Museoammattilaiset opettajina - Turun yliopiston, Åbo Akademin ja Museokeskuksen opetusyhteistyö

Museologian opetus järjestetään Turun yliopiston ja Åbo Akademin yhteisenä opetuksena. Lukuisilla kursseilla käy luennoimassa Museokeskuksen väkeä, osa käy antamassa vain yhden luennon, osa puolestaan opettaa pidempiä kokonaisuuksia. Museologian yliopisto-opettaja Sofia Paasikivi ja Kokoelmien ja rakennetun ympäristön hoito –kurssilla opettava Sanna Kupila istuivat yhdessä alas pohtimaan yhteistyötä ja sen vaikutuksia niin yliopiston kuin Museokeskuksenkin puolella.

Museologian opiskelijat kävivät Sannan opastuksella tutustumassa rakennettuun kulttuuriympäristöön Kuralan Kylämäellä.

Sanna ja Sofia kumpikin kokevat, että ammattilaisten kanssa tehty opetusyhteistyö on suunnattoman tärkeää alalla, joka tähtää akateemisen osaamisen ohella myös ammatilliseen osaamiseen. Museologia on yliopistossa hieman poikkeuksellinen oppiaine, sillä painopiste on voimakkaasti käytännön töissä. Myös opiskelijoilla työelämä on selvästi voimakkaasti läsnä jo opintojen alkaessa ja palo päästä käsiksi oman alan konkreettisiin tehtäviin on suuri.

Tärkeintä museoalan asiantuntijaopetuksessa on kyky välittää oma ammattiosaaminen opiskelijoille. Jos siis Museokeskuksesta löytyy vielä lisää ihmisiä, jotka haluaisivat osallistua museologian opetukseen, niin oppiaineeseen kannattaa olla yhteydessä!

Mitkä ovat olleet yhteistyön hedelmällisimpiä hetkiä?

Sanna: ”Minua on ilahduttanut luennoilla erityisesti se, että opiskelijat kysyvät kun haluavat lisätietoa tai eivät jotain ymmärrä. Tämä auttaa kehittämään omaa opetusta. Pari luentoa, jotka olen pitänyt ovat olleet todella mukavia hetkiä, saan kertoa itselleni tärkeästä asiasta kiinnostuneille opiskelijoille. Opiskelijoiden tekemien kysymysten kautta olen saanut myös pohtia asioita uudesta näkökulmasta. Ja huomannut, että itselleni itsestään selvät käsitteet saattavat olla opiskelijoille vieraita. Yritänkin itse oppia miten kertoa näistä asioista selkeämmin ja ymmärrettävämmin.”

Sofia: ”Kun aloitin työt museologiassa vuonna 2018, oli hienoa huomata miten laajat verkostot museologian oppiaineessa oli jo valmiiksi. Opetuksesta sopiminen museoväen kanssa on sujunut alusta asti hienosti ja on kivaa huomata että museotyöntekijät haluavat olla mukana kouluttamassa alalle myös tulevaisuuden tekijöitä.”


Mitä eri osapuolet ovat saaneet itselleen opetuksesta?

Sanna: ”Opetuksen myötä olen miettinyt omaa osaamistani tarkemmin. Tiedänkö asiasta riittävästi, mistä siitä saa lisätietoa? Asioita on pitänyt miettiä hieman eri näkökulmasta. Ennen kaikkea opetus on tuonut arkiseen normaalityöhön jotakin uutta.”

Sofia: ”Opetusyhteistyö on tarjonnut myös itselleni paljon uutta! Kulttuuriperintöala on laaja, eikä yksi ihminen voi osata kaikkea. Vierailevien opettajien myötä pääsen itsekin kuuntelemaan luentoja monista itselleni vieraista aiheista ja osaan myös huomioida niitä muualla opetuksessa. Esimerkiksi Sannan luennoilla opin itsekin paljon uutta rakennetusta kulttuuriperinnöstä.”

Sanna: ”Parasta on tietenkin se, jos saa jonkun ymmärtämään kulttuuriympäristön säilyttämisen tärkeyden. On ollut myös mukava huomata, että kyllä sitä jo näin runsaan 20 vuoden rakennustutkija kokemuksella jotakin tietää.”

Opetuksessa rimalaudan oikeaoppista korjausta; alareuna tulee sahata viistoon, jotta vesi ei jää liitoskohdan päälle vaan valuu pois.

Entä millaiselta näyttää museokeskuksen ja museologian oppiaineen yhteistyö tulevaisuudessa?

Sanna:  ”Eiköhän se yhteistyö jatku tulevaisuudessakin. Opetusyhteistyön tarkoituksena on tuoda tiedoksi mitä me tutkijat museolla oikein teemme ja mikä on sitä arkista museotyötä. Olen huomannut, ettei se ole kaikille aina selvää. Vaikka esimerkiksi minun nimekkeeni on tutkija, emme ehdi tekemään sellaista tutkimustyötä kuin yliopistolla tehdään. Työnkuvaan ei kuulu mitään omaa tutkimusprojektia. Työstämme kertominen toivottavasti auttaa myös opiskelijoita alanvalinnoissaan.”

Sofia: ”Toivon että opetus jatkuu tiiviinä ja käytännönläheisenä! Toivottavasti saamme jatkossakin museokeskuslaisilta paitsi erikoisasiantuntijoiden luentoja, myös kiinnostavia ekskursioita kulissien taakse sekä käytännönläheisiä yhteisprojekteja.”

Rakennetun kulttuuriperinnön kurssit ovat vain osa opetusyhteistyötä. Museokeskuksen henkilökuntaa osallistuu opetukseen monella eri kurssilla ja eri yksiköistä. Osa opettaa laajempia, useamman luennon kokonaisuuksia, osa taas käy antamassa yhden luennon vuodessa. Välillä myös tehdään projektikursseja Museokeskukselle. Opetusyhteistyö on mainio tapa myös tutustua hieman opiskelijoihin – eli toivottavasti tuleviin kollegoihin!


Sofia Paasikivi, museologian yliopisto-opettaja

Turun museokeskus, Turun yliopisto ja Åbo Akademi ovat käynnistäneet vuosille 2018–2019 hankkeen, jonka tavoitteena on kehittää ja syventää organisaatioiden välistä yhteistyötä. Tämän vuoden aikana Museokeskuksen blogeissa julkaistaan yhteistyön moninaisuudesta kertovia blogikirjoituksia.

Saa koskea!

Olen kerran jos toisenkin esitellyt Turun Museokeskuksen opetuskokoelman esineitä ja jopa asettanut niitä huoletta tositoimiin. Mitä kummaa se sellainen on, museoesineitähän ei saa koskea kuin puuvillahansikkaat kädessä!?

Vaarin housut? - Saa koskea!

Totta. Museokokoelmat sisältävät valikoituja todistuskappaleita nykyisestä ja menneestä. Niitä kootaan tuleville sukupolville nähtäviksi ja tutkittaviksi, onhan jälkeläisillämme oikeus saada itse tarkastella tätä konkreettista todistusaineistoa (niin kuin oikeudenistunnossa), ei vain katsoa kuvia tai lukea edeltäjiensä tulkintoja esineistä.

Kokoelmaan ottaminen on dramaattinen hetki esineen elämässä – kun sitä ennen on käytetty ja käsitelty ”normaaleissa kodinomaisissa oloissa”, kokoelmaesineenä sitä säilytetään valolta suojattuna, ilmankosteudeltaan ja lämpötilaltaan kullekin materiaalille ihanteellisissa olosuhteissa, sitä käsitellään mahdollisimman vähän, ja sen kuntoa ja olosuhteita valvovat asiantuntijat, konservaattorit. Kokoelman kartuttaminen harkitusti ja sen vastuullinen säilyttäminen ovat museon keskeisintä perustyötä, jolle muut tehtävät tutkimuksesta näyttelyihin, opetustoimintaan ja elämyksellisiin tapahtumiin perustuvat. Esinekokoelma on museon konkreettinen kivijalka!

Museovieras muistelee  nuorena oppimaansa.

Mutta vaikka esineestä samalla talletetaan sen valmistuksesta, merkityksestä ja käytöstä saadut tiedot, museoon siirtyvä esine irtoaa entisestä yhteydestään ja ajan mittaan käsitys sen menneestä, ”oikeasta elämästä” ohenee. Rukki vitriinissä ei ehkä kerro kävijälle mitään, esineeseen liitetty elävä kuva ja ääni valaisevat jo enemmän. Parhain ymmärrys kehruutyöstä syntyy kuitenkin vasta, kun saa itse opetella käden ja jalan yhteisen rytmin, jolla kuidut saadaan kiertymään juuri oikealla nopeudella ja kireydellä langaksi. Tällainen esineeseen liittyvä tietotaito voi säilyä vain tekemällä, tekijän käsissä.

Museoiden tehtävä on nykyisin myös aineettoman kulttuuriperinnön säilyttäminen. Jos esineiden mukana halutaan tallettaa niihin liittyvää kädentaitoa, tarvitaan esineitä, joita saa koskea ja käyttää. Se on selvää, että kulttuurihistorialliseen kokoelmaan otettua ja siis ”ikuisesti” säilytettäväksi luvattua esinettä ei voi tässä käyttää avuksi. Sellainen olisi suorastaan sopimusrikkomus esinettä, sen lahjoittajaa ja tulevia polvia kohtaan!

Opetuskokoelmaesine numero Op.1, lapio paimiolaiselta maatilalta

Tähän tehtävään voidaan koota rinnakkainen käyttökokoelma. Siihen kuuluva esine on museoesine sekin, mutta ei ensisijassa aineellisen olemuksensa, vaan aineettoman perintönsä säilyttäjä. Käyttökokoelmaan päätyvän esineen kohdalla on alusta asti selvää, että se voidaan loppuun palvelleena poistaa kokolemasta. Esineiden säilytysolosuhteillekaan ei aseteta samoja vaatimuksia kuin muille museoesineille, huolellinen varastointi kodinomaisissa oloissa riittää.

Oikeat otteet.

Vaikka aineettoman kulttuuriperinnön säilyttäminen tuntuu juuri nyt olevan museomaailmassa uusi asia, käyttökokoelmista ja saa koskea -esineistä on puhuttu ainakin 40 vuotta. Monen muun museon tavoin Turun museokeskus, silloin vielä Turun kaupungin historiallinen museo havahtui 1970-luvulla siihen, että museolaitoksen yhteiskunnallinen velvollisuus tiedonvälittäjänä ja opettajana asetti kokoelmat haasteelliseen tilanteeseen. Luotiin innolla lastentoimintaa ja laadittiin museolehtoreiden työnkuvia, mutta koska konkreettisina havainto- ja opetusvälineinä ei voitu käyttää kokoelmaesineitä, päätettiin vuonna 1985 perustaa kokonaan uusi kokoelma opetustarkoituksiin.

Museon matot puhtaaksi lapsityövoimalla.

Kun jo seuraavana vuonna syntyi myös uusi toimintayksikkö, Kuralan Kylämäen elävän historian kylä, sinne tulevat esinekokoelmat päätettiin koota osaksi tätä opetuskokoelmaa. Kuralan aikatasoksi oli valittu 1940-50-luku. Opetuskokoelman avulla ennen kaikkea lapsille luotiin mahdollisuus tutustua isovanhempiensa aikoinaan tekemiin töihin silloin kun nämä isovanhemmat vielä itse ovat niistä kertomassa ja museon esineillä konkreettisesti opettamassa -  parhaimmillaan perinteen haluttiin siirtyvän aitona tekijältä tekijälle. Jopa niin, että museo on vain foorumi perinteen siirtymiselle omaehtoisesti kävijöiden välillä, itse tarkkaileva ja oppiva eikä vain opettava taho. (Tunnustan, että tämä on  mielestäni uljainta mitä museo voi aineettoman kulttuurin säilyttämisen saralla tehdä.)

Vakavan perustehtävän lisäksi opetuskokoelma toimii tietenkin myös näyttelyiden aineksena siinä missä muutkin museoesineet. Kokoelman avulla voidaan luoda kaikkia aisteja puhuttelevia museointeriöörejä, joissa huonekaluilla saa istua, tai jossa hellassa palavan tulen tuoksu ja ääni tavoittavat muistisairaankin. Olen todistanut Kuralan Iso-Kohmon talossa, miten sisään astuva vieras sekunnin murto-osaksi siirtyy lapsuuteensa tuvan tuoksun ja ilmapiirin siivittämänä, ja miten vanhus liikuttuu saadessaan käteensä jonkun nuoruudestaan tutun esineen. (Tunnustan, että tämä on mielestäni sympaattisinta, mitä museo voi  tehdä.)

 

 *

Kuvat Turun museokeskus / Ania Padzik, Pekka Kujanpää, Arttu Ala-Jokimäki, Johanna Viitaharju