perjantai 29. marraskuuta 2013

Kaappi lahden taakse

Turun museokeskuksen kulttuurihistoriallisen kokoelman esineitä lainataan pääasiassa Etelä-Suomen ammatillisesti hoidettuihin museoihin. Tällä kertaa esine, vieläpä sangen suurikokoinen, lähti meren taakse Ruotsiin. Kyseessä oli tämä Erik Olofsson Bringin joskus 1600- ja 1700-lukujen taitteessa valmistama barokkikaappi hienoine viiniköynnöskoristeluineen.


Lainaajana oli Norrlannin maakuntamuseo Murberget, jonka ensi vuonna avautuvaan norrlantilaista huonekaluja esittelevään näyttelyyn se lähti. Ruotsalaiskollegat olivat liikkeellä pakettiautolla, joten kaappi oli purettu ja pakattu osiinsa, tosin esineen koon ja painon vuoksi niin olisi tehty joka tapauksessa.


Tarkan mittailun ja sovituksen jälkeen kaappi saatiin kuin saatiinkin kokonaan kyytiin ja matkalle kohti Härnosandia.



Esineen lainauskunto oli selvitetty ja lainaamisesta tehty esitys ja päätös museon normaalien proseduurien mukaan. Mutta hetkinen, yli 100-vuotias esine on lähdössä maan rajojen ulkopuolelle, eikä tarvittaisi maastavientilupa? Ei, sillä kulttuuriesineiden maastavientiä rajoittavan lain 5 §:ssä todetaan selkeästi:
Vientilupaa ei kuitenkaan tarvita, jos julkiseen kokoelmaan tai arkistoon kuuluva esine, evankelis-luterilaiselle kirkolle tai ortodoksiselle kirkkokunnalle taikka niiden seurakunnalle tai seurakuntayhtymälle kuuluva esine viedään maasta lainaksi näyttelyyn, konservoitavaksi tai tieteellistä tutkimusta varten ja se palautetaan Suomeen.


torstai 28. marraskuuta 2013

Voiko ihanampaa olla kuin tää.....

Jos tulee kentällä usein vastaan ikäviä yllätyksiä niin kyllä tulee mukaviakin. Vai mitä sanotte tästä?


Voiko paljon hienompaa vanhaa lattianpäällystettä kuvitella? Nykyihimiselle tällainen taitaa olla liian värikäs, mutta onhan se aivan kuin taideteos. Matto oli peitetty vuoden 1959 Turun Sanomilla ja sellaisella tyypillisellä "puuromatolla" eli muovimatolla, jossa ei minkäänlaista kuviota ole erotettavissa.


Tuvan puolella punoskuvioisella harmaasävyisellä stragulamatolla oli peitetty vanha maalattu lautalattia. Kuten kuvasta näkyy niin ei ainakaan tällä kohdalla lattiassa ollut merkittävää vikaa.

Niin ne muodit ja tyylit vaihtelee!


Eija Suna

maanantai 25. marraskuuta 2013

Tapetit vaihtoon Turun linnassa

Yksi Turun museokeskuksen kulttuuriperintöyksikön keskeisistä osa-alueista on kulttuurihistoriallinen kokoelmatoiminta. Sitä tehdään tiiviissä yhteistyössä konservointiyksikön työntekijöiden kanssa, niin tässäkin tapauksessa kun Turun linnan juhlakerroksen seinävaate vaihdettiin toiseen.

Kyseessä olivat kaksi aikoinaan saman tekstiilin muodostaneet, mutta myöhemmin kahtia jaettua Brysselin tapettia. Siirtoa varten ne piti ensin kääriä sijaintipaikassaan tilapäiseen rullaan, tekijöinä konservaattorit Maarit Hirvilammi (vasemmalla) ja Jaana Seppälä.


Konservaattorit eivät edellisessä kuvassa suinkaan kyyki lattialla vaan ryijylaatikoston päällä. Sieltä tekstiilirulla nostettiin alas ja kannettiin väljemmille vesille varaston "aulatilaan" ja levitettiin etukäteen valmistellulle alustalle.


Tekstiilit asetettiin vierekkäin ja rullattiin kuljetusta varten suuremmalle rullalle.


Lopuksi ruuvattiin päihin kiinni telineet, ja setti oli valmiina siirtoa varten.


Tämä kaikki perjantai-iltapäivällä. Nyt hypätään seuraavaan maanantaihin. Turun linna on silloin, useiden museoiden tapaan, kiinni, ja ajankohta on sopiva näyttelytiloissa työskentelyyn. Ensin oli poistettava lepovuoroon menevä tekstiili, ranskalainen kuvakudos 1700-luvulta (Turun linnan juhlakerroksen seinätekstiileistä yleisesti on kerrottu toisaalla). Tässä sitä suunnittelemassa museomestari Tony Saari ja konservaattori Tanja Huikuri.


Turun linnan juhlakerrokseen kuuluvan Kuningattaren salin huonekorkeus edellyttää varsin korkealle kapuamista. Tikkailla Tonyn lisäksi näyttelypuuseppä Rauno Neuvo.


Ja tässä lopputulos.


Seinätekstiilit on ostettu vuonna 1966 lontoolaisesta V. & C. Sternbergin antiikkiliikkeestä, mutta kokoelmiin ne luetteloitiin vasta 1969. Molemmat tekstiilit ovat kooltaan 229 x 112 cm ja ne ovat alunperin muodostaneet suuren, Mooseksen elämää kuvaavan tapetin keskiosan. Toiseen tekstiileistä on kudottu kutojan ja kaupungin merkki siniseen reunukseen. Brysselin merkki otettiin käyttöön ammattikunnan päätöksellä jo vuonna 1528, mutta muutkin kuin brysseliläiset kutojat käyttivät luvatta tätä "brändiä".

Alkuperäisessä luetteloinnissa kutojaksi tulkittiin merkin perusteella Joos van Herseeles (1589 - n. 1620), mutta uudemman itävaltalaisen lähteen mukaan tekijä olisi Jan van den Hecke (k. 1633/34). Seinävaate on halkaistu 1862 tai sen jälkeen, sillä siinä on käytetty lankaa jonka väriaine, eräs happoväri, tuli käyttöön vasta ko. vuonna.

Seinävaatteet konservoitiin Vantaan käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen (nyk. Metropolia)  konservointiosaston oppilastyönä 1989. Tuolloin se ripustettiin Kuningattarensaliin, mutta on sen jälkeen ollut "lepäämässä" pimeässä ja viileässä kuten tekstiilien osalta tarpeen on. Nyt tämä käsityötaidon näyte on jälleen esillä, niin museokävijöille kuin juhlakerroksessa järjestettävien moninaisten juhlien ja tapahtumien yleisölle.

Solveig Mickels: Turun linnan Mooses-tapetit, niiden historia ja konservointi. Turun museotiedote 3/1995.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Kauhua nukkelassa


Halloween ehti jo mennä, mutta sitä sivuavasti: oletteko koskaan ihmetelleet, miksi amerikkalaisen elokuvan kauhugalleriaan kuuluvat ilkeät eloon heräävät nuket?  Olisiko sikäläisellä Rushtonin leluyhtiöllä jotain tekemistä asian kanssa? Näin uskovat ainakin leikkimielellä sivuston "stuff you should know" bloggarit.

Huomatkaa, että joukkoon kuuluu myös amerikkalaisen kauhukuvaston toinen klassikko, klovni.


Rushtonin tehdas oli Atlantassa 1917-1983 toiminut perheyritys, jonka leluista on tullut suosittuja keräilykohteita. Viime töidensä joukossa tehdas valmisti myös avaruusolento ET-nukkeja. Pörröiset ihmis(mäis)kasvoiset eläinlapset olivat yksi tehtaan tavaramerkeistä.  Hellyttäviksi ne lienee tarkoitettu, mutta tällainen Rushtonin "baby bunny" -hahmoa jäljittelevä muovilelu on päässyt hiljattain myös sosiaalisessa mediassa leviävälle 25 kauhistuttavinta lelua -listalle.



Yllä olevaa kuvaa katsoessani päässäni  raksutti: olen luetteloinut Turun museokeskuksen opetuskokoelmiin jotain tällaista! Ja aivan oikein, tässä on turkulaiselle 1940-luvulla syntyneelle tytölle kuulunut kumikasvoinen pehmolelu:



Museokeskuksen lelussa ei ole valmistajanmerkkiä, joten en tiedä onko se aitoamerikkalainen Rushton, mutta vähintään siitä innoituksensa saanut. Lajimääritykseni näyttää luettelointihetkellä olleen "ihmiskasvoinen hiiri tai kani", ja muistan kummastelleeni kuinka kukaan lapsi haluaa tällaisen viiksekkään vauvan unilelukseen tai  maskotikseen.

Rushton-kavalkadin perusteella näyttää selvältä, miksi amerikkalaiset filmintekijät elättelevät nukke- ja klovnikauhua - he ovat varhaislapsuudessaan tulleet suljetuiksi  pinnasänkyyn tällaisten kumppanien seurassa! Ovatko suomalaislapset säästyneet tältä traumatisoivalta kokemukselta? Vai löytyykö leluarkkuihimme haudattuina paljonkin Rushton-nukkeja?

Johanna Viitaharju

Kyllä se niin totta on

Kyllä se niin totta on, että ei pitäisi toimistolta poistua jos haluaa itselleen uskotella, että rakennuskanta ja kulttuuriperintö voi hyvin. Ja että omistajat arvostavat rakennuksiaan. Aina kun on matkalla jossain päin Varsinais-Suomea niin silmiin osuu jotain karmeaa, vaikka kuinka yrittäisi olla positiivisella mielellä. Katsokaa nyt tätäkin.





                            Sama kohde kuvattuna talvella 2010, hieno vanha kiviholvikellari.



Saattoi olla vaikka 1500-luvulta, mutta eipä ole enää. Yksinäänhän se siinä seisoi pellon laidassa, mutta ei sen olisi luullut ketään häiritsevän. Ei tuon kivikasan kohdalla nytkään ainakaan viljellä voi. Ei voi ymmärtää.


Eija Suna

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Pelien parissa

Turun museokeskuksen kulttuurihistoriallisia kokoelmia on yleisön nähtävillä Turun linnassa, Luostarinmäen käsityöläismuseossa sekä Apteekkimuseossa ja Qwenselin talossa. Lisäksi huomattava osa kokoelmista on esillä verkossa, vielä nyt Museot Onlinessa mutta pian Finnassa.

Aivan saavuttamattomissa ei ole vielä digitoimatonkaan esineistö. Opinnäytetöitä ja muuta tutkimusta varten, ts. perustelluista syistä, museon kokoelmiin pääsee tutustumaan kokoelmatoiminnasta vastaavien tutkijoiden kanssa sovittuna ajankohtana. Näin oli tilanne viime viikolla, kun väitöskirjaansa lautapelien kuvamaailmasta tekevä FM Henna Ylänen tuli käymään läpi (valitettavasti vain suht pientä) historiallisten lautapelien kokoelmaamme.


Joitakin kokoelman pelejä (mm. kahdessakin kuvassa laatikosta kurkistava Motti-peli) oli esillä vuosien 2012-13 Pelien maailmoissa -näyttelyssä. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kuvasin pari muuta peliä.

Maamme -pelissä on autonomian ajan kartta: Karjala ja Salla ovat mukana, Petsamo ei. Mielenkiintoista kyllä reitti ei ulotu paljon Torniota pohjoisemmas, eikö Lapissa ollut mitään kiinnostavaa?


Kilpa-ajo-peliä oli Turun kivipaino tuottanut ainakin kolmella kielellä: suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi.


Vanhat pelit ovat lapsipuolen asemaan jäänyttä populaarikulttuuria, joka todellakin ansaitsee lisää tutkimusta.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Pitkät perinteet


Meillä Varsinais-Suomessa on pitkät perinteet rakennustutkimuksessa.


Kun maaseudulla vielä oli hevonen käytössä työjuhtana, ajoivat rakennustutkijat autoillaan vanhoja pihapiirejä tutkimassa. Tässä ylioppilas Gardberg ( myöhemmin valtionarkeologi) tutustuu olkikattoiseen rakennukseen jossain päin Varsinais-Suomea. Kuva museokeskuksen valokuvakokoelmasta.

Mutta vielä niitä löytyy olkikattoisia rakennuksia Varsinais-Suomesta. Tosin vähän museomaisesti pellillä suojattuna. Tällainen tuli yllättäen vastaan viime viikolla eräällä vanhalla kylätontilla.


On kyllä kaunis vanha riihi!

Eija Suna

perjantai 15. marraskuuta 2013

Tervetuloa Varsinais-Suomen kulttuuriperintöblogiin!



Miten tässä näin kävi? Lähes koko kulttuuriperintöyksikkö on edustanut museon viimeistä vanhan liiton linnaketta, jossa blogit, twitterit ja muu some-maailma ovat olleet käsittämätöntä puuhaa, johon ei tule koskea pitkällä tikullakaan. Yhteisestä päätöksestä ja valtakunnallisestikin palkitun bloggaajan Kari Hintsalan rohkaisemina päätimme kuitenkin muuttaa vanhakantaista näkökulmaamme ja ryhtyä tuomaan esille toimintoja ja asioita, joiden merkitystä ei määritetä perinteisten museokävijöiden kautta vaan muilla mittareilla. Fokuksessa on kulttuuriperinnön ja siihen liittyvän tiedon tutkimisen, säilyttämisen ja välittämisen näkökulma.



Blogissa kerrotaan kulttuurihistoriallisesta kokoelmatoiminnasta, nykyajan ilmiöiden dokumentoinnista, arkeologisesta toiminnasta, rakennusperintöön liittyvästä toiminnasta, aluemuseotoiminnasta, käsikirjastosta ja arkistosta. Taustoitamme näitä virallisilta kuulostavia toimintakokonaisuuksia ja kerromme niistä museotyön puolista, jotka eivät välttämättä muutoin tavoita suurta yleisöä.



Mikäli meillä olisi ollut blogi jo viime kesänä, olisimme voineet kertoa miten käärmeet luikertelivat arkeologin pään yläpuolella puussa, miten taksiveneen kuljettaja ei osannutkaan viedä inventoijaa perille ja mitä sitten tapahtui tai miksi kokoelmiin hankittiin leipäkori ja kuka oli sen ensimmäinen omistaja P.J. Gylich tai mitä löytyi Kaarinan Rauhalinnan arkeologisissa inventoinneissa tai monista muista asioista kesän varrelta.



Mielenkiintoinen esine tai rakennus, jolla on vaiherikas historia kerrottavaksi tai yllättävä arkistolöytö, ympäristössä tapahtunut muutos, alkava projekti tai mikä tahansa arjen tapahtuma ja työn esille tuominen tulee jatkossa olemaan blogimme aiheena. Mutta minkä nimisen blogin? Siinäpä vasta pulma.



Blogilla on siis väliaikainen nimi, koska nyt pyydämme teiltä ehdotuksia nimeksi! Nimiehdotuksia voi antaa kommentteihin.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...