Viime keväänä Kuralan vuosikalenteriin lisättiin eviva-hankkeen tuottamana uudenlainen, maalaisrealismista poikkeava
tapahtuma "Vintage - Kuralan kyläjuhla". Onhan se kai nyt ihan kohtuullista
saada läskisoosin ja lannanhajun vastapainoksi kerran vuodessa viettää yksi
viikonloppu unelmamaailmassa, onhan?
Kyllähän myös 1950-luvulla (ja varsinkin silloin!) uneksittiin
filmitähdistä ja kuunneltiin iskelmiä radiosta. Maalla nuori mies haaveili
James Deanin kampaustyylistä ja Marlon Brandon moottoripyörästä ja kohtasi
unissaan peltotiellä Anneli Saulin tai Rita Hayworthin. Nuori nainen pesi
navetanhajua hiuksistaan lauantai-iltana, kiharsi ne papiljoteilla ja käveli
kymmenen kilometriä tanssilavalle kohdatakseen mahdollisesti sen Gregory Peckiä
muistuttavan muukalaisen. Huulipunaa laitettiin korkeintaan salaa ja se piti
pyyhkiä tarkkaan pois ennen öistä kotiintuloa, sillä isä tai äiti ehkä
sittenkin odotti hereillä valmiina saarnaamaan synnillisestä menosta.
Viime vuoden tapahtumaa ennen tutustuin pikapikaa siihen, millaiseksi suodattuneena suuren maailman muoti esiintyi suositun aikakauslehden, Kotilieden sivuilla 1950-luvulla. Luin joka vuosikerrasta vaatetusta, ulkoasua ja käytöstapoja koskevat artikkelit, kirjoitin koosteen ja haalin opetuskokoelmista tai lainaten mahdollisimman edustavan otoksen niin uneksittua muotia kuin todellista pukeutumistakin. (Pikakurssini olikin niin tehokas, että juontotekstit soljuivat sitten kuin itsestään lehden muotitoimittajan Lilli Fougstedtin äänenpainoilla.)
Kaikkein haasteellisinta oli saada määrältään ja mitoiltaan rajattu pukuvalikoima kohtaamaan määrältään ja mitoiltaan rajattu mallijoukko, vieläpä niin että näytös pysyisi edelleenkin sukupuolten, ikäryhmien ja sekä muodin oleellisten ilmiöiden että arkipukeutumisen kannalta kattavana. Huh! Näyttelyn tekeminen olisi ollut paljon helpompaa! Mallinukke kun suostuu ottamaan jalkaansa ne ainoat mahdolliset tarjolla olevat ja pukuun täydellisesti sopivat kengät, vaikka ne ovatkin kaksi numeroa liian pienet. Tämän vuoden Vintagetapahtuman muotinäytöksessä on osin uusi asuvalikoima. Mallitarjokkaiden joukossa on näet niin siroja ja hoikkia mannekiineja, että esiin pääsee pari sellaistakin pukua, joihin viime vuonna turhaan kaavailtiin lapsimalleja.
Jalat maassa vintagea tehtiin ja tehdään tänäkin vuonna
myös sisällön suhteen. Ei pidä unohtaa vaatetuksen olleen myös kulunutta, kiristävää
ja hiostavaa, ja sekä peseytymis- että pyykinpesumahdollisuuksien paljon nykyistä huonommalla
tolalla. Vuosikymmenen alussa kankaita ei juuri kaupasta saatu ja vanhoja
vaatteita käännettiin ja muodistettiin tai pienennettiin lapsille. Ei ollut
nykyinen tavararunsaus tuttua vielä vuosikymmenen lopullakaan. Lilli Fougstedt
kirjoitti vuonna 1959: ”Meidän on voitava hyvällä omallatunnolla hankkia
uusi vaatekappale joka tai joka toinen vuosi jos haluamme pukeutua
kauniisti, hyvin ja kohtuullisen muodikkaasti”.
Seuraavassa makupalana ote muotinäytöksestä, yllä olevan ”matkapuvun” juonnon taustaksi laadittu teksti.
Kävelypuku on puvustomme selkäranka!
Mannekiinillamme on yllään vuonna 1952 tehtyä ulkomaanmatkaa varten hankittu
puku, jota käytettiin sen jälkeen koko 1950-luvun ajan. Se on kuulunut
turkulaiselle raitiovaununrahastajalle, rouva Nurmelle, ja puvun tekijä on
todennäköisesti hänen anoppinsa, ammattiompelija Hulda Nurmi. Tällainen
kokonaisuus on aikuisen naisen järkevä matka-asu,
ja samalla todellinen joka tilanteen puku ympäri vuoden.
Meillä Suomessa kaikkia villaisia pukukankaita
on totuttu kutsumaan tweediksi. Tällainen hieman kirjava kangas kätkee pienet
likatahrat. Myös mannekiinimme ruskeat hansikkaat sietävät vaaleita paremmin
matkan aiheuttaman nuhraantumisen.
Kesähelteellä matkustettaessa villakankainen
puku on tietenkin lämmin, ja siksi sen alle on puettu puseron sijaan valepusero
eli insatsi (avaa takin napit ja esittelee). Valepusero täyttää ainoastaan
puvun takin alta näkyvän miehustan, mutta ääritilanteessa se kyllä sallii myös
takin nappien avaamisen. Kävelypuvun takkiahan ei tietenkään missään julkisessa
tilanteessa kokonaan riisuta! Tässä valepusero on aistikkaan yksivärisen
asukokonaisuuden väriläiskä. Myös huivi voi tällaisessa kokonaisuudessa olla
ilottelevan kirjava.
Hygieniasyistä kävelypuvun takki varustetaan
helposti kiinnitettävillä, irrotettavilla ja pestävillä kankaisilla
kainalolapuilla eli hikilapuilla, jotka suojaavat vaatetta (avaa takkia enemmän
ja esittelee); villakankaiden pesuhan on tunnetusti vaativaa ja villavaatteet
pyritään pesemään mahdollisimman harvoin.
Jalkineet ovat järkevät matalakantaiset
kävelykengät, joissa on niin sanottu bulevardikorko, eli kulutuspinnaltaan
tarpeeksi laaja ja maahan hyvin tukeutuva korko. Kapeat ”piikkikärkiset”
korothan eivät sovi katukivillä tai pehmeällä hiekalla asteluun. Säädettävä
solki suo tarvittaessa helpotusta paljosta kävelystä ja helteestä johtuvaan ja jokaiselle
matkustavaiselle tuttuun jalkojen turvotukseen.
Tarpeeksi tilava käsilaukku kätkee mm
välttämättömän nenäliinan, ja siellä voi säilyttää myös huivia ja
varapäähineeksi mukaan otettua baskeria (avaa laukku ja esittele). Lisäksi
matkailijan kannattaa varata mukaan kevyt popliinitakki, meillä Suomessa suosittu kesävaate.
Hattu on tämän asukokonaisuuden eleganteimpia
piirteitä, niin sanottu ”sulkakoristeinen lautanen”, joskin maltillista kokoa.
Fasaaninsulka on työnnetty hatun laella olevaan pieneen lenkkiin, ja sen voi
nopeasti irrottaa, jos tuntee olonsa ylipukeutuneeksi. Tehän tiedätte, että
ylipukeutuminen on aina suurempi virhe kuin alipukeutuminen.
*
Vintagetapahtumaan kannattaa tulla, vaikka tuhahtelisikin unelmille turhuutena. Viimevuotiseen tapaan kollegani
Leena Tiilikainen vetää nyt kahdesti molempina päivinä kerrassaan loistavan Valoa
ja varjoa –opastuksensa. Siinä kuullaan, millaista perheellä oli, kun isä ei
tullut sodasta, tai kun sieltä kotiutui isän sijaan kireä ja arvaamattomasti
suuttuva muukalainen, miten lapset pidettiin kurissa ja nuhteessa, miten
lapamato ja lavantauti jylläsivät ja
miten ihmeaine DDT pelasti kodin luteilta ja sadon tuhohyönteisiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti