Räntämäen mustaa

Pöytälaatikkoon, eli nykyisin tietokoneen uumeeniin, kertyy virkatyön ohessa monasti mielenkiintoisia asioita, joista on mukava kertoa laajemmaltikin. Johanna on ehti jo tuoda tänne blogiin tekstiä http://kulperi.blogspot.com/2022/01/nummenpakka-vuonna-1824-2-pappi-lukkari.html mikä ei mahtunut meidän Kylistä kasvoi Turku -kirjaan. Omalta osaltani samanlaisia selvityksiä tuli työn ohella tehtyä. Kärsämäessä sijaitsi Räntämäen graniitti -niminen yritys, jota oli ihan pakko tutkia vähän tarkemmin, ja pienen maininnan siitä sain mahtumaan kirjaan. Räntämäen mustasta kirjoitin lisäksi Suomen Turku -lehteen viime vuonna 2021, ja tämä postaus perustuu paljolti nyt siihen.

Kärsämäen Isotalon entisen sotilasvirkatalon vuokraajaksi tuli 1900-luvun alussa maanviljelijä Fredrik Toivonen. Tarmokkaana miehenä hän vuonna 1923 perusti yhdessä poikansa Uunon kanssa kauppapuutarhan Räntämäen aseman viereen. Toivosen kauppapuutarhan tuotteet, kuten kasvihuonetomaatit, lavakurkut ja retiisit palkittiin vuoden 1935 puutarhanäyttelyssä. Samassa tilaisuudessa myös puutarhan raparperit saivat palkinnon. Suuret raparperipellot sijaitsivat nykyisen Farmoksen kohdalla. Raparperit saivat väistyä vuonna 1937 kun valtio tarvitsi maitaan, ja pellolle alkoi Tolfvanin ammustehtaan rakentaminen. Myöhemmin tähän tehtaaseen sijoittui lääketehdas Farmos.

Toivosen perhe oli selvästi yrittäjähengistä, sillä Uunon veli Olavi perusti vuonna 1935 kivenlouhimon nimeltä Räntämäen Graniitti. Louhos sijaitsi Urusvuoressa nykyisen Rydöntien 8:n ja Vajossuontien välisellä alueella.

 

Louhos näkyy Kehätien pohjoispuolella, siitä ylöspäin sijaitseva Onnela oli yrityksen omistajan asuinpaikka, Rydönlinna. Maanmittauslaitos, vanhat painetut kartat, kartta v. 1968.

Jo kaksi vuotta myöhemmin yritys ja sen louhima Räntämäen musta graniitti olivat hyvin tunnettuja ulkomailla. Kiitos osittain Italian−Abessinian sodan, joka oli estänyt italialaisen marmorin saannin maailmalla. Kiveä vietiin raakakivenä sekä kiiltävän mustaksi hiottuna mm. Englantiin, Hollantiin ja Kanadaan. Jalostuspuoli työskenteli ennen sotia kolmessa vuorossa, niin suuri oli mustan graniitin kysyntä tuohon aikaan.

Aikoinaan paineilmaporien rätinä ja nostoraanojen kitinä kertoivat kulkijoille jo kaukaa louhoksen sijainnista. Louhintaa Urusvuoressa 1930-luvulla. Kuva TMK/Mauno Mannelin.

Kuva TMK/Mauno Mannelin.

Vuonna 1937 louhoksessa työskenteli 30 henkeä, myöhemmin yritys työllisti liki 100 työtekijää. Paikkakuntalaisten keskuudessa louhos tunnettiin nimellä Graniitti, mikä on painettu myös vanhoihin karttoihin.

Urusvuoresta louhittua Räntämäen mustaa graniittia on käytetty paljon hautamuistomerkeissä sekä julkisissa, mm. Alvar Aallon suunnittelemissa rakennuksissa. Aalto käytti sitä Helsingissä Kansaneläkelaitoksen pääkonttorissa ja kulttuuritalossa, sekä eräissä hautamuistomerkeissä. Turussa kiveä on käytetty Osuuspankin talossa (Maariankatu 4) ja Erik Bryggmanin suunnitteleman Sampo-talon (Yliopistonkatu 27) pääsisäänkäynnin portaalissa. 

 

Turku, Yliopistonkatu 27 sisäänkäynnin portaali on Räntämäen mustaa. TMK/Kaarin Kurri.

Vaasassa vuonna 1938 paljastetun monumentaalisen Suomen vapaudenpatsaan reliefit ja leijona työstettiin myös Räntämäen mustasta.

 

Vaasan vapaudenpatsas, Yrjö Liipola ja Jussi Mäntynen, valokuva:Kulttuurinavigaattori, Heikki Kastemaa, CC BY-SA 3.0, https://fi.wikipedia.org/w/index.php?curid=1414701

Vaasassa vuonna 1938 paljastetun monumentaalisen Suomen vapaudenpatsaan reliefit ja leijona työstettiin myös Räntämäen mustasta.

 Kuva: Heikki Kastemaa CC BY-SA 3.0, https://fi.wikipedia.org/w/index.php?curid=1414699

Olavi Toivonen kaatui talvisodassa joulukuussa 1939, ja yritys siirtyi sen jälkeen Uunolle. Uuno jatkoi menestyksekkäästi yrityksen toimintaa. Menestyksen merkiksi hän rakennutti vuonna 1947 Urusvuoreen Rydönlinnaksi kutsutun, nyt jo puretun korkean, linnamaisen rakennuksen, jonka sisustuksessa oli käytetty runsaasti erilaisia kivilaatuja. Pääsisäänkäynnin portaalissa oli käytetty kalkkiveä.

Rydönlinna vuonna 1998. KuvatTMK/Sanna Kupila

Louhinta louhoksella hiipui 1960-luvulla ja lopulta yritys lakkautettiin vuonna 1981. Mutta sen tavaramerkkiä, mustaa graniittia on edelleen nähtävillä ympäri maailmaa ja monissa paikoissa Turussa. Vaikka yrityksen nimi oli Räntämäen graniitti, niin Räntämäen kylän tai kaupunginosan alueella se ei sijainnut, vaan Kärsämäen kylässä, Urusvuoren kaupunginosassa.

 

Kuva TMK/Sanna Kupila.

Ja raparperi − sitä kasvoi vielä 2000-luvun alussa kolmannen veljen Antero Toivosen entisessä kauppapuutarhassa Urusvuoressa nykyisen Ruopankadun päässä (ylempänä kartassa oleva Tapiola-niminen paikka). Ja siellä olleen talon sisäänkäynnin portaali oli tietenkin tehty mustasta graniitista.

Tapiolan sisäänkäynti vuonna 2012. TMK/Sanna Kupila.

 

 Sanna Kupila

Nummenpakka vuonna 1824. 2. Pappi, lukkari, sotilas, suutari

 

Aiemmin julkaistu osa 1, Viinamäki ja Björkeberg

 

Björkebergin taakse lähes katseen ulottumattomiin jäivät suutarin ja räätäli Bergmanin torpat, sekä kaukaisimpana Takala. Vuoteen 1824 mennessä vielä etäämmät Perälän ja Pellonperän torpat olivat jo  hävinneet ja niiden pikku viljelmät yhdistetty takaisin Nummen kylän talojen peltoihin. Eteenpäin astellessaan kulkija ohitti tien oikealla laidalla pikkuruisen Kivelän torpan. Sen rakensi vuonna 1760 Littoisten Tähkäpään entinen lampuoti eli vuokraviljelijä Anders Jöransson. Hän oli jättänyt Tähkäpään talon vanhoilla päivillään ja mennyt uusiin naimisiin. Kivelä pysyi hänen leskensä hallussa vuoteen 1806 saakka. Vuonna 1824 Kivelässä asui merimies Tulinin leski Anna.

Pian Kivelän jälkeen jyrkässä rinteessä näkyi kaksi rakennusta, joita ei vuoden 1824 kartassa ja asiakirjassa selitetä lainkaan, eivätkä ne liity mihinkään vuoratonttiin. Toinen niistä osuu nykyisen Santakuopankadun kulmaan, sattumoisin kohtaan, josta yhä löytyy vanha kellari. Tuon kellarin rakenteet viittaavat hyvin korkean ikään: se on tehty viimeistään 1600-luvulla, mutta voi olla vanhempikin – taatusti Nummenmäen vanhin jäljellä oleva rakennuksen osa! Mutta kuka sen on rakentanut ja milloin? Liittyisikö se läheiseen sotilastorppaan tai Kaarinan seurakunnan kappalaisen asuntoon?

Aivan lähellä näitä rakennuksia kyyhötti nimittäin Nummen kylän kahdesta sotilastorpasta peltonsa kulmassa. Se oli lajissaan viimeinen, sillä toinen, hieman alempana tien laidassa sijainnut sotilastorppa oli vuoteen 1824 mennessä jo hävinnyt.  Ruotuväkilaitos oli jäänyt pois käytöstä Suomen tultua liitetyksi Venäjään vuonna 1809, ja sotilastorpat joko hävitettiin tai muutettiin tavallisiksi vuokratorpiksi. Ruotuväkilaitoksesta johtuen joka kylässä oli aikoinaan asunut varsinaisten ja varasotilaiden lisäksi myös entisiä sotilaita, joiden oli palvelukseen enää kykenemättöminä ollut pakko jättää sotilastorppa ja löytää muu asunto. –  Yhden entisen sotilaan, Wickerin torpanhan jo olemme nähneetkin, ja Töykkälänkin muinainen asukas Gyllenbögel oli vanha sotilas.

Sotilastorpan isonpuoleiseen peltoon rajautui ”niin sanottu kappalainen Avellanin tontti”. Kaarinan seurakunnan apulaispapilla eli kappalaisella oli ainakin jo 1640-luvulla ollut oma rakentamansa asunto jossakin kirkon lähellä. (Tässä kohtaa tulee etsimättä mieleen edellä mainittu vanha kellari!) Avellanin tontti, jonka ääressä kulkija nyt seisoi, oli osoitettu vuonna 1768 silloisen kappalaisen Johan Avellanin käyttöön. Kappalaisen varsinainen virkatalo Ravattulan Suutela oli niin kaukana kirkosta, että järjestelyä pidettiin järkevänä.

Kappalaisen virka oli kulkenut 1710-luvulta alkaen Avellanien suvussa, toki virallisten kappalaisenvaalien tuloksena. Vuonna 1785 seuraava Avellanin sukua edustava kappalaisehdokas oli kuitenkin hävinnyt vaalit. Kaarinan pitäjän historia -teos kertoo, että asiaan liittyi parjauskampanja Avellania vastaan, eikä vaalitoimituskaan sujunut aivan ilman vilppiä. Nummen talojen isännät, joille Avellan olisi ollut tuttu ja mieluinen valinta, sallivat Avellanin jälkeläisineen kuitenkin pitää tonttia edelleen hallussaan, eikä vaalit voittanut uusi kappalainen saanut sitä käyttönsä. Vuonna 1824 kulkija ohitti siis Avellanien laajan tontin useine rakennuksineen, puutarhoineen ja ryytimaineen. Sireenien tuoksuakin ilmassa saattoi näillä main tuntua.

Avellania vastapäätä tien toisella laidalla asui palveluksesta eronnut sotilas (siis jälleen yksi sotilas!) Pihlgren pienen peltotilkkunsa ääressä. Pihlgren oli saanut luvan käyttää torppaa ja peltoa kuolemaansa saakka, eräänlaisena palkkiona pitkästä sotilaspalveluksestaan. Vanhan Pihlgrenin sittemmin kuoltua torpan asukkaana jatkoi hänen poikansa, suutari Josef Pihlgren.

Avellanin ja Pihlgrenin välissä seisoessaan kulkija oli jo lähes ohittanut takavasemmalle jääneet kolme torppaa. Länteen viettävällä harjun rinteellä, nykyisten Keskikadun ja Kirkkotien välisellä maakaistalla oli jo pitkään sijainnut Lukkarin torppa, Kaarinan lukkarin asunto. Ehkä peräti 1720-luvulta alkaen, jolloin lukkarin tiedetään pystyttäneen itselleen muutamia rakennuksia jonnekin Nummenmäelle. Vuonna 1824 tätä kenties jo satavuotiasta asuinsijaa piti hallussaan vanhan lukkari Lewanderin leski Ulriikka, mutta samalla tontilla asui myös suutari Woivalin perheineen ja oppipoikineen. Heillä oli rajanaapurinaan hauskasti nimetyssä Usnaburin eli Uusinaapurin torpassa suutari Wikblom ja etäämpänä Pässilän torpassa tiilitehtaan työläinen Numén. 

 

Astuttuaan alamäkeen Avellanin ja Pihlgrenin tonttien välistä kulkija saavutti tienhaaran, nykyisten Kirkkotien ja Keskikadun risteyksen. Vasemmalle puolelle jäi aikamoinen hiekkakuoppa, joka ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen kaivantoon, joka Nummenmäen kyljessä on ammottanut 1800-luvun lopulta alkaen. Silloin harjusta alettiin kaivaa soraa ja hiekkaa valtion työmaille Turun kasarmin ja Karjaan rautatien rakentamiseen. Hiekkakuoppa on syönyt tieltään myös sen kohdan harjun selästä, jossa vuonna 1824 seisoi Kaarinan kirkon kellotapuli. Kellotapulinmäeksi harjun lakea tuolloin kutsuttiinkin. Vain kahden vuoden kuluttua yksinäinen kellotapuli tuli kuitenkin häviämään harjulta, sillä se korvattiin silloin nykyisellä, kirkon kiviaidan eteläportin yhteyteen muuratulla tapulilla. 

Näkymä Nummen kirkon nykyisen, vuonna 1826 rakennetun kellotapulin läpi kirkon eteläsivulle. V. Schilling / Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Kellotapulin jälkeen kulkija ohitti vielä unilukkari eli suntio Aspegrenin asunnon. Siitä kiviseen kirkkoaitaan saakka oli vuonna 1824 varmuuden vuoksi varattu alue yleishyödyllisiin tarkoituksiin, mm rakennustavaralle, joka kirkon tulevissa korjauksissa kenties tultaisiin tarvitsemaan. Lisäksi vierestä oli juuri paalutettu tontti kappalainen Christian Grönlundin asuntoa varten. Koska vanha kappalaisen tontti oli edellä kerrotun mukaisesti jätetty entisen kappalaissuvun Avellanin haltuun, vaati virkaa vuodesta 1806 hoitanut Grönlund korvaukseksi vastaavan asuintontin läheltä kirkkoa – paljoa tätä lähenmpää hän ei olisi voinut sitä saada! Grönlund ei kuitenkaan koskaan ehtinyt pystyttää tontilleen asuntoa, sillä kun hänestä vuonna 1831 tuli Kaarinan kirkkoherra, hän sai tietenkin virka-asunnokseen Pappilan. Kappalaiselle varattu tontti lienee sama kohta, johon sittemmin pystytettiin Kaarinan kunnantupa ja vielä myöhemmin Nummen kansakoulun puurakennus.

Kulkija päätyi kirkon kiviaidan viertä kirkkoaukiolle silmäilemään sitä reunustavia upouutta Pappilaa  sekä, Kuikkulan, Kylän ja Simolan rakennuksia. Hän olisi voinut jatkaa aukiolta oikealle Simolan talon vieritse Halisten myllylle ja katsastaa mennessään myös Korvalan ja Tammen rakennukset. Aina 1800-luvun lopulle saakka tämä tie oli pääväylä Halisten kosken Kaarinan puoleiselle rannalle - niin vilkas, että 1890-luvulla toivottiin jopa sen muuttamista yleiseksi maantieksi, jotta runsaan liikenteen tielle aiheuttamia vaurioita voitaisiin paremmin korjata. 

---

Se joka tuntee seudun nykyisiä katuja, on saattanut huomata tekstissä tuttuja nimiä. Nummenpakalta ja sen lähistöltä löytyvät nykyisin mm Avellaninkatu, Unilukkarinkatu, Viinamäenkatu, Takalankatu ja Töykkälänkatu.

Vuonna 1824 kuvan etualalla olisi seissyt Kaarinan kirkon kellotapuli.