Aloitin Turun Museokeskuksella
maaliskuun alussa määräaikaisen työn kokoelmien digitoijana. Uusi työ uudessa
paikassa uusien työkaverien parissa tuntuu aina hiukan epävarmalta, kun ei
tiedä kunnolla, mitä on edessä. Mutta koska tämä ei ollut mikä tahansa työpätkä,
vaan mainio tilaisuus päästä nuuskimaan normaalisti yleisöltä piilossa olevia
museotavaroita, olin hommaa aloittaessani lähinnä valppaan innokas. Vähän niin
kuin kesällä vastaani tullut työtuttavuus, Murri.
Ensimmäiset minulle
luetteloitavaksi annetut tavarat olivat aloittelijalle hyvin sopivia: varsin
uusia ja hyväkuntoisia vaatteita. Museokeskuksessa käytössä olevan tietokannan
eri ominaisuuksien opettelu ei myöskään ollut kovin vaikeaa. Eniten ehkä
minulle aiheutti päänvaivaa esineiden valokuvaaminen. Olin joskus lukioaikoina
opetellut käyttämään järjestelmäkameraa, mutta se oli lukioaikoina se. Täällä
sain käyttööni oikein viimeisen päälle olevan kameran – ainakin minusta se
näytti sellaiselta – ja otin myös ensi askeleitani photoshoppaamisen jalon
taidon suhteen suoristaessani ja rajatessani kuvia. Onneksi luettelointiin
tarkoitettujen valokuvien ei tarvinnut olla mitään taidepläjäyksiä, vaikka jotain
sen suuntaista pääsi aina silloin tällöin vahingossa syntymään. Etenkin valaistuksen
kanssa minulla oli paljon säätämistä.
Kummittelevien kolttujen ohella tunsin
epätervettä iloa myös ystävistäni zombinukeista.
Mielenkiintoa piti yllä
luetteloitavien esineiden vaihtelevuus. Osa tavaroista oli hyvinkin
arkipäiväisiä, osa sellaisia joita oli kyllä nähnyt, mutta ei itse aiemmin käsitellyt,
ja osaa piti vähän aikaa ihmetellä ennen kuin kykeni ymmärtämään, millaisesta
kapistuksesta edes oli kyse. Onneksi useimpiin hyppysiini päätyneisiin
esineisiin oli taustatiedot olemassa, niin kuin tähänkin maanmittauskojeeseen.
Monesti sain kuitenkin leikkiä
salapoliisia kun etsin esineen iästä, valmistajasta tai valmistuspaikasta
tietoa. Aina tässä ei päässyt hirveän pitkälle, mutta oli se silti hauskaa.
Joskus omien yritysten törmätessä seinään tuntui fiksuimmalta uuden kiertotien
etsimisen sijaan valjastaa joku toinen tekemään likainen työ. Huomasin heti
ensimmäisinä viikkoina, että useimmat ihmiset auttavat kysyttäessä mielellään
(ainakin jos ei kaiken aikaa pommita kysymyksillä). Työtovereista oli ilman
muuta se suurin apu, mutta vähitellen laajensin myös muualle.
Esimerkiksi tähän venäläiseen
pannuun sain tarkemman lajimäärityksen (hillopannu) sekä lisätietoa sen leimojen
merkityksestä yhdestä antiikkiliikkeestä.
Vaikka mielenkiintoista puuhaa
siis riitti vaikka muille jakaa, puolivuotinen työnpätkäni kului loppuun yllättävän
nopeasti niin kuin asioilla on tapana tehdä. Jos maaliskuussa oloani saattoi
kuvata murrimaiseksi, niin nyt syyskuussa lähennyin Murrin toveria, Turun
linnan tonttu-ukkoa, kun tuli aika esitellä loittonevaa selkääni Museokeskukselle.
Kiitokset joka tapauksessa
kaikille työtovereilleni kuluneista kuukausista ja hyvää jatkoa. Kenties tässä
vielä joskus ympäri käydään ja yhteen tullaan. :-)
Teksti ja kuvat: Hanna Nieminen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti