Ilmaista ateriaa etsimässä

Ilmaista ja ennen kaikkea ekologista kasvisateriaa ilman minkäänlaista hiilijalanjälkeä etsivät opastetun villivihannesretken osanottajat eräänä elokuun päivänä Kuralan Kylämäessä. Kyseessä oli Muinaistekniikan päivien ohjelmaan kuulunut villivihannesretki, jota veti aiheesta omakohtaisen vankan kokemuksen omaava Ossi Kakko.  Liityin joukon jatkoksi katsoakseni tuttua maisemaa uudesta näkökulmasta. Kulkeminen Kylämäen etelälaitumen kulmalta Jaaninojalle vei aikaa yli kolme tuntia, mistä voi päätellä, että kulttuurinseuralaiskasveilla rikastuneessa kylämiljöössä lautaselle kyllä riittää villivihannes- ja luonnonviljatarjokkaita. 

Jos retken tuloksena olisi todella pitänyt koota ateria, sen menu voisi olla vaikkapa seuraava:

Alkuruoaksi salaatti niitetyiltä ja laidunnetuilta nurmilta, joista koko kesän voi koota uusia nuoria  lehtivihanneksia: voikukan, piharatamon, valkopeipin, koiranputken ja vuohenputken nuoria lehtiä ryyditettynä siankärsämön ja litulaukan mausteisilla pieneksi silputuilla lehdillä. Muhevalta kasvupaikalta opas yhytti myös komean kaalivalvatin, jonka lehdet ja kuoritut varret voi pilkkoa salaattiin, ellei halua natustella niitä heti - ne kun ovat maultaan villivihannesten aatelia. 


 

Kaalivalvatti vanhan navetan kupeella.

 

Kukkivaa valkopeippiä ja sen edessä pyöreitä litulaukan lehtiä iso-Rasin makasiinin seinustalla.

Omaan tottumattomaan suuhuni kaalivalvatti tosin maistui kitkeränpuoleiselta salaatilta. Oppaan mukaan valvatti saattaa olla jo ennen kaaleja viljelty muinainen vihannes. Tässä kohtaa hän muistutti mieliimme myös kaali-sanan etymologian; se kun on alkujaan merkinnyt kaikkia lehtivihanneksena käytettyjä kasveja. (Mikä puolestaan selittää ”kaalimaiden” yleisyyden vanhimmissa kyläkartoissa – ei niissä suinkaan pelkkää kaalia viljelty, vaan kaikkea syötävää vihreää!)

Opas kertoi tehneensä salaatinkastiketta piharatamon siemenistä, joilla on  kasteltuina sama ominaisuus kuin pellavansiemenilläkin:  niiden ympärille muodostuu ”limaa”, ja siemenet voi siis hieroa tahdakseksi. Kastikeen voisi  maustaa vaikkapa luonnonvaraisella rantamintulla,

joka on tässä kohden oma heittoni, sillä minttuun emme retkellämme törmänneet. 
 

Pääruoaksi voitaisiin – jos nykymenetelmät sallitaan – wokata tai muinaisemmin elettäessä hauduttaa suuriin lehtiin käärittynä ja maahan nuotion viereen kaivettuna monenlaisia  juureksia. Soratantereelta kattotiilivaraston vierestä oppaamme kaivoi esiin seittitakiaisen juuren. 

Seititakiainen on kaivettu maasta.

Ravinteikkaammassa paikassa se olisi kasvanut paljon kookkaammaksi, ja viljeltynä takiaisen juuri saattaa kuulemma kasvaa ranteen paksuiseksi ja metriseksi! Siitäpä riittäisi useampaankin ateriaan! Silloin on varmaankin kyse isotakiaisesta, jonka viljelymuotoa japanilaiset kasvattavat nimellä gobo. Tuskin on muuten sattuma, että eräs Suomen varhaisimmin dokumentoiduista isotakiaiskasvustoista löytyy Kuusiston piispanlinnan raunioilta. Voisiko se olla keskiajan perua? Nauttiko piispan pöytäseurue  muhevia takiaisenjuuria vai viljeltiinkö sitä lääkinnällisten ominaisuuksiensa vuoksi?

Takiaisten lisäksi reitin varrelta bongatut piikkiohdakkeen ja villin palsternakan juuret olisivat  kelvanneet pääaterian aineksiksi. ja kas kummaa, myös palsternakalla on vanhastaan tunnettu esiintymisalue Kuusiston linnan raunioilla. Palsternakan ravintoarvo onkin erinomainen, ja se on siis ollut oivaa paastoajan ruokaa.

Tunnettu arkeofyytti sikoangervo ei sen sijaan saanut opasta innostumaan; sen juurimukulat ovatkin edellä mainittuihin juureksiin nähden todellakin pieniä. Maku on kuitenkin vahva ja omintakeinen (sanoisin: parfymoitu), joten kenties sillä on ollut tehtävänsä vaikka keiton maustajana.

Matkan varrelta laitumelta tavattiin myös yleinen kulttuurinseuralainen pukinparta. Se on kuulemma tuotu meille nelisensataa vuotta sitten syötäväksi juurekseksi. Sen syrjäytti sittemmin sukulainen kaurajuuri, ja kaurajuuren puolestaan samoin sukulainen mustajuuri, jota nykypuutarhoissakin viljellään. Seuraannosta voi päätellä, että uusi tulokas on päihittänyt maukkaudessa ja koossa edeltäjänsä, mutta kyllä keitettyä pukiparranjuurta edelleen kehutaan herkulliseksi.

 

Syötäväksi kerättävien juurten suhteen pätee sääntö, että vain kukkavarrettomien yksilöiden juuret kannattaa kerätä.  Juurihan on kasvin keräämä ravintovarasto, jonka se aikoo käyttää seuraavana kasvukautena kukkiakseen ja tuottaakseen siementä. Kukkavarren työntänyt yksilö on jo käyttänyt ravintovaraston, ja sen juuri on siksi karvas ja kuivakka. 

Kylämäen etelälaitumen komeat katajat.

Pääruoka vaatii palan painikkeeksi juomaa, ja vettä juhlavampi vaihtoehto on ajan kanssa oleentunut katajanmarjajuoma. Se valmistetaan yksinkertaisesti keräämällä katajan kypsiä sinisiä ”marjoja” (jotka tarkkaan ottaen eli kasvitieteellisesti ovat käpyjä) ja kaatamalle päälle astiaan tilavuusmitaltaan saman verran vettä. Marjan pinnalla on ilmeisesti luontaista hiivaa, ja mitä kauemmin juoman antaa seistä, sitä parempi lopputulos. En tarkoita tällä alkoholiprosentteja, sillä katajanmarjajuoma on humaltumistarkoitukseen melko laimeaa, ja marjoja pitäisi kerätä suuren litramäärän aikaansaamiseksi yhtä suuri litramäärä…

Juuresten seuraan höysteeksi kelpaavat osmankäämin juurakon kasvukärjet.  Noin 10 - 20 cm pätkä juurakon kärjestä maistuu nimittäin tuoreelta kurkulta, näin yhteisvoimin totesimme. Taaempana kärjestä vaakasuora juurakko muuttuu jauhoiseksi tärkkelykseksi ja maistuu siis samalta kuin perunajauhot. Lisää vihreää lautaselle saa kiehautetuista nuorista (tai vanhojen kasvien latvustoista kerätyistä pienistä) nokkosen, jauhosavikan ja kylämaltsan lehdistä. Maltsat ja savikat ovatkin viljellyn pinaatin edeltäjiä, joita tiedetään käytetyn c-vitamiinin lähteinä niin varhain keväällä kuin mahdollista melkein nykypäivään asti. 

Kylätien varrelle on kylväytynyt "savikkapelto".

Vielä nälkäisiski jääneille voi pää- ja jälkiruoan taitteessa tarjota siemenpuuron, ja maustaa sen  tärkeää kalsiumia sisältävillä ruusunmarjoilla. Oppaan arvion mukaan muinaisihmisen tärkeimpiä ”viljakasveja” ovat esihistoriassamme olleet savikat, maltsat ja hierakat, sekä heinäkasveista ahdekaura, mäkikaura ja juolavehnä. Niin pieniä kuin näiden siemenet ovatkin, isoista kasvustoista niitä on kohtuuvaivalla saanut kokoon talvivarastoa. Näitä lajeja on myös voitu tietoisesti suosia raivaamalla niille sopivia kasvupaikkoja aukeammiksi ja kylvääkin tällaisille aukioille. Viljely onkin paljon vanhempaa kuin sanalla nykyään ymmärtämämme peltoviljely – oppaan mukaan heinäkasvien siemeniä on kerätty ravinnoksi ainakin jo 30.000 vuotta sitten. 

Hierakan siemen on kypsynyt.

Kuten nykyviljat, myös luonnosta kerätyt ”muinaisviljat” pitää puida, eli varsinainen ravintopaketti saattaa esiin suojaavasta kuorestaan. Hierakoiden siemenet saa kuulemma kätevimmin  puitua levittämällä saalis sopivalle alustalle ja polttamalla ne nopeasti – kuori palaa pois ja siemen vieläpä paahtuu. Nokkosen ravinteikas  - ja huomatkaa, testosteronipitoinen, joten varokoot liiallista käyttöä ne, jotka eivät halua viiksiä!  - siemen korjataan vihreäkuorisena:  varret ripustetaan kuivumaan ja kuivat siemenet hierotaan kuoristaan irti siivilän läpi. Savikat, uusimpiin peltoviljelykasveihimme kuuluvan kvinoan sukulaiset tarjoavat  aterian lisäksi myös astianpesuaineen, sillä pienten mustien siementen suojuskuori sisältää saponiinia.

Puurosta voi paistaa leipää, mutta leipäjauhoja saa kerkeämmin koottua tammen terhoista. Enimmät parkkiaineet poistetaan niistä liottamalla. Tammenterhojauhoissa ei ole gluteiinia eikä siis minkäänlaista sitkoa pitämässä paistettua leipää koossa. Yksi oppaamme  hauskoimmista ja silmiä avaavimmista tiedonannoista olikin huomio, että tammi ja osmankäämi kasvavat usein luontaisesti lähekkäin. Muinaisihmiselle on ollut ihan itsestään tarjolla sopiva yhdistelmä leiväntekoon, sillä kun aiemmin mainitun osmankäämin juurakon  puhtaan tärkkelyksen sekoittaa tammenterhojauhoon, saa tulokseksi kelvolliset koossa pysyvän rieskan tarpeet. Huima havainto!

Jaaninojasta nostettu osmankäämin juurakko. Vaakasuoraan etenevät nuoret kärjet ovat sellaisenaan syötäviä "vihanneksia", vanhemmiten juurakko muuttuu silkaksi tärkkelykseksi.

Jälkiruokaa voi koota marjoista ja juoda niiden kera juolavehnän juuresta  keitettyä juomaa, eräänlaista teen ja ohuen keiton sekamuotoa. 

    *

Eräs retken osallistujista kysyi, mistä luonnonvaraisesta kasvista saisi hädän tullen nopeimmin energiaa.  Opas nosti esiin kaksi arvostettua ja kansanperinteen jossain määrin pyhinäkin pitämää puuta, tammen ja pihlajan, joiden terhojen ja marjojen puoleen hädänalaisen kannattaa kääntyä. Suorastaan runolliselta kuulosti arvio, että näiden lajien pyhyys on suoraan verrannollinen niiden kykyyn ylläpitää elämää pohjoisissa olosuhteissa.

Tammen ja pihlajan arvo nopeina energian antajina perustunee osittain siihen, että  hyvänä satovuonna ne tarjoavat syöjälle paljon jo valmiiksi samassa paikassa olevaa ravintoa.  Yritykset elää keräilytaloudessa pelkillä luonnonkasveilla kilpistyvät Suomen luonnossa nimittäin siihen, että aterian kokoaminen vaatii laajalla alueella liikkumista tuntikausien ajan, mikä pahimmassa tapauksessa kuluttaa enemmän kehon energiaa kuin mitä kerätyllä ravinnolla voidaan saada. - Aivan, siksi ainakaan pohjoisilla leveysasteilla elävä muinaisihminen ei ollut kasvissyöjä, ja siksi meidän kehomme edelleenkin himoavat nopeita energianlähteitä eli rasvaa ja sokeria.

                                                                                                            

*

Vaikka Ossi Kakko ei omien sanojensa mukaan olekaan erityisen perehtynyt kasvien lääkinnälliseen käyttöön, vaan nimenomaan ravintokasveihin, yrttitietouttakin löytyi asiasta kiinnostuneille retkeläisille aina kysyttäessä. Olen tuohon tekstiini sirotellut vain osan retken tiedollisesta annista.  Luonnonkasvien lääkinnällisestä käytöstä välitän tässä tiedoksi vain sen tärkeän viisauden, että mitään yrttiä ei kannata käyttää päivittäin kahta viikkoa pidempää ajanjaksoa kerrallaan. Vaaroja ovat allergisoituminen ja munuaisten kuormittuminen.

Kuvasta voi bongata monta ravintokasvia: hevonhierakka, koiranputki, takiainen, palsternakka, nokkonen.