Aurinkoinen retkipäivä Kemiönsaarella

Turun museokeskus / Varsinais-Suomen maakuntamuseo järjesti lauantaina 22.8. yleisöretken, joka suuntautui Sauvoon ja Kemiönsaarelle. Retki painottui muinaisjäännöksiin – niin esihistoriallisen kuin historiallisenkin ajan kohteisiin. Retkellä pääoppaina toimivat arkeologi Sari Mäntylä-Asplund ja tutkija John Björkman. Mukana oli myös maakunta-arkeologi Kaisa Lehtonen, joka kertoi retken aikana mm. Kemiönsaaren uusimmista löydöistä.  Näin retkeläisille saatiin annettua mahdollisimman monipuolista tietoa retkemme alueesta. Retki sai suuren suosion ja lauantaiaamulla yhdeksältä olikin Wäinö Aaltosen museon eteen kokoontunut täysi bussilastillinen retkeläisiä valmiina starttaamaan.

Retken ensimmäiset kohteet olivat rautakautisia muinaisjäännöksiä Sauvossa. Tutustuimme ensin Riihipellon kuppikiviin. Kuppikivet ovat kallioita tai maakiviä, joihin on tehty matalia, halkaisijaltaan n. 5 cm olevia pyöreäpohjaisia syvennyksiä. Niitä pidetään rautakautisina tai myöhempinä uhripaikkoina, jotka yleensä sijaitsevat rautakautisten kalmistojen yhteydessä tai kauan viljeltyjen peltoalueiden reunoilla. Toinen Riihipellon kuppikivistä on erityisen näyttävä: sen kymmenet kupit ovat varsin selkeitä ja syviä.

Aivan Riihipellon lähellä, Korvalantien toisella puolen kohoaa Lautkankareen linnavuori, jolta on tehty löytöjä niin mäen laelta kuin kaakkoisrinteen kahdelta terassimaiselta tasanteelta. Löydöt ovat eriaikaisia: Vuoren laen löydöt ajoittuvat pronssikaudelle / varhaiselle rautakaudelle ja kaakkoisrinteen löydöt rautakauden loppuun.

Tällä kertaa emme kuitenkaan kiivenneet linnavuorelle, vaan jatkoimme matkaa Korvalan kalmistolle. Museovirasto on tutkinut Korvalaa kaivauksin useana vuonna ja sieltä on löydetty 24 ruumishautaa. Kalmisto ajoittuu rautakauden alkuun eli ajanlaskun alun tienoille. Kasvillisuus kalmistolla oli rehevää, mutta siellä on hahmotettavissa hautarakenteita, jotka kaivausten jälkeen ennallistettiin. Vainajia oli Korvalassa haudattu niin suorakaiteenmuotoisten kivikehien sisään kuin hiekkakivilaaoista rakennettuihin arkkumaisiin latomuksiin. Vainajat olivat saaneet mukaansa runsaasti hauta-antimia mm. pronssisia kaula- ja rannerenkaita, rautaisia keihäänkärkiä ja kirveitä, partaveitsiä ja pinsettejä, veitsiä, saksia ja sirppejä.

 

Sauvon kohteiden jälkeen matka vei kohti Kemiönsaarta. Retkeläisille esiteltiin mm. matkan varrella olevia kyliä. Lisäksi kuultiin Kemiönsaarelle varsin merkityksellisestä pronssikaudesta. Kemiönsaarella pronssi- / varhaismetallikautiset hautaröykkiöt ovat yleisin muinaisjäännöstyyppi; niitä on siellä yhteensä noin parisataa. Lisäksi Kemiönsaarella on useita merkittäviä pronssiesinelöytöjä, joista moni on vanhemmalta pronssikaudelta. 

Konkreettisemmin päästiin tutustumaan pronssikauteen, kun retkiseurueemme kipusi Skrinnanberget-nimiselle mäelle, jossa on kaksi halkaisijaltaan noin kymmenmetristä pronssikautista röykkiötä. Nämä röykkiöt ovat sijainniltaan tyypilliset: mäen laella korkealla paikalla, pronssikauden vesireittien varrella. Kuten on laita useassa muussakin röykkiökohteessa, on Skrinnanbergetin röykkiöitäkin aikojen saatossa pengottu ja kiviä siirrelty.

Tärkeä elementti retkellä on luonnollisesti myös ruoka ja Skrinnanbergetin jälkeen olikin aika suunnata lounaalle. Matkalla ehdimme kuitenkin ihailla Kemiön keskiaikaista kivikirkkoa ja sen miljöötä pappiloineen. Kaisa kertoili myös täällä Kulperi-blogissa esitellyistä kahdesta merkittävästä Kemiönsaarella tehdystä löydöstä: pronssikautisesta reunakirveestä, joka on Suomessa ainoa laatuaan ja myöhäiskeskiaikaisesta hopeasormuksesta Golgata-aiheella. Lounas meille oli katettu Storfinnhovan tilalle. Ruoka oli maittavaa ja puitteet idylliset.

Seuraava suuntamme oli Taalintehdas, jossa teimme kävelykierroksen tutustuen ruukin historiaan.

Taalintehdas kuuluu 1600-luvun suurvalta-ajan varhaisiin rautaruukkeihin; Taalintehtaan masuunin privilegio myönnettiin 1686.  Ruukin sijoitukseen vaikuttivat suojainen satama, hyvät yhteydet Ruotsiin ja laajat metsävarat. Paikalle rakennettiin aluksi vain masuuni ja taonta suoritettiin Kosken ruukissa Perniössä. Kun tukholmalainen tukkukauppias Mikael Hising osti Taalintehtaan 1724 se tuli osaksi ruukkiketjua, johon kuuluivat Billnäsin, Fagervikin ja Skogbyn ruukit. Johnin opastaman kävelykierroksen aikana tutustuimme mm. masuuniin, työväenasuntoihin värikkäine nimineen ja tarinoineen sekä komeisiin hiiliuuneihin.

Iltapäiväkahvit tuoreen pullan kera nautimme Söderlångvikin kahvilassa. Tällä kertaa emme viipyneet alueella pidempään, mutta Söderlångvikin kartano on mainio kohde omatoimisellekin päiväretkelle. Söderlångvikissä on taide- ja kulttuurihistoriallinen museo, joka esittelee Amos Andersonin elämää ja hänen taidekokoelmaansa. Kemiönsaarella syntynyt Amos Anderson (1878-1961) oli graafisen teollisuuden suuryrittäjä ja maamme suurimman ruotsinkielisen päivälehden, Hufvudstadsbladetin, omistaja. Hänet tunnetaan myös avokätisenä mesenaattina, joka tuki maamme kuvataide-, musiikki- ja teatterielämää.

 

Söderlångvikista suuntasimme vielä kohti Hammarsbodan kylää. Siellä, aivan Purunpääntien kupeessa, sijaitsee ehkä koko Kemiönsaaren näyttävin esihistoriakohde. Viljelymaiseman keskellä olevalla tasanteella on kolme pronssikautista hautaröykkiötä, joista kaksi on erityisen komeaa ja kookasta. Röykkiöiden lähitienoolta on havaittu useammasta kohdin merkkejä asuinpaikoista kivikauden lopulta / pronssikaudelta.

Hammarsboda oli retken viimeinen käyntikohde, mutta ennen kotimatkan alkua pysähdyimme hetkeksi Nöjiksen asuinpaikan kohdalle. Nöjis on yksi Kemiönsaaren merkittävimmistä ja tutkituimmista kivikautisista asuinpaikoista, jossa on asuttu noin 5000 vuotta sitten. Asutus on sijainnut molemmin puolin pientä puroa ja asuinpaikka sijaitsee hiekkaisella maaperällä, etelään viettävässä rinteessä, joka kivikaudella on laskenut merenlahden rantaan. Paikalla on suoritettu hakkuita ja heinäkasvillisuus on vallanut alaa. Matkasimme kuitenkin menneeseen maisemaan Sarin kertoessa kirjoittamansa tarinan elämästä kivikauden Nöjiksessä.

Kello viiden tienoilla oli retkiseurueemme takaisin Turussa. Päivä oli mukava ja antoisa. Elokuinen lämmin auringonpaiste oli seuranamme koko päivän.

Teksti: Sari Mäntylä-Asplund 

Kuvat: Sari Mäntylä-Asplund, Kaisa Lehtonen ja John Björkman

Röykkiöitä tarkastamassa Korppoossa

Yksi osa maakunta-arkeologin työtä on käydä tarkastamassa yleisöilmoituksia muinaisjäännöksistä ja löytöpaikoista. Aiemmin keväällä oli syntynyt ajatus, että jollekin tarkastuskäynnille voitaisiin lähteä yhdessä arkeologian harrastajien kanssa – Turun maakuntamuseon ystävillä kun on aktiivinen arkeologian jaosto. Kohteeksi valikoitui Paraisten Korppoo, josta oli tullut useampikin muinaisjäännösilmoitus. Niistä suurin osa koski erilaisia röykkiöitä ja kivilatomuksia.

Tiistaina 23.6. klo 8.00 autot starttasivat museokeskuksen pihalta ja suunnaksi otettiin siis Korppoon saari. Matkaan lähtivät allekirjoittaneiden lisäksi kolme arkeologian harrastajaa Liisa Hyvönen, Markku Lemmetti ja Riitta Westerlund sekä arkeologiaa opiskeleva Kati Haapala. 

Pysähdyimme aamukahville Nauvon vierasvenesatamaan käymään hieman läpi päivän ohjelmaa.

Ensimmäinen kohteemme oli Korppoon Rosklaxissa, jossa etsimme arkeologian harrastajan Hans Myrhmanin ilmoittamia kivilatomuksia. Maisemat Rosklaxin kylän alueella olivat hienot ja idylliset, mutta selkeitä muinaisjäännöksiä eivät ilmoitetut kivirakenteet olleet.

Rosklaxissa seurueeseen liittyi korppoolainen Tom Fredriksson. Hän oli lähettänyt museolle sijaintitietoja useasta mahdollisesta muinaisjäännöksestä ja lähti mukaamme oppaaksi osalle kohteista. Retken aikana saatoimme todeta, että Tom tunsi alueet erittäin hyvin ja tiesi parhaat reitit kohteille. Totesimmekin, että ilman Tomin opastusta meiltä olisi röykkiöitä etsiessä varmasti mennyt jokunen kilometri ja tovi enemmän.

Tom ja Kaisa tutkimassa karttaa

Lähdimme ensin Syvälaxin alueelle, jossa Tom opasti meidät ensimmäiselle kohteelle. Se olikin iloksemme ilmeinen hautaröykkiö, korkeuksien puolesta todennäköisesti varhaismetallikautinen. Niin tämä kuin muutkin kohteet dokumentoitiin ottamalla sijainti GPS-paikantimella, ottamalla mittoja ja valokuvia sekä kirjoittamalla muistiinpanoja mm. kohteen sijainnista ja ympäristöstä.

 

Retken aikana nautimme myös kesäisestä luonnosta, ihailimme ja tunnistimme kukkivia kasveja. Hienoja luontoelämyksiä olivat myös aivan läheltä lentoon lähtenyt kurkipariskunta sekä pikkuinen hirvenvasa. 

  

Seuraava kohde ei ollut tulkinnaltaan aivan niin selvä, ja niin siellä kuin muilla kohteilla keskustelimme aina myös vaihtoehtoisista tulkinnoista. Siirtyessämme seuraavalle kohteelle Tom vei meidät matkalla katsomaan hienoa kivilouhosta, josta hänen tietojensa mukaan on otettu kiveä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Näimme myös monenmoisia rajamerkkirakennelmia ja ilmeisesti raivaukseen liittyvän röykkiön.

Liisa tarkastelemassa rajamerkkirakennelmaa

 

Markku ja Riitta ja eriskummallinen kivilaaka

  

Viimeinen kohde, jolla yhdessä Tomin kanssa kävimme, oli kivikehä Vikstrandenin kalliolla. Rakennelma oli toki ihmistekoinen, mutta kaikella todennäköisyydellä melko nuori. Aika olikin jo tässä vaiheessa vierähtänyt pitkälle iltapäivän puolelle. Kiitimme Tomia hyvästä opastuksesta ja lähdimme ruokailemaan merimaisemiin vierassatama Verkaniin.

Sari ottamassa koordinaatteja gps:llä

Vasemmalla Kati, Riitta ja Liisa, oikealla Markku, Kaisa ja Sari

Ruokailun jälkeen jatkoimme vielä tarkastamalla kaksi Tomin ilmoittamaa kohdetta, jotka olivat hieman helpommin saavutettavissa. Ensimmäinen niistä olikin hieno pronssikautinen röykkiökohde. Mäen harjanteella sijaitsi kaksikin röykkiötä, joista toinen oli komea pitkänmallinen röykkiö – mittaa sillä oli kymmenisen metriä. Alempana rinteessä oli toinen hieman vaatimattomampi röykkiö.

 

Markku ja Kati mittaavat röykkiön leveyttä.

  

Viimeisenä kohteena oli paljon keskustelua aikaan saanut röykkiö Österretaisissa. Kohteen tulkinta jäi avoimeksi, koska vaihtoehtoja tuntui olevan monia. Sijainti viittasi luonnonmuodostelmaan, mutta ajatusta mahdollisesta muinaisjäännöksestä ei täysin hylätty ja kohde dokumentoitiin.

Tässä vaiheessa kello lähentelikin jo viittä ja oli aika suunnata takaisin Turkuun. Ilma oli suosinut meitä koko päivän ja vasta paluumatkalla saatiin ensimmäiset sadepisarat. Lauttamatkat taitettuamme, päätimme retken yhteisellä kahvihetkellä Paraisten Sattmarkissa. Saatoimme todeta reissun olleen kaikin puolin antoisa ja onnistunut.

   

 Teksti ja kuvat: Sari Mäntylä-Asplund ja Kaisa Lehtonen