Museoilla on paljon annettavaa luonnon monimuotoisuuden hyväksi

Luonto ja sen monimuotoisuus eivät välttämättä ole ensimmäisenä mieleen tulevia asioita, kun puhutaan museoista. Museoilla on kuitenkin suurempi rooli ekologisen kestävyyden edistämisessä kuin äkkiseltään ajattelisi.

Museolain mukaisesti museotoiminnan tarkoitus on tallentaa ja säilyttää kulttuuri- ja luonnonperintöä. Alueellisten vastuumuseoiden lakisääteisiin viranomaistehtäviin kuuluu kulttuuriympäristöjen vaaliminen. Tuoreessa kulttuuriperintöstrategiassa puolestaan luonto ja ilmastonmuutos on nostettu yhdeksi neljästä painopistealueesta.

Varsinais-Suomen museoiden ilmastolupaus -hanke järjesti taannoin museoalan asiantuntijoille koulutustilaisuuden, jossa käsiteltiin luonnon monimuotoisuutta sekä esiteltiin konkreettisia esimerkkejä tavoista, joilla museot voivat torjua luontokatoa. Museoiden biodiversiteettitapahtuma houkutteli Kuralan Kylämäelle lähes 40 alan ammattilaista.

Luontokadon ja biodiversiteettikriisin kaltaiset käsitteet ovat monille tuttuja lähivuosina vahvistuneesta keskustelusta aiheen ympärillä. Mutta mistä itse asiassa puhumme, kun puhumme biodiversiteetistä?

Yleisen vastauksen mukaan biodiversiteetillä tarkoitetaan luonnon monimuotoisuutta, joka jakaantuu kolmeen tasoon: lajien sisäiseen geneettiseen monimuotoisuuteen, lajistojen monimuotoisuuteen sekä ekosysteemien monimuotoisuuteen. Tämä kuitenkin saa luonnon monimuotoisuuden kuulostamaan asialta, joka koskettaa vain biologeja.

Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön johtaja, professori Ilari Sääksjärvi tarjosi toisenlaisen vastauksen kysymykseen. Biodiversiteetti on nimittäin itse elämä, sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Kun suojelemme luonnon monimuotoisuutta, suojelemme elämää. Luontokadon pysäyttämisessä ei siis ole kyse vain luonnontieteistä. Se läpäisee koko yhteiskunnan.

Turun Biologisen museon Kokoelmia kotoa ja kaukomailta -näyttely esittelee Turun museokeskuksen luonnontieteellisen kokoelman syntyhistoriaa ja merkitystä tänä päivänä.

Sääksjärvi muistutti toisestakin tärkeästä asiasta. On nimittäin pitkälti museoiden ansiota, että ihmiselle on muodostunut kattava ymmärrys elonkirjon moninaisuudesta. Museoinstituution ytimessä on ollut sen perustamisesta lähtien luokitella, jäsentää ja ymmärtää maailmaa.

Biodiversiteetin tutkimus on lähtenyt liikkeelle luonnontieteellisistä museoista. Nykypäivänä, kun luontokato on noussut yhdeksi merkittävimmistä tulevaisuuden uhkakuvista, luonnontieteellinen tutkimus ei riitä. Jotta elonkirjo saadaan turvattua, tarvitaan ihmistieteitä. Näin ollen museoilla on edelleen paljon annettavaa luonnon monimuotoisuuden hyväksi.

Yksi museoiden tehtävistä on vaalia kulttuuriympäristöjä. Arkeologisen perinnön ja rakennusperinnön ohella kulttuuriympäristön käsite kattaa kulttuurimaisemat, eli kaikki ne maisemat, joissa ilmenee ihmisen vuorovaikutus ympäristöönsä.

Perinneympäristöt ovat yksi esimerkki kulttuurimaisemista. Nämä perinteisen laidunnusmaatalouden synnyttämät ympäristöt ovat maatalouden murroksen seurauksena uhanalaistuneet. 1950-luvun aikaisesta pinta-alasta perinneympäristöjä on jäljellä alle yksi prosentti. Erityisen huolestuttavaa tämä on siksi, että perinneympäristöt ovat toiseksi yleisin uhanalaisten lajien elinympäristö.

ProAgria Etelä-Suomen maisema-asiantuntija Laura Puolamäki on myös kulttuuriperinnön asiantuntija. Hän muistutti, että kulttuurimaisema kannattelee myös niin aineellista kuin aineetonta kulttuuriperintöä. Lajisto kertoo maisemahistoriasta, perinneympäristö arjesta ja sen muutoksesta. Luonto ja kulttuuri punoutuvat yhteen myös uskomusperinteessä. Onko tulevilla sukupolvilla enää mahdollisuutta poimia seitsemää kukkaa niityltä juhannusyönä?

Dioraama lounaissuomalaisesta viljelymaisemasta muistuttaa kulttuurimaisemien moninaisuudesta.

Jos emme suojele luonnon monimuotoisuutta, menetämme enemmän kuin elonkirjon. On siis syytä tarttua toimeen. Puolamäen sanoin: museotyö antaa erinomaiset mahdollisuudet tuottaa perinneympäristöihin kietoutuvaa tulevaisuusperintöä. Toisin sanoen museot voivat tehdä tässä hetkessä ratkaisuja, jotka ovat tulevaisuudessa voimavara.

Kaikki museot voivat rakentaa kestävää ympäristökulttuuria luontevasti vähintäänkin osana yleisötyötään. Lisäksi konkreettisia tekoja biodiversiteetin hyväksi voidaan tehdä monella tasolla. Museoiden ilmastolupaus -hankkeessa Aboa Vetus Ars Nova -museo suunnittelee tulevan kesän museoistutuksensa kaupunkimehiläiset huomioiden yhteistyössä Viherlassila Oy:n kanssa. Perennoista esimerkiksi punahattu, sinipallo-ohdake, mirrinminttu, syysasteri, mäkimeirami ja kurjenpolvet ovat pölyttäjien mieleen.

Salon historialliseen museoon kuuluvan Meritalon museopuutarhaan puolestaan istutetaan tulevana kesänä alkuperäiskasvien varmuuskokoelma. Kansallista kasvigeenivaraohjelmaa koordinoi Luonnonvarakeskus Luke.

Jos museolla on tiluksillaan laidunmaata, tehokasta maisemanhoitoa ja -suojelua tarjoavat laiduntavat eläimet. Kuralan Kylämäellä ahertaa tänäkin kesänä kymmenittäin Karjataidon tilan nautoja ja lampaita. Museovieraiden tulee muistaa, että eläimillä on tärkeä tehtävä. Ruoan vieminen eläimille alueen ulkopuolelta vaarantaa pahimmillaan sekä eläinten hyvinvoinnin että lounaissuomalaisen perinnemaiseman.

Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen puhuttaa ja huolestuttaa. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että keinot luontokadon pysäyttämiseksi ovat jo tiedossa. Enää tarvitaan tekoja.

Museoiden biodiversiteettitapahtuma järjestettiin 22.3.2023. Tapahtuma oli osa Varsinais-Suomen museoiden ilmastolupaus -hanketta.

Luostarinmäen katukiveyksen esille kaivaminen kesällä 2022

Anniina Kettunen ja Alina Korte 

Loppusyksystä 2021 uutisoitiin Luostarinmäen museoalueelta hieman yllättäen sähkökaapelitöiden asennustöiden yhteydessä löytyneestä katukiveyksestä. Tällöin kiveystä otettiin alueen alimmalta poikkikadulta esiin noin metrin leveydeltä ja puolen kadun pituudelta. Kiveys vaikutti hyvin säilyneeltä, joten se päätettiin kaivaa Turun museokeskuksen toimesta vuoden 2022 aikana esiin kokonaisuudessaan, tavoitteena saada sen rakenteista ja ajoituksesta lisätietoa. Mahdollisuuksien mukaan alkuperäinen kiveys voitaisiin jättää auki museovieraiden kuljettavaksi. Viime kesän aikana museon vierailijat pääsivät seuraamaan arkeologien työtä ja kyselemään niin katukiveyksen kuin myös koko alueen historiasta. Elokuussa töihin kaivauksilla pääsi turkulaisia poliitikkojakin Poliitikon museoharjoittelu -teemaviikon aikana. Kiveystä on nyt kokonaisuudessaan otettu esille yhden poikkikadun verran. Kaivausten edetessä saatiin uusia esinelöytöjä sekä tietoa kiveyksen rakenteisiin ja kuntoon liittyen, mutta monia kysymyksiä jäi edelleen myös vaille vastausta. 

Blogin kuvat: Alina Korte ja Anniina Kettunen / TMK. 

Keskeneräinen kaivausalueen lounaispääty.

Jo aiempien katuun liittyvien blogikirjoitusten aikaan pääteltiin, että katu on ollut paikallaan ennen vuotta 1889, sillä sitä löytyi viimeistään 1889 valmistuneen rakennuksen alta. Vanhan valokuvan perusteella katu on puolestaan ollut jo suurimmaksi osaksi peittynyt vuonna 1912. Tarkemmin katu on luultavasti peitetty vuosien 1901 ja 1912 välillä, sillä alueen lounaspäädystä, kiveyksen pinnasta löytyi raha vuodelta 1901 ja sen läheltä ylemmästä maakerroksesta raha vuodelta 1921. Myöhempi raha on selvästi täyttömaasta, kun taas aikaisempi vaikuttaa olevan alkuperäisen kiveyksen yhteydestä, jolloin se olisi aikalaiselta kadulle pudonnut. Kiviä ei siis luultavasti ole ladottu 1800-luvun lopulla, sillä kovan työn tulosta tuskin olisi haluttu peittää jo saman sukupolven aikana. Kesän kaivausten aikana tehtiin ajatusta tukevia huomioita, mutta katua ei edelleenkään voida ajoittaa täysin varmasti millekään tietylle selkeälle aikavälille. Syynä kadun peittämiselle voi yksinkertaisesti olla asukkaiden kyllästyminen sen ylläpitoon, sillä esimerkiksi rikkaruohot kasvavat kivien väliin hyvin nopeasti. Osittain Luostarinmäen katuja on saatettu peittää aluetta museoksi muokattaessa, jotta liikkuminen mäellä sujuisi esteettömämmin.

Kaivausten edetessä kävi ilmi, että rakennusten kivijalat loppuvat siihen tasoon, jossa kiveys on. Tehtyjen koeojien myötä puolestaan kävi ilmi, että kiviä on ollut useampi kerros. Tästä näkyi merkkejä jo aiemmin, kun joiltain kohdin kivet irtosivat hyvinkin helposti, mutta niiden alta tulikin esiin uusia. Nyt kuitenkin tasot olivat esillä konkreettisesti, ja niitä vaikutti olevan ainakin kolme. Kivet on siis laitettu suoraan alueen luonnolliseen moreenimaahan ilman mitään pohjustushiekkaa, kuten jo aiemman aihetta käsittelevän blogikirjoituksen aikaan arvioitiin. Kiviä on vuosien varrella tampattu kadulle lisää, ilmeisesti niitä sen enempää asettelematta. 

Selvästi parhaiten katu on säilynyt kujan koillispäässä, josta se alun perin havaittiin. Täällä kivet on aseteltu paikalleen huomattavasti huolellisemmin kuin lounaispäässä, jossa oli puolestaan todella suurta vaihtelua kadun pinnassa ja kivien koossa. Joissakin kohdissa on vaikea sanoa, onko kyseessä paikalleen hajonnutta katukiveystä, vaiko kivistä täyttömaata. Myös suuret puunjuuret ovat vaikuttaneet suuresti yhdessä roudan kanssa kiveyksen rikkoutumiseen. Jo yksin routa saattaa nostaa kiviä talven aikana. Katukiveyksen laajan rikkonaisuuden vuoksi kadun uudelleen kiveämisen toteutuminen jäi kaivausten jälkeen vielä kysymykseksi. Jos katukiveys halutaan avata yleisölle käveltäväksi, täytyy sitä tasoittaa ja sen rikkonaiset kohdat paikata.

Lounaisosa oli juurten ja roudan tuhoamaa.

Koillispään kulmassa kiveys näytti menevän rakennuksen 295 kivijalan alle, joten kohdalta kaivettiin kokeeksi suoraan alaspäin kivijalan vierestä. Kiviä vaikutti olevan kerroksellisesti jopa kivijalan alla, kunnes noin 20 cm syvyydessä maa muuttuu luonnolliseksi moreenimaaksi. Tällä kohdalla on arkistotietojen mukaan ennen ollut sauna, joka on otettu uusien määräyksien mukaisesti pois käytöstä 1800-luvun puolivälin tienoilla. Jäljellä oleva kivijalka on hieman liian pramea saunalle, joten ilmeisesti saunarakennus purettiin kokonaan ja tämä jäljellä oleva rakennus on nuorempi kuin sauna, ja siten myös mahdollisesti nuorempi kuin katu. 

Yksi otollinen aika kiveyksen latomiselle voisi olla Luostarinmäen niin kutsuttu kultakausi 1820–1850-luvuilla. Tällöin alueen asukasmäärät lähes tuplaantuivat Turun palon seurauksena, mikä johti siihen, että tonttien omistajien vuokratulot nousivat.  Teoriaa viimeistään kultakaudella rakennetusta kiveyksestä tukee muun muassa poikkikujan koillispäädyn reunalta löytynyt kopeekka, joka ajoittuu vuosien 1839–1847 välille. Raha löytyi suoraan katukiveyksen päältä, sellaisesta kohdasta, johon ei ole tehty minkäänlaisia kaivantoja. Lisäksi Vartiovuoren kivilouhos oli käytössä vielä 1800-luvun alussa, mutta puistoa alueelle alettiin istuttamaan 1840-luvulla. Kiviä louhoksesta on siis ehkä toimitettu Luostarinmäelle ennen Vartiovuoren puistoa. Tässä vaiheessa alueen tontitkin olivat jo valmiita.

Kiveyksen alta ei myöskään ole havaittavissa merkkejä ihmistoiminnasta, mikä tukee ajatusta kadun aikaisesta rakentamisesta. Esiin kaivetun kiveyksen alue kuuluu Luostarinmäen vanhimpaan rakennuskantaan, jolloin katuja on siis mahdollisesti kivetty jo 1780–1790-luvuilla tonttien rakentamisen yhteydessä. Luostarinmäen kiveysten laatu myös vaihtelee paikoittain paljonkin, mikä viittaa siihen, että katuja alueelle ei ole ladottu yhdellä kertaa. Vaihtelu voi myös johtua kadun asukkaiden varallisuuseroista tai heidän työpanoksestaan, sillä katujen kiveäminen ja huolto oli läheisten tonttien vastuulla. Latomisessa käytettyjen kivien muodot ja koot myös vaihtelevat huomattavissa määrin. Niiden valitseminen ja muotoilu ei ilmeisesti ole ollut erityisen tarkka prosessi, toisin kuin kaupunkien keskustoiden mukulakiveyksien kohdalla. Osittain ladonnassa on saatettu hyödyntää Luostarinmäen rakennustöistä, tai viereisellä Vartio-vuorenmäen louhimolla syntynyttä kivijätettä. 

Kiveyksen ja sen täytön löydöt olivat suurimmaksi osaksi tyypillistä 1700–1800-lukujen kaupun-kikaivausmateriaalia, eli pääasiassa lasia, eläinten luita ja keraamisten astioiden paloja. Aikaisemmin mainittujen rahojen lisäksi poikkikujalta löytyi vuosina 1866, 1883 ja 1892 lyödyt rahat sekä erilaisia kuvioituja metallinappeja. Aivan rakennuksen kivijalan tyvestä puolestaan löytyi pronssinen nuppineula, käsityöläismuseolle sopivasti. Lisäksi kadun päällisestä täyttömaasta löytyi keraamisen kivennäisvesipullon osia, jotka voitiin leiman perusteella tunnistaa Nassaun herttuakunnassa, nykyisen Saksan alueella 1800–1850-lukujen välillä valmistetuiksi. Yksi nuo-rimmista mielenkiintoisista löydöistä oli messinkisen medaljongin takaosa tai taskukellon loketti, joka on sarjanumeronsa perusteella valmistettu Saksassa vuosien 1891–1945 välisenä aikana.

Nassaun herttuakunnassa valmistetun kivennäisvesipullon osia.

Kadun kaakkoisreuna puolestaan oli ikävästi tuhoutunut 1970-luvulla asennetun kaapelin vuoksi noin metrin leveydeltä talojen vierellä tontin 158 portin kulmaan saakka. Ilmeisesti aika-laiset työntekijät eivät ole yhdistäneet paikan kivisyyttä siihen, että paikalla olisi mukulakivikatu, tai eivät siitä välittäneet, vaan jatkoivat työtään. Tämän kaapelikaivantoalueen löydöt voivat siis periaatteessa olla peräisin mistä tahansa, sillä ne ovat voineet kulkeutua paikalle täyttömaan mukana. Toisaalta täytössä on luultavasti käytetty samaa maata, jota siitä aiemmin poistettiin kaapelia varten, mutta ainakin osittain se on selvästi puhdasta täyttöhiekkaa. Kaa pelialueen löydöt olivat pääasiassa samaa kuin muuallakin poikkikujalla, mutta joukossa oli huomattavasti enemmän 1800-lukua nuorempaa materiaalia ja tasolasia.

Ylempi kuva: Koillisosa ennen. Alempi kuva: ja jälkeen.

Kiitos museokeskukselle ja Luostarinmäen työntekijöille hienosti sujuneesta kaivauskesästä!

Alina Korte & Anniina Kettunen