torstai 30. huhtikuuta 2020

Pikarin läpi katsottua – Turun keskiajalta skool!



Lasiesineiden käytön arveltiin olleen harvinaista keskiajan ja uuden ajan alun Suomessa ja yleisemminkin Pohjoismaissa. Arkistotietoja ei juuri ole, ja kaivauksiltakin ennen 1990-lukua lasia on talletettu vähänlaisesti. Varhaisin säilynyt kirjallinen maininta lasiastioista Suomessa on Lemun Nyynäisten kartanon Anna Tottin perukirjasta vuodelta 1549, jossa inventaarion toimitti itse Mikael Agricola. Vähän tämän jälkeen 1556 on Turusta tullitileihin kirjattu tuoduksi muutama lasipikari. Viime vuosikymmenten arkeologiset kaivaukset ovat kuitenkin tuoneet lisätietoa lasiastioiden käytöstä paitsi keskiajan kaupungeissa, myös maaseudun kartanokohteissa ja kylätonteilla.

Suomen keskiaikaiset lasit ovat olleet kaikki tuontitavaraa ja liittävät alueen Hansan laajaan kulttuuripiiriin. Saksalaisten porvareiden ja palkkasotilaiden siirtyminen Suomeen osin selittää lasiastioiden kulkeutumisen ja käytön sekä yleistymisen. Merkittävä roolissa on ollut myös kauppakontaktit ja verkostot, ja tässä etenkin turkiskauppa tarjoaisi selityksen sille, että pikareita kulkeutui syrjäisemmillekin alueille, eli myös mahdollisten hankinta-alueiden tuntumaan. Lasinsirpaleet tarjoavatkin kiinnostavia näkökulmia laajemmin alueiden kulttuuri- ja taloushistorian tarkasteluun (ks. esim. Haggrén 2003).

Lasiastioiden sirpaleita keskiajan Turussa
Turussa vanhimmat sirpaleet ovat Koroisten kirkkaankeltainen lyijylasipikarin palanen (pohjassaan myrkynvihreää lasilankaa), sekä täältä että nykyisen Aboa Vetus & Ars Nova -museon tontilta löytyneet 1300-luvun ns. Schaffhausenin tyypin pikarien palat, joiden alkuperää voi etsiä eteläisestä Saksasta, Sveitsistä, Italiasta tai Balkanin niemimaalta. Korkean lyijypitoisuuden lasiesineistöä on valmistettu 1200 – 1300-luvuilla ainakin Keski-Euroopassa, joten Koroisten harvinainen löytö viitannee tänne. Näiden ohella Aboa Vetus & Ars Nova -museon tontilta on myös emalikoristeisen astian paloja, joiden alkuperää voi hakea islamilaisesta kulttuuripiiristä (Syyria tai Egypti). Huomattavaa tässä yhteydessä on myös, että islamilaisen lasinvalmistustradition on todettu ulottuneen jo 1200-luvulla Pohjois-Italiaan. Niin ikään museon tontilta on löytynyt 1300-luvun sirpaleita, joille on vastineensa ns. Aldrevandin-ryhmän pikareissa. Tämän ryhmän pikareiden valmistus on jäljitetty Venetsiaan ja etenkin tämän edustalla sijaitsevaan Muranon saaren lasinvalmistuskeskukseen.
Edellä kuvattujen varhaisempien yksittäisten sirpaleiden on kuitenkin tulkittu kertovan enemmänkin satunnaisista ja välillisistä yhteyksistä kuin varsinaisesta kaupasta.
Schaffhausenin tyypin pikari, josta
kaalinkantalasityyppi kehittyi
Kuva: Georg Haggrén 
(2003: s.224, taulu 1).

1300-luvun jälkipuolella ja 1400-luvun alkupuolella böömiläiseen lasinvalmistustraditioon kuuluvat pikarit saavuttivat suosioita Turussakin; näitä kapeita ja korkeita nyppykoristeltuja böömiläispikareiden (eng. Bohemian beaker) kappaleita on useilta kaivauksilta. Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että Turkuun böömiläispikareita alkoi kulkeutua jo 1300-luvun alussa, mutta varsinaisen suosion ne saavuttivat siis hieman myöhemmin. Nykyisen Tšekin länsiosissa vaikuttanut Böömin alue oli yksi keskiaikaisen lasintuotannon keskeisiä alueita, ja sen vaikutus Itämerenkin alueella oli merkittävä. Böömiläispikareita valmistettiin 1300–1450-luvuilla Böömin lisäksi myös nykyisen Pohjois- ja Itä-Saksan alueella.

Itämeren alueella ja kaivauslöytöjen perusteella myös Turussa 1300-luvun loppupuolelta alkaen suosiota saivat böömiläistyyliset ns. nauharuodepikarit (saks. Fadenrippenbecher), joiden kyljissä on nimensä mukaisesti pystysuoria, alaspäin kapenevia ruoteita, joissa on sinisellä langalla tehtyä pisarakoristelua. Muutoin pikarit olivat väritöntä lasia. Pikareita oli matalaa ja leveää sekä kapeaa ja korkeaa mallia, joista viimeksi mainittu oli suosittu Itämeren piirissä. Tavallisen nauharuodepikarin ohella ainakin Turussa ja Tartossa on myös suosittu kapeata ja korkeata mallia. Aboa Vetus-museon kaivauksilta vuonna 1994 löytyi tämän tyypin hyvin säilynyt pikari.
Näiden lisäksi kaupunkikaivauksilta tunnetaan myös ns. Itämerenpikareita, joille tyypillistä on aaltomainen, sinisellä langalla reunustettu koristelu. On tietenkin myös paljon koristelemattomia sirpaleita, joita on vaikea tunnistaa; ohuempana ne ovat säilyneet myös huonommin kuin paksummat koristellut palat.
Huomattava lasiastioiden koristelumuoto oli optinen koristelu. Se saatiin aikaan muottiin puhaltamisella, jolloin kylkien paksuuden vaihtelu ilmeni etenkin valoa vasten katsottuna optisena kuviointina. Optinen koristelu yleistyi 1400-luvulla ja liittyi lasiastioiden massatuotannon käynnistymiseen, kun muotin avulla lasiastioita saatiin puhallettua tehokkaasti ja edullisesti suuria määriä.
Turussa 1400-luvun puolivälin tienoilla alkaa läntisessä Saksassa valmistettu lasi syrjäyttää Böömin ja itäisen Saksan lasituotannon pikarit. Muutoksia tapahtui myös lasien väreissä: väritön lasi sai väistyä vihreän sävyjen lasin eli ns. metsälasin (saks. Waldglas) tieltä. Länsi- ja Keski-Euroopassa alkoi varsinainen lasin massatuotanto, jonka vaikutukset näkyivät myös Suomen alueella. Uusia tyyppejäkin ilmestyi kuvaan: böömiläispikareiden oheen kehittyi myös keilapikari (saks. Keulenglas), joista Turusta parhaiten säilynyt esimerkki on siro ja kapea pikari Åbo Akademin tontin kaivauksilta.


Laseja Turun arkeologisesta löytöaineistosta: 1. böömiläispikari 2. korkea ja kapea nauharuodepikari. 3. nauharuodepikari 4. lasilankakoristeinen pikari.  Kuva: Georg Haggrén (2003: 226, taulu 2).

Metsälasien ryhmään kuuluivat ns. kaalinkantalasit (saks. Krautstrunk), jotka olivat suosittuja viinilaseja aina 1400-luvulta 1500-luvun alkupuolelle asti; kaalinkantalaseista kehittyi vuorostaan uusia nyppykoristeisia astiamuotoja. Kaalinkantalasit valmistettiin lähes poikkeuksetta vihreästä lasimassasta.

Keilapikarien pohjalta syntyivät passglasit, jotka jäivät pitkäikäiseksi lasiryhmäksi. Passglas-pikarit voi tunnistaa lasinauhakoristelustaan. Vanhimmat passglasit ajoittuvat 1400-luvun lopulle ja säilyivät käytössä aina 1600-luvun loppupuolelle asti, ja niitä tuotiin Saksasta tai Alankomaista. Korkeat passglasit olivat olutlaseiksi tarkoitettuja, mutta niitä käytettiin usein myös viinilaseina ja myöhemmin jopa paloviinalaseina. Juomaseurueen käytössä korkea passglas oli kätevä: kylkiä koristavien vaakasuorien lasilankanauhojen perusteella juomaosuudet voitiin jakaa seurueen kesken.

Kaksi kaalinkantalasia (TMM(AV)21074:224-227; TMM21816:M118B).
Kuva:  Georg Haggrén (2003: taulu 3).
Kaivauslöytöjen perusteella voidaan todeta keskiajan korkeassa asemassa olevan turkulaisten - varakkaimpien porvarien, rälssi- ja kirkonmiehien - käyttäneen pöydissään hienostuneita ja ylellisiäkin lasiastioita, mutta sen sijaan arkiset talouslasit loistavat poissa-olollaan. Näin ollen voidaan pohtia muun muassa näiden esineiden sosiaalisiakin merkityksiä: tietyillä lasiesineillä lienee ollut korkea statusarvo ja ehkäpä ne ovat toimineetkin omistajiensa aseman, varakkuuden ja suhteiden näkyvinä ilmentäjinä. Hienostuneet ja kauniit astiat ovat varmasti kohottaneet myös juhlatunnelmaa ja osoittaneet vieraanvaraisuutta - onhan tapana nykyäänkin panostaa erityisesti juhlapöydän kattaukseen, ruokailu- ja tarjoiluastioihin.

Turun keskiaikaisten lasilöytöjen kolme vaihetta tiivistettynä:
  • 1200-luvun lopulta ja 1300-luvun alkupuolelta muutamia varhaisia löytöjä (Välimeren piiristä asti).
  • 1300-luvun loppupuoli ja 1400-luvun alkupuoli (pääosin Böömissä tai Saksan itäosissa valmistetut astiat).
  • 1400-luvun jälkipuolelta 1500-luvun alkupuolelle / myöhäiskeskiaika: suurin osa laseista on peräisin Saksan länsi- ja pohjoisosista.


Karahvit olivat harvinaisempia kuin pikarit, siksi suurehkon sinisen lasikarahvin pohja ja kylkipalat olivat merkittävä löytö Turun Tuomiokirkkotorilta. Löytö tehtiin 1500/1600-lukujen vaihteeseen ajoittuvasta kerrostumasta kirkon ja Brahenpuiston väliseltä kaivausalueelta. Lähinnä viinin tarjoiluun tarkoitettujen juomakarahvien suosio kasvoi 1500-luvun loppupuolella ja liittyi uusiin hienostuneempiin ruokailu- ja pöytätapoihin. 1500-luvun jälkipuolella yleistyivät myös lasipullot. Lasi on valmistettu puhaltamalla muottiin, jolloin saatiin aikaan astian kylkiä koristaneet pystysuorat ruodekoristeet. Menetelmää kutsutaan optiseksi koristeluksi. (1500-luvun loppu – 1600-luku).  Kuva:  N. Kivisalo / TMK.

Viikon löytö: kaalinkantalasia Tuomiokirkkotorilta 

Tuomiokirkkotorilla Varhainen Turku-hankkeen (2005-2006) kaivauksissa löydettyjen lasiastianpalojen joukosta voidaan erottaa ainakin seuraavan tyyppisiä lasiastioita:
  • nauharuodepikareiden ja lasilankakoristeisen astioiden paloja (ajoittuen väljästi 1300-1400-luvuille)
  • kaalinkantalasien sekä optisesti koristeltujen astioiden paloja (1400-1500-luvuilta)
  • passglasien paloja (ajoittuen 1500-luvulta 1600-luvun alkuun).


Tuomiokirkkotorin kaalinkantalasien sirpaleita: kaalinkantalasin nyppykoristeita, joissa lasimassa on vaaleanvihreä, mutta kahdessa palassa tummaksi irisoitunut. Alhaalla keskellä rypytetyn jalkalevyn katkelma, lasimassa vaalean vihreä, alhaalla oikealla pikarin tai kaalinkantalasin pohja. Lasit valmistettu noin 1450-1550. Kuva: N. Kivisalo / TMK. 


Tyypillisiä suurilla nypyillä koristeltuja laseja olivat niin sanotut kaalinkantalasit, jotka yleistyivät 1400-luvun kuluessa. Ne olivat noin 10 cm korkeita astioita, ja nyppykoristelun lisäksi niiden jalkaosia koristivat poimutetut lasilankanauhat. Kaalinkantalasit kuuluvat myös Tuomiokirkkotorin löytöaineistoon. Laseista on säilynyt kylkien koristelua eli ”nyppyjä” sekä jalkalevyn katkelmia ja mahdollinen pohjapala. Kaalinkantalasit oli tarkoitettu viinin nauttimiseen, alkuperäisesti ne olivat käytössä erityisesti valkoviinilaseina. Kaalinkantalasit kuuluvat myös ns. metsälasien (saks. Waldglas) ryhmään. Metsälasi-nimitys tulee lasien metsäisistä tuotantoalueista, missä tarvittavaa polttoainetta oli kylliksi. Merkittävimmät kaalinkantalasien tuotantoalueet olivat läntisessä Saksassa Rein-joen laaksossa, lähellä mm. Siegburgin myöhäiskeskiaikaisen kivisavikeramiikan tuotantoaluetta. Kaalinkantalaseja on lähes poikkeuksetta vihertävän sävyissä – pääasiassa vaalenvihreänä, joskus myös tumman vihreänä – ja väri aiheutuu epäpuhtauksista, etenkin rautaoksidista.

Lasien kylkien koristelun ohella nypyillä on ollut oma tehtävänsä myös käytännössä: täytenä raskaat lasit ovat pysyneet varmemmin otteessa nyppyjen ansiosta, myös ruokailun aikana rasvaisilla käsillä kiinni pitäen. Toisaalta on voitu varmistaa lasin kädessä pysyminen myös epävakaammissa olotiloissa: aikalaiskirjoituksissa nyppyjen mainitaan takaavan lasin pysymisen myös juopuneen kädessä.


Kuva: Kaalinkantalaseja taiteessa ja kirkollisessa yhteydessä: Tilman Riemenschneiderin veistos Christ in the House of Simon (1490-1492), Münnerstadtin alttaritaulun osa ja tästä yksityiskohta, jossa näkyy kahta kaalinkantalasityyppiä. Harvinaisempi yksirivinen lasi esiintyy  joissain Riemenschneiderin alttariveistoksissa, ja siten siitä voidaan käyttää myös termiä Riemenschneider-lasi tyyppiin viitatessa. 
Lasiastioita voitiin käyttää myös pyhäinjäännösastiana, kuvassa (alimpana vasemmalla) saksalaisessa 1400-luvun loppupuolen kaalinkantalasissa on pellavaan ja silkkiin kääritty reliikki. Lasi on suljettu vahasinetillä; sineteistä on usein apua myös pyhäinjäännöksen ajoituksessa. Lasin korkeus 10.3 cm. 

The Metropolitan Museum of Art, New York. Public Domain.

Blogista: Tässä blogissa nostetaan esille Turun kaupunkiarkeologiaa ja Varhainen Turku-hankkeen Tuomiokirkkotorin kaivausten (2005–2006) löytöjä vuoden 2020 helmikuussa alkaneen ARKSA-hankkeen puitteissa.  Arksa- eli ”Arkeologia saavutettavaksi” -hankkeen pääteemana on keskiaikaisen kaupunkiarkeologisen esineistön tunnettuuden, saavutettavuuden ja avoimuuden lisääminen yhteistyössä vapaaehtoistoimijoiden kanssa. ARKSA-hankkeen myötä vapaaehtoisilla on mahdollisuus päästä tutkimaan kokoelmia ja osallistumaan näiden tallennukseen valokuvaamalla luetteloituja löytöjä. Museo opastaa kaikissa vaiheissa esineiden käsittelystä kuvaamiseen. Löytöjen valokuvat liitetään Museon informaatioportaaliin (MIP), josta rakennetaan rajapinta valtakunnalliseen hakupalveluun Finnaan, missä arkeologiset löytötiedot ovat suuren yleisön saatavilla. Kuvaaminen aloitetaan Tuomiokirkkotorin kaivauksien löytöaineistosta.



Lasista asiaa mm:
Buttery, Ruth Marie (2010). Tilman Riemenschneider's monochrome sculpture: an examination of its origins. University of Birmingham. M.Phil. Verkossahttps://core.ac.uk/download/pdf/76765.pdf
Haggrén, Georg (red.) (1999). Skål!: sirpaleita keskiajalta : [lasiastioita ja niiden käyttäjiä keskiajan Pohjois-Euroopassa] = Skål! : glasskärvor från medeltiden : [glaskärl och deras ägare i det medeltida Nordeuropa] = Cheers! : fragments from the middle ages : [glassvessels and their users in the Medieval North-Europa]. Turku: Aboa Vetus & Ars Nova.
Haggrén, Georg (2003).  Sirpaleita Hansan kulttuuripiiristä - keskiaikaiset lasiastialöydöt. Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Seppänen, L. (toim.). AMAF IX. Turku. Suomen keskiajan arkeologian seura 2003.
Haggrén, Georg & Terävä, Elina (2012). Lasipikareita keskiaikaisilta kylätonteilta. SKAS 1-2. 2012.
Majantie, Kirsi (2007). Löydöt kertovat elämästä, käsitöistä ja kaupasta keskiajan Turussa. HIT – History in Turku: Tietoja, taitoja ja löytöjä. Turun maakuntamuseo. Näyttelyesite. 2007.
Tässä julkaisussa (HIT) muita artikkeleja Varhainen Turku-projektista:
  • Pihlman, Aki: Uusia tulkintoja Turun kaupungin muodostumisesta.
  • Ratilainen, Tanja: Kirkkokadun ja sen varrella sijainneen tontin vaiheita.
  • Saloranta, Elina: Akatemiatorin alueen varhaisia vaiheita.
Pihlman, Aki & Majantie, Kirsi Majantie 2007. Varhainen Turku -hanke ja kaivaukset tuomiokirkon vieressä. SKAS 2. 2007. Verkossahttp://www.skas.fi/wp-content/uploads/2018/03/SKAS2_2007.pdf
Sarajärvi, Kati (2012). Tornionjoen varren keskiaikaiset lasipikarit. SKAS 1-2. 2012.
Verkkojulkaisuja:

torstai 23. huhtikuuta 2020

Takaisin Tuomiokirkkotorille!


Turun museokeskus käynnisti tämän vuoden 2020 helmikuussa ARKSA- eli Arkeologia saavutettavaksi-hankkeen, jonka tavoitteena on keskiaikaisen kaupunkiarkeologisen esineistön tunnettuuden ja avoimuuden lisääminen yhteistyössä vapaaehtoistoimijoiden kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vapaaehtoisilla on mahdollisuus päästä tutkimaan museon kokoelmia ja osallistumaan näiden tallennukseen valokuvaamalla jo luetteloituja löytöjä. Kuvaaminen aloitetaan Varhainen Turku-hankkeen Tuomiokirkkotorin kaivauksien (2005-2006) löytöaineistosta. Kuvat liitetään Museon informaatioportaaliin (MIP), ja ne tulevat myös valtakunnalliseen hakupalveluun Finnaan, missä arkeologiset löytötiedot ovat kaikille avoimia.
Koronatilanne ja poikkeusolot ovat vaikuttaneet myös kevään ARKSA-hankkeen suunnitelmiin. Seminaareja ja tapahtumia kuten myös suunniteltuja kuvausaikoja on jouduttu perumaan ja siirtämään myöhemmäksi, mutta näihin tullaan palaamaan taas kun tilanne sen sallii.

Tässä blogissa nostetaan esille pieneltä osin Tuomiokirkkotorin kaivausten löytöjä ja niihin liittyviä aiheita loppukevään ajan.



Asutuskuva hahmottuu keskiaikaisella ydinalueella: viljelymaisemasta kaupunkiasutukseen

Varhainen Turku-tutkimushanke käynnistettiin kaupungin vanhimpien vaiheiden selvittämiseksi. Vuosina 2005 ja 2006 Turun maakuntamuseo eli nykyinen Turun museokeskus suoritti Aki Pihlmanin johdolla tutkimuskaivaukset Tuomiokirkon ympäristössä. Kolmas vuosi kului tutkimustulosten kokoamisessa. Kaivausalueita avattiin kolme: tuomiokirkon länsipuolelle eli kirkon ja joen väliselle alueelle, kirkon ja Brahenpuiston väliselle alueelle sekä kirkon ja Vanhan Akatemiantalon väliselle alueelle. Kaivausalueet voitiin poikkeuksellisesti valita tutkimuksen näkökulmasta, eikä ne näin olleet rakentamishankkeiden sanelemia kuten kaupunkiarkeologisissa kohteissa yleensä. Nyt päästiin etenemään myös vanhimpiin kulttuurikerrostumiin.
Kaivaustulokset toivat lisävalaistusta kaupunkiasutuksen vaiheisiin ja ikään. Hanke herätti laajasti mielenkiintoa ja oli esillä kaivausten aikana poikkeuksellisen näkyvästi aktiivisen tiedottamisen ja yleisöopastuksien myötä; esillä oli viikottain myös kaivauslöytöjä Vanhalla Raatihuoneella ja Aboa Vetus & Ars Nova-museossa. Lisäksi kaivauksille osallistui molempina vuosina vapaaehtoisia, jotka antoivat merkittävän panoksen löytöjen seulonnassa.

Vanhimmat Tuomiokirkkotorin löydöistä ajoittuvat 1200- ja 1300- lukujen taitteeseen ja nuorimmat 1700-luvulle, ja löytöjä tehtiin kahtena vuonna yhteensä 21 460 kappaletta.

Löytöryhmät suuruusjärjestyksessä:
  • metalliesineiden katkelmat
  • keramiikka-astioiden palat
  • puuesineiden katkelmat
  • nahkaesineiden ja leikkuujätteen suikaleet
  • lasiesineiden palat
  • muita löytöryhmiä olivat mm. luuesineet, kaakelit, liitupiiput ja rahat, kiviesineet sekä kuidut/tekstiilijäännökset.

Kaivauksien myötä selvisi, että Tuomiokirkon eli Unikankareen kummun lähialue on ollut 1200-luvun lopulla ennen tuomiokirkon rakentamista ja varsinaisen kaupunkiasutuksen muodostumista viljelykäytössä: kaikilta kolmelta kaivausalueelta voitiin pohjasaven pinnassa havaita koukkuauran viiltojälkiä.

Varsinaisen kaupunkirakentamisen aika alkoi alueella 1300-luvun alussa muodosten kaupunkitaajaman ulottuen nykyisen Aboa Vetus & Ars Nova -museon tontille, nelisensataa metriä Tuomiokirkosta joen alajuoksulle. 1200-luvun loppuun ajoittuvia rakentamiseen viittaavia jälkiä on löytynyt kuitenkin Suurtorin Vartiovuoren puoleisen pään kaakkoispuolelta sekä Aboa Vetus-museon tontin lounaisosasta, mutta nämä on liitetty pikemmin 1200-luvun jälkipuolen maaseutumaiseen asutukseen kuin varsinaiseen kaupunkiasutukseen. Tosin viitteitä asutuksen luonteesta oli antanut jo 1980-luvulla läheisen Mätäjärven tutkimukset. Kaupungin kasvu ja laajeneminen jatkui 1300-luvun puolivälin tienoilta ja voimistui vuosisadan jälkipuoliskolla.

Turun korttelit keskiajan lopulla. Varhainen Turku-hankkeen kaivaukset sijoittuivat 2005-2006 Kirkkokortteliin. Ennen tätä, 1980-luvulta alkaen, kaupunkikaivaukset olivat keskittyneet Luostarinkortteliin sekä Mätäjärven ja Aninkaisten kortteliin. Kuva: TMK / A. Pihlman ja M. Puhakka.


Viikon esine: käsienpesusta käytännön todistuskappale?

Koska käsihygienia on koronakevään ajankohtainen aihe, esille voi nostaa Tuomiokirkkotorilta vuoden 2006 kaivauksissa löytyneen käsienpesuastian eli lavabon eläimenpään muotoisen kaatonokan. Harvinainen löytö tehtiin tuomiokirkon ja Brahenpuiston väliseltä kaivausalueelta 1500-luvulle ajoittuvan kivirakennuksen vierestä. Tämän kaltaisia kahdella vastakkaisella kaatonokalla varustettuja pyöreäkylkisiä astioita on valmistettu erityisesti Pohjois-Saksassa ja ne ajoittuvat 1500-luvun alkupuoliskolle. Turkuun kaatonokan kappale lienee kulkeutunut kaupan kautta tai kaupungissa vaikuttaneiden saksalaisperäisten porvareiden mukana. Tuomiokirkkotorin lavabon kaatonokka esittänee porsaan päätä, mutta tämän tyyppisissä astioissa esiintyy myös muita eläinhahmoja kuten leijonia, koiria ja hevosia sekä myyttisiä eläimiä kuten lohikäärmeitä.


Käsienpesuastian eli lavabon porsaan pään muotoinen kaatonokka 1500-luvun alkupuolelta Turun Tuomiokirkkotorilta. Kuva: TMK / Maarit Lassila. (Kuvista muokattu kuvakollaasi N. Kivisalo.)


Lavabot riippuivat ketjusta tai narusta katosta tai telineestä, sisätiloissa usein tulisijan yllä. Käsiä pestessä astiaa heiluteltiin puolelta toiselle, jolloin kaatonokasta valui vettä. Lavabon alla oli yleensä toinen astia, johon kaadettu vesi valui. Keraamisten lavabojen esikuvat löytyvät kirkollisessa käytössä olleista metallisista astioista, joiden muoto siirtyi yksityistalouksien käsienpesuastioihin 1400-1500-luvuilla.

Lavabon nimi juontaa latinan pestä-verbiin, lavabo ”pesen”, kuten psalmissa 26:6 lausutaan: Lavabo inter innocentes manus meas, ”Pesen käteni viattomuudessa”. Käsienpesuun voi liittää monia kulttuurikohtaisia rituaalisia ja symbolisia merkityksiä; klassisena ja sanontoihin jääneenä esimerkkinä Pontius Pilatuksen käsienpesu vertauskuvainnollisena irtisanoutumisen eleenä. Rituaalisesta käsienpesusta on esimerkkejä läheltäkin, paikoin edelleen elävänä perinteenä. Itäkarjalaisessa kulttuurissa pirtin ovensuulla riippuvalla ´käsastialla´, ja tämän vieressä olevalla pyyheliinalla,´käspaikalla´, on ollut vahva side ortodoksisuuden harjoittamiseen. Säännöllinen käsienpesu on merkinnyt paitsi puhdistautumista myös kunnioitusta: ristinmerkkiä ei saanut tehdä likaisin käsin.


Yksityiskohta flaamilaisen Robert Campinin Méroden alttaritaulun triptyykistä (n. 1425): arkkienkeli Gabriel ilmestyy Neitsyt Marialle. Maalauksessa voi nähdä monia symbolisia elementtejä: mm. liljojen on tulkittu viittaavan puhtauteen ja viattomuuteen, samoin näihin viitannee taustalla lavabo, jonka kaatonokat ovat eläimenpäähahmoiset ja sangassa molemmin puolin ihmisen päät. Tämän tyyppisiä astioita on museoiden kokoelmissa, ja joissain astioissa on jopa neljä kaatonokkaa. Public domain.  


Tuomiokirkkotorilta löydetyn käsienpesuastian kappaleen on voitu tulkita liittyvän hygienian paranemiseen, josta on antanut viitteitä myös henkilökohtaisten astioiden ja ruokailuvälineiden yleistyminen ainakin varakkaimmissa talouksissa keskiajan loppua kohden mentäessä. Kaupunkien yleinen jätehuollon kehittyminen on sijoitettu myös keskiajan lopulle, Turussa löytömateriaalin määrän ja kerrostumien ohuuden perusteella muutos on havaittavissa 1500-luvulla. Toisaalta tässä yhteydessä on huomioitu myös, että keskiajan maakerrokset säilövät paremmin eloperäistä ainesta. Syvemmälle eli vanhempiin kerroksiin mentäessä maa-aineksen kosteus ja saven tiiviys lisääntyy, näin ollen orgaaniset materiaalit kuten luu, puu ja nahka ovat paremmin edustettuina vanhemmissa keskiajan kerrostumissa.





Kuva: Käs´astia, savesta tehty kaksipiippuinen ja kaksikorvainen pesuastia. Astian ympärille on kääritty tuohiliuskoja, kantimena nahkainen remmi. Käsienpesuastia on riippunut karjalaisen pirtin ovensuussa telineessä, yläpuolellaan käsipyyhe eli käspaikka. Astian alapuolella oli puinen saavi, johon kerääntynyt vesi voitiin uusiokäyttää kotieläimille. Vieraan tullessa kylään käsienpesu suoritettiin aina ensin ennen isäntäväen tervehtimistä. Ortodoksitapaa noudattava teki käsienpesun jälken ristinmerkin pyhäinkuvaan päin ennen tervehtimistä. Valmistus: ennen vuotta 1904. Kansallismuseo / Kansatieteelliset kokoelmat. Finna (CC BY 4.0).



"Pese usein kätesi, jos haluat olla terve" – keskiaikaisten terveysohjeiden lähteillä

Kirjapainotaito edisti erilaisten henkilökohtaisen oppaiden suosiota, ja näissä annettiin myös terveyteen ja puhtauteen liittyviä ohjeita, yhtenä huomionarvoisena käsienpesu. Terveysoppaat neuvoivat noudattamaan tapaa mm. herätessä ja ruokailuun liittyen. Yleisesti ottaen lian ja saastan torjuminen tarkoitti sekä ulkoa että sisältä päin (kehon eritteet) tulevaa lian torjuntaa. Käsien peseminen nähtiin erityisen tärkeäksi, koska kädet olivat kosketuksissa muihin ihmisiin ja päivittäiseen perustarpeeseen, ruokaan.

Keskiajan lopulla Euroopassa levisi Salernon lääketieteellisen koulun runomuotoon laadittu terveysopas, Regimen sanitatis Salernitanum, joka sisälsi ohjeita muun muassa käsihygieniasta. Se koottiin vanhempia muistisäkeitä käyttäen 1200-luvun lopussa tai 1300-luvun alussa, ja käännettiin useille kielille ja siitä otettiin lukuisia painoksia aina 1400-luvun puolesta välistä 1700-luvulle. Salernon terveysoppaassa kehotettiin mm. hiusten kampaamisen ja hampaiden puhdistamisen ohella pesemään kädet: "Käsien pesu ruokailun jälkeen antaa sinulle kaksi etua: se puhdistaa kädet ja kirkastaa silmät. Pese usein kätesi, jos haluat olla terve. (…) Kun olet syönyt lihaa tai kalaa, tulee sinun aterian jälkeen pestä kätesi."  Terveysoppaan neuvot ulottuivat lähes joka elämänalueelle, ja tässä korostettiin niitä terveyden ylläpitoon liittyviä seikkoja, joihin ihmisen katsottiin itse voivan vaikuttaa.

Huomattakoon Salernon terveysoppaan yhteys myös Turun Akatemiaan. Lääketieteen historiaan perehtynyt LT Aarne Forsius mainitsee, että Salernon koulun terveysopasta esiteltiin Turun Akatemian lääketieteen opiskelijoille ainakin professorien Lars Braunin (1657-1730) ja Herman Diedrich Spöringin (1701-1747) toimesta. Kummatkin päätyivät virassaan toimiessaan julkaisemaan Salernon koulun terveydenhoito-ohjeista kootut kirjaset.

1100-luvun alkupuoliskolle juontuva Petrus Alfonsin Disciplina Clericalis oli myös laajalle levinnyt, moraaliseksi ja filosofiseksi kuvailtu teksti, jossa elämänohjeita annettiin dialogin muodossa. Luvussa De modo comedendi poika kysyy käyttäytymissäännöistä kuninkaan pöydässä, jolloin isä kertoo pojalle, että eroa ei tule tehdä kuninkaan ja muiden ihmisten välille, vaan kaikissa pöydissä pätevät samat säännöt. Käsienpesu on tarpeellista ennen ja jälkeen syömisen. Ruokailuun ryhdyttäessä pitää muistaa, että käsienpesun jälkeen ei sovi koskea muuhun kuin ruokaan, tämän jälkeenkin käsienpesu on ehdottoman tärkeää: ”Pese kädet syömisen jälkeen, koska se on sekä hygieenistä että hyvien tapojen mukaista. Monien ihmisten silmät heikentyvät, koska he pyyhkivät niitä ruokailun jälkeen pesemättömillä käsillään”.

Yleisemmin terveyskäsitykset - ja siten myös oppaat -  perustuivat antiikin ajan humoraalioppiin, jonka mukaan terveys oli seuraus elimistön perusnesteiden eli sapen ja mustan sapen, liman sekä veren oikeasta tasapainosta ja sairaus johtui vastaavasti tasapainon häiriintymisestä. Oppiin perustui keskiajalla - ja myöhemminkin - esimerkiksi suoneniskentä ja kuppaaminen, joilla pyrittiin palauttamaan elimistön perusnesteiden tasapaino.

"Musta surma" eli paiseruttoepidemia ja muut vaaralliset kulkutaudit edistivät hygienian ylläpitoa, mutta siitä huolimatta taudit jylläsivät tasaisin väliajoin. Vaikka käsienpesu ymmärrettiin tärkeäksi myös sairauksien torjumisessa, ei tautien aiheuttajia ja tartuntateitä tunnettu, ja käsienpesulla ehkäistävien tautien torjumisella tarkoitettiin pikemminkin esimerkiksi syyhyä ja muita ihosairauksia. Tautien torjumisessa voitiin käyttää tietenkin monia muitakin keinoja, ja kuten myöhempinäkin aikoina, oli kansanperinteen ja -uskon käsityksillä ja menetelmillä erityinen painoarvo paitsi torjunnassa myös tautien parannuksessa. Olihan vaivalle kuin vaivalle omat loitsunsakin. Kirkko antoi myös lukuiset pyhimyksensä, ja kaikki nämä monien muiden keinojen ohella auttoivat ihmisparkaa jatkuvassa taistelussa elämän kurimuksessa.


1800-luvun loppupuolella alettiin oivaltaa käsihygienian merkitys tautien torjumisessa. Bakteriologian läpimurto joudutti kehitystä, mutta varsinainen läpimurto tapahtui juoksevan veden yleistyessä 1900-luvun puolivälin jälkeen. 



Kuva: Pariskunta pelaa korttia saksalaisessa Israhel van Meckenemin kaiverruksessa. Taustalla koristeellisessa telineessä ketjussa riippuva lavabo (Israhel van Meckenem: Couple Playing Cards, 1495-1503 / Public Domain; CC-PDM).






Varhainen Turku-hankkeesta:
  • HIT – History in Turku: Tietoja, taitoja ja löytöjä. Turun maakuntamuseo. Näyttelyesite. 2007.
    Tässä julkaisussa (HIT) artikkeleja Varhainen Turku-projektista:
    - Pihlman, Aki: Uusia tulkintoja Turun kaupungin muodostumisesta.
    - Ratilainen, Tanja: Kirkkokadun ja sen varrella sijainneen tontin vaiheita.
    - Saloranta, Elina: Akatemiatorin alueen varhaisia vaiheita.
    - Majantie, Kirsi: Löydöt kertovat elämästä, käsitöistä ja kaupasta keskiajan Turussa.
  • Majantie, Kirsi: Turun varhaisvaiheet tutuiksi kaikille kaupunkilaisille. Tiedottaminen ja yleisön huomioonottaminen Varhainen Turku tutkimushankkeen aikana 2005–2006. Verkkojulkaisu: https://docplayer.fi/4168243-Varhainen-turku-turun-varhaisvaiheet-tutuiksi-kaikille-kaupunkilaisille.html
  • Pihlman, Aki: Varhainen Turku – tutkimuksen edistymistä ja lisää kysymyksiä. Arkeologia NYT! – Arkeologi NU! 1/2007. Verkossa: http://arkeonyt.mbnet.fi/arkeonyt/AN_2007_1.pdf
  • Pihlman, Aki & Majantie, Kirsi Majantie 2007: Varhainen Turku -hanke ja kaivaukset tuomiokirkon vieressä. SKAS2-2. Verkossa: http://www.skas.fi/wp-content/uploads/2018/03/SKAS2_2007.pdf
Turun kaupunkiarkeologiasta:

Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Seppänen, L. (toim.). AMAF IX. Turku. Suomen keskiajan arkeologian seura 2003.

Blogin aiheisiin liittyviä lähteitä:


maanantai 20. huhtikuuta 2020

Mielikuvamainontaa Korona-aikana – aivan kuin sota-aikana


En ole voinut olla huomaamatta miten Korona-ajan mainonnalla on paikoin yhtäläisyyksiä 1940-luvun sota-ajan mainontaan. Nyt taas – kuten aikoinaan sota-aikanakin –  mainostetaan paikoin ”EI OOTA” eli jotain mitä ei ole, mutta joka on hyvä pitää mielessä kunhan taas paremmat ajat koittavat.
Turun sanomat 4.11.1946

Mielikuvamainonnassa eli hienommin goodwill-mainonnassa muistutetaan asiakkaita valmistajan tai yrityksen tuotteista, vaikka niitä ei nyt ehkä olekaan saatavilla. Tämän hetkinen goodwill-ilmoittelu tosin poikkeaa sota-ajan mainonnasta siltä osin, että varsinaista tavarapulaa ei ole, vaikka välillä hamstrauksen myötä on siltä ehkä vaikuttanutkin. Sota-aikana kaikki tuotteet toki saatiin kaupaksi ilman mainontaakin. Ennen kaikkea näissä mainoksissa muistutetaan yrityksen olemassa olosta ja vahvistetaan siten sen brändiä. En olisi uskonut, että 2020-luvulla törmää samantapaiseen mainontaan.



Hellaksen mainos Kotiliedessä 1945. ”Kunhan kauppareitit tulevaisuudessa aukeavat siirtomaatavaroillekin, ilmestyvät Hellaksen suklaat ja makeiset jälleen markkinoille.”Goodwill-mainonnasta ja pula-ajan pakkaussuunnittelusta löytyy enemmän tietoa Turun museokeskuksen julkaisussa Hyvin pakattu, puoleksi myyty, jonka on kirjoittanut Silja Koskimies.
 
Samaan tapaan mainostavat tällä hetkellä matkailualan toimijat, joita korona on rökittänyt ankarasti. Viking Line mainostaa: Vielä me risteilemme! Tjäreborg kertoo että ”Nyt on aika olla kotona, mutta toivottavasti ennen pitkää saamme taas yhdessä luoda uusia lomamuistoja”.

Kuvakaappaus Tjäreborgin asiakaskirjeestä.

Finnair lentää nyt vain mielikuvissamme ja lähestyy asiakkaitaan yhtä toiveikkain sanoin:

"Tämä on kovin turbulenssi, jonka Finnair ja globaali ilmailuala on ikinä kokenut. Tiedämme kuitenkin, että aurinko paistaa pilvien yllä ja odotamme innolla pääsevämme toivottamaan sinut tervetulleeksi lennoillemme kirkkaampina päivinä. Arvostamme tukeasi valtavasti, ja voit olla varma siitä, että aiomme palata takaisin vahvoina ja jatkaa normaalia liikennöintiä heti tilanteen sen salliessa."

Mainonnassa, kuten matkailussakin tällä hetkellä vain mielikuvitus on rajana.

Muitakin yhtäläisyyksiä tämän hetken ja sota-ajan sanomalehdistä löytyy. Turun sanomat julkaisi 16.4 kokosivun ohjeen kasvomaskin teosta.

Turun sanomat 16.4.2020.
Vuonna 1939 samainen lehti julkaisi ohjeen kaasunaamarin valmistuksesta.
Turun snaomat 7.12.1939.

Ja kuten näinä päivinä, käsien pesun tärkeys oli toki tärkeää 1940-luvullakin. Jos oli hetken  pulaa käsidesistä, niin sota-aikana tilanne oli huonompi. Saippuaa ei tahtonut saada ja siihenkin jouduttiin miettimään korvikkeita.
Turun sanomat 16.5.1944

Turun sanomissa olleet mainokset  ja kaasunaamarin ohje on aiemmin julkaistu Turkuseuran julkaisemassa kirjassa Elämää 1940-luvun Turussa, jonka on kirjoittanut Rauno Lahtinen. Kiitokset Raunolle kuvien käytöstä tässä blogissa! Kirjasta löytyy paljon muutakin 1940-luvun kriisiajan mainontaa ja lehdissä käsiteltyjä asioita, joita on mielekiintoista vertailla tämän hetkiseen kriisiaikaan.


Sanna Kupila
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...