Herbaario. Piti nopeasti hakemani....

Vielä 1960-luvulla juuri näihin aikoihin moni oppikoululainen havahtui kauhuissaan: syyskuun ensimmäinen päivä lähenee, koulu alkaa ja kasvikokoelma on pahasti hunningolla! Kasvikokoelman eli herbaarion kerääminen kuului  pakollisena kesälomatyönä oppikoulujen luonnontieteen opetukseen vuosina 1916 – 1969, lukuun ottamatta 1940-luvun sotavuosia. Suorituksen jälkeen kokoelma jäi oppilaan omaksi. Vuosikymmenten varrella suomalaisiin koteihin on siis täytynyt kertyä tuhansittain näitä innolla tai itkien, huolella tai hutaisten koottuja opinnäytteitä. Missähän ne kaikki ovat?

Voin kuvitella, että ne jotka inhosivat keruutyötä ovat kostonhimoisina sittemmin polttaneet nipun saunan pesässä, kun taas tunnolliset ja koulua lämmöllä muistavat ovat kuljettaneet niin kasvikokoelmaa kuin koulukirjojakin mukanaan myöhempien vaiheidensa halki. Herbaarioita on päätynyt myös mm luonnontieteellisten museoiden kokoelmiin. Turun museokeskuksen Kuralan Kylämäestäkin löytyy muutama kasvikokoelma, vaikkei Kylämäen 1950-luvun koululuokka oppikoulua markkeeraakaan, kansakouluahan siellä käydään. Kuralan taloista on kuitenkin ponnistettu oppikoulun kautta ylioppilaiksi, ei siis ole herbaario vieras näky Iso-Kohmonkaan kamarin pöydällä!

Piti tällä viikolla nopeasti hakemani ullakon esinevarastosta sopiva herbaarioyksilö kamariin yleisön iloksi. Punnitsin Reijon, Anjan ja Eilan kasvioiden ominaisuuksia, lehteilin arkkeja ja iloitsin tuttujen kasvilajien tapaamisesta. Ja niin vain kävi minulle kuin Tapio Rautavaaralle: ullakolle yksin kapusin enkä aikaa tiedä miten kauan siinä viivähdin. Isoisän olkihatun tarinan sijaan aloin keriä herbaaroiden sisältämän informaation ulottuvuuksia.

Kukin herbaario kertoo kokoajansa henkilökohtaisesta elämästä: turkulainen Reijo on viettänyt kesiä ja etenkin kesäviikonloppuja 1959-1961 Paraisilla Lenholmalla ja Pikkutervossa. Erityisen tuloksekas oli heinäkuinen viikko ”Norskatan Åvensaarella”, sekin nykyisin Paraisten aluetta. Åvensaaren retken tuloksena Reijon kasvio karttui yhdellätoista lajilla.

Reijon Åvensaarelta keräämät rantakukka, isorantasappi, verikurjenpolvi ja maarianverijuuri.


Turkulainen Anja taas on koonnut suuren osan kasveistaan nykyisestä Varkaudesta Viljolahdelta kesäkuun lopussa 1959 ja pohjanmaalaiselta Reisjärveltä heinä-elokuussa samana vuonna. Tällaisilta matkoilta näyttää tuodun aivan yleisiäkin lajeja, jotka olisi voitu kerätä lähempää.  Ilmeisesti ja ymmmärrettävästi matkalla olo herkistää aarteenetsintään eri tavalla kuin arkipäivä kotikulmilla. Valkovuokko ja metsäorvokki, jotka Anja toi Helsingin-matkaltaan 4.6.1959 olisi toki helpommin hankittu Turun seudulta, mutta nehän olivat samalla matkamuistoja!

Eila - maalaistalon tytär jolta kotiväki varmaankin edellytti 1940-luvun sotakesinä tähdellisempää työtä kuin kasvien keruuta - on hätäpäissään turvautunut monen käyttämään konstiin: kun kasveja ei ole kesän aikana kertynyt vaadittavaa määrää, on isommilta sisaruksilta tai tuttavilta hankittu jo tehtävänsä täyttäneiden kasvikokoelmien arkkeja, irrotettu kasvit ja siirretty muka omina keräelminä uusille arkeille. Eilan kasvion välistä löytyvät irtonaiset nimilaput (kuvassa oikealla) paljastavat, että useat hänen herbaarionsa kasvit olikin alkujaan kerännyt toinen henkilö 1930-luvulla Paimiosta.

Keruu-urakkaa on voitu helpottaa myös kokoamalla kotipellolta tai puutarhasta tuttuja koriste- tai viljelykasveja. Eila on poiminut puutarhasta kehäkukan vuonna 1941 ja tuoksuresedan 1942 (kuva yllä). Anja taas on saanut 11.7.1960 kertaheitolla kolme heinäkasvia, kauran, ohran ja vehnän (kuva alla). Neljättä viljaamme ruista joukossa ei ole, niinpä niin - sotien jälkeenhän vehnä ja ohra olivat nopeasti syrjäyttäneet sen valtaviljan asemasta.

Voisikohan näistä viljanäytteistä tunnistaa lajikkeet, ja mitä voisikaan dna-tutkimus tulevaisuudessa kertoa tuon kehäkukan geneettisestä perimästä? Kuinka vanhoja kasvikantoja näytteet edustavat ja mitä kautta nuo kannat on aikoinaan tuotu Suomeen? Tulevaisuudessa voidaan vanhojen kouluherbaarioidenkin avulla kenties saada uutta tietoa viljelyhistoriasta ja kasvimaantieteestä!

Herbaariot antavat tietenkin suoraa informaatiota kasvilajien levinneisyydestä keruuaikana, mutta valikoima lajeja yhdeltä keruupaikalta kertoo myös tuon alueen ekosysteemistä ja ihmistoiminnasta paikalla. Reijo on löytänyt vuonna 1960 Nummenmäeltä hiekkakuopasta odotetusti kuivien paikkojen lajeja: nurmikohokin, katkeran maksaruohon (keltamaksaruoho), heinätähtimön, peltolemmikin ja niittysuolaheinän. Hiekkakuoppa on ollut muuttumassa kedoksi tai kuivaksi niityksi. Opettajan punakynä on korjannut peltolemmikin ketolemmikiksi - mielenkiintoista, sitä ei ihan joka kedolta ja kalliolta tapaakaan.

Reijon keltamaksaruoho, ketolemmikki, heinätähtimö ja nurmikohokki.

Anja taas on koonnut Korppolaismäeltä sikoangervon, ruoholaukan ja paimenmataran. Sikoangervo on arkeofyytti eli muinaistulokas, jonka esiintyminen usein viittaa varhaiseen ihmistoimintaan. Korppolaismäeltä onkin tehty mm rautakauden alkupuolen esinelöytöjä, ja Aurajoen suussa Turun linnaa vastapäätä sijaitsevalla mäellä on toki liikuttu myös myöhempinä vuosisatoina. Mutta onkohan ruoholaukka Korppolaismäen kalliolla alueen luontaista kasvilajistoa - ruoholaukka kun kasvaa luonnonvaraisena nimenomaan saariston kalliorannoilla - vai ihmisen paikalle tuoma?

Anjan ruoholaukka ja sikoangervo.

Ennen varsinaista kasvien keräämistä oli hallittava kasviopin kieli, muutoin ei lähes kuvattomia kasvikirjoja taksonomisine määrityskaavioineen kerrassaan pystynyt käyttämään. Oli tunnettava lehtimuodot (erotatko suikean soikeasta ja puikean vastapuikeasta?) ja tiedettävä onko lehden laita saha-, nirha- vai nyhälaitainen, pariosainen vai parijakoinen, sormiosainen, -jakoinen vai –halkoinen, oli erotettava korvakkeelliset lehdet sepivistä lehdistä ja vuorottainen lehtiasento vastakkaisesta… Ja tietenkin myös kukilla, kukinnoilla, hedelmillä ja siemenillä sekä juurilla ja varsilla on omat muotonsa. Eilan kasvion alussa on näiden opiskelua varten kerättyjä esimerkkejä:

Ilmari Hiitosen ja Arvi Poijärven kirjasta Koulu- ja retkeilykasvio - jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1932 ja jota käytettiin kouluissa 1960-luvulle saakka - valittuun  aukeamaan osuvat  ristikukkaisten heimon määrityskaavan loppuosa ja krassin suvun määrityskaava. Oikeaan lajiin päätyminen edellytti mm sanojen sepivä, kalvopalteeton ja lanttopäinen ymmärtämistä. Eivät enää kuulu nämä sanat kouluja käyneen yleissivistykseen!

Reijo, Anja ja Eila ovat koonneet enimmäkseen helposti tunnistettavia kukkia tai tavallisimpia heiniä, joita varten ei ehkä tarvinnut turvautua määrityskaavoihin. Puoliksi ihastuneena ja samalla kauhistuen huomasin kuitenkin Reijon bonganneen kesällä 1961 Paraisten Lenholmasta myös papelorikon ja suolapungan (kuva alla). Edellinen nimittäin luokitellaan nykyään uhanalaisuudeltaan silmälläpidettävien joukkoon ja jälkimmäinen on erittäin uhanalainen ja suojeltu laji. Lenholma eli Lenholmen ei vielä Reijon siellä samotessa ollut rauhoitettu luonnonsuojelualue kuten nykyään, mutta sittenkin…

Kun kasvien keruu aikoinaan liitettiin oppikoulun opetusohjelmaan, lajeja tuli kerätä kesien aikana yhteensä vähintään 200. Vaatimus aleni vuosikymmenten kuluessa 80:een lajiin. Kasvien tunnistusoppaissa lajit oli pisteytetty yleisyyden mukaan, mikä saattoi johtaa harvinaisuuksien tavoitteluun. Tämä yhdistettynä siihen, että kasvit tuli kerätä juurineen hävitti nimenomaan harvinaisimpia lajeja ja köyhdytti luontoa. Kasvien keruu poistettiinkin opetusohjelmasta lopulta nimenomaan luonnonsuojelullisista syistä. Voi myös arvella, että vaikka keruutyön tarkoitus oli alun perin lajituntemuksen kautta edistää oppilaan luonnonrakkautta, kotiseututuntemusta, omatoimisuutta ja rehellisyyttä, ei tavoite kaikkien oppilaiden kohdalla toteutunut.

Tyrvääläinen Unto-poika  keräsi 1930- ja 1940-luvuilla kouluherbaarioonsa päätyneet yksilöt peltiseen kasvienkeruukoteloon, kasviporttööriin (kuva alla). Kasvien keruu otettiin vuonna 2004 peruskoulun opetusohjelmaan, mutta porttöörin sijaan käyttää moni nykyisin digikameraa. Keruutyö palvelee kuitenkin samanlaisia uljaita tavoitteita kuin kohta sata vuotta sitten asetettu oppikoululaisten kasvien keruuvelvollisuus, vain kieli on modernisoitunut.  Nykytermein ilmaistuna keruun myötä syntyvä lajituntemus auttaa mm ekosysteemin ja biodiversiteetin sekä ruoan tuotannon ja alkuperän ymmärtämistä.  Mutta myös vanha kunnon sana "luonnonrakkaus" ja sen edistäminen löytyvät nykyisistä perusteluista.

*

Lisätietoa kasvienkeruuperinteestä Suomessa tästä.