Varsinaissuomalaisia jouluperinteitä

”Hyvä Tuomas joulun tuopi,

paha Nuutti pois sen viepi”

(Nousiainen)

Skandinaviassa joulu on tunnetusti ikivanha, jopa esikristillinen juhla. Näin arvelee Uno Harva Varsinais-Suomen historiassa asian olevan myös lounaisessa Suomessa, kun taas muualla maassa joulu on uudempana perinteenä saanut periä myöhäissyksyisen kekrin manttelin vuodenvaihteen juhlana.

Joulupyhät merkittynä kalenterisauvaan TMM22538. Ylärivillä oikealta vasemmalle: varsinaiset joulupäivät 25.-28.12, sitten uudenvuoden eli Sylvesterin päivä 1.1, loppiainen aattoineen ja lopuksi joulun päättävä Nuutinpäivä. 

Vanha ruotsalainen maakuntalaki määräsi joulun kestävän kaksikymmentä päivää. Tästä tulee sanonta ”tjugondedag Knut kör julen ut” eli ”kahdeskymmenespäivä Nuutti karkoittaa joulun”. Tarkat kuitenkin laskevat, että Tuomaasta Nuuttiinhan tekee molemmat päivät mukaan luettuna peräti 24 päivää.

Nuutin päivän paikkaa on kuitenkin siirretty 1600-luvulla, aiemmin se sijaitsi nykyisen loppiaisen paikkeilla. Nykyisellä Nuutin päivän sijainnilla saadaan 20 päivää laskemalla joulupäivästä Nuuttiin, mikä on sinällään looginen kokonaisuus. Tällöin joulun aloittaminen Tuomaana voidaan nähdä eräänlaisena ”varaslähtönä”, mikä puolestaan sopii kansanomaiseen asennoitumiseen. Kansa näet on mielellään venyttänyt vuoden suurinta juhlaa aikana, jolloin talossa ei paljoa töitä ole, kun taas virkavalta on kautta aikojen koettanut sitä rajoittaa.

”Jos olis seittämä joulu vuares ja seittämä viikko joka joulu, ei tarttis paljo tyät tehr, jos aattoi vähä puit hakkasis.”

Kansanomaisen joulun sisältö liittyykin olennaisesti satoon ja maanviljelykseen: joulu on se aika vuodenkierrossa, jolloin syötävää talossa oli. Sadonkorjuun ja syysteurastuksen jälkeen piisasi sekä lihaa että leipää ja silloinhan on paras aika juhlalle (sana ”juhla” on läheistä sukua sanalle ”joulu”).

Leivän rooli joulupöydässä oli tietenkin tärkeä. Jouluksi piti olla mahdollisimman montaa lajia leipää. Tyypillinen varsinaissuomalainen joululeipä on imellettyä taikinaa ja hapanjuurta yhdistävä varilimppu. Aivan erityinen asema oli joulu- tai kylvökakulla, joka oli suuri leipä jota ei syöty jouluna vaan se säästettiin kevääseen, jolloin se joko syötettiin kylvömiehille tai ripoteltiin murusina pellolle.

 

Jouluinen leipäkeko Luostarinmäen käsityöläismuseossa.

Leivän lisäksi olut tai sahti ja viina ovat olleet perinteinen osa joulunviettoa ja joulun juomien valmistelu oli prosessi, joka aloitettiin jo Antin päivänä 30.11. Tuomaan päiväksi juoman oli määrä olla valmis.

Joulun liittymisestä maanviljelyyn kertoo myös se, että joulun katsottiin saapuvan tupaan vasta jouluolkien myötä. Kiikalassa oli tapana että olkien sisäänkantajaa tervehdittiin juhlan henkilöitymänä. Oljet levitettiin sitten tuvan perälle, etenkin ruokapöydän alle. Olkia heitettiin myös kattoon. Kenties tämän takia myös perinteiset joulukoristeet kuten himmelit on usein valmistettu oljista.

Tuvan koristamiseen liittyy myös sen siistiminen tai valkaisu. Monilla alueilla on seinät peitetty tuoreilla päreillä. Kemiössä joulua edelsi siivouspäivä ”skrapandagen” eli kaapimispäivä, jolloin seinät kaavittiin noesta puhtaiksi. Pöytyällä tiedetään jopa vuollun tuvan seinät tuoreelle pinnalle.

Perinteisiin varsinaissuomalaisiin joulukoristeisiin lukeutuvat joulukruunut, jotka ovat puisia kattoon ripustettavia kynttelikköjä. Tämä paperein koristeltu kruunu on kotoisin Laitilan seudulta.

 

Tuomaanristit (alla) ovat perinteisiä joulukoristeita Korppoossa kun taas olkihimmeleitä (yllä) on käytetty lähes kaikkialla Suomessa. Luostarinmäen käsityöläismuseo.

Entäs joulutontut? Uskosta tonttuihin eli kodin haltijoihin kirjoitti jo Michael Agricola 1500-luvulla: ”Tontu Honen menon hallitzi”. 1700-luvulla Mynämäen pappina toiminut Antti Lizelius kirjoitti kodin haltijoiden palvonnasta mm. että heille pyhitettiin tietyt huoneet. Myöhemmissä tiedoissa (SKS:n arkisto) kerrotaan kuinka kodinhaltijaa kiitettiin jouluna antamalla osa juhlaruoista ja -juomista. Kiikalassa jätettiin jouluruoat yöksi pöydälle tonttua varten. Karinaisissa puolestaan vietiin tontulle jouluryyppy riiheen ja Somerniemellä jätettiin pöydälle yöksi täysi tuopillinen sahtia.

 

Olut tai sahti ja paloviina ovat kuin ovatkin kuuluneet kansanomaiseen joulunviettoon. Ne ovat myös olleet sopivia lahjoja tontulle.

Mitä tulee joulupukkiin, jouluämmiin, nuuttipukkiin, tapaninlaulajiin, parooneihin, ynnä muihin joulunaikaan talosta toiseen liikkuviin kummajaisiin, voidaan todeta että ne kaikki ovat kansainvälisten talveen liittyvien naamioitujen kulkueperinteiden muunnelmia. Yhteistä niille usein on, että naamioituna talosta taloon ovat kulkeneet kylän nuoret, jotka ovat kerjänneet ruokaa ja (etenkin) juomaa omia joulunaikaisia kokoontumisiaan ja leikkejään varten.

Naamioidut kulkueet ovat voineet olla varsin vaihtelevan tapaisia ja nykyajan vakiintuneesta ”joulu-ukkoperinteestä” hyvinkin poikkeavia, kuten allaoleva Niilo Kallion klassinen kuvaus Halikon Hakoniskoista kertoo. Tähän joulun päätöstä kuvaavaan kertomukseen onkin hyvä lopettaa myös tämä kirjoitus.

”Ja ku sitt til hämärä aika niin porsto rupesikin taas kolisema simmott ette ollu viäl ennen kolissun ja kun ovi aukentus, tul siält elefantt ensmäseks sisäll ja tömist ja hakkas nokallas permanto. Sitt tul simmone ku ol kakstoist kuivanu vihta kaulas, simmost ku ol jo pirti akkunast ulos paiskattu, ja simmone ku ol nuarittu mont kertta ympärs ja siin killus sitt kaikelaissi tynnärin tapei ja hanoi. Sitt simmone ku ol tyhji lekkerei ja leilei säljäs ja simmonen ku ol tyhji pottui prakkaleis, joka prakkalis ol pottu. Ja sitte rupes tulema simmost kirjava joukko, niinkon pussi suust ja niit ol sitt niin palj ett meijä suur tupa ol niin täynn ko seisoma mahtus. Sitt ku nee oli siin tarppeks seikaloinu ja vihrelly toinen toissias ja kilistelly ja kalistellu niit tyhji kamssujas, läksi ne taas ulos menemä samas järjestykses, kun ne tuliva, elefantt erell taas. Ku ne oliva lehteny, niin tupa ol niinko sikalätt, munelt äijält oli parra heltiny ja munt tynnärintappi ja hana löyretti siält kuivaneitte vihralehtie joukost. Sitt piikoil ol kova juaksemine, heitin täytys kaikk hakke ympärs paikkakuntta ja sovitell, ett mikä mihenki tynnäri ja hana sopis.”

 (teksti ja kuvat: John Björkman / Varsinais-Suomen maakuntamuseo)

Kirjallisuutta joulusta ja muista juhlaperinteistä:

Jouko Hautala (toim.) Vanhat merkkipäivät. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1986.

Kustaa Vilkuna. Vuotuinen ajantieto. 1981.

Uno Harva. Varsinais-Suomen henkistä kansankulttuuria. Varsinais-Suomen historia III:1, 1935.