Oi, sehän on Pemberley!

Luetteloin hiljattain Museokeskuksen kulttuurihistorialliseen esinekokoelmaan kahvi- ja teekaluston, joka on kuulunut turkulaiselle perheelle.  Kalustossa on jäljellä kuusi kahvikuppia, kahdeksan teekuppia, neljä aluslautasta ja syvä kulho. Mitä kaikkea käyttäjien käsistä on sälähtänyt säpäleiksi vuosien varrella, ei ole tiedossa. 

Heti kun näin astiat ja kuulin että niitä arvellaan englantilaisiksi, pälkähti päähäni otsikon lause. Tiedättehän, Pemberley, kuvitteellinen kartano Jane Austenin romaanissa Ylpeys ja ennakkoluulo! Se herra Darcyn kotikartano, jota sankaritar onnellisesti päätyy emännöimään! Äskeisen joulun aikaan esitettiin TV:ssä jälleen kerran kirjan loistava filmatisointi, jossa Lizzy Bennett toteaa ilkikurisesti rakastuneensa Darcyyn vasta "from my first seeing his beautiful grounds at Pemberley."

Mielleyhtymäni on sikäli aiheellinen, että astiaston koristeaihe lienee ihan yhtä kuvitteellinen kuin Pemberley. Kyseessä on kuparipiirrossiirtokuva, jossa veteen peilautuu uusklassinen (mutta porraspäätyinen) pitkä rakennus, ja idyllin täydentävät runsas kasvillisuus sekä etualan joutsen- ja kaurisparit. Asetelma on tyypillinen romantiikan ajan kuvastolle. Samalla tavalla romantisoiden esitettiin myös 1800-luvun alkupuolen keramiikan kuvituksena suosittuja kuuluisia rakennuksia ja todellisia kartanoita, mutta silloin mukana oli aina kohteen nimi. Tässä astiastossa kartanoa ei ole nimetty, joten se on samanlainen ideaalikuva kuin Darcyn kotikartano Austenin kirjassa.

Englantilainen alkuperä jää kuitenkin toistaiseksi arvelun tasolle, sillä astioissa ei ole myöskään valmistajan leimoja. Kuviointi on niukanpuoleinen, sillä kartanomaisemaa eivät kehystä lautasen reunoissa tai kuppien suussa niin tavalliset koristevyöhykkeet. Massa ei ole parhainta läpikuultavaa posliinia ja lasituksesta löytyy epäpuhtauksia ja puutteita, joten asialla on ehkä todellakin ollut joku vähemmän nimekäs englantilaisen Stoke-on-Trentin alueen keramiikan valmistajista. Alueen keramiikan yleisnimi on Staffordshiren posliini.

Minähän en tiennyt näin vanhasta keramiikasta entuudestaan mitään, mutta muutamaa käsikirjaa lukemalla sain selville, että kuppien tunnusmerkit - korvan muoto ja pohjarenkaan yläpuolinen kovera profiili - kuuluvat London shape-nimellä tunnettuun malliin. Sitä on valmistettu pitkin 1800-lukua, joten ajoittamisessa tieto ei paljon auta.

Lisäksi kuitenkin opin, että posliiniin painettujen kuvien yleisin ja alkuun ainoa värisävy oli koboltinsininen. Vasta 1810-luvulla alettiin kokeilla mm ruskeiden kuvien painamista, ja 1820-luvun lopulla opittiin valmistamaan eri sävyisiä punaisia, keltaisia, vihreitä ja mustia siirtokuvia. Tarkaksi keksimisajaksi ilmoitetaan eräässä kirjassa vuosi 1828. Niksinä oli väriaineiden lisääminen Barbadokselta tuotuun ”tervaan” eli maaöljyyn – petrokemiallinen keksintö siis.

Turun museokeskuksen astiasto ajoittuu karkeasti 1820-luvulta noin 1850-luvulle. Sen tuloreitti Suomeen ja muu alkuhistoria on tuntematon, mutta astioihin painettua kartanoa on ehtinyt tuijotella jo useampi suomalaissukupolvi. Monta tarinaakin kuva on saattanut synnyttää ennen minun Pemberley-mielikuvaani!

Lockett, Terence – Godden, Geoffrey: Davenport China, Earthenware, Glass. Suffolk 1989

Neale, Gillian: Miller's Encyclopedia of British Transfer-Printed Pottery Patterns 1790-1930.

Samford, Patricia:Response to a Market- Dating English Underglaze Transfer- Printed Wares

Maarian pappilan puutarha 1906

Turun museokeskuksen arkistosta löytyy 27 x 35 cm kokoinen käsin piirretty ja väritetty kartta Maarian kirkon pappilasta vuodelta 1906 (MCMVI). Otsikko kertoo sen olevan "rouva ruustinnan omenakartta" (Fru Prostinnans Äppel-Karta), jossa omenapuiden (tähtimäinen kuvio) lisäksi kuvataan marjapensaiden sijainti. Aivan oikeasssa reunassa kasvoi myös virnaa "Kaarlon pienelle hevoselle".

Pappilan isäntänä oli tuolloin Ivar Markus Tallgren (1850-1936), joka tuli Maarian kirkkoherraksi vuonna 1887 ja hoiti virkaa kuolemaansa asti, lähes viisi vuosikymmentä. Puutarhaa emännöi hänen puolisonsa Jenny Maria (os. Montin, 1852-1931), joka tuli tunnetuksi asialleen omistautuneena paikallishistorian ja arkeologian harrastajana ja jonka keräilemiä esineitä on päätynyt myös museomme kokoelmiin. Ruustinnan ansioksi on niinikään laskettu Koroisten Turun ja Pyhän Olavin dominikaaniluostarin raunioiden löytyminen.

Perheen lapsista tuli kulttuurivaikuttajia. Aarne Mikaelista (1885-1945) tuli arkeologi, joka toimi professorina Helsingissä ja Tartossa. Oiva (1878-1941) oli hänkin professori, ja kirjailija Tyyni Tuulion puoliso. Kaarlo (1879-1932), jonka hevosen virnapellon kartasta tunnistimme, lähti kirkolliselle uralle. Anna-Mariasta (1886-1949) tuli kirjallisuuden tuntija ja kriitikko. Aili (1883-1965) suoritti kuvataideopintoja, oli lyhyen aikaa naimisissa taiteilija Teodor Schalinin kanssa, mutta erosi ja palasi lopulta Maariaan huolehtimaan ikääntyvistä vanhemmistaan. Hän myös lahjoitti tämän kartan Turun kaupungin historiallisen museon kokoelmiin vuonna 1938.

Kartan takana on vesiväripiirros puutarhan kulmalta ilman signeerausta. Onko se Ailin, hänen äitinsä vai jonkun muun perheenjäsenen tekemä?

Akvarellissa puutarhan kasvisto näyttää suorastaan niukalta, mutta samoihin aikoihin otetuissa valokuvissa vaikutelma on paljon rehevämpi.

Kuvassa Aili ja Anna-Maria Tallgren.

Valokuvat: Turun museokeskus / VSO:n kuvakokoelma

Myös metallinetsijällä on vastuu omasta toiminnastaan!

Turun Sanomissa julkaistiin 7.1.2013 juttu metallinetsinharrastajista, jotka joutuivat tekemisiin virkavallan kanssa. Tällainen tapaus onkin ollut jo pitkään odotettavissa. Harrastajat olivat liikkuneet metallinetsimillä Turun Koroistenniemellä, joka on yksi Suomen merkittävimmistä muinaisjäännöksistä. Onneksi paikalle osunut ohikulkija oli ollut tarpeeksi valistunut ja soittanut paikalle poliisit. 

Metallinetsinharrastus on ollut suorastaan räjähdysmäisessä kasvussa ainakin viimeisten kahden vuoden aikana. Esimerkiksi maakuntamuseoon on viimeisen vuoden aikana ilmoitettu metallinpaljastimella tehdyistä löydöistä lähes viikoittain ja toisinaan esineitä on tuotu arvioitavaksi melkeinpä muovikasseittain. Nuorin maakuntamuseossa löytöjä esittelemässä käynyt harrastaja on ollut noin 10-vuotias. Löydöistä pääosa on ollut esineiden katkelmia, joiden käyttötarkoitusta on joko niiden katkelmallisuuden tai huonon kunnon puolesta mahdoton enää tunnistaa. Vain pieni osa löydöistä osoittautuu todellisiksi helmiksi, kuten Kemiönsaaresta lokakuussa 2013 löytynyt pronssikirves.   

Parhaimmillaan metallietsin on arkeologisessa tutkimuksessa hyvä ja tehokas apuväline. Sillä voidaan käydä läpi suhteellisen nopeasti laajojakin alueita, joita olisi mahdoton esimerkiksi systemaattisesti koekuopittaa. Metallinetsimellä on mahdollistaa löytää sellaisiakin ennestään tuntemattomia muinaisjäännöksiä, joita olisi muutoin vaikea havaita. Toinen ja paljon ikävämpi puoli asiassa on edellä kuvatunlainen luvaton kaivelu jo tunnetuilla muinaisjäännösalueilla, mitä tehdään varmaan sekä tietämättömyyttään, mutta valitettavasti myös tieten tahtoen. Juuri tämänkaltaiset tapaukset pilaavat myös niiden harrastajien maineen, jotka haluavat toimia lain ja sääntöjen ehdoilla.

Jokaisen vastuullisesti metallinetsimen kanssa liikkuvan harrastajan tulisikin perehtyä myös siihen lainsäädäntöön, joka sen käyttämiseen liittyy. Muinaismuistolain lisäksi kysymykseen tulevat esimerkiksi jokamiehenoikeudet: ei ole hyvien tapojen mukaista, eikä edes luvallista mennä kaivelemaan toisen maa-alueelle ilman omistajan lupaa.

Tiedot Suomen kaikista muinaisjäännöksistä löytyvät Museoviraston muinaisjäännösrekisteristä osoitteesta: http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx. Ennen kuin metallinetsimellä lähtee maastoon, on syytä käydä muinaisjäännösrekisteristä tarkistamassa onko ko. alueella jo tunnettuja muinaisjäännöksiä. Näillä alueilla on metallinpaljastimen kanssa liikkuminen siis ehdottomasti kiellettyä. Suomessa on kaikkiaan lähes 30 000 rekisteröityä muinaisjäännöstä, joten niiden kaikkien merkitseminen maastoon ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Ja kun kaikki lupa-asiat ovat kunnossa ja se upea huippulöytö sitten osuu omalle kohdalle, niin on myös maltettava lopettaa kaivaminen heti, kun löytö on tullut esiin ja ilmoitettava siitä joko lähimpään maakuntamuseoon tai Museovirastoon. Myös metallinetsijällä on vastuu omasta toiminnastaan!

Teksti Kaisa Lehtonen

Kemiönsaaren pronssikirves - ainoa laatuaan Suomessa

Lokakuussa 2013 Turun museokeskus sai ilmoituksen pronssikirveestä, joka oli löytynyt Kemiönsaaren Kiilan kylästä. Nyt esine on nähtävillä tammikuun ajan Vanhalla Suurtorilla Brinkkalan talossa Turun museokeskuksen kirjakaupassa.

Esine löytyi metallinetsimellä lähestulkoon pellon pinnasta. Esine oli löydettäessä niin uuden näköinen, että löytäjä oli ensin arvellut sitä maatalouskoneen osaksi ja heittänyt sen takaisin pellon reunaan. Hän oli kuitenkin ottanut sen mukaansa, ja puhdistamisen jälkeen vuosikymmeniä metallietsimistä harrastanut naapuri oli tunnistanut esineen vanhaksi kirveeksi.

Kemiönsaaren kirves on poikkeuksellisen hyvin säilynyt. Sen strategiset mitat ovat: pituus 15,1 cm, leveys keskeltä 2,6 cm ja paino 386,18 g. Terän leveys on 5,4 cm. Koostumukseltaan esine on pronssia eli kuparin ja tinan sekoitusta. Maahan joutuessaan pronssiesineet joutuvat tekemisiin kosteuden kanssa ja korroosion vuoksi ne muuttuvat väriltään vihertäväksi. Kemiönsaaren kirveen pinnalle onkin muodostunut kaunis ns. jalopatinapinta.

Esine on tyypiltään ns. reunakirves, ja se on ainoa laatuaan Suomessa. Vanhimmat Suomesta tavatut metallikirveet ovat olleet ns. olkakirveitä, jotka ovat saaneet nimensä kirveen ruodossa olevista poikittaisista olkapäistä. Nämä ns. olat olivat lujittamassa varttamista, ts. ne estivät kirveen terän molemmin puolin olevan varren halkeamista. Reunakirveissä tällaisia olkapäitä ei ole, joten typologisesti niiden voidaan katsoa olevan olkakirveiden edeltäjiä. Varttamisen parantamiseksi pronssikauden kuluessa tulivat käyttöön ns. putkikirveet, joissa varsi työnnettiin kirveessä olevaan onteloon.

Kemiönsaaren kirves ajoittuu pronssikautiseksi. Suomessa pronssikausi on ajoitettu aikaan noin 1500 -500 eKr. Reunakirveet ovat olleet yleisiä koko Keski-Euroopassa, mutta todennäköisimmin Kemiönsaaren kirves on tullut Suomeen Skandinaviasta tuontitavarana. Skandinaviassa reunakirveet on ajoitettu vanhemman pronssikauden I periodille, aikaan noin 1800 - 1500 eKr. Suomesta toistaiseksi vanhimmat tunnetut pronssikirveet ovat olleet pronssikauden II periodin jälkimmäiseltä puoliskolta eli ajalta noin 1300 - 1100 eKr. Kemiönsaaren kirves lieneekin typologisesti Suomen läntisen pronssikulttuurin vanhin esine, vaikka esineen todellista käyttöikää ei ilman kontekstia pystytäkään varmuudella määrittämään. Rannikon pronssikulttuurilla tarkoitetaan perinteisesti kapeaa rannikkokaistaletta, joka ulottuu Suomenlahden pohjukasta Pohjanlahdelle asti. Rannikon pronssikulttuurin tyypillisin piirre ovat korkeilla kallioilla sijaitsevat kiviröykkiöhaudat eli hiidenkiukaat.

Kemiönsaaren kirveen löytöpaikka on hiekkaista, etelään laskevaa peltoa, noin 20 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella. Löytöpaikka on kutakuinkin juuri sillä korkeudella, jolla rantaviivan tiedetään pronssikaudella olleen. Vaikka esine ei tämän hetkisten tietojen mukaan näytä liittyvän mihinkään kiinteään muinaisjäännökseen, ei ainakaan toistaiseksi pystytä varmuudella sanomaan, onko kysymyksessä vain yksittäin hukattu esine. Suomesta tunnetaan muutamia pronssiesineitä, joiden löytöolosuhteet – sijainti muinaisten rantojen ja vesijättöjen läheisyydessä - viittaavat vesiuhriin. Siten on täysin mahdollista, että myös Kemiönsaaren kirves saattaa olla vesiuhri.

Kaikkiaan pronssikautisia metalliesineitä tunnetaan Suomesta vain noin 150-200 kpl, joten tavallisia arkiesineitä ne eivät ole olleet. Arkiaskareissa työkaluna on pronssikaudella edelleen käytetty kivikautiseen tapaan kivestä tehtyjä teriä, kuten kivikirveitä, talttoja ja kaapimia. Pronssiesineet ovat mitä ilmeisimmin olleet niin arvokkaita ja harvinaisia, että ne ovat olleet enemmänkin status- kuin käyttöesineitä. Myös Kemiönsaaren kirvestä voidaan pitää pikemminkin aseena kuin työkirveenä.

 Teksti Kaisa Lehtonen, kuva Mikko Kyynäräinen / Turun museokeskus