Aiheesta aiemmin kirjoittaneen kollegan yllytyksestä jatkan vielä Maarian pappilan puutarhakartan parissa.
Tallgrenia edeltäneistä Maarian seurakunnan sielunpaimenista maineikkain lienee Turun Akatemian talousopin professori Pietari Kalm, joka hoiti virkaa vuodesta 1763 kuolemaansa saakka 1779. Hänen aikanaan nykyistä kivipappilaa ei vielä ollut - se valmistui vuonna 1791 - eikä puutarhastakaan tiedetä muuta kuin että Kalm sitä mielikseen viljeli. Elämänsä ehtoolla hän piti pappilan puutarhaa pienenä paratiisina. Koska Kalm tunnetaan erityisesti kasvitieteen edistäjänä ja suuren Linnen oppilaana, joka hallinnoi sekä Turun Akatemian puutarhaa nykyisen Sibeliusmuseon paikkeilla, että ylläpiti omaa koepuutarhaansa Hirvensalossa, kunnia Maarian pappilan puutarhankin 1800-luvun asusta annetaan mielellään hänelle. Näin teki mm historioitsija Gunnar Suolahti, jolle Aili Tallgren laati tuon aiemmin esitellyn värillisen piirroksen lisäksi laajemmankin, koko puutarhaa esittävän kartan.
Maarian pappilan puutarhan kartta Gunnar Suolahden kirjassa Suomen pappilat 1700-luvulla.
Myöhempi tutkimus on arvellut Kalmin peruiksi kuitenkin korkeintaan pitkien syreeni- ja mahdollisten pähkinäpensasaidanteiden jäänteet, kaivoa ympäröivät siperianhernepensaat, ja ympäristöön villiintyneet konnantataret ja sinivatukat. Erästä vanhaa lehmusta on pidetty peräti Kalmin aikaan kasvaneena yksilönä.
Sinänsä geometriseen ruutumuotoon laadittu puutarha edustaa hyvin vanhaa, vielä 1700-luvulla vallinnutta puutarhaihannetta. Se vastaa myös tuolloista käsitystä luonnonmukaisuudesta: Jumala oli luonnut maailman matemaattisten periaatteiden mukaan, joten vain geometrisia muotoja noudattamalla toteutettiin pyrkimystä jumalalliseen kauneuteen. Muutamat Kalmin oppilaiden säilyneet luentomuistiinpanot paljastavat, että myös Kalm suosi tällaista suorakulmaista muotoa, jossa ”kortteleita” reunustivat pensaat ja kulmiin istutetut puut, ja jota halkoivat pitkät, perspektiivinäkymiä avaavat käytävät. Myös tuulilta suojaavat pensasaidat olivat yksi Kalmin suosikkiaiheista. Hauskaa sinänsä, että hän on tullut edistäneeksi pensasaitojen käyttöä myös tuomalla maahan Amerikan löytöretkensä tuliaisina aitaorapihlajan.
Ei ole täysin mahdotonta, että jotkin ruustinna Tallgrenin rakkaista omenapuista olisivat Kalmin peruja, hänen puistaan jalostettuja uudennoksia. Iäkkäitä ne valokuvien mukaan ainakin olivat ja varmasti istutettu ennen Tallgrenin perheen tuloa pappilaan 1887. Vain yhden puun lajike oli heidän tiedossaan: päärakennuksen julkisivun edessä parterri-istutuksen keskiössä kasvoi ”Astrachan” eli joku neljästä 1800-luvun puoliväliin mennessä jalostetusta astrakaanilajikkeesta.
Gyllenkrookin astrakaani suomalaisen pomologian perusteoksessa "Suomen hedelmäpuut ja viljellyt marjat”, Olavi Meurman ja Olavi Collan 1943. Muut kolme astrakaanilajiketta olivat valkoinen, punainen ja iso kuulas.
Muille puille pappilan väki oli antanut mielikuvitusta kutkuttavia lempinimiä. Aili Tallgrenin kaksi puutarhakarttaa poikkeavat tiedoiltaan hieman toisistaan. Niistä ilmenee kuitenkin, että Kettu oli syötävä mutta hapan, Pati viinihappoinen ja Tuomioprovasti hyvä viinihappoinen talviomena, mutta Pikku Hapan ja Iso Hapan kelpasivat vain talouskäyttöön. Pikkupumalla oli karvaudesta huolimatta ansionaan kauneus. Sen omenoita syötettiin sioille. Mats, Nostelu, Pikku ja tietenkin Makea olivat makeita, mutta Pupu jauhoinen. Aivan vanhoiksi ja tuntemattomiksi luonnehdittiin Kulmapuuta ja Kaivopuuta. Näiden lisäksi kasvoivat tarhassa Perunapuu, Iso Puma (Pumasissi) ja Puman Viereinen sekä Muurahaispuu. Kirsikkapuut kasvoivat metsikkönä, mutta ”eivät anna marjoja”, ja mansikat ”maistuvat hyvin linnuille”. Karttojen perusteella pappilan taloudessa on säilötty myös hirmuinen määrä viinimarjoja, karviaisia ja vadelmia.
Kortteleita ei oltu reunustettu kivin tai lankuin, vaan mullos nousi jyrkkänä töyräänä suoraan hiekkakäytävien reunasta - tyypillinen 1700- ja 1800-luvun puutarhojen piirre.
Aili Tallgrenin ja hänen sisarustensa suureksi suruksi pappilan puutarha uusittiin 1900-luvun alkupuolella aivan erilaisten puutarhaihanteiden mukaan, ruutukaava raivattiin sileäksi ja omenapuut jäivät orpona asetelmana sileälle nurmikentälle. Jaan mielipahan heidän kanssaan, sillä puutarhahistoriallisesti tämä on todellakin ollut kova menetys. Ehkäpä puutarha-arkeologialla kuitenkin on joskus tulevaisuudessa sanansa sanottavana mullan alle peittyneistä rakenteista ja kasvijäänteistä.
Gunnar Suolahti: Suomen pappilat 1700-luvulla, Porvoo 1912
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti