Vehmaan kultaa ja Hitlerin kiviä: Vakkasuomalaisen kivityön historiaa Vehmaan kivityömuseossa

 

Vakka-Suomi on aluetta joka tunnetaan muiden asioiden joukossa graniitistaan. Erityisesti ”graniittipitäjinä” tunnetaan Vehmaa ja Taivassalo. Siksi onkin sopivaa, että kiven lohkomisen ja työstön historiaa esitellään juuri Vehmaalla, kotiseutumuseon ohella toimivassa Kivityömuseossa Laittisten Huolilassa. Aivan lähistöllä sijaitsee Tummamäen graniittilouhos, johon on rakennettu luontopolku.

 

1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku olivat kivityön kulta-aikaa Suomessa. Sen perintöä nähdään kaikkialla maaseudulla rakennusten lohkokivijaloissa, komeissa kivinavetoissa ja portinpylväissä, sekä kaupunkien kansallisromanttisten monumentaalirakennusten kuten vaikka Turun taidemuseon, Tampereen tuomiokirkon tai Helsingin Kansallisteatterin muodossa.

 

Vehmaalla kiviteollisuus sai alkunsa vuonna 1901 Suomen Kiviteollisuus-osakeyhtiö alkoi louhia kiveä Uhlussa. Pian paikkakunnalla aloitti myös Oy Granit Ab. Ammattitaidon lisääntyessä alkoivat paikalliset perustaa omia yrityksiään ja syntyi mm. Lehdon kiviliike, Pohjolan kivi ja Toukkolan kiviliike. 1920-luvulla valmistunut rautatie Turkuun loi edellytykset laajamittaiseen vientiin.

 

Vehmaalainen punainen graniitti tunnetaan kansainvälisesti nimikkellä ”Balmoral Red” ja se on nauttinut pitkään suurta arvostusta. Suurin ulkomainen tilaus tehtiin Latviaan 1930-luvulla. ”Riikan kivi” oli aihio, kansallisrunoilija Jahnis Rainiksen (1865-1929) muistomerkkiä varten. Kivi oli kooltaan 4,8 x 4,4 x 1,5 metriä ja se painoi 60 tonnia. On sanomattakin selvää että sen lohkominen ehjänä ja kuljettaminen Vehmaalta Latviaan ei sujunut täysin vaikeuksitta.  

 

Seudun kiviteollisuus linkittyy myös mielenkiintoisella tavalla toisen maailmansodan historiaan. Vuonna 1940 Saksasta tehtiin valtava tilaus: Vehmaalta haluttiin 20 tonnia tarkkaan määritellyn muotoisia graniittiharkkoja Hitlerin pääarkkitehdin Albert Speerin suunnittelemaa sodan voitonmerkiksi rakennettavaa stadionia varten. ”Hitlerin kivien” valmistus vaati niin paljon työvoimaa, että kivityömiehiä kutsuttiin jopa rintamalta takaisin. Saksalaiset kävivät usein tekemässä tarkastuksia, vielä niinkin myöhään kuin 1944.

 

Kopio Hitlerin kivestä.
Kopia av en Hitlers sten.

Hitlerin kiviä ei koskaan ehditty toimittaa Saksaan, mutta täysi maksu niistä saatiin. Sen sijaan sodan jälkeen kivet todettiin Neuvostoliiton omaisuudeksi ja kaikki 20 000 tonnia kuljetettiin viimeistä kiveä myöten Moskovaan, missä ne käytettiin mm. metroaseman rakentamiseen. Kivityömuseossa on tänä päivänä nähtävänä tarkka kopio ”Hitlerin kivestä”.

 

Myös kotimaiseen veisto- ja rakennustaiteeseen käytettiin Vehmaan punaista graniittiä. Tässä on hyvä mainita vehmaalainen kuvanveistäjä Jussi Vikainen (1907-1992), joka on tunnettu erityisesti monumentaaliveistoksistaan ja muistomerkeistään. Kivityömuseossa on joidenkin Vikaisen veistosten kipsimalleja. Niiden avulla esitellään mm. miten aihe siirtyi kipsimallista graniittiin. Toinen aiheista, ”Kivestä noussut”, on kotiseutuyhdistyksen tilaama muistomerkki kaikille nimettömille uurastajille.

 

Jussi Vikaisen kipsimalleja. Oikealla "Kivestä noussut".
Jussi Vikainens gipsmodeller. "Frigjord ur blocket" till höger.

Kivityömuseo sai tänä vuonna Museovirastolta apurahaa perusnäyttelynsä uusimiseen. Uudistetty näyttely tulee seuraamaan kiveä eri työstön vaiheiden läpi. Museon alakerroksessa on paljon välineistöä mitä ei muualla näe; mm. kivireki, 4900 kiloon saakka mittaava kivivaaka, kivisahoja ja hiontalaikkoja. Yläkerroksessa taas kerrotaan kylttien ja valokuvien avuin kivityömiesten elämästä sekä vuosien aikana tapahtuneista sattumuksista.

Kivireki saa sattuneesta syystä jäädä paikalleen näyttelyn uudistuksessa.
Denna stensläde kommer inte att flyttas då utsällningen förnyas.

 

Näillä kivillä on jauhettu Turun sinappia. Kun sinapin valmistus Turussa lopetettiin 2003, jauhatuskivet vietiin muualle, mutta nämä nimenomaiset kivet olivat tuolloin hiomolla ja jäivät siksi jälkeen.

Dessa stenar har malt Åbo senap. Då senapstillverkningen år 2003 upphörde i Åbo var dessa stenar i slipning i Vemo och sparades senare på museet.

 

Teksti ja kuvat: John Björkman 

 

 

Vemo guld och Hitlers stenar:

Upptäck stenindustrins historia på Vemo stenarbetsmuseum

 

Stenvåg.
Kivivaaka.

Vakka-Suomiregionen är känd för många saker, inte minst sin fina granit. Framför allt Vemo och Tövsala är kända som ”granitsocknar”, därför är det också lämpligt att det i Vemo finns ett museum som presenterar stenarbetets historia. Stenarbetsmuseet finns i samband med Vemo hembygdsmuseum i Laittis by. Läget är lämpligt, eftersom det är i närheten av Tummamäki stenbrott, där det idag finns en naturstig.

 

Slutet av 1800-talet och början av 1900-talet utgör stenarbetets guldålder i Finland. Perioden har lämnat ett synligt arv i form av präktiga kilstenssocklar och stenladugårdar överallt på landsbygden, för att inte tala om den nationalromantiska periodens monumentalbyggen, som Åbo konstmuseum, Tammerfors domkyrka och Nationalteatern för att nämna några exempel.

 

Den industriella stenbearbetningen fick sin början i Vemo år 1901 då Finska Stenindustri Ab började bryta granit i byn Uhlu. Snart började även Oy Granit Ab med verksamhet i Vemo och i takt med att yrkeskunskapen ökade började också ortsbor grunda sina egna företag, bl.a. Lehdon kiviliike, Pohjolan kivi och Toukkolan kiviliike. Järnvägslinjen till Åbo som byggdes på 1920-talet skapade förutsättningen för storskalig export.

 

Vågen mäter upp till 4900 kg.
Vaaka mittaa aina 4900 kg asti.

Den röda graniten i Vemo, ”Balmoral Red”, fick redan tidigt internationellt erkännande. Den största beställningen till utlandet gjordes på 1930-talet; den så-kallade ”Rigastenen” som mätte 4,8 x 4,4 x 1,5 meter och vägde 60 ton. Stenblocket skulle användas till att hugga en minnesskulptur till nationalpoeten Jahnis Rainis (1865-1929) grav. Att bryta ett så stort stenblock helt och transportera det från Vemo till Riga krävde en hel del besvär och specialarrangemang.

 

En annan stor internationell beställning gjordes under andra världskriget. År 1940 beställdes 20 ton färdighuggna stenblock av noggrant specifierade mått av den nationalsocialistiska regimen i Tyskland. Blocken skulle användas till att bygga ett stadium i Nürnberg, ett segermonument som ritats av Hitlers hovarkitekt Albert Speer. Blocken, som lokalt benämndes för ”Hitlers stenar”, krävde så mycket arbetskraft att många stenhuggare kallades tillbaka från fronten för att arbeta på beställningen. Tyskarna övervakade arbetet noggrant och gjorde frekventa inspektioner – ännu så sent som 1944, då en seger inte såg alls så sannolik ut.

 

Hitlers stenar hann aldrig bli levererade till Tyskland före tredje rikets fall, däremot erhölls full beltaning för dem. I stället deklarerades stenarna efter kriget som Sovjetunionens egendom och alla 20 ton forslades till Moskva för användning till bl.a. tunnelbanestationer. På Stenarbetsmuseet finns en exakt kopia av en ”Hitlers sten”.

 

Den röda Vemograniten användes givetvis också till konst och skulptur inom landet. Här bör man nämna Vemobildhuggaren Jussi Vikainen (1907-1992), som framför allt är känd för sina monumentala skulpturer och minnesmärken. På Stenarbetsmuseet finns gipsmodeller till vissa av Vikainens verk, bland annat ”Frigjord ur blocket” – ett minnesmärke för alla namnlösa arbetares flit. Man får även bekanta sig med hur ett bildmotiv överförs från gipsmodell till sten.

 

Stenarbetsmuseet har i år erhållit understöd av Museiverket till att förnya sin grundutställning. Den förnyade utställningen kommer att följa med stenen fas för fas genom alla dess skeden av bearbetning. På museets nedre våning visas redskap man knappast hittar annanstans: en stensläde, en stenvåg som mäter upp till 4900 kilo, stensågar och slipverktyg. I den andra våningen presenteras stenhuggarna, deras liv och arbete samt intressanta skeenden från stenindustrins historia.

Text och bild: John Björkman 

 

Lähteitä / källor:

Erik Bergh. Jussi Vikainen. Varsinaissuomalainen kuvanveistäjä. Vehmaa 1987.

Väinö Perälä. Vehmaan historia. Turku 1951.
Vehmaan kivityömuseo. Vehmaan kotiseutuyhdistys 1981.
Uudenkaupungin Sanomat 14.10.1995Vakka-Suomen Sanomat 13.4. 1995