perjantai 29. toukokuuta 2015

Eläviä taloja ja maisemia – ei museoita



Museon yksittäisen tutkijan työnkuva ja tavoitteet ovat maakuntamuseon kokoisessa museossa monesti epäselviä museon muille työntekijöille. Niinpä ei voi vaatia, että tavallinen varsinais-suomalainen tietäsi, mitä tekee työkseen ihminen, joka kutsuu itseään maakunnalliseksi rakennustutkijaksi.

Ei museointia eikä edes tutkimustakaan

Yllättävän monen ihmisen mielikuva museosta on sama kuin unikuva oman tai naapurikunnan vilja-aitasta, joka on viimeistä nurkkaa myöten täynnä mitä erilaisempia talonpoikaiskulttuurin esineellistymiä. Tosiasiassahan näitä ”perinteisiä ” museoita on päivä päivältä yhä vähemmän, mutta mielikuvat elävät vahvoina. Kun museon tutkija siis liikkuu maakunnassa, hän on ilmiselvästi kokoamassa lisää vanhoja esineitä museoitavaksi, museoimassa noin yleisesti ottaen.

Kuten kaikki – jotka tätä lukevat – tietävät, on nykyaikainen museotoimi paljon muutakin kuin vanhojen esineiden ja asioiden penkomista. Yhä useampien ns. ”museoihmisten” työsarka liittyy tähän päivään ja huomiseen – kaukaiseenkin tulevaisuuteen. Eilinen ja sen tunteminen on lähtökohta, mutta nykyaikaan ollaan vahvasti sidoksissa. Nimikkeestä huolimatta tutkija ei juuri ehdi keskittyä tutkimiseen. Arkistojen uumeniin ei valitettavasti saa unohtua.

Aitoja kulttuurimaisemia ja eläviä taloja

Maakunnallisen rakennustutkimuksen yhteyteen mielleyhtymä museoinnista sopii erittäin huonosti. ja kuitenkin siihen törmää lähes päivittäin. Kulttuurimaisemien huomioonottamisella ei ole mitään tekemistä museoimisen kanssa. Rakennuksen suojeleminen kaavoituksella tai rakennussuojelulailla ei ole mitään tekemistä museoimisen kanssa. Rakennusten suojelua koskevassa erikoislaissa on selvästi määrätty, että omistaja on oikeutettu korvauksiin, mikäli hän ei voi käyttää rakennusta tavanomaista tai kohtuullista hyötyä tuottavalla tavalla. Tarkoitus siis on, että asuinrakennusta voidaan käyttää asumiseen, liikerakennusta liiketarkoituksiin jne.

On oma taitolajinsa yhdistää nykyajan keittiön mukavuudet ja vanhan ajan tunnelma. Kun sen osaa, niin tulos on mitä viihtyisin. Kuva 2006 ES.

Samat ”museo-ongelmat” tulevat esiin myös vanhojen rakennusten korjauskysymyksissä. Ennakkoluuloja on kummallakin puolella. Rakennustutkija epäilee vanhan rakennuksen kunnostukseen lähtevää liiasta uudistamisinnosta ja omistaja tokaisee monesti alkumuodollisuuksien jälkeen, että  ”ei tästä mitään museota ole tarkoitus tehdä”. Ilahduttavan hyvään yhteisymmärrykseen kuitenkin yleensä päästään, kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuksen arvojen vaaliminen kun ei edellytä museointia eivätkä omistajat luonnollisesti halua tuhlata rahojaan turhiin uusimisiin. Seuraava vaihe onkin paljon vaikeampi, pitäisi löytää rakentaja, joka toteuttaa vanhan rakennuksen korjauksen niin kuin omistaja sen haluaa. Vanhan rakennuksen korjauksen taitajia ei enää ole paljon jäljellä ja uusia ei alan perusopintojen kautta tule.  Ammattikoulun kirvesmieslinjalla ei näitä asioita opeteta.  Miksiköhän ei?