Asfalttihuopa eli "norsunnahkakatto" – mission impossible

Viime viikkoina olen viettänyt osan työajastani Luostarinmäen Käsityöläismuseossa aseistautuneena  taskulampulla, naskalilla, kameralla ja tikapuilla. Lämmintä vaatetustakin luulin tarvitsevani, mutta kyllä näyttää hellettä riittävän kun konttaa, kiipeää ja harjoittaa kyykkyyn-ylös –liikesarjaa  koko päivän. En väitä kolunneeni vielä jokaisen huoneen ja komeron jokaista nurkkaa, lattiaa ja kattoa tai pujotelleeni jokaiselle ullakolle paikallistamaan vesivuotoja taskulamppu CSI-sarjasta tutussa asennossa sojottaen, mutta siihen tähtään. Luostarinmäen henkilökunta tarkkailee kaiken aikaa valppaasti rakennusten kuntoa, mutta olen saanut tehtäväkseni käydä heidän avukseen läpi rakennukset tiheällä kammalla ja laatia niistä kuntokartoitusraportti.

Museoiden uljas tehtävä on mm säilyttää aineellista kulttuuriperintöä tuleville sukupolville, periaatteessa ikuisuutta ajatellen. Aine ei pysy samassa olomuodossa ikuisesti, mutta museossa sen ikää voidaan venyttää kontrolloimalla säilytysolosuhteita. Haasteellisinta säilytettävää on materiaali, jota ei voi sijoittaa valvottuihin olosuhteisiin. Museorakennukset ovat tällaisia ”esineitä”. Kun säille alttiin rakennuksen jokin osa tulee elinkaarensa päähän, se joudutaan lopulta uusimaan, mutta silloin museorakennuksissa käytetään alkuperäistä vastaavaa materiaalia ja alkuperäistä toteutustapaa. Näin säilytetään ja kunnioitetaan alkuperäisen materian sijasta ainakin rakennusperinnettä.

Mutta joskus tulee eteen mahdoton tehtävä, ja nyt ollaan sellaisen äärellä.  

Luostarinmäellä talon omistaneiden suurimpia huolia kautta aikain on varmasti ollut vesikaton pitävyys. 1700-1800-lukujen vaihteessa vain varakkaat kykenivät hankkimaan rauta- tai kuparipeltikattoja tai kattotiiltä. Muut joutuivat tyytymään lyhytikäisempiin materiaaleihin. 1800-luvun alussa Luostarinmäellä rakennettiin useimmin turve- ja lohkokivikattoja - oikeammin tuohikattoja. Tuohi toimi niissä nimittäin varsinaisena vettä hylkivänä kerroksena, joka sitten peitettiin joko turpeella tai noin nyrkinkokoisilla kivillä. Luostarinmäellä kivikattojen yleisyys johtui siitä, että viereinen Vartiovuori tarjosi ilmaista, perustuskivien lohkonnassa syntynyttä jätekiveä. 

Kivikattoja nykyisellä Luostarinmäellä, "kirvesmiehen pihalla".

Turun palon jälkeen annettu kaupungin uusi rakennusjärjestys vuodelta 1828 kavensi vähävaraisten mahdollisuuksia kattojensa kattamiseen. Palojärjestys salli kaupungissa käytettävän vain joko pelti-, tiili- tai lautakattoja. Lautakatto tarkoittaa rakennetta, jossa kahden harjalta räystäälle asetetun limittäisen lautakerroksen väliin asetettiin eristävä tuohikerros. Laudoissa oli yleensä höylätyt urat reunoissa juoksuttamassa vettä hallitusti ja joutuisasti.

Vanha uritettu kattolauta Turun museokeskuksen rakennusnäytevarastosta.

Vuoden 1865 rakennusjärjestys lisäsi turkulaisten katevalikoimaan päreen. Pärekattoaikakauteen Luostarinmäellä tai muuallakaan Turussa ei silti tiettävästi koskaan siirrytty, sillä 1870-luvulla markkinoille saapui paloturvallinen ihmeaine: rullana myytävä asfalttikattohuopa.

Ilmoitus uusi Suometar -lehdessä 19.4.1875. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto

Ihkauusi keksintö se ei enää tuolloin ollut, sillä kokeiluja tukevan, tervalla käsitellyn huovan käyttämisestä kate- ja vuorausaineena oli tehty jo kymmeniä vuosia aiemmin. Itse C.L. Engel, mm palonjälkeisen Turun asemakaavan ja monien arvorakennusten arkkitehti oli mieltynyt tällaiseen kattomateriaaliin. 1850-luvulla Suomeen alettiin tuoda ulkomaista, asfalttitervalla kyllästettyä kattohuopaa, mutta aina vuoteen 1877 asti sen käyttäminen vaati erityisluvan senaatilta. Kun käyttö sitten vapautettiin, asiat etenivät nopeasti. Turun uusi rakennusjärjestys vuodelta 1878  lisäsi asfalttihuovan sallittujen katonkatteiden listaan, ja paikallinen valmistaja oli ottanut varaslähdön asiaa ennakoiden:

Uutinen ja ilmoitus Sanomia Turusta -lehdessä -lehdessä 3.3.1877. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto

Turun Asfalttitehdas ei jäänyt seudun ainoaksi. Ilmoitus Sanomia Turusta -lehdessä 2.6.1887.  Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto.

Tamperelainen kilpailija aloitti samana vuonna kuin Turun Asfalttitehdas, ja sen tuotetta arvostettiin ulkomaillakin:

Ilmoitus Uusi Suometar-lehdessä 2.1.1878. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto

Ilmoitus Turun Lehdessä 26.4.1894. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto

Luostarinmäkeläisten patotunut kattojen uusimistarve purkautui asfalttihuopabuumiin. Suurin osa alueen rakennuksista palovakuutettiin 1870 - 1880-luvuilla, luultavasti juuri tuon parannuksen seurauksena, ja palovakuutuksissa kattojen kateaineeksi kerrottiin asfalttihuopa.  Lautakattoon nähden paloturvallinen, hiekalla siroteltu asfalttikatto alensi palovakuutusmaksuja. Kun paloa edeltävää ”vanhaa Turkua” alettiin 1900-luvun alkupuolella katsoa nostalgisin silmin, etenkin Luostarinmäki tuli usein vangituksi valokuviin ja maalauksiin. Hjalmar Renvallin  vuonna 1912 kuvaaman  hienon valokuvasarjan mukaan liki jokainen Luostarinmäen asuin- ja ulkorakennus oli katettu huovalla, jota kiillosta päätellen huollettiin ”kattolakalla”.

Yllä  mm nykyiset leipomon ja postin rakennukset, alla nykyistä kivipainon pihaa. Kuvat Turun museokeskus, Hjalmar Renvall 1912

Alkuaikoina asfalttihuopa tarkoitti kivihiilitervalla imeytettyä tukevaa lumppupahvia, ja kattoja huollettiin käsittelemällä ne muutaman vuoden välein kivihiilitervan ja mm kalkin sekoituksella. Tämä kattolakka ja sen pintaan heti sivelyn jälkeen ripoteltu hiekka muodostivat kivikovan pinnan.  Lukuisat käsittelykerrat saivat katon muistuttamaan "norsunnahkaa".

Myöhemmin kivihiilitervaa alettiin korvata kivihiilitervasta tislatulla kivihiilipiellä ...

Kaksi otetta Helsingin Asfaltti-Osakeyhtiön hinnastosta nro 10,  vuodelta 1902. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto

… ja  1880-luvulla opittiin bitumin tislaus maaöljystä. Suomessa bitumihuopaa alkoi valmistaa Oy Semptalin Ab vuonna 1908, ja pitkään bitumihuopaa kutsuttiinkin ”semptaliiniksi”.

Luostarinmäellä on jäljellä vielä kaksi vanhaa lumppuhuopakattoa, joita on vuosikymmenestä toiseen hoidettu kivihiilitervasivelyillä. Nyt edellisestä sivelystä on kulunut jo luvattoman monta vuotta, vanha kivihiilitervavarasto on käytetty loppuun, ja pahimmat oletuksemme saivat vahvistuksen Panu Kailalta: myrkyllistä kivihiilitervaa ei enää myydä, eikä kymmenien kivihiilitervasivelyjen jatkaminen puutervalla tai bitumilla sekään tule kyseeseen, sillä kivihiilitervan päällä ei mikään taida pysyä. Ainetta, jolla kattoa voitaisiin sivellä, ei ole olemassa! Voi meitä suojeluvelvollisia ja voi asfalttikatto-parkaa: sen osaksi tulee nyt saattohoito.

Luostarinmäen "tupakkatalon" vajan huopakatto on kuin norsunnahkaa.

Saamme  venytettyä yllä olevan kuvan katon elinikää vielä jonkin aikaa. Murtunut alareuna leikataan pois ja korvataan nykyajan huovalla, ja vastaavia laastarointeja voidaan jatkaa uusienkin haavojen ilmaantuessa, mutta lopulta edessä ovat hautajaiset. Tässä tapauksessa vanha huopa kannattaa Panu Kailan ehdotuksen mukaan haudata tulevien polvien ihmeteltäväksi uuden alle. Uuteen kattoon kopioidaan vanhan katon toteutustapa.

On myös esitetty, että Luostarinmäellä ruvettaisiin valmistamaan itse vanhaa asfalttihuopaa vastaavaa kateainetta, nyt kuitenkin käyttäen kyllästysaineena puutervaa kielletyn kivihiilitervan sijaan.  Siinäpä mietittävää. Asfalttihuovan valmistaminen itse ei ole perinteinen rakentajan taito (ei edes käsityöläistaito, sillä tehtaassahan sitä valmistettiin), mutta huopakaton tekeminen on.

 *

Viisautta ammennettu kirjasta Kaila-Pietarila-Tomminen: Talo kautta aikojen. Julkisivujen historia, 1987,  sekä Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.