maanantai 30. maaliskuuta 2015

Lapsenmurhaajan takoma saranarauta?

Heinäkuussa 1939 Turun kaupungin historiallisen museon kokoelmiin ostettiin turkulaiselta Adolf Johanssonilta kuvassa näkyvä saranarauta.


Samalla kirjattiin ylös myös myyjältä saatu perimätieto:
Saranaraudan lienee taonnut muuan nainen, joka oli tappanut lapsensa ja jonka tämä työ vapautti kuolemantuomiosta.  Se on kuulunut Marttilan vanhan kirkon oveen. Toinen samanlainen ovi on nykyisen kirkon sakaristossa. - On ollut eräässä talossa Martttilassa.
Ja todellakin, Marttilan kirkon sakaristossa on, edelleenkin, vanha raudoitettu ovi.


Oven koristelu vastaa myös museoon päätyneen raudan muotoilua.


Teoksessa Suomen kirkot 13: Marttilan kirkot puolestaan mainitaan:
Tämä ovi oli vielä 1885 nykyisen kirkon länsitornin sisäovena. Ulko-ovena oli toinen, runsaasti raudoitettu ovilevy, joka on myöhemmin hävinnyt.
Museoon päätynyt sarana on siis mitä ilmeisimmin tuosta v. 1885 jälkeen hävinneestä ovesta. Molempien tulkitaan kuuluneen paikalle 1500-luvulla rakennettuun kirkkoon.

Mitä itse perimätietoon tulee, niin sanomattakin on selvää ettei Ruotsin laki tuntenut mahdollisuutta hyvittää murha sepäntöillä, ja melkoisia sepäntaitojakin työ olisi edellyttänyt. Jääköön siis folkloristien pohdittavaksi miten luokitella tämä tarinatyyppi, mutta todetaan vielä että saranarauta on tarinansa ansiosta useana vuonna päässyt Turun linnan kauhukierroksen esineeksi.

Kuvat Marttilasta: Sari Selkee

torstai 26. maaliskuuta 2015

Kustaa II Aadolf Turun saaristossa 1614



”Parempi kuningas kuulumassa kun näkymässä”, sanoo suomalainen sananlasku vakaasti. Tiukan kuninkaallisen syynin alle joutuminen oli arveluttavaa ja toi mukanaan ehkä satunnaisia ylimääräisiä rasituksia. Matkustava Ruotsin kuningas voitiin Suomessakin entisaikoina nähdä joskus, vaikkei usein, jonkin tärkeän kulkureitin varrella. Ruotsin vallan aikana yksi maan tärkeimmistä valtaväylistä oli purjehdusreitti, joka kulki Suomesta Ruotsiin Nauvon–Korppoon eteläpuolitse. Sen kautta kuningas Kustaa II Aadolf matkusti syksyllä 1614 kohti Tukholmaa. Matka sujui kiireettömästi niin, että usein oli pistäytymisiä saarten tuntumassa sijaitseviin satamiin.

Piirros teoksesta: O. W. Ålund: Gustaf II Adolf, s. 74.
                      Kustaa II Aadolf oli syksyllä 1614 iältään hieman alle 20‑vuotias. Hän oli päätöksestään osallistunut kuluneen kesän sotatoimiin Venäjää vastaan Inkerin sodan (1609–1617) ollessa käynnissä. Perusteluna kuninkaan taistelukentille lähdölle oli päästä oppimaan sotataitoa Venäjälle lähetettyjen Ruotsin joukkojen päälliköltä Jakob De la Gardielta.
                      Syksyllä 1614 niihin aikoihin, kun armeijat olivat asettumassa tai juuri asettuneet talvileireihinsä, Kustaa Aadolf lähti meriteitse Tukholmaan. Hänen mukanaan matkusti myös ainakin De la Gardie. Matkan edistymisestä kertoo Jonas Hallenbergin teos vuodelta 1793: ”Svea rikes historia under konung Gustaf Adolf den stores regering”. Kuninkaan seurue lähti merimatkalleen Tallinnasta 20. lokakuuta ja matkasi sieltä Espoon lähelle saaristoon, jossa se oli 23.–25.10. Joukkokunta oli Hankoniemellä 26.10. Matka jatkui Hiittisten–Dragsfjärdin kautta Purunpään niemen ohi; Jungfrusundissa oli oltu 27.10. Yhtä tai kahta myöhempää etappia tarkoittava merkintä kuuluu ”Branskärs sund och vid Guldkronas redd”. Jos siinä on tarkoitettu Gullkronan saarta, niin sen luota olisi varmaankin edetty seuraavaksi hieman länteen sinne, missä on Brännskärs sund -niminen salmi. Aivan Brännskärs sundin lähellä on 1600-luvun kartalle merkitty Wästre Gülkrone Fiärdh -niminen vesialue, mikä myös voi liittyä tähän.
                      Etappipaikkana 31. lokakuuta oli ”Nawo krampe” eli vanhojen karttojen Nagu kramp, satamapaikka Nauvon Storlandetin eteläpuolella lähellä Kvivlaxin ja Krokin kyliä. Nagu Krampin vesialue on nykyisille peruskartoille merkitty nimellä Måsfjärden. Korppoon puolella Korpoströmissä kuningas ja muut olivat 2. marraskuuta, ja lähtivät sieltä eteenpäin seuraavana päivänä. Kuningas oli lähettänyt eteenpäin tiedon, että tahtoi päästä hirvimetsälle Ahvenanmaalla tai saarilla jossakin sillä suunnalla. Todennäköisesti hirvimetsällä käyntiin löytyi sopivasti aikaa; ainakaan loppuosa matkasta ei näytä sujuneen kiireellä. Matkustava joukko oli ”Flisöhamnissa” 11. marraskuuta, ja viimein perillä Tukholmassa 14. marraskuuta.

Tässä otteessa Hans Hanssonin kartasta 1600-luvun puolivälistä yleisen purjehdusreitin merkintä ojentuu oikeasta yläkulmasta vasempaan alakulmaan. Reitin varrella oikean reunan lähellä ylhäällä näkyy Gullkronan saari. Vasemmassa alakulmassa reitti on merkitty Kårpo Strömin salmeen. Kustaa II Aadolfin matka syksyllä 1614 seurasi Nauvossa sitä reittiä ehkä tarkoinkin. Nagu Krampin satama on osoitettu ankkurikuviolla. Kuvalähde: Kansallisarkisto: Digitaaliarkisto: Alue- ja rajakartat.
                      Nauvolainen Johan Salonius kirjoitti vuonna 1735 kotipitäjänsä olojen kuvauksen, jossa mainitsi vanhojen tarinoineen kuninkaan käynnistä. Perimätietona oli kerrottu, että kuningas Giösta Adolph oli käynyt Nauvossa Vansorin saarella. Se olisi ollut tapahtunut hänen matkatessaan Uudenmaan suuntaan oltaessa sodassa Venäjää vastaan. Vansorin läntisellä niemellä kuningas olisi kertoman mukaan antanut saarnata itselleen ja mukanaan seuraaville. Saarnastuolina olisi ollut kivi vain. Salonius lisäsi, että sen kertomuksessa sanotun pysähdyspaikan luona on laivareitti ja erinomaisen mukava satamapaikka.

Ote Gustaf af Klintin kartasta vuodelta 1813. Tässä on tehty karttaotteeseen vaalennettu alue osoittamaan Vansorin länsirantaa ja sen lähellä olevaa ankkuripaikkaa. Kuvalähde: Kansallisarkisto: Digitaaliarkisto: Meri- ja vesistökartat (kokoelma).
                      Saloniuksen kertomuksen paikkansapitävyyttä on mahdoton osoittaa, ellei jostakin löydy todisteeksi erityistä asiakirja-aineistoa. Kustaa II Adolfin ajoista 1730-luvulle kulunut noin sadan vuoden aika ei sinänsä tee tarinan uskottavuutta epäilyksenalaiseksi. Vertauskohdaksi sopivat vaikkapa Venäjän keisarien käynnit Kemiönsaaren Hiittisten Högsårassa: niistä taitaa yhäkin olla olemassa perimätietoa runsaan sadan vuoden takaa.
                      Kun kuninkaan oli sanottu matkanneen kohti Uuttamaata, niin se ei vaikuta viittaavan syksyn 1614 tapahtumiin. Pikemminkin se näyttäisi olevan yhdistettävissä kesään 1615: Kustaa II Aadolf matkasi kesällä 1615 meritse Tukholmasta Narvaan ja saapui sotatoimialueelle 8. heinäkuuta. Matkanteko oli sillä kertaa kestänyt kaksi viikkoa.

Teksti: Esa Laukkanen
Kirjoituksen lähtökohtana on 2014 käytössä ollut projektin ”Menestyvä Parainen – kulttuuriympäristötietoa kaikille” aineisto.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Taidetta tarjottimella

Näyttelysuunnittelun taholta tullut pyyntö antoi aiheen käydä läpi ennestään digitoimattoman kokoelmien osan, suuret peltiset tarjottimet. Niiden koristeina oli usein monenlaisia joko maalaamalla tai painamalla tehtyjä kuvia (kuvat saa suuremmaksi klikkaamalla).

Vanhimmissa (?) malleissa oli usein erilaisia naishahmoja.





Ikuisen nuoruuden jumalattaren Heben kulta-ajan länsimaisessa taiteessa sanotaan sijoittuvan vuosien 1750 ja 1880 välille. Siihen sijoittuu epäilemättä häntä kotkan kanssa esittävä tarjotinkin.


Varsin veikeä oli tämä hieman ITE-taiteelta näyttävä nainen maisemassa.


Tämän tarjottimen alkuperämaasta ei liene epäilystä. God save the queen!


Englannista oli myös tämä painokuva, jossa komeilee Westminster Abbey.


Pari muuta painokuvaa kuvasivat hempeää perhekohtausta renessanssiajalta...


...ja vielä hempeämpää kohtausta kolmen lapsen ja koiran kesken.


Uusrokokootyylisesti muotoiltuun tarjottimeen oli maalattu goottilaisen synkkä maisema.


Sokerina pohjalla oma suosikkini, kiivaasti kiitävä venäläinen kolmivaljakko eli troikka.


Kyydissä olevan upseerin olkalaatoissa on Nikolai I:n (1825-55) monogrammi, sellainen on myös hänen rintaansa vasten painamassa laukussa. Tsaarin kuriiri?


Ainoana tarjottimista tässä oli myös jonkinlainen alkuperätieto. Pohjan paperileima mainitsee Pietarissa toimineen Kondratieffin.


Kaikki löytyvät vastdes myös Finnasta.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Kulttuuriperintöä tallentamassa





Viime keväänä tuli eteen tilanne, että normaalin valokuvauksen ja sanallisen tallennuksen sijaan piti taas ryhtyä ihan konkreettiseen rakennusperinnön tallennukseen. Toki sitä aina jonkun verran on tehty, erityisesti purkutalojen kohdalla. Nyt oli kuitenkin kyseessä talo, joka ei ollut purku-uhan alainen. Eikä oikeastaan minkään uhan alainen. Vanha talo oli pitkään viettänyt hiljaiseloa, ei ole tehty lastulevyremonttia eikä muutakaan tuhoa. Heti ensimmäisellä käynnillä paljastui, että rakennuksen seinässä olivat tallella aidot 1700-luvun tapetit. 


Koska omistajan tarkoitus on ollut korjata taloa pikkuhiljaa ja pääosin omin voimin ei mihinkään pelastusoperaatioon ollut tarvetta. Olin pyhästi vannottanut, että tapetteja EI SAA tuhota ja kertonut että ne ovat todella arvokkaat ja tärkeät säilyttää. Koska tänä päivänä paljolti nähdään, että kulttuuriarvot pitää säilyttää siellä, missä ne ovat, ei voinut sanoa, että nämähän pitää viedä museolle turvaan. Monta kertaa toki vuosien kuluessa kävi mielessä, että mitä jos omistaja sittenkin korjauksen yhteydessä repäisee ne tapetit roskiin. Olisiko sittenkin pitänyt heti sanoa, että  ” nämä on sitten muuten museokamaa ja lähtee nyt museoon”!  Eihän kaikki usko, mitä museoväki sanoo. 


Ja sitten tuli se päivä, kun omistaja soitti ja sanoi, että  ”Ottaako museo nämä? Ei niitä täällä pysty säilyttämään” Asia oli mielessäni ehtinyt kypsyä siihen pisteeseen, että suusta ei tullut muuta kuin:  ”Ilman muuta ottaa”. Onneksi oli tullut pomon kanssakin asia sovittua jo etukäteen, että toteamuksella oli katettakin.  Museoita kun vaivaa sama kuin keski-ikäisten ja kai hiukan nuorempienkin huusholleja, että tavaraa on liikaa ja on ahdasta. Museon varastossa on tosi ahdasta ja uusia tiloja etsitään jatkuvasti. Kaikkea ei voida ottaa.
Kauniina keväisen päivänä  lähdettiin matkaan neljän hengen voimin. Ei se kuitenkaan ole ihan pikkujuttu ottaa kahden huoneen tapetteja ehjinä talteen. Kuten sanottu, tapetit siis ovat 1700-luvun tapetit. Ne oli myöhemmin käännetty nurin ja takapuolelle on tehty uudet seinäpinnat. Ja sen jälkeen vielä tapetoitu monta monituista kertaa. Tapettien irrotusta helpotti itse asiassa tosi paljon se, että ne oli, 1800-luvun alkupuolella ilmeisestikin,  käännetty ja kiinnitetty vain reunoistaan hirteen. Eivät siis olleet koko pinnaltaan liisteröityinä seinään, onneksi.

Aika vaikea uskoa todeksi, että näin isot ehjät luomukset olivat vielä jossain tallella. Pääosa säilyneistä lienee viimeistään 50-luvun museoinnostuksissa jo museoihin siirretty ja museonäyttelyihin laitettu. Ovat ne sen verran harvinaista tavaraa. Kyllä maakuntamuseossakin on paljon talletettuja tapetteja, mutta pääosa vain näytteinä ( nähtävissä  https://www.finna.fi/  )  ja suurin osa isoista tapeteista on pinkopahvin päällä olevia (= merkittävästi nuorempia).
Nämä ovat siis aivan mahdottoman fantastiset tapetit. Näettehän itsekin. Ja nyt tallella museossa säilytettävinä hamaan tulevaisuuteen.

Eija Suna

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Vanhoja kylätontteja tarkastamassa



Kevät on otollista aikaa maastossa liikkumiseen, sen johdosta lähdimmekin tiistaina 10.3. tarkastamaan Turussa tiedossa olevia autioituneita kylätontteja.
Ensimmäinen kohde oli Hirvensalossa Unkilan kylätontti, joka on autioitunut 1600-1700-luvun vaihteessa sen jälkeen kun Unkilan yksinäistalo oli liitetty viereiseen Maanpään kylään. Vanha kylätontti oli vielä merkitty v. 1697 veronpanokarttaan.


Kylätontilta löytyi vielä kiviperustojen jääneitä, syödyn pupujussin jäänteitä (karvatupsuja siellä ja täällä) ja kevään ensimmäinen kyykäärme, joka meidän onneksemme oli vielä aika kohmeessa.

Hirvensalon Meltoisten kylätontin läheisyydessä havaitsimme vanhan louhoksen. Kallioleikkauksessa oli näkyvissä pitkiä poran jälkiä jälkiä ja ympäristössö oli runsaasti louhintajätettä, joka on jäänyt aikoinaan kuljettamatta pois. Kivilouhimo toimi 1940-50-luvuilla. Viimeksi kiveä on louhittu 1980-luvulla, jolloin Katariinan hautausmaan kiviaidan kivet haettiin täältä.


Seuraava kohteemme oli Kakkaraisen yksinäistalo, jota 1900-luvun alusta lähtien oli kutsuttu Koivulaksi. Sen vanha asuintontti tyhjeni 1980-luvulla, jolloin siellä olleet rakennukset purettiin. Alue olikin aika hyvin tasattu, joitakin betoniperustoja ja muutama luonnonkiviperustakin löytyi.
Kakkarainen on keskiaikainen yksinäistalo, josta varhaisin maininta on v. 1456. Talo oli säätyläisten omistama rälssitila, jonka omistusoikeus peruutettiin kruunulle eli valtiolle 1683. Tilasta muodostettiin sen jälkeen henkirakuunarykmentin välskärin eli sotilas”lääkärin” virkatalo ja valtion omistama virkatalo se oli vielä 1950-luvulla. Tilalla oli vielä 1960 12 rakennusta, joihin kuului mm. kaksi asuinrakennusta, talli ja todella suuri navetta.

Kakkaraisen päärakennus lännen suunnasta kuvattuna.
Kuva TMK/Markku Saarinen 1976

Päärakennus etelästä. TMK/Markku Saarinen 1976.

Vanhalla talon paikalla näköjään asutaan edelleen? Kuva idästä.


Samalla reissulla katsastimme vielä lähellä olleen Haritun kylätontin, joka olikin nyt kauniisti näkyvissä, kiitos kaupungin puisto-osaston raivauksen. Haritun kylästä varhaisin kirjallinen maininta on jo vuodelta 1378. Tilan rakennukset on purettu 1960-luvun jälkeen. Valitettavasti museon arkistosta ei löytynyt yhtään kuvaa vanhasta rakennuskannasta.

Sanna Kupila ja Kaisa Lehtonen
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...