vanhempaa kuin sanalla nykyään ymmärtämämme peltoviljely – oppaan mukaan heinäkasvien siemeniä on kerätty ravinnoksi ainakin jo 30.000 vuotta sitten. 

Hierakan siemen on kypsynyt.


Kuten nykyviljat, myös luonnosta kerätyt ”muinaisviljat” pitää puida, eli varsinainen ravintopaketti saattaa esiin suojaavasta kuorestaan. Hierakoiden siemenet saa kuulemma kätevimmin  puitua levittämällä saalis sopivalle alustalle ja polttamalla ne nopeasti – kuori palaa pois ja siemen vieläpä paahtuu. Nokkosen ravinteikas  - ja huomatkaa, testosteronipitoinen, joten varokoot liiallista käyttöä ne, jotka eivät halua viiksiä!  - siemen korjataan vihreäkuorisena:  varret ripustetaan kuivumaan ja kuivat siemenet hierotaan kuoristaan irti siivilän läpi. Savikat, uusimpiin peltoviljelykasveihimme kuuluvan kvinoan sukulaiset tarjoavat  aterian lisäksi myös astianpesuaineen, sillä pienten mustien siementen suojuskuori sisältää saponiinia.



Puurosta voi paistaa leipää, mutta leipäjauhoja saa kerkeämmin koottua tammen terhoista. Enimmät parkkiaineet poistetaan niistä liottamalla. Tammenterhojauhoissa ei ole gluteiinia eikä siis minkäänlaista sitkoa pitämässä paistettua leipää koossa. Yksi oppaamme  hauskoimmista ja silmiä avaavimmista tiedonannoista olikin huomio, että tammi ja osmankäämi kasvavat usein luontaisesti lähekkäin. Muinaisihmiselle on ollut ihan itsestään tarjolla sopiva yhdistelmä leiväntekoon, sillä kun aiemmin mainitun osmankäämin juurakon  puhtaan tärkkelyksen sekoittaa tammenterhojauhoon, saa tulokseksi kelvolliset koossa pysyvän rieskan tarpeet. Huima havainto!


Jaaninojasta nostettu osmankäämin juurakko. Vaakasuoraan etenevät nuoret kärjet ovat sellaisenaan syötäviä "vihanneksia", vanhemmiten juurakko muuttuu silkaksi tärkkelykseksi.




Jälkiruokaa voi koota marjoista ja juoda niiden kera juolavehnän juuresta  keitettyä juomaa, eräänlaista teen ja ohuen keiton sekamuotoa. 

    *


Eräs retken osallistujista kysyi, mistä luonnonvaraisesta kasvista saisi hädän tullen nopeimmin energiaa.  Opas nosti esiin kaksi arvostettua ja kansanperinteen jossain määrin pyhinäkin pitämää puuta, tammen ja pihlajan, joiden terhojen ja marjojen puoleen hädänalaisen kannattaa kääntyä. Suorastaan runolliselta kuulosti arvio, että näiden lajien pyhyys on suoraan verrannollinen niiden kykyyn ylläpitää elämää pohjoisissa olosuhteissa.


Tammen ja pihlajan arvo nopeina energian antajina perustunee osittain siihen, että  hyvänä satovuonna ne tarjoavat syöjälle paljon jo valmiiksi samassa paikassa olevaa ravintoa.  Yritykset elää keräilytaloudessa pelkillä luonnonkasveilla kilpistyvät Suomen luonnossa nimittäin siihen, että aterian kokoaminen vaatii laajalla alueella liikkumista tuntikausien ajan, mikä pahimmassa tapauksessa kuluttaa enemmän kehon energiaa kuin mitä kerätyllä ravinnolla voidaan saada. - Aivan, siksi ainakaan pohjoisilla leveysasteilla elävä muinaisihminen ei ollut kasvissyöjä, ja siksi meidän kehomme edelleenkin himoavat nopeita energianlähteitä eli rasvaa ja sokeria.

                                                                                                            

*



Vaikka Ossi Kakko ei omien sanojensa mukaan olekaan erityisen perehtynyt kasvien lääkinnälliseen käyttöön, vaan nimenomaan ravintokasveihin, yrttitietouttakin löytyi asiasta kiinnostuneille retkeläisille aina kysyttäessä. Olen tuohon tekstiini sirotellut vain osan retken tiedollisesta annista.  Luonnonkasvien lääkinnällisestä käytöstä välitän tässä tiedoksi vain sen tärkeän viisauden, että mitään yrttiä ei kannata käyttää päivittäin kahta viikkoa pidempää ajanjaksoa kerrallaan. Vaaroja ovat allergisoituminen ja munuaisten kuormittuminen.


Kuvasta voi bongata monta ravintokasvia: hevonhierakka, koiranputki, takiainen, palsternakka, nokkonen.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Kuralan Kylämäkeen uudet esihistoria -opastaulut




Kuralan Kylämäessä julkistettiin Kylämäen perinteisten Syyspäivien yhteydessä 12.9.2014 uudet esihistoria –opastaulut. Taulujen julkistaminen ajoitettiin Euroopan kulttuuriympäristöpäivien yhteyteen syyskuun toiselle viikonlopulle, koska päivien tämänvuotisena teemana oli nimenomaan näkymätön kulttuuriperintö. Tällä teemalla haluttiin tuoda esille erityisesti sitä kulttuuriperintöä, joka ei välttämättä heti ensi vilkaisulla katsojalle avaudu, ja joka saattaa olla esimerkiksi piilossa maan alla.



Kahdessa opastaulussa kerrotaan Kylämäellä ja sen lähiympäristössä sijaitsevista muinaisjäännöksistä, alueen esihistoriasta sekä maiseman muutoksesta. Tauluista toinen keskittyy nimenomaan Kylämäen esihistoriaan, toinen lähiympäristön tärkeimpiin muinaisjäännöksiin. Näin Kylämäki liitetään ikään kuin osaksi Aurajokilaakson laajempaa rautakautista asutusta. Muinaisjäännökset muodostavatkin kulttuurimaiseman vanhimman kerrostuman; Aurajokilaakson nykyisen kulttuurimaiseman juuret voidaan jäljittää aina rautakaudelle asti.



Taulut sijaitsevat Kuralan Kylämäen kalmistoalueella, mäen itäosassa. Ne teetettiin Museoviraston myöntämällä muinaisjäännösten hoitotuella. Taulujen sisällön teki arkeologi Sari Mäntylä-Asplund ja taiton graafinen suunnittelija Johanna Marttila.


Tauluja pystyttämässä 11.9.2014 alueenhoitaja Kari Leino, tutkija Johanna Viitaharju,
Sadek Al-Khafajy ja Jari Heikkinen. Takana taulujen tekijä arkeologi Sari Mäntylä-Asplund.
Koska taulut pystytettiin muinaisjäännösalueelle, oli kaivutyö tehtävä arkeologin valvonnassa. 
Taulujen julkistamistilaisuus 12.9.2014. Taustalla tässä vaiheessa vielä peitettynä ollut taulu. 
Turun Museokeskuksen pitkäaikainen tutkija Anneli Sorvoja sai vastuullisen tehtävän taulujen paljastajana.
Toinen taulu pyrittiin sijoittamaan siten, että siitä avautuu näkymä Aurajokilaaksoon. 
"Taulutyöryhmä" vasemmalta lukien: Johanna Viitaharju, Satu Mikkonen-Hirvonen, Sari Mäntylä-Asplund, Kaisa Lehtonen ja Johanna Marttila.


Teksti Kaisa Lehtonen, kuvat Kaisa Lehtonen, Anneli Sorvoja, Johanna Viitaharju ja Satu Mikkonen-Hirvonen




maanantai 15. syyskuuta 2014

Marjanpoiminta, polttava ongelma




Ihmiskunta palaa yhä uudelleen ratkomaan polttavina kokemiaan ongelmia, eikö vain. Jos minulta kysyttäisiin, veikkaisin kieli poskessa, että keksijöiden lempilapsi kautta aikain on ollut kättä tehokkaampi marjanpoimuri.

Suurimman osan historiaansa lajimme on elänyt metsästäjä-keräilijänä, joten ties kuinka monta kertaa on ehtinyt ilmaantua yksilöitä, joita marjojen poiminta hitaasti yksitellen on suuresti tuskastuttanut. Ja koska ihmismieli on ollut sama jo ammoisina aikoina, kuvittelen tässä kohtaa nimenomaan jotain metsässä kykkivää turhautunutta miestä puuskahtamassa, että eikö tätä voisi tehdä jollain koneella?

No, todistaahan en sitä voi, mutta näen mielessäni kivikauden miehen virittämässä puusta tai
nahasta marjanpoimuria omaa kouraansa mallina pitäen. Jotain sen tapaista kuin muutama vuosi sitten ja aivan muita asioita selvitellessäni huomaamani keksintö Pellervo-lehdessä vuodelta 1917:





Sakeus Jussila ei kenties tiennyt - kuten en minäkään vielä hänen keksintöönsä törmätessäni - että jo vuosia aiemmin sai ostaa muotoilultaan kehittyneempiä, ”koppamallisia” marjanpoimureita, vieläpä aivan nykymarjastajankin silmiin tutun näköisiä:

 
Ilmoitus Vaasa-lehdessä 18.8.1910


Tähänkin tietoon törmäsin sattumalta, sanomalehtitietokannassa. Pidemmälle penkoessani totesin Snabbia mainostetun suomalaisissa sanomalehdissä jo syksystä 1909 lähtien. Täällä Turussa ”Snabb- marjannoukkimiskippoa” myi ainakin Maamiesten Kauppa Oy. Kyseessä on mitä ilmeisimmin ruotsalaisen keksijän Anders Wikstrandin kehittelemä ja patentoima malli. Suomessa sen patentti astui voimaan 24.11.1910. Tältä näyttää patenttiasiakirjan periaatepiirros...



... ja tältä keksijä itse, tunnettu myös Wibe-tikkaiden luojana:



Kun tähän asti pääsin, luulin polleana selvittäneeni marjanpoimurin koko historian. Ruotsissa keksitty noin 1909. Hui hai. Pikaiseksi tarkoitettu patenttitietokantojen lisäselailu tuottikin lisää tuloksia… ja lisää tuloksia. Jonkin aikaa viime talvena harrastin ilta-askarteluna marjanpoimurimetsästystä netissä! Niin sitä saattaa kuulkaa joskus hurahtaa, että menevät työt ja huvit sekaisin! 

Wikstrand ei ollutkaan lähtenyt poimuria keksiessään tyhjältä pöydältä. Hänen oivalluksiaan lienevät  monesta poimurimallista edelleen löytyvät marjojen ”takaisinvirtaamisen” estävä heiluriläppä, pyöristetty ja takaseinämäksi jatkuva pohja sekä ”kammanpiikkien” ulottaminen sen alueelle roskien pois pudottamiseksi, Todella erinomaisia parannuksia erääseen aiempaan malliin verrattuna ne olivatkin. Vuonna 1895 Wikstrandin maanmies F.G. Dahlstrand oli patentoinut koppamallisen, metallihampaisen poimurin.



Mutta kaikkien marjanpoimureiden kantaäiti ei tämäkään malli ollut, sillä patenttihakemuksessa viitataan aiempiin piikkihampaisiin poimureihin. Erilaiset poimurit olivat siis ilmeisesti aivan yleisiä jo 1800-1900-lukujen vaihteessa. Tästä todistavat mm pitkin 1900-luvun ensikymmentä sanomalehdissä julkaistut marjanpoimijoiden ohjeistukset. Tuohon aikaan kansaa näyttää ahkerasti patistetun marjametsään hankkimaan lisätuloa itselleen; kun Ruotsista ja Norjasta vietiin jo metsämarjoja ulkomaillekin, ei suomalaistenkaan sopinut antaa miljoonien mädätä metsiin. Syd-Österbotten –lehti julkaisi 1905 suoraan Norjasta lainatut marjanpoimintaohjeet, joissa poimurikin tulee mainittua: 























Syd-Österbotten 5.8.1905 ja Pohjois-Savo 29.7.1907


Poimurien ajankohtaisuudesta 1900-luvun alussa todistavat myös lehtiin asti päätyneet patentoimatta jätetyt keksinnöt, kuten alussa esitelty Sakeus Jussilan marjanpoimimislaitos, sekä muutamat muut:


Kansalainen 29.8.1908

Pellervo 1.7.1905


Yllä olevalla turkulaisen herra Enebergin keruupussilla varustetun mallin esikuva oli tekstin mukaan Ruotsissa, mutta kirjoittaja mainitsee myös, että ”jo ennen on meidänkin maassamme löytynyt tämänlaatuisia laitoksia” sekä suomalaisten että saamelaisten käytöstä. Ehkäpä ainakin tällaisia marjakouria.

Kuten alussa aprikoin, kouramallin voi kuvitella ikiaikaiseksi ja moneen kertaan keksityksi kädenjatkeeksi. Sen sijaan moni todiste näytti tässä vaiheessa iltapuhteiden poimuriseikkailujani viittaavan koppamallisen poimurin skandinaaviseen alkuperään.  Mutta niin mieluusti kuin olisinkin vetänyt kotiinpäin ja nähnyt marjanpoimurin pohjoismaisena keksintönä, saattaa fakta olla, että Pohjois-Amerikan ja Kanadan karpalosoilla kolunneet innovaattorit ehtivät edelle. Typerrytän nyt teidät pienellä valikoimalla patenttitietokannasta poimittuja amerikkalais- ja kanadalaiskehitelmiä aikajärjestyksessä (1890, 1895, 1908, 1912, 1916 ,1918, 1920, 1920,  1921,  1922,  1924, 1926):








Verkkoseinäinen koppamalli ylärivin keskellä on saanut patentin 18.6.1895, pari kuukautta ennen ruotsalaista Dahlstrandin poimuria. Sekä se että rivin ensimmäinen, vuoden 1890 varsin tekninen varrellinen karpalonpoimuri ovat patenttiasiakirjojen mukaan parannettuja versioita aiemmista...  tälläkin mantereella jää siis marjanpoimurin syntyhetki hämärän peittoon!

Kaikki eivät tietenkään rakennelleet poimureitaan patentointi mielessään, koostivatpa vain kukin tarpeensa ja taitojensa mukaisia laitteita. Jos haette esimerkiksi nettikauppa eBayn sivuilta haulla "berry picker", saatte todennäköisesti milloin tahansa tulokseksi sympaattisia käsin tehtyjä puisia ja metallisia marjastajan apuvälineitä.

Omatekoisia marjanpoimureita on päätynyt luonnollisesti myös museoihin. Tässä tuloksia  Digitaltmuseum-hausta Ruotsista, Norjasta sekä Suomesta, Finna- ja Suomen museot Online- tietokannoista.


Turun museokeskus


Turun museokeskukseen lahjoitettu poimuri (yllä) on kotitekoinen, vaikka turkulaisperheen isä sen valmiina ostikin. Isä oli sen itseoikeutettu käyttäjä perheen puolukkaretkillä Turun ympäristössä 1900-luvun puolivälissä.  Poimuri on hieno melkein-kopio Wikstrandin mallista, eikö!

Marjanpoimuri keksittiin pitkin 1900-lukua yhä uudestaan. Erään valtamerentakaisen bloggarin perintöpoimuri on on norjalainen "Rask" noin 1900-luvun puolivälistä. Ruotsalainen Veljekset Berglundin peltipoimuri lienee 1900-luvun tuote, ja samoin Ruotsissa kehitetty "Jonas"  mahdollisesti 1945 perustetun Ab Mekanoverkenin tuotantoa:


Turun museokeskuksen kokoelmat

Eikä oltu Suomessakaan toimettomia:

Kotiliesi no 14-15 1945 







Vasemmalla  Frans Sainion patentti vuodelta 1945, keskellä Hugo Niemisen kehitelmä vuodelta 1948 ja oikealla neuvostoliittolainen patentti 1980-luvulta.


Tekniikan maailma nro 6 1959


Kaikki lukuisat patentoinnit eivät tietenkään ole koskaan johtaneet esineen toteutumiseen. Suomessa teolliseen valmistukseen päätyivät ainakin hämeenlinnalaisen H. Sääjärven "Lintu"…
  
                       

… jyväskyläläisen Halonen & Kumpp. harmonitehtaan tuote "Haku"

…  ja laukaalaisen keksijän Aarne Puupposen vuonna 1950 patentoima "Rohmu", jonka hän kehitti kertomansa mukaan pärjätäkseen marjanpoiminnassa vaimolleen



Ote Puupposen patenntiasiakirjasta

Monelle yhä tuttua Viialan Viilan Marja-Maijaa valmistettiin ainakin 1960- ja 1970-luvuilla, ja tietääkseni se sai myös leveämpirunkoisen isoveljen nimeltä Marja-Matti.


Marja-Maija 1970-luvulta, Turun museokeskus


Testaustoiminnastaan kuuluisa Tekniikan Maailma -lehti on vuosikymmenten varrella tietenkin testannut myös marjanpoimureita. Vuonna 1974 testiin pääsivät vanerinen Rohmu, metalliset Lintu ja Marja-Maija sekä  Veijo Matilaisen valmistama Marja-Liisa, viimeksi mainittu muista poiketen  kouramallin  uudenaikainen muovinen versio.  Testin läpäisi parhaimmin suosituksin vanha kunnon Puupposen Rohmu. Lintu-malli hävisi sille käteen ikävältä tuntuneen metallikahvansa vuoksi. Ehkäpä testin seurauksena Lintua paranneltiinkin muovikahvalla; tämän tiedän siitä, että oma poimurini on muovikahvainen Lintu.


Tekniikan maailma nro 11 1974 

Kokonaan muovikauteen poimureissa siirryttiin ehkä vasta vuonna 1990 patentoidun ruotsalaismallin myötä:
 


Muutoin näyttää 1900-luvun lopun poimurikehittely keskittyneen poimijan kuviteltuun haluun välttää kumartelua. Näillä malleilla ei poiminta taida käydä käden käänteessä, vaan muuttuu keskittymistä vaativaksi tekniseksi suoritukseksi vipuineen ja kahvoineen:




Eikä ole marjanpoimurien kehittely ja niiden paremmuudesta väittely vielä 2000-luvullakaan lakannut, päinvastoin! Viimeisimpiä malleja on vuonna 2009 patentoitu kokoontaitettava ”taskumalli”



… mutta yltiöpäisen monimutkaisista kehitelmistä huolimatta myydyimmät nykypoimurit perustuvat varsin tuttuun ja yksinkertaiseen perusmuotoiluun.




Ylärivissä suomalaisia Marjukka-tuotteita, keskirivissä vasemmalla muovinen ruotsalainen Jonas, puinen Jonas ja saksalainen puurunkoinen malli. Alarivissä suomalainen Plastexin Marjuri ja muutamia amerikkalaisia Hubbard-poimureita.


Mielipiteet mallien käyttökelpoisuudesta vaihtelevat luonnollisesti laidasta laitaan. Kuvaavasti eräs testi pitää parhaana yllä olevan kuvan sammakkomallista lasten muovipoimuria, samaa, jonka muuan bloggaaja toteaa nujertavan lasten marjastusinnon.

Kun thaimaalaiset ja muut kaukaa tulleet poimijat 2000-luvulla saapuivat Suomen metsiin, marjanpoiminnan polttava ongelma, mahdollisimman tehokas poimuri ajankohtaistui jälleen. Nyt päivän sana ovat yksinkertaiset haravamallit, ne ovat ammattilaisvälineitä. Netin keskustelupalstoilla väitellään itse kunkin haravakehitelmän paremmuudesta ja myydään niitä suoraan keksijän pajasta, ja uutisissa asti käsitellään ryöstöpoiminnan vahingollista vaikutusta varpuihin. Sitä keskustelua on käyty ainakin 1950-luvulta saakka.

Huomasitte tuossa matkan varrella varmaankin, että poimureille on voitu antaa paitsi marjaan viittaavia, myös niiden erinomaisuutta korostavia nimiä: Snabb (nopea), Rask (nopeasti), Haku, Rohmu. Nimi parhaasta päästä oli sillä peltisellä kotimaisella laitteella, jota muistan lapsuuteni kesinä käytetyn: Marjatta. Koska äiti inhosi roskaisen poimurisaaliin puhdistamista ja isä vannoi poimurin nopeuden nimiin, vallitsi koneen käytöstä jatkuva pikku kiista. Marjatan nimen tahaton koomisuus yllytti meitä asettumaan äidin puolelle ja kiusaamaan isää: ”joka Marjatan kanssa metsään menee, se MARJATTA jää!”


***

                                         
PS  Edellä olevan Kotilieden pikku-uutisen mukaan kirkkoherra Haapaniemi oli vuonna 1945 paitsi parannellut puolukanpoimuriaan, myös kehittänyt karviaismarjapoimurin – niin, olen tässä ihan tietoisesti sivuuttanut kaikki pensasmarjojen poimimiseen tarkoitetut lukuisat patentit ja kehitelmät! Niistä riittäköön maistiaisiksi linkkipari: amerikkalainen mainoslehtinen vuodelta 1879  - berry picker invented at last! - ja eräs suomalainen valmiste Tampereen museokeskus Wapriikin kokoelmista.





Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...