Museotoimintaa 140 vuotta: Museo puskutraktoreiden edessä

 Hökkeleiden puolustajat

De som har kämpat för de typiska åbomiljöerna har ofta fått höra, att de talar för gamla ruckel och att sådana måste bort. De anklagas också för att vilja bevara allt gammalt utan urskiljning. Må det därför framhållas, att allt som är gammalt ingalunda behöver bevaras, men att allt som bör bevaras inte heller behöver vara gammalt. Viktigare är att vi uppmärksammar ”genius loci”, stadens själ, det som gör att Åbo är Åbo och olikt alla andra städer.

Näin kirjoitti Turun historiallisen museon johtaja Carl Jacob Gardberg vuonna 1970 Porthan-instituutissa järjestetyn pohjoismaisen rakennussuojelusymposiumin jälkimainingeissa. Kirjoitus on säilynyt hänen käsikirjoitusarkistossaan Åbo Akademissa ja antaa harvinaisen välähdyksen niistä turhauttavistakin tuntemuksista, joita museoammattilainen oli kokenut toimiessaan vanhan rakennuskannan puolesta Turussa edeltävien puolentoista vuosikymmenen aikana. 

Maaherran makasiinina tunnetun rakennuksen 1900-luvun alussa toteutettu lisäosa kuului nuoruudestaan huolimatta Gardbergin puolustamiin rakennuksiin, koska sen purkaminen olisi hänen mukaansa tehnyt kohtalokkaan loven kirkkoa ympäröivien empirerakennusten riviin. Tämä rakennus säästyikin, vaikka jo kertaalleen päätettiin purkaa. Kuva: C. J. Gardberg, 1957 (rajattu). TMK, valokuva-arkisto. 

Kuvatessaan sitä, miten vanhan Turun miljöiden puolustajia syytettiin turhien hökkeleiden suojelusta, hän viittasi tapahtumiin Turun kiihkeän purkamisen ja uudisrakentamisen aikana. Tämä Turun tautina surullisenkuuluisaksi tullut aikakausi alkoi 1950-luvun puolivälissä ja huipentui Hamburger Börsin rakennuksen purkamiseen vuonna 1976. Vaikka vasta Börsin purku aiheutti näkyvää mielenosoitusvastarintaa, silloisen museonjohtajan Knut Draken myötävaikutuksella, oli vanhoja turkulaisia rakennuksia pyritty suojelemaan purkuaallon alusta asti. Näissä pyrkimyksissä Turun historiallisella museolla oli keskeinen rooli.

Kaupunki kasvaa juurestaan

Näkyvä ilmaus museon roolista oli vuoden 1955 lista kulttuurihistoriallisesti arvokkaista rakennuksista, jotka pitäisi säästää purkamiselta. Listan laativat museonjohtaja Irja Sahlberg ja amanuenssi Gardberg museolautakunnan toimeksiannosta ja se käsitti ruutukaava-alueella 68 rakennusta 32 tontilla. Gardbergin mukaan kaupunginjohtaja Kalervo Pellinen reagoi listaan vihamielisesti. Lisäksi lista sai julkisuudessa moitteita Turun asemakaava-arkkitehdilta Olavi Laisaarelta, joka piti välttämättömänä purkaa ainakin kaksi kolmasosaa listan rakennuksista. 1990-luvun alussa Gardberg teki katsauksen listan rakennusten kohtaloon ja totesi hieman alle neljäkymmentä prosenttia puretuiksi, näiden joukossa erityisen surullisia menetyksiä kuten Piispankadun puuempirerakennusten rivi sekä Nobelin ja Richterin talot.

Gardberg dokumentoi vuonna 1957, miten Turun paloa edeltävältä ajalta peräisin olevaa kivirakennusta purettiin Porthaninkadulla. Kuva: C. J. Gardberg, 1957 (rajattu). TMK, valokuva-arkisto.

Irja Sahlberg kamppaili erityisen sitkeästi Qwenselin tontin rakennusten puolesta. Gardberg puolestaan nosti toistuvasti esiin tuomiokirkon ympäristön empirerakennusten arvoa ja alkoi vuosien kuluessa puhua yhä vahvemmin myös muiden yhtenäisten miljöiden puolesta. Kyse ei ollut pelkästään rakennuksista ja niiden arvosta, vaan kaupunkiympäristöstä ja siitä, millaiseksi se oli muotoutunut vuosisatojen kuluessa. Esimerkiksi Luostarinmäen talojen arvo oli Gardbergin mukaan paljolti siinä, että ne yhä sijaitsivat alkuperäisillä paikoillaan, ”kasvoivat juurestaan.”

Yhtenäisyyden ja alkuperäisyyden ajatukset olivat vastakkaisia modernistisille suunnitteluajatuksille, joiden mukaisesti Turkua ja muitakin kaupunkeja 1950-luvulta lähtien uudistettiin. Äärimmilleen vietynä funktionalistiset ihanteet eivät jättäneet sijaa vanhan säästämiselle, sillä niiden mukaan kaupungin piti muuntautua aina uuden ajan vaatimusten mukaiseksi ja suunnitelmia piti pystyä tekemään puhtaalta pöydältä. Nämä periaatteet sopivat yhteen rakennuttajien taloudellisten intressien, kaupungistumisen luoman asuntokysynnän ja yksityisautoilulle rakennettujen liikenneratkaisujen tilantarpeen kanssa. Museo kuitenkin muodosti kaupungin koneiston sisällä pienen vastarinnan saarekkeen kaupungin suoraviivaiselle uudistamiselle. Vaikka museon edustajat olivat usein alakynnessä ja vailla voimakeinoja, heillä oli virkansa antama mahdollisuus puhua vanhan puolesta keskellä uudistuksen ryskettä. Tätä mahdollisuutta he myös käyttivät.

Gardbergin kuva purkutöistä vuonna 1960 Itäisen Pitkäkadun ja Kerttulinkadun kulmassa. TMK, valokuva-arkisto.

Museo ei pysy seiniensä sisässä

Modernistisessa puhetavassa museoimisella oli kielteinen kaiku. Tämä käy ilmi myös keskusteluista, joilla vanhan arvoa Turussa määritettiin. Museon edustajia syytettiin siitä, että he halusivat tehdä koko kaupungista museon, kun he puolustivat vanhoja rakennuksia ja näkymiä. Modernismin näkökulmasta museo oli hyväksyttävä, jos se oli selkeästi rajattu rakennus tai tietty kohta kaupungissa. Pyrkiessään suojelemaan rakennuksia eri puolilla kaupunkia museon edustajat näyttäytyivät kuitenkin esteenä edistyksen ja uudistamisen tiellä.

Turun purkamisen vuosikymmeninä museon toiminnassa olikin erityistä se, ettei museo pysynyt seiniensä sisällä vaan jalkautui kaupunkiin ja osallistui aktiivisesti keskusteluun siitä, mihin suuntaan kaupunkia oltiin muokkaamassa. Museoammattilaisilla oli kykyä ja velvollisuus antaa tietoa vanhoista rakennuksista osana kaavoitusprosesseja mutta myös työkaluja, joilla tehdä vanhan arvoa näkyväksi. Gardberg esimerkiksi kiersi esittelemässä kaupungin vanhoja miljöitä Turkuseuran tapahtumissa sadoille kiinnostuneille. Vielä laajemmin hän kiersi kaupunkia kameran kanssa. 

Gardberg puolusti myös Läntisen Rantakadun empirerakennuksia. Hänen mukaansa tuomiokirkon ympärys ilman niitä olisi kuin pää ilman ruumista. Kuva: C. J. Gardberg, 1957. TMK, valokuva-arkisto.

Sekä Sahlberg että Gardberg olivat harjaantuneita käyttämään piirtämistä ja valokuvaamista rakennusinventoinnein välineinä. Nyt Gardberg käänsi kameran linssin koko kaupunkiin ja kiersi uutterasti kuvaamassa purku-uhan alle joutuneita rakennuksia. Hänen ottamiaan kuvia Turun katoavista näkymistä 1950- ja 1960-luvuilta on Turun museokeskuksen valokuvakokoelmassa satoja ellei tuhansia. Gardbergin pyöreällä käsialallaan luetteloimat kuvat kertovat pysäyttävällä tavalla siitä, mitä vanhan puolustajat kokivat tuona aikana. Historiaa vastaan kääntyvällä modernismin kaudella he olivat historian katse ja ääni muuttuvassa kaupungissa.

• C. J. Gardbergin kuvia museoiden Finnassa (linkki avautuu uuteen ikkunaan)

Kirjoittaja: akatemiatutkija, dosentti Tiina Männistö-Funk

Museotoimintaa 140 vuotta: Alueellinen vastuumuseotoiminta maakunnallisen museotyön jatkumona

Turun museokeskus sai vuoden 2019 alussa uuden statuksen Varsinais-Suomen alueellisena vastuumuseona. Se tuli käyttöön uuden museolain myötä ja korvasi käytössä olleen maakuntamuseon statuksen. Uuden museolain myötä Suomessa pyritään kehittämään museokenttää ja keskusmuseoiden toimintaa omilla alueillaan. Museokentän verkostoitumisella Varsinais-Suomessa ja maakunnallisella työllä Turun museokeskuksessa on kuitenkin jo pitkät perinteet.

Turun kaupungin historiallinen museo perustettiin vuonna 1881 Turun kaupungin ja sen ympäristön museoksi. Ympäristön käsitettä ei määritelty tarkasti, mutta käytännössä se käsitti alkuun Varsinais-Suomea ja lisäksi siihen rajoittuvia Satakunnan ja Hämeen kuntia. Ensimmäisen viidenkymmenen vuoden aikana alueellinen toiminta rajoittui lähinnä esineiden keruuseen alueelta. Vähitellen myös muihin kuntiin alkoi kotiseutuliikkeen myötä nousta omia museoita ja Turun kaupungin historiallisen museon toiminta ympäröivissä kunnissa muutti luonnettaan yhä enemmän kenttätutkimusten ja uusien museoiden perustamiseen sekä muuhun toimintaan liittyvän neuvonnan suuntaan.

Vuonna 1967 Museoliitto aloitti hankkeen, jossa kaikkien paikallismuseoiden kokoelmat olisi tullut kirjattua keskusrekisteriin. Turun museokeskus, silloinen Turun historiallinen museo, oli tässä toiminnassa alusta alkaen mukana, mutta suuri urakka ei tullut valmiiksi suunnitellussa 10 vuodessa. Tästä hankkeesta jäi kuitenkin alueen museoille ja keskusmuseolle yhteysverkosto, joka mahdollisti myöhemmän kehittymisen maakunnallisessa kokoelmanhallintatyössä. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun kokoelmanhallinta digitalisoitui, Turussa pyrittiin saamaan alueen museot mukaan sähköiseen kokoelmanhallintatyöhön. Yhteistä kokoelmanhallintajärjestelmää on tarjottu alueen museoille 2000-luvun alkupuolelta lähtien. Vuoden 2021 alussa käyttöön otetussa uudessa Aina-kokoelmanhallintajärjestelmässä on Turun museokeskuksen lisäksi käyttäjinä yli 40 varsinaissuomalaista museota. Tärkeä seikka yhteisen kokoelmanhallintajärjestelmän käytössä on sen maksuttomuus ei-ammatillisille museoille.

Suuri askel maakunnallista työtä kohti otettiin vuonna 1974, jolloin Turun linnassa pidettiin ensimmäinen maakunnallinen museokokous. Vuotta myöhemmin valittiin ensimmäinen aluemuseotoimikunta. Tämän jälkeen museokokoukseen on kokoonnuttu vuosittain. Museokokous järjestetään vuosittain Turun linnassa ja sinne kokoontuu alueen museoiden edustajia kuulemaan ja keskustelemaan kentän ajankohtaisista asioista. Museokokous järjestetään yhdessä Varsinais-Suomen museot ry:n kanssa, joka on maakunnassa toimivien museoiden yhdistys. Kyseinen yhdistys kokoaa sekä alueen ammatilliset että vapaaehtoistoiminnalla hoidetut museot yhteen ja luo upean verkoston museotoimijoille taustaan katsomatta. Vuonna 1997 perustettu Varsinais-Suomen museot ry nivoutuu Turun museokeskukseen siten, että toimintaa tehdään ja suunnitellaan paljolti yhdessä ja Turun museokeskuksen aluemuseotutkija toimii yhdistyksen sihteerinä.

Vuodesta 1976 lähtien Museovirasto alkoi jakaa valtiontukea alueellisten museoiden tarpeisiin, ja siitä lähtien Turun museokeskus on voinut tukea paikallismuseoita. Rahoituksen turvin on muun muassa järjestetty kursseja, kiertonäyttelyitä, avustettu kokoelmien hoidossa sekä aloitettu maakunnan kulttuuriympäristön inventointi, ja otettu vastuuta muinaisjäännösten hoidosta. Vuonna 1981 museon nimeksi tuli Turun maakuntamuseo ja museossa aloitettiin ensimmäisenä Suomessa maakunnallinen museotyö. Työ hoidettiin aluksi osa-aikatyönä. Vuodesta 1982 lähtien museolla on ollut työntekijä, joka omistautuu päätoimisesti maakunnalliseen museotyöhön. Tällä hetkellä Turun museokeskuksessa työskentelee aluemuseotutkijan lisäksi kokopäiväisesti neljä tutkijaa maakunnan rakennetun kulttuuriympäristötyön parissa ja kolme arkeologia maakunnan muinaisjäännösten suojelun parissa. Uuden aluevastuumuseostatuksen myötä museoon on saatu myös alueellisesta taidemuseotoiminnasta vastaava apulaisintendentti.

Maakunnallinen yhteistyö ei siis ole Turun museokeskuksen toiminnassa uuden museolain mukanaan tuoma asia, vaan maakunnallinen ulottuvuus on museotyössä ollut pitkään läsnä. Mikä sitten muuttui uuden museolain ja aluevastuumuseon statuksen myötä? Uutta tilannetta voisi pitää eräänlaisena haasteena siitä, miten hyvin pystymme vastaamaan kentältä tuleviin erilaisiin tarpeisiin ja miten hyvin voimme koko suuren työntekijäjoukkomme jokapäiväisessä työssä ottaa huomioon museokentän kollegat ja kanssatoimijat. Ideaali tilanne olisi sellainen, jossa maakunnallisuus lävistäisi koko museotoiminnan. Tällöin aito yhteistyö ja maakunnalliset verkostot olisivat osa jokaisen Museokeskuksen yksikön työtä.

Museoiden lisäksi uusi museolaki kehottaa Turun museokeskusta huomioimaan myös alueen asukkaat yhtä paremmin. Yksi merkittävä uusi avaus Museokeskuksen toiminnassa uuden museolain myötä on museopalveluiden tarjoaminen suoraan maakunnan asukkaille. Toki Turun museokeskus tarjoaa erilaisia palveluita, kuten näyttelyitä ja opastuksia maakunnan asukkaille jo nyt. Näiden tavanomaisten palveluiden rinnalle tulee yhä enenevässä määrin miettiä asiakkaiden tarpeita, joihin voimme alueellisena vastuumuseona vastata. Parhaiten tässä uusien palveluiden tuottamisessa asiakkaille onnistumme, kun kuuntelemme sekä asiakkaita että alueen muita museoita. Yhteistyössä paikallisten museoiden ja asukkaiden kanssa saamme tuotettua mahdollisimman hyvää palvelua niille, jotka sitä kaipaavat.

Voimakentässä, taikapiirissä

Arkityön puurtamisen katkaisee museomaailmassakin nykyisin – jopa melko usein – välttämätön kehittämisen ja itsearvioinnin tuokio. Niin kuin liikkuvaan junaan hyppäisi konduktööri tai tarkastaja, joka keräisi matkustajat yhteen vaunuun ja kysyisi heiltä, mihin itse kukin kuvitteleekaan olevansa menossa ja miksi. Ytimen ympärillä kiertelyn jälkeen ydin tulee puetuksi sanalliseen muotoon, työn päämäärä ja johtotähti hohtaa (toivon mukaan) yhteisessä määränpäässä taas kirkkaammaksi kiillotettuna… Alla seurataan hieman liikuttunutta ja ylevää ajatuksen juoksua viimeisen Kuralan Kylämäkeä koskevan pohdintapalaverin tiimoilla.

Turun museokeskuksen kohteiden kuopus Kuralan Kylämäki oli tuskin noussut taaperojaloilleen, kun Suomeen iski lama, joka on hiljattain määritelty Suomen itsenäisyyden ajan pahimmaksi taloustaantumaksi Maata kuritti kaikesta leikkaava juustohöylä, joka olisi voinut teilata kuoliaaksi myös vasta taipaleensa alkaneen museolapsukaisen. Onnettomista tähdistä huolimatta tähän ei sentään päädytty. Samaan aikaan kun Kuralassa rakennettiin toimintamallia ja sisältöä mm 1940- ja 1950-lukuja esittävälle Iso-Kohmon maatilalle, etsi Varsinais-Suomen Marttapiiriliitto paikkaa, jossa voisi harjoittaa perinteitä vaalivaa kotitalousneuvontaa. Toiminnanjohtaja tuli ottaneeksi yhteyttä museokeskukseen, silloisen Turun maakuntamuseoon. Loppu on historiaa – laman ajan ja laman yli, seuraavien kymmenen vuoden ajan Kuralan Iso-Kohmon maatilan päärakennuksen kesät täyttyivät variaatioilla teemasta ”niukan ajan talous”.

Kävi hyvin selväksi, että museotoiminnalla voi olla aivan suora yhteiskunnallinen ulottuvuus. Neuvot siitä, miten ateria valmistetaan pula-ajan tapaan niukoista aineksista – tai ylipäänsä valmistetaan ateria itse raaka-aineista alkaen – upposivat ohjeistusta tarvitseviin. Iso-Kohmo toimi monisuuntaisena kohtaamispaikkana, jossa opittiin puolin ja toisin mm vaatteiden paikkaamista, mattojen valmistamista eri tekniikoin, sukkien neulomista ja parsimista, kasvimaan hoitoa, kompostointia, nokkosen ja muiden villiyrttien käyttöä ynnä muuta. Upeimmalta tuntui aina silloin, kun tietoa ja taitoa välittyi suoraan museon asiakkaalta toiselle, eli tapahtui perinteen siirtoa aidoimmillaan.

Jo muutaman vuoden päästä ajatus kierrättämisestä ja kirpputorihankinnoista ei enää ollutkaan vain nolostuttava köyhyyden merkki, se kyettiin näkemään osana fiksun kuluttajan valintoja. Marttojen jättäydyttyä vuosituhannen taitteessa pois museotoiminnasta pula-ajan niksit olivat jo liukuneet uuden otsikon alle, osaksi yhteiskunnan kestävän kehityksen linjauksia – jälleen toiminta niveltyi päivänpolttavaan ilmiöön. Kestävän kehityksen pontimeksi on 2000-luvulla noussut yhä painokkaammin tarve hillitä ilmastonmuutosta. Iso-Kohmon toiminta tuntuu pysyvän aina vain aallonharjalla, onhan siihen sisäänrakennettu kannustaminen itse tekemiseen ja korjaamiseen, ja sitä kautta kuluttamisen vähentämiseen. Yksi asia on muuttunut: siinä missä toiminta vielä pari vuosikymmentä sitten tuntui edustavan jonkinlaista vaihtoehtokulttuuria, on se nyt lähes valtavirtaa. Nykyään on ”normaalia” ja tavoiteltavaa paikata vaatteita (ks esim.), neuloa villapaitoja, korjata vanhaa rakennusta hellävaraisesti, asuttaa entistä vähempiä neliöitä ja sisustaa ne kierrätetyin tavaroin.

Työkaverini määritteli aikoinaan hienosti museon tehtävän: ”antaa ihmisille rakennuspuita maailmankuvan muodostamiseen”. Museo on menneiden sukupolvien kertojanääni; se ammentaa historiasta, mutta suuntaa viime kädessä tulevaisuuteen. Museo antaa mahdollisuuden ymmärtää, miten maailma ympärillämme on muotoutunut juuri sellaiseksi kuin se nyt on, ja tätä ymmärrystä synnyttämällä museo vaikuttaa tulevaisuuteen. Ymmärrys tuottaa ihmisessä tekoja ja valintoja, joiden kautta tulevaisuus muovautuu joka hetki. Kauneimmillaan museo pystyy antamaan aineksia juurien kasvattamiseen niillekin, joiden oma kosketus esivanhempiin, yhteisöön tai kotiseutuun on katkennut. Museon voimakenttään hakeutumalla voi rakentaa paikkaansa maailmassa. Sillekin asiakkaalle, joka on tullut hakemaan museomiljööstä lepoa ja virkistystä, kaipaamatta valistusta, tietoa tai osallistetuksi tulemista, museon taikapiiri antaa jotain - parhaassa tapauksessa rahassa mittaamattoman, mieluisan muistijäljen. Joskus tekee mieli väittää, että museo on hyvinvointilaitos.

Sanomattakin on selvää, että vaikka tässä on kehua retosteltu yhdellä museokeskuksen kohteella ja vain sen yhdellä toimintapisteellä, ajatukset museon vaikutusmahdollisuudesta ja -velvollisuudesta kattavat koko museokentän kaikkialla. Juuri nyt Turun museokeskukseen on perusteilla uusi Historian ja tulevaisuuden museo jonka kantaviin ajatuksiin kuuluvat juuri ekologisuus, vaikuttaminen, moniäänisyys ja -kulttuurisuus, suuntautuminen historiasta tulevaisuuteen.

Historian siipien havinaa

  

Vox Turun uusimmassa dokumentissa Irja Sahlbergin perintö restauroinnille ja rakennussuojelulle käsitellään Irja Sahlbergia (1904–1972), jonka ansiosta Luostarinmäki on Luostarinmäki ja Qwenselkin saatiin säilymään.

Sahlberg oli Turun kaupungin historiallisen museon, nykyisen Turun alueellisen vastuumuseon, ensimmäinen rakennustutkija vuosina 1937−1968. Irja tutki paljon muutakin, mutta minulle hän ehkä on ensisijaisesti rakennustutkija, koska olen saanut nähdä museon arkistoissa hänen laajan aineistonsa ja monet kerrat hyödyntänyt sitä aikanaan omassa työssänikin maakunnallisena rakennustutkijana.

Dokumentissa keskiössä olleitten Sagalundin, Luostarinmäen ja Qwenselin lisäksi Irja tallensi myös kaupungin katoavaa rakennuskantaa ja teki Varsinais-Suomen alueella kartanotutkimusta ainakin 50 kartanossa.

               Irja Sahlberg dokumentoimassa Sauvon Tapilaa vuonna 1944. Kuvaaja näkyy                                  varjona kuvan oikeassa laidassa. Kuva Irja Sahlberg/Turun museokeskus

                  

Kartanoista hän teki yleensä asemapiirroksen sekä pohjapiirrokset pihapiirin rakennuksista sekä usein myös leikkauksen päärakennuksesta. Tämän lisäksi dokumentointiin liittyi kohteen valokuvaus, yleensä sekä ulkoa että sisätiloissa. Usein näillä kartanomatkoilla on käytytalonpoikaistaloissakin kuten esimerkiksi Liedon Jonkarissa, josta sittemmin tuli Liedon kotiseutumuseo. Näihin tutkimuksiin liittyivät myös laajat arkistotutkimukset, joita Sahlberg teki niin suomalaisissa kuin ruotsalaisissakin arkistoissa. Hän kävi läpi muun muassa 1600-luvun lopun reduktiopöytäkirjat ja hahmotteli niiden perusteella asemapiirrokset sen aikaisista pihapiireistä. Tämä työ ei rajoittunut vain dokumentoituihin kartanoihin, vaan hän näyttää käyneen varsinaissuomalaiset reduktioasiakirjat läpi järjestelmällisesti. Reduktiopöytäkirjoissa katselmoitiin aateliston omistamat kartanot ja arvioitiin, olivatko ne ”säädynmukaisesssa” kunnossa. Mikäli eivät olleet, peruutettiin ne kruunulle. Sahlbergin kartanotutkimuksista museo julkaisi vuonna 2013 Irma Lounatvuoren toimittaman kirjan Rakkaudesta rakennuksiin.

                                    Leikkauspiirustus Mommolan kartanosta vuodelta 1944. TMK.

Kaikkiaan Irja Sahlbergin kirjoituksia on julkaistu 43 kappaletta. Käsityöläismuseoon liittyen hän tutki eri käsityöläisiä ja on kirjoittanut artikkeleja muun muassa kellosepistä, kankaanpainannasta, kammantekijöistä, kirjanpainannasta, suutarikisällien ammattikunnasta, Turun vanhoista köydenpunontaradoista, vanhoista tuoleista ja tuolinpäällysistä, lastenvaatteista ja vakkasuomalaisten puukäsitöistä. Näiden lisäksi on mainittava laajat rakennuskulttuuriin liittyvät artikkelit Naantalin rakennushistoria sekä Kemiönseudun historiassa kirjoitus Kemiön rakennuskannasta ja kotien sisustuksesta. Löytyipä Finna.fi stä Irjan suunnittelema lyhytelokuvakin 85-vuotiaasta turkulaisesta sarvikampojen tekijästä Eemil Alarik Ahlrotista. Sarvikampa, 1954, kuvaus Aimo Jäderholm ja selostajana ikoninen Carl-Erik Creutz.

Irja Sahlbergin perintö restauroinnille ja rakennussuojelulle -dokumentissa Irjaa näyttelee Sofia Törnqvist. Hän tekee sen hyvin luontevasti, vähäeleisesti, mutta hyvin uskottavasti. Mukana ovat myös tunnetut turkulaiset museolautakunnan jäsenet ja museon työntekijät kuten Carl Jacob Gardberg, Nils Cleve, Gabriel Nikander, Julius Finnberg, Niilo Valonen, Oscar Nikula sekä Haakon Wainio. Ukko Oliva on kuin ilmetty nuori Gardberg! Museolautakunta näyttää pitävän kokouksiaan Turun linnan päälinnassa ja istuu Carin Bryggmanin suunnittelemilla tuoleilla, mutta kohtaukset pitänee nähdä symbolisina, koska päälinnalinna oli 1940-luvulla pommituksen jäljiltä katoton ja noita tuoleja ei vielä tuolloin ollut.

        Panu Savolainen ja Aleksi Karppinen keskustelemassa uudisrakentamisesta ja rakennussuojelusta

Näyttelijöiden esittämän museoväen lisäksi dokumentissa  esiintyvät myös Luostarinmäen pitkäaikainen tutkija Solveig Sjöberg-Pietarinen sekä entinen aluemuseotutkija John Björkman, joka nykyään toimii Sagalundin johtajana. Myös Aalto-yliopiston tuore rakennushistorian ja restauroinnin apulaisprofessori Panu Savolainen on mukana dokumentissa ja ottaa kantaa rakennussuojelun ja uudisrakentamisen nykytilaan.

Irja Sahlberg Luostarinmäellä vuonna 1960. TMK.

Irja Sahlbergista kertova dokumentti alkaa siitä, kun valkoiseen jakkupukuun pukeutunut Irja on tutkimassa vanhaa rakennusta. Kun Irja Sahlbergin pikkutarkoissa rakennusten poikkileikkauksissa näkyy, että hänen on täytynyt kiivetä niin vinteille kuin ryömiä kellareissakin, niin valkoinen asu kauhistutti minua. Mutta ehkä Irja oli kuin aikanaan arkeologian opetuskaivauksilla ystäväni Kristiina, jolla oli työpäivän jälkeen edelleen puti puhdas valkoinen T-paita päällään. Meikäläinen taas oli toista maata: kun vanha koulukaveri tuli vastaan kadulla kysyi hän kauhistuneena ”MISSÄ IHMEESSÄ OLET OLLUT?”. Minun vaatteeni jostain syystä aina likaantuivat ja pölyyntyivät päivän aikana, vaikka samoja töitä Kristiinan kanssa tehtiin eli kaivettiin lastalla maata Liedon Vanhalinnan laella.

Vox Turun takana on käsikirjoittaja ja ohjaaja Aleksi Kauppinen. Ja kuten puheesta kuulette, hän ei ole Varsinais-Suomesta kotoisin. Liekö tässäkin kyse siitä, että muualta tullut osaa nostaa esille mielenkiintoisia asioita, joihin me olemme tottuneet ja joille emme erityisesti osaa antaa arvoa.

Kauppisen aiemmat Turkuun ja Turun seutuun liittyvät dokumentit kertovat arkkitehti Erik Bryggmanista (Bryggman special), runoilija Veikko Antero Koskenniemestä (Koskenniemi, mitä sitten?), jatulintarhoista, (Saaristo-Suomen jatulintarhat), valemajakoista (Ulkoluotojen harhatulet), kirjastonhoitaja Volter Kilvestä (Kilpi kesyttää kirjastot), Rettigien suvusta (Von Rettigit) ja Piispa Isac Rothoviuksesta (Rothovius).

Kaikki nämä dokumentit ovat Youtubessa vapaasti nähtävillä. Kannattaa katsoa.

Irja Sahlbergin dokumentti löytyy osoitteesta :   https://youtu.be/pni0LM4TEtM 

 

Eija Suna, vapaa tutkija (eläkkeelle jäänyt rakennustutkija)

 

---

Itsenäisyydenaukion rakennushistoriaa

Turun uudesta konserttitalosta tehtiin tärkeä päätös 18.10., kun valtuusto äänesti hankintapäätöksen puolesta. Konserttitalon sijoitus Itsenäisyydenaukiolle on herättänyt vilkasta keskustelua ja moni on myös pohtinut, millainen aukion historia on. Tehdään siis katsaus alueen menneisyyteen, josta löytyy niin kunnianhimoisia suunnitelmia kuin kariutuneita rakennushankkeitakin.

Varhaisia vaiheita

Auransillan ja Myllysillan välinen rantakaistale oli 1600-luvulta lähtien käytössä laivojen lastauspaikkana. Viimeistään 1700-luvulla alueelle oli rakennettu varastomakasiineja. Paikkaa käytettiin myös viljelyyn, ja palstoja on ollut sekä ylempänä rinteessä että lähellä jokirantaa. Viljelykasvina oli mm. tupakkaa.

Pietarin insinööriakatemiassa tehty akvarellikopio Turun asemakaavasta 1741-1743. Itsenäisyydenaukion alue sijoittuu kuvan keskiosaan, mäkien ja joen väliselle alueelle. Kuvaa on rajattu ja kierretty alkuperäisestä. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Turun palon jälkeen laaditussa vuoden 1828 asemakaavassa makasiinikaistale jaettiin suorakulmaisiin kortteleihin. Alue varattiin edelleen varastorakennuksille, joita suunnitteli mm. kaupunginarkkitehti Gylich. Gylich hyödynsi makasiineissa kiviarkkitehtuurin piirteitä, ja niiden koristeina oli pyörökaaria ja pilastereita, jotka tekivät kokonaisuudesta nykykatsojan silmään melko viehättävän. 

Makasiinikortteleita rajasi mäen puolella Munkinkatu, joka kääntyi kohti Itäistä Rantakatua jotakuinkin kaupunginteatterin nykyisellä paikalla.

Makasiinirakennuksia Itäinen Rantakatu 22:n eli suunnilleen nykyisen Itsenäisyydenaukion kohdalla noin vuonna 1921. Rakennuksessa tekstit ”C & F Åkerman eftr/jälk. Tel: 11 Puh.” Kuva: H. Smedberg & V. Määttä. Turun museokeskus.

1900-luvun alussa useita kaupunginosia haluttiin suunnitella uudelleen, sillä rakentamattomia alueita oli paljon ja ruutukaavaa ei paikoin pidetty enää soveltuvana. Jokirannan varastoalueellekin alettiin kaivata muuta käyttötarkoitusta. Vuonna 1906 järjestettiin asian tiimoilta asemakaavakilpailu, jossa makasiinialue oli mukana Martista Korppoolaismäelle ulottuvassa suunnittelualueessa. 

Kilpailun jälkeen makasiinikorttelit päätettiin kuitenkin säilyttää ilman suuria muutoksia, sillä ne todettiin taloudelliselta kannalta tärkeiksi.

Makasiinialuetta 1930-luvulla. Poikkikatu on vastikään kallioon louhittu Volter Kilven katu. Harjakattoinen rakennus kuvan keskellä on ns. Rettigin makasiini, joka muutettiin myöhemmin asuinkäyttöön. Teatterin rakennustöiden aikaan se oli työmaan käytössä. Kuva: Birger Lundsten. Turun museokeskus.

Alueen muutosta hidasti ylipäätään se, että varastotontit olivat suurelta osin yritysten hallussa. Esimerkiksi nykyinen Virastotalon sijaintipaikka oli 1920-luvulla vuokrattu halkosahan käyttöön. Yksityisten tontinomistajien intresseissä oli kehittää aluetta kerrostaloasumiseen, mutta poikkeamislupia asuinrakennuksia varten ei myönnetty.

Alueelle tehtiin 1920-luvun mittaan kerrostalovaltaisia suunnitelmia, joiden piirteitä siirtyi vähitellen kaavoihin. Volter Kilven kadun linjaus esiintyi ensi kerran 20-luvun suunnitelmassa makasiinitonttien uudelleenjärjestelemiseksi. Ruutukaavaa rikkova katulinjaus otettiin mukaan asemakaavaan vuonna 1934, ja pian kalliota jo louhittiin kadun tieltä.

Volter Kilven kadun louhintatöitä 1930-luvulla. Kuva: Turun museokeskus.

Hämähäkkitonttia rakennetaan

Volter Kilven kadun päätyyn – nykyiselle Hämähäkkitontille – suunniteltiin 1940-luvulla yliopiston keskuskirjaston rakentamista. Turun yliopisto oli perustettu vuonna 1920, ja alkuun sen kirjasto toimi kauppatorin laidalla entisen hotelli Phoenixin talossa, joka oli hankittu yliopiston päärakennukseksi. Lisätiloille oli kova tarve. Kirjaston uudeksi paikaksi ehdotettiin Samppalinnanmäen juurella sijaitsevaa tonttia sen hyvän sijainnin vuoksi. Tila tontilla aiottiin käyttää tehokkaasti louhimalla varastotunneli kallion sisään.

Maanvaihtokaupat tehtiin ja rahoituskin järjestyi, joten esirakennustyöt aloitettiin vuonna 1947. Työt kuitenkin keskeytyivät jo seuraavana vuonna varojen loppuessa, eikä hanketta koskaan jatkettu. Rakennuspaikka ja varastotunneli olivat kuitenkin ehtineet saada muotonsa.

Itäistä rantakatua Itsenäisyydenaukion kohdalla 1950-luvun lopulla. Taustalla biologinen museo. Kuva: Turun museokeskus.

Kaupunginteatterin synty

Muutamia vuosia myöhemmin Turun kaupunginteatterille alettiin kaivata uusia tiloja. Alun perin Maalaistentalolla toimineen teatterin näyttämö tuhoutui palossa vuonna 1954, ja teatteri joutui evakkoon uudelle konserttitalolle. Muuten epäonnekas tapahtuma käynnisti oman teatteritalon ja sen ympäristön suunnittelun, jota varten järjestettiin arkkitehtuurikilpailu syksyllä 1955. Kilpailun päämääränä oli saada alueelle kahden näyttävän julkisen rakennuksen kokonaisuus: teatteri ja virastotalo, josta kaavailtiin aluksi kaupungintaloa .

Monissa kilpailutöissä teatteria ehdotettiin Hämähäkkitontille. Arvosteluraati kuitenkin katsoi tontin liian ahtaaksi.

Suunnittelukilpailun voittivat arkkitehdit Aarne Hytönen, Risto-Veikko Luukkonen ja Helmer Stenros. Kilpailutyö ei kuitenkaan toteutunut sellaisenaan, vaan siihen jouduttiin tekemään monia muutoksia mm. teatterin tontin lyhentymisestä ja katujärjestelyistä johtuen. Lopulliset toteutuspiirustukset laativat Luukkonen ja Stenros. Uusi teatteritalo saatiin käyttöön syyskaudeksi 1962. 

Kaupunginteatteri 1960-luvulla, ennen Virastotalon valmistumista. Kuva: Volker von Bonin. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Virastotalo ja Itsenäisyydenaukio

Virastotalon rakentaminen aloitettiin heti teatterin valmistumisen jälkeen. Risto-Veikko Luukkonen ja Helmer Stenroos jatkoivat hankkeen arkkitehteinä. Virastotalo valmistui vuonna 1967.

Virastotalon suunnitelma mukailee arkkitehtuurikilpailussa tehtyä esitystä, ja teatteri ja Virastotalo muodostavatkin kokonaisuuden. Virastotalon ravintolasta avautuu vaikuttava näkymä puistoon ja joelle, hieman samaan tapaan kuin kaupunginteatterin lämpiöstä.

Monumentaalisia rakennuksia tasapainottaa niiden väliin jäävä, myöhemmin Itsenäisyydenaukioksi nimetty puistoalue. Aukio ristittiin vuonna 1967, kun Turun nimistötoimikunta ehdotti asiaa Suomen 50-vuotisen itsenäisyyden juhlistamiseksi. Tontti oli tuolloin vielä Virastotalon rakennustyömaana. Seuraavana vuonna alue nurmetettiin ja yläreunaan pystytettiin kuusi lipputankoa. Kilpailutyössä Itsenäisyydenaukio oli esitetty terassein jaoteltuna puistomaisena aukiona, mutta terassointeja ei lopulta tehty.

Itsenäisyydenaukio ja Virastotalo ajoittamattomassa valokuvassa, joka autokannan perusteella on otettu melko pian rakennuksen valmistumisen jälkeen. Kuvaa on rajattu alkuperäisestä. Kuva: Volker von Bonin. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Joen vastarannan suunnittelusta järjestettiin muutamaa vuotta myöhemmin niin ikään arkkitehtuurikilpailu, jonka tuloksena syntyi hotelli Marina Palace. Hotellin mittasuhteet muistuttavat Virastotaloa, ja ne muodostavat eräänlaiset vastinkappaleet toisilleen.

WAM

Wäinö Aaltosen museo valmistui Virastotalon kanssa samoihin aikoihin, vuonna 1967. Wäinö Aaltosta (1894–1966) pidetään usein Suomen itsenäisyyden alkuvaiheen merkittävimpänä kuvataiteilijana.

Museorakennuksen suunnitteli Wäinö Aaltosen poika, arkkitehtuurin professori Matti Aaltonen yhdessä Irma Aaltosen kanssa. Myös taiteilija itse osallistui suunnittelutyöhön aktiivisesti. Wäinö Aaltonen kuitenkin menehtyi ennen rakennuksen valmistumista.

Rakennuksen pelkistettyjen julkisivujen materiaaliksi valittiin travertiini, Italiassa yleisesti käytetty kalkkikivilaji. Museon arkkitehtuurissa voi muutenkin nähdä viittauksia klassiseen perinteeseen esimerkiksi atriumpihan muodossa, vaikka kokonaisuus onkin suoralinjaisen modernistinen. WAM on Itsenäisyydenaukion monumentaalirakennusten kokonaisuuden luonteva täydentäjä.

Google Earthin 3D-mallinnuksen aineisto on maauimalan käynnissä olevasta remontista päätellen kesältä 2016. Ilmasta käsin rakennuskokonaisuus hahmottuu erityisen hyvin, mutta maastonmuodot hämärtyvät. Kuva: Google Earth.

Lisää suunnitelmia hämähäkkitontille

Vuoden 1955 arkkitehtuurikilpailussa monumentaalialueen pääaukiota esitettiin Hämähäkkitontille, joka oli määrä koristaa vesialtain ja vesiputouksin. Hämähäkkitontti kaavoitettiin myöhemmin puistoksi, mutta näyttävä aukio jäi toteuttamatta. Ajan myötä alue otettiin pysäköintikäyttöön.

Myöhempinä vuosina Hämähäkkitontille on ollut monenlaisia visioita. Suomen Pankki järjesti 1980-luvun puolivälissä arkkitehtuurikilpailun sivukonttorin sijoittamiseksi paikalle. Arvosteluraadissa lähtökohtana pidettiin sitä, että louhitun kallioseinän aiheuttaman "maisemavaurion" tulee peittyä, mutta louhittua aluetta ei pidä laajentaa. Katsottiin myös, että uudisrakennuksen ei tulisi kilpailla korkeudessa kaupunginteatterin kanssa.

Suomen Pankki siirtyi kuitenkin pankkiverkostoa supistavalle linjalle uusien toimipisteiden avaamisen sijaan. Vuosikymmenen lopulla iskenyt lama laimensi niin ikään rakennusintoa.

1990-luvulla tontille ehdotettiin jälleen kirjastoa, tällä kertaa uutta kaupunginkirjastoa, mutta kuten tiedämme, tämäkään hanke ei ottanut tuulta alleen. Tämän jälkeen tontille on esitetty mm. sisähuvipuistoa, hotellia ja musiikkitaloa.

Tontti sai nykyisen nimensä, kun arkkitehti Outi Sarjakosken ympäristötaideteos Network valmistui vuonna 1995.

Tulevaisuudennäkymiä

Teatteri, Itsenäisyydenaukio ja Virastotalo muodostavat merkittävimmän modernistisen arkkitehtuurin kokonaisuuden Turussa. WAM Itsenäisyydenaukion kolmannella laidalla täydentää sommitelman. Kokonaisuus on syntynyt huolellisen suunnittelun ja lukuisten vaihtoehtojen vertailun tuloksena, ja avonaisella tilalla on siinä tärkeä rooli.

Hämähäkkitontti sen sijaan on jäänyt rakentamattomaksi. Tämä on lähes häkellyttävää, kun katsoo alueelle vuosien varrella esitettyjä visioita.

Viime viikolla paljastetut uuden konserttitalon havainnekuvat ovat näyttäviä, ja alan toimijat vaikuttavat tyytyväisiltä siitä, että hanke on ottanut askeleen eteenpäin. Toisaalta hankesuunnittelu on vasta käynnistymässä, joten moni asia on vielä auki. Kuten historia on osoittanut, rakennushankkeet eivät aina etene odotetulla tavalla. Odotamme jännityksellä tulevia käänteitä.