Joulukielot, jääkielot, iskonvaljer – ”ilmaa ja marmoria”

Voiko olla taianomaisempaa kokemusta kuin tuntea joulun pyhänä kielon kiehtova tuoksu? Syksyn pimeyden ja kuran läpi kahlattuaan tulla palkituksi sykähdyttävällä välähdyksellä keväästä, kokea kaksi vuoden parhaista hetkistä samanaikaisesti. Olla läsnä kahdessa ajassa.

Tällaiseen aikamatkustukseen ihmisaivot suovat mahdollisuuden. Tuoksujen muistijälki tallentuu  nimittäin aivoissa sellaiselle alueelle, että tuoksun aistiminen uudelleen pystyy nostamaan tiedostamattoman uumenista tajuntaan kokonaisia "muistonippuja", tunnetiloineen kaikkineen. Ehkä juuri se on joulun taika? Jouluhan on kaiken muun ohella myös tuoksujen juhlaa.

Kukat ovat kuuluneet suomalaiseen jouluun noin sadan vuoden ajan, ja osa vanhimmista joulukukista tuoksui voimakkaasti. Nykyään sellaisista on jäljellä oikeastaan vain hyasintti. Kielon ja sarjanarsissin eli tasetin suosio on vähäinen, ja kuka enää on kuullutkaan jouluksi kukkimaan narratuista syreenin oksista!    

Narraamisesta nimenomaan on kysymys silloin, kun talvella  hyödetään  kukkimaan lajeja, joiden oikea kukinta-aika olisi keväällä tai alkukesällä. Temppu on periaatteessa hyvin yksinkertainen: kasville annetaan keinotekoinen talvilepo, ja se herätetään siitä tuomalla lämpimään. Biologista kelloa on huijattu, ja kasvi kuvittelee, että ”siinä se talvi sitten oli (olipa lyhyt) mutta nyt on aika ponnistella kasvuun”. Kasvi käyttää juuriin, sipuleihin tai mukuloihin varastoimansa ravinnon, putkahtaa mullasta, ja on oikean kevään tullessa jo uudelleen asettunut lepoon – tai kukkinut itsensä kuoliaaksi. Sisätiloissa kukkiminen ei välttämättä vastaa oikeaa luonnossa elettyä sesonkia.

Erityisesti sipulikasvien ravintopaketti (siis se sipuli) on kuitenkin niin tuhti ja vieläpä helposti käsiteltävä, että niiden talvista hyötämistä on harjoitettu jo kauan ennen joulukukkien aikakautta. Tammi-maaliskuussa asuinhuoneeseen tuodut sipulit heräävät nopeasti eloon, ja kukintakin on jouluun verrattuna lähempänä sipulikasvien luontaista keväistä kukinta-aikaa. Suomessakin lienee kasvatettu hyasintteja asuinhuoneessa talvisena ilona jo 1700-luvulla. 

Finska Trädgårdsodlaren 1912 nro 12

Jouluksi kukkia on sen sijaan alettu hyötää meillä vasta 1800-luvun puolivälin Helsingissä, ja sieltä innostus levisi herrasväen keskuuteen 1880-luvulta alkaen. Vuosisadan vaihteen jälkeen joulukukista oli vähintään kuultu jo maaseudullakin. Joulukukkabuumin myötä suosikiksi nousi nopeasti kielo. Suomalainen puutarha-alan vaikuttaja Ossian Lunden kirjoitti vuonna 1912, että kielosta oli kuluneiden 20 vuoden aikana tullut meillä Pohjolassa yleisin joulukukka. Varmaankin juuri kielon kevätkesästä viestivä tuoksu, elämys jota alussa kuvailin, teki siitä meillä niin rakastetun.

Kielo oli jopa niin suosittu, että sitä hyödettiin kukkaan ympäri vuoden: Lunden kertoo, miten ulkomaiden suurissa kauppapuutarhoissa pidettiin juurakkoja jäissä vuodenkin verran, ja otettiin sieltä kysynnän mukaan kasvamaan. Jäädytettyinä säilytettyjä kieloja nimitettiinkin yleisesti jääkieloiksi. Ruotsiksi vastaava ilmaus on kaunis ”iskonvaljer”. Kasvun alettua leikattiin kielon varsilehdet pois yhtä lukuun ottamatta, jolloin juurten ravinto jäi kukkatertun ja yhden lehden käytettäväksi, ja kielosta tuli suurikukkainen ja ilmava – ”kuin ilmaa ja marmoria”, lainaa Lunden erästä kirjailijaa.

Suuri puutarhatietokirja 1933, hakusana Convallaria

Lundenin tarkkojen ohjeiden mukaan jouluksi kasvatettavien kielojen tuli viettää jäissä eli muutamassa pakkasasteessa vähintään kuukausi, jonka jälkeen ne istutettiin astiaan ja pidettiin 12 - 15 asteen lämmössä sammalella peitettynä. Lämmön ansiosta alkoi kasvu, ja 10 päivän kuluttua nuput saattoi jo erottaa. Silloin kielot tuotiin valoon ja huoneenlämpöön. Kukinta voitiin varmistaa antamalla juurakoille ennen istutusta 16 tunnin mittainen lämminvesikylpy 37 - 38-asteisessa vedessä.  Näin käsitellyt kielot  jaksoivat  tehdä ehkä yhden lehdenkin, kun joulukielot muutoin  tapasivat jäädä lehdettömiksi, ja vasta kevättalvella kukitettavat kehittivät vihreitä lehtiä. Myöhemmässä, 1930-luvulla annetussa ohjeessa lämminvesikylpyä ja jäädyttämistä ei suositeltu käytettäväksi yhdessä, vaan vaihtoehtoisesti. Lämminvesikylvyllä saatiin varmempi, mutta jäädyttämällä kestävämpi ja vpoimakkaampi kukinta.

Joulukukkabuumin alkuvaiheessa hyödettävät kielon juurakot tuotiin meille Saksasta. Niistä miljoonista juurakoista, jotka sikäläisestä viljelykeskuksista kiidätettiin Eurooppaan ja Amerikkaan, kaksi miljoonaa saapui Suomeen, ja näistä kahdesta miljoonasta puolet jäi Helsinkiin. Siis toiset miljoona juurakkoa jakaantui  jo tuolloin maan muihin kauppapuutarhoihin kasvatettavaksi! Lunden pyrki artikkelillaan kannustamaan puutarhureita kohti kotimaista viljelyä; onnistuneita kokeiluja oli silloin jo tehty Someron Pitkäjärvellä ja Helsingin Huopalahdessa.

Suuri puutarhatietokirja 1933, hakusana Convallaria

Pari vuosikymmentä myöhemmin Suuri puutarhatietokirja kertoikin kielon viljelyä harjoitettavan maassamme menestyksekkäästi. Hyvin lannoitetussa maassa kasvaneet kielot saattoivat jopa päihittää ulkomailta tuodut lajitoverinsa. Myös Ruotsissa viljeltiin tuolloin omia luonnonvaraisia kieloja, ja siellä oli huomattu pohjoisesta tuotujen kielokantojen sopivan viljelyyn erinomaisesti, ne kun pystyivät eteläisempiä kantoja paremmin kasvamaan kukintakuntoon jo marras-joulukuussa. Selvähän se, nämä kannat olivat sopeutuneet pohjoisen lyhyempään kasvukauteen. Luonto oli ”jalostanut” pohjoiset kielot ihanteellisiksi joulukukiksi, jotka saivat luonnollisen kylmäkäsittelynsä ulkona, ilman kallista jäähuonetta!

Mutta miksi ihmeessä kielon viljely sitten taantui, eikä Suomessa nykyisin harvakseltaan myytäviä joulukieloja ole enää vuosikymmeniin kasvatettu kotimaassa? Niitä ei enää edes tuoda juurakoina ja hyödetä meillä, vaan kiidätetään kukintavaiheeseen saatettuina eli myyntikuntoisina Hollannista. Eräs syy oli kysynnän hiipuminen. Sota- ja pulavuosina ulkomaantuonti tyrehtyi ja kotimainen kielo jäi ainoaksi joulukukkavaihtoehdoksi, sikäli kun sellaiseen turhuuteen sotavuosina ehdittiin ollenkaan paneutua. Ehkä kielolle kävi kuten sikurille  ja sillakankaalle – se sai korvikkeen leiman ja pulan hellitettyä tilalle haluttiin jotain muuta. Vielä 1950-luvulla sitä kyllä käytettiin runsaasti, mutta pian hyasintit, tulppaanit ja etenkin 1960-luvulla markkinoille tuotu joulutähti syrjäyttivät vaatimattoman kielon. ”Ilma ja marmori” eivät pärjäneet joulutähden hehkuvalle runsaalle punalle.

Kielo- ja tulppaanikoreja. Seura-lehti 1952

Toinen painava syy kielon unohtumiselle löytyy viljelyn työläydestä verrattuna sipulikukkiin. Kaupallinen tuotanto hylkäsi työvoimaa vaativan lajin tuottavuuden nimissä. Kuka nyt tuhertaisi kielonjuurakoiden parissa avomaalla, kun aikaansa seuraava ja elantoaan vakavissaan tienaava puutarhaviljelijä rakensi lämmitettävän kasvihuoneen ja tilasi tulppaanin ja hyasintin sipulit ulkomailta! Mutta silti, eikö nyt joku voisi kokeilla kotimaista kieloa vielä uudelleen ja nostaa sen takaisin joulukukkien kuningattareksi?

Tätä odotellessa itse kukin voi tehdä ekologisen valinnan ja harrastaa kielon hyötämistä kotimaisen  luonnonkannan turvin – kunhan muistaa, että ilman maanomistajan lupaa luonnosta ei saa ottaa kasveja juurineen. Onnekkaat tontin omistajat voivat perustaa pihalleen joulukielomaan. Ohjeita löytyy lähes joka joulun alla lehdistä ja netistä. Lundenia, Suurta puutarhatietokirjaa ja nykyohjeita mukaillen lyhyesti:

1. Kaiva maasta syys-lokakuussa kielon juurakoita. Niissä on suippoja silmuja, joista seuraavan vuoden lehdet ja kukat ilmaantuvat. Valitse pulleimmat silmut, sillä vain niissä on kukka-aihe.

2. Vie valitsemasi juurakot viileään kellariin tai jääkaappiin, ota esiin marraskuun alkupuolella, ja anna niille lämminvesikäsittely (10 tuntia 35 - 38-asteisessa vedessä) TAI: pidä juurakot pakkasessa.

3.Istuta syvään ruukkuun  niin että silmusta jää hieman näkyviin. Peitä sammalella / nykyaikana esim muoviruukulla ja pidä + 15 asteen lämpötilassa. Pidä multa kosteana.

4.Kun nuput alkavat näkyä, tuo kielot valoon ja huoneenlämpöön. Lannoita kukinnan ajan, jotta juuret saavat kerätyksi uutta ravintovarastoa.

5.Istuta juurakot keväällä ulos keräämään muutamaksi vuodeksi voimia seuraavaa kertaa varten. Kotimainen kielo on kierrätettävä joulukukka!

Joulukukka-asetelmia tehdään Kuralan Kylämäen joulutapahtumassa Iso-Kohmon talossa 2015. Etualalla ruukkuun istutettuja kielon juurakoita -  silmut vasta pilkottavat maasta. Ruukun nähtyään eräs aikoinaan kukkakaupassa työskennellyt kävijä kertoi kuvan emännälle, että   sokeat työntekijät pystyivät parhaiten erottamaan  mitkä silmut  olivat muita pulleampia ja sisälsivät siis kukka-aiheen.

  *

- Lunden, Ossian: Liljekonvaljen och dess drifning.  Finska Trädgårdsodlaren 1912, nro 12 ss 226-230.

- Suuri  puutarhatietokirja. Aakkosellinen hakuteos, 1933. Hakusanan Convallaria artikkelin on kirjoittanut  A.Lännenpää.

Värikuvat  Kuralan Kylämäen joulutapahtumasta 2015.