keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Hikilaput ja insatsi - kaikki vintage ei ole ruusuista



Viime keväänä Kuralan vuosikalenteriin lisättiin eviva-hankkeen tuottamana uudenlainen, maalaisrealismista poikkeava tapahtuma "Vintage - Kuralan kyläjuhla".  Onhan se kai nyt ihan kohtuullista saada läskisoosin ja lannanhajun vastapainoksi kerran vuodessa viettää yksi viikonloppu unelmamaailmassa, onhan?




Kyllähän myös 1950-luvulla (ja varsinkin silloin!) uneksittiin filmitähdistä ja kuunneltiin iskelmiä radiosta. Maalla nuori mies haaveili James Deanin kampaustyylistä ja Marlon Brandon moottoripyörästä ja kohtasi unissaan peltotiellä Anneli Saulin tai Rita Hayworthin. Nuori nainen pesi navetanhajua hiuksistaan lauantai-iltana, kiharsi ne papiljoteilla ja käveli kymmenen kilometriä tanssilavalle kohdatakseen mahdollisesti sen Gregory Peckiä muistuttavan muukalaisen. Huulipunaa laitettiin korkeintaan salaa ja se piti pyyhkiä tarkkaan pois ennen öistä kotiintuloa, sillä isä tai äiti ehkä sittenkin odotti hereillä valmiina saarnaamaan synnillisestä menosta.






Viime vuoden tapahtumaa ennen tutustuin pikapikaa siihen, millaiseksi suodattuneena suuren maailman muoti esiintyi suositun aikakauslehden, Kotilieden sivuilla 1950-luvulla. Luin joka vuosikerrasta vaatetusta, ulkoasua ja käytöstapoja koskevat artikkelit, kirjoitin koosteen ja haalin opetuskokoelmista tai lainaten mahdollisimman edustavan otoksen niin uneksittua muotia kuin todellista pukeutumistakin. (Pikakurssini olikin niin tehokas, että juontotekstit soljuivat sitten kuin itsestään lehden muotitoimittajan Lilli Fougstedtin äänenpainoilla.)






Kaikkein haasteellisinta oli saada määrältään ja mitoiltaan rajattu pukuvalikoima kohtaamaan määrältään ja mitoiltaan rajattu mallijoukko, vieläpä niin että näytös pysyisi edelleenkin sukupuolten, ikäryhmien ja sekä muodin oleellisten ilmiöiden että arkipukeutumisen kannalta kattavana. Huh! Näyttelyn tekeminen olisi ollut paljon helpompaa! Mallinukke kun suostuu ottamaan jalkaansa ne ainoat mahdolliset tarjolla olevat ja pukuun täydellisesti sopivat kengät, vaikka ne ovatkin kaksi numeroa liian pienet. Tämän vuoden Vintagetapahtuman  muotinäytöksessä on osin uusi asuvalikoima. Mallitarjokkaiden joukossa on näet niin siroja ja hoikkia mannekiineja, että esiin pääsee pari sellaistakin pukua, joihin viime vuonna turhaan kaavailtiin lapsimalleja.





Jalat maassa vintagea tehtiin ja tehdään tänäkin vuonna myös sisällön suhteen. Ei pidä unohtaa vaatetuksen olleen myös kulunutta, kiristävää ja hiostavaa, ja sekä peseytymis- että  pyykinpesumahdollisuuksien paljon nykyistä huonommalla tolalla. Vuosikymmenen alussa kankaita ei juuri kaupasta saatu ja vanhoja vaatteita käännettiin ja muodistettiin tai pienennettiin lapsille. Ei ollut nykyinen tavararunsaus tuttua vielä vuosikymmenen lopullakaan. Lilli Fougstedt kirjoitti vuonna 1959: ”Meidän on voitava hyvällä omallatunnolla hankkia uusi vaatekappale joka tai joka toinen vuosi jos haluamme pukeutua kauniisti, hyvin ja kohtuullisen muodikkaasti”.  



Seuraavassa makupalana ote muotinäytöksestä, yllä olevan ”matkapuvun” juonnon taustaksi laadittu teksti.

Kävelypuku on puvustomme selkäranka! Mannekiinillamme on yllään vuonna 1952 tehtyä ulkomaanmatkaa varten hankittu puku, jota käytettiin sen jälkeen koko 1950-luvun ajan. Se on kuulunut turkulaiselle raitiovaununrahastajalle, rouva Nurmelle, ja puvun tekijä on todennäköisesti hänen anoppinsa, ammattiompelija Hulda Nurmi. Tällainen kokonaisuus on aikuisen naisen järkevä matka-asu, ja samalla todellinen joka tilanteen puku ympäri vuoden.



Meillä Suomessa kaikkia villaisia pukukankaita on totuttu kutsumaan tweediksi. Tällainen hieman kirjava kangas kätkee pienet likatahrat. Myös mannekiinimme ruskeat hansikkaat sietävät vaaleita paremmin matkan aiheuttaman nuhraantumisen.



Kesähelteellä matkustettaessa villakankainen puku on tietenkin lämmin, ja siksi sen alle on puettu puseron sijaan valepusero eli insatsi (avaa takin napit ja esittelee). Valepusero täyttää ainoastaan puvun takin alta näkyvän miehustan, mutta ääritilanteessa se kyllä sallii myös takin nappien avaamisen. Kävelypuvun takkiahan ei tietenkään missään julkisessa tilanteessa kokonaan riisuta! Tässä valepusero on aistikkaan yksivärisen asukokonaisuuden väriläiskä. Myös huivi voi tällaisessa kokonaisuudessa olla ilottelevan kirjava.



Hygieniasyistä kävelypuvun takki varustetaan helposti kiinnitettävillä, irrotettavilla ja pestävillä kankaisilla kainalolapuilla eli hikilapuilla, jotka suojaavat vaatetta (avaa takkia enemmän ja esittelee); villakankaiden pesuhan on tunnetusti vaativaa ja villavaatteet pyritään pesemään mahdollisimman harvoin.



Jalkineet ovat järkevät matalakantaiset kävelykengät, joissa on niin sanottu bulevardikorko, eli kulutuspinnaltaan tarpeeksi laaja ja maahan hyvin tukeutuva korko. Kapeat ”piikkikärkiset” korothan eivät sovi katukivillä tai pehmeällä hiekalla asteluun. Säädettävä solki suo tarvittaessa helpotusta paljosta kävelystä ja helteestä johtuvaan ja jokaiselle matkustavaiselle tuttuun jalkojen turvotukseen.



Tarpeeksi tilava käsilaukku kätkee mm välttämättömän nenäliinan, ja siellä voi säilyttää myös huivia ja varapäähineeksi mukaan otettua baskeria (avaa laukku ja esittele). Lisäksi matkailijan kannattaa varata mukaan kevyt popliinitakki, meillä Suomessa suosittu kesävaate.

Hattu on tämän asukokonaisuuden eleganteimpia piirteitä, niin sanottu ”sulkakoristeinen lautanen”, joskin maltillista kokoa. Fasaaninsulka on työnnetty hatun laella olevaan pieneen lenkkiin, ja sen voi nopeasti irrottaa, jos tuntee olonsa ylipukeutuneeksi. Tehän tiedätte, että ylipukeutuminen on aina suurempi virhe kuin alipukeutuminen.


*
Vintagetapahtumaan kannattaa tulla, vaikka tuhahtelisikin unelmille turhuutena. Viimevuotiseen tapaan kollegani Leena Tiilikainen vetää nyt kahdesti molempina päivinä kerrassaan loistavan Valoa ja varjoa –opastuksensa. Siinä kuullaan, millaista perheellä oli, kun isä ei tullut sodasta, tai kun sieltä kotiutui isän sijaan kireä ja arvaamattomasti suuttuva muukalainen, miten lapset pidettiin kurissa ja nuhteessa, miten lapamato ja lavantauti  jylläsivät ja miten ihmeaine DDT pelasti kodin luteilta ja sadon tuhohyönteisiltä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...