Kuralan syyskuun esine, kaunokirjoitusvihko – ”Nuorra vitsa väännettävä”

Ovatkohan ihmiset aikoinaan kauhistelleet Toivo Salervon vuonna 1931 julkaisemaa kaunokirjoituksen tyyppikirjaimistoa samaan tapaan kuin me nyt murehdimme kaunokirjoituksen totaalista kuihtumista?

Arkkitehti ja piirustuksen opettaja Salervo toimi ammattinsa ohella kouluhallituksessa piirustuksen, veiston ja kaunokirjoituksen tarkastajana. Siksi kouluhallitus antoi juuri hänelle vuonna 1922 tehtäväksi laatia itsenäistyneen Suomen kouluille uusi yhtenäinen tyyppikirjaimisto. Oppivelvollisuus oli juuri ulotettu koskemaan kaikkia lapsia, ja se sysäsi pulpettien ääreen siis nekin, jotka ilman pakkoa olisivat hankkineet entiseen tapaan vain välttämättömimmän luku- ja kirjoitustaidon esim. kiertokoulussa. Salervon tehtävä oli tasoittaa opintietä laatimalla entisiä helpompi ja selkeämpi, jokaisen lapsen kykyjen raameihin mahtuva kirjaimisto. Aikaa laatimisessa vierähti kymmenen vuotta, ja Salervon tyyppikirjaimet määrättiin otettavaksi käyttöön vuodesta 1932 alkaen.

                                                                        *

Ennen Salervon kirjaimia oppinsa saaneet olivat käyttäneet koukeroisempia, jopa kalligrafiaa muistuttaneita kirjaimistoja. Hyvä esimerkki tällaisista on kuukauden esineemme, Kuralan opetuskokoelmaan päätynyt "Mimmi Bährin uuden kaunokirjoitusjärjestelmän" vihko 1920-luvulta Maarian Konsan kansakoulusta.

Taimi-tytön tarkkaa työtä Maarian Konsan kansakoulussa. Huomaa vihkoon valittujen harjoituslauseiden kannustava viesti - "Nuorra vitsa väännettävä", "Mieli harras työn tekeepi". Turun kaupunginmuseo.

Vihon täyttäneellä Taimi-tytöllä on ollut käsissään puinen mustekynän varsi, johon kiinnitettyä metalliterää hän kastoi vähän väliä mustepulloon. Joka pulpetissa oli lokero pikku mustepulloa varten, ja opettaja täytti pikkupullon tarvittaessa suuresta mustepullostaan. Seuraava kirjoitusvälineen kehitysaskel eli mustetäytekynä saatiin joka koululaisen käteen vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

M. Bährin vihkoihin kirjaimet laadittiin vanhan perinteen mukaisesti ohuita hiusviivoja ja leveämpiä varjoviivoja käyttäen. Jotta leveysero saatiin aikaan, käytettiin tasakärkistä mustekynää. Kun vartaloa, kättä, vihkoa ja kynää piti oikeassa asennossa, leveä kynänterä tuotti tiettyyn suuntaan kapeaa hiusviivaa ja taas toiseen leveämpää varjoviivaa. Viivapaksuuden vaihtelu valmiissa tekstissä, se vasta oli eleganssia, joka sivistyneen tuli hallita!

Valistuksen kaltevakirjoitusjärjestelmä -vihon sisäkansi, Turun kaupunginmuseo. Huomaa jo pois jäävät vaihtoehtoiset w-r- s-kirjaimet.

 

Mainittu Mimmi Bährin vuonna 1885 laatima ja 1900-luvun alkuvuosina uudistama kaunokirjoitusjärjestelmä oli vain yksi vaihtoehtoisista kaunokirjoituksen harjoitus- ja mallijärjestelmistä, joita oli tarjolla kansakouluasetuksen (1866) ja oppivelvollisuuden eli koulupakon (1921) välisinä vuosikymmeninä. Järjestelmät sisälsivät oppivuosien myötä monipuolistuvia kirjoitusharjoituksia erilaisina vihkosarjoina, alkaen yleensä yksittäisten kirjainten toistuvasta jäljentämisestä, rivi rivin jälkeen. Laatijoilla oli luonnollisesti omat pedagogiset mieltymyksensä ja löytyipä niitäkin, joiden mielestä lapsen kirjoitustaidon piti kehittyä vapaasti, ilman valmiita kaavoja. 

Koska yhtenäisiä tyyppikirjaimia ei vielä ollut, eri kirjoitusjärjestelmiin kuuluvat kaunokirjaimistotkin poikkesivat toisistaan, ja kukin opettaja suosi itse aikoinaan oppimiaan kirjainmuotoja. Ainakin jo 1900-luvun alussa kunnat päättivät, mitä järjestelmää niiden alueella olevissa kansakouluissa käytettiin. Usein kaunokirjoituksen opettaminen eriytettiin lukemisen ja suuraakkosten eli ”puustaavien” opettamisesta ja kytkettiin sen sijaan piirustuksen, joskus myös käsityön opettajan työnkuvaan. Tämä kertoo, että kaunokirjoitus ymmärrettiin jo tuolloin esteettiseksi kädentaidon harjoittamiseksi, ei pelkästään viestimiskeinoksi.

G. J. Borgmanin kauno-kirjoitus-keinon vihko Loviisan kaupunginmuseosta. Lähde Finna. Lasten kirjoitusjärjestelmän vihko Turun kaupunginmuseo

Jo ennen Mimmi Bährin kaunokirjoitusjärjestelmää oli ilmestynyt vanhempi, Gustav Johan Borgmanin "kauno-kirjoitus-keino". Lehtiuutisten mukaan Senaatti hyväksyi sen käyttöön keväällä 1858 (Suomen Julkisia Sanomia 2.8.1858). ”Borgmanin metodi” mainitaan sanomalehdissä vielä 1870-luvulla. Sittemmin se jäi 1880-luvulla ilmestyneiden kahden suursuosion saaneen järjestelmän jalkoihin – nämä olivat jo edellä mainittu M. Bährin järjestelmä sekä vuonna 1888 julkaistu Herman Niemen kaunokirjoitusjärjestelmä. 1890-luvun aikana ilmestyivät ainakin Oskar Dannholmin ja 1900-luvun alussa Elisabeth Länsilounaksen sekä Niilo Lampisen järjestelmät. 1910-luvulla Laina Järvinen laati Lasten kaunokirjoitusjärjestelmän. Ulkomailta taas opittiin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa mm ruotsalainen J. Anderssonin ja norjalainen Danielssenin järjestelmä.

Oman lisänsä kaunokirjoitusjärjestelmän valitsemisen vaikeuteen toi 1800-1900-lukujen vaihteessa syntynyt pedagoginen kädenvääntö pystysuoran ja kaltevan kirjoitusjärjestelmän eduista ja haitoista. Ainakin Dannholmin, Niemen ja Lampisen järjestelmiin laadittiin vaihtoehtoiset harjoitusvihot pystykirjoitusta varten. Kansakoulun lehdessä 15.4.1905 julkaistun kirjoituksen mukaan ”…Viime aikoihin asti on meillä käytetty vinokirjoitusta paksuine varjoviivoineen. Jotta kirjaimet tulisivat läheskään yhdensuuntaisia, on vihko kirjoitettaessa aina pidettävä yhtä vinossa. Mutta tämä on melkein mahdotonta. Pystykirjoituksessa taas vihko on oleva aina yhdensuuntaisessa asennossa pöydän reunan kanssa ja niin on sitä paljon helpompi pitää kuin aina yhtä vinossa. Asian terveydellinenkin puoli tuntuu puoltavan pystykirjoitusta.” Vielä 1920-luvullakin julkaistiin erikseen erikseen pysty-ja kaltevakirjoitusjärjestelmiä.

Kaltevakirjoitusjärjestelmän vihko Turun kaupunginmuseosta. Pystykirjoitusjärjestelmän vihko Nurmijärven museosta, lähde Finna

 

Kaunokirjoitusjärjestelmien ja niissä käytettyjen kirjainmallien moninaisuus alkoi koitua haitaksi tai vähintään harmin aiheeksi, ja asiaa pohdittiin usein ja hartaasti. Helsingin Sanomat kertoi 13.6.1919 että yleisessä kansakoulukokouksessa vuonna 1919 keskusteltiin mm amerikkalaisen Palmerin järjestelmän käyttöön ottamisesta. Sen etuna olisi ollut nopeus. Nopeuden korostaminen lähti samasta tarpeesta kuin Toivo Salervolle pian osoitettu tyyppikirjaimiston laatimistyö: tulevaisuudessa kaikki lapset tuli kouluttaa selvän ja sujuvan kaunokirjoituksen osaajiksi, sillä he tulisivat elämässään tarvitsemaan tällaista taitoa.

Vaikka Salervolta tilattua tyyppikirjaimistoa osattiin jo odottaa, ryhdyttiin vielä 1920-luvullakin luottavaisesti laatimaan uusia kaunokirjoitusjärjestelmiä. Joihinkin tehtiin jo ennakkoon muutoksia, jotka pian nähtiin Toivo Salervon tyyppikirjaimistossa. Turun kansakoulunopettajien asettaman komitean työstä syntynyt Aura-kirjoitusjärjestelmä ilmestyi ja otettiin käyttöön suomenkielisissä turkulaiskouluissa vuonna 1929. Siinä hius- ja varjoviivoista oli luovuttu, ja mm pienet l- ja t-kirjaimet piirrettiin pitkänä silmukkana, kun joskus aiemmin oli jouduttu kieli keskellä suuta palaamaan kirjaimen huipulta samaa viivaa noudattaen alas. Kirjoitusjärjestelmä Suomi sen sijaan suosi vielä 1920-luvullakin hius- ja varjoviivojen käyttöä, mutta lenkilliset l ja t siinäkin tunnettiin.

Turun kaupunginmuseoon ei kumma kyllä ole päätynyt ainuttakaan Aura-kaunokirjoitusjärjestelmän vihkoa. Vasemmalla vihko Nurmijärven museosta, lähde Finna. Oikealla mainos Kansakoulu-lehdessä 23.5.1931, lähde Kansalliskirjasto

 

 

Suomi-kirjoitusjärjestelmän vihkoja, Turun kaupunginmuseo. Sivujen yläreunaan on painettu käytännön ohjeita kirjoitustyön suorittamiseksi, alareunaan laskennon tehtäviä luultavasti ajan täytteeksi niille, jotka selvisivät tunnin aikana kirjoitustehtävästä muita nopeammin. Oikealla alhaalla: viimeisten kouluvuosien aikana harjoiteltiin asiakirjojen laatimista tulevaa elämää varten.

                                                                               *

Toivo Salervon tyyppikirjaimisto vuodelta 1931. Lähde Aukusti Salon kirjoitusvihkojärjestelmän vihko, Turun kaupunginmuseo

Vuonna 1950 uusitut Salervon tyyppikirjaimet. Näin kirjoitan -kaunokirjoitusmallikortiston lehti, Turun kaupunginmuseo

 

Alussa mainittu Toivo Salervon tyyppikirjaimisto määrättiin vuodesta 1932 käyttöön koko Suomen kansakouluissa. Sen myötä hius- ja varjoviivojen käytöstä luovuttiin lopullisesti. Tämä on saattanut näyttäytyä vanhemmat opit päntänneille kuohuttavana heikennyksenä lapsilta vaadittuihin taitoihin. Hius- ja varjoviivojen lisäksi Salervo karsi kirjainten koukeroita ja vaikeita päällekkäisiä kynänvetoja (vrt. edellä mainitut Aura-järjestelmän silmukalliset t ja l-kirjaimet). Vuonna 1950 kirjainten alku- ja loppukaaria yksinkertaistettiin lisää. Tuohonkin aikaan tavoite oli saada suuret ikäluokat kirjoittamaan ennen kaikkea nopeaa ja sujuvaa jälkeä, jolla pärjättiin työelämässä.

Kaikkein ominaisinta kaunokirjoitukselle on ollut tekstin sidosteisuus eli kirjainten liittyminen toisiinsa ilman että kynää nostetaan paperilta yhden sanan sisällä. Salervon kirjaimista siirryttiin vuonna 1986 Toivo Heiskasen laatimiin tyyppikirjaimiin. Vielä silloinkin kirjoituksen sidosteisuus nähtiin tärkeäksi opittavaksi. Vasta vuonna 2004 käyttöön otetun kirjaimiston myötä sen ehdottomuudesta luovuttiin: kaunokirjoituksen soljuva yhtenäinen nauha katkesi kirjoitettaessa tavan takaa, kun kynä nostettiin paperista sanan keskellä. Nykyisessä, vuoden 2016 kirjoitusjärjestelmässä sidosteisuutta ole enää lainkaan. 

Nykykoulussa opitaan tekstausta, ei kaunokirjoitusta. Eniten huolta kaunokirjoituksen katoamista sureville nykyihmisille taitaa tuottaa se, miten kirjoittamisesta on hävinnyt sen kädentaitoa ja kärsivällisyyttä kehittävä ulottuvuus. Kirjainten keskinäinen sidosteisuus sekä kirjainten kaltevuuden pysyttäminen säännöllisenä on ollut oiva käden ja mielen yhteistyön kehittäjä, hienomotoriikan harjoitus hienoimmillaan. 

 

Vuoden 1986 kaunokirjaimisto, laatinut Toivo Heiskanen. Kirjasta Toivo Heiskanen - Anita Vuokonmaa: Uusi mallikirjoitus 

Vuoden 2004 mallikirjaimet, lähde Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004

Nykyisin käytetty, vuoden 2016 opetussuunnitelmassa hyväksytty Jarno Lukkarilan kirjaimisto, lähde