Museotoimintaa 140 vuotta: Alueellinen vastuumuseotoiminta maakunnallisen museotyön jatkumona

Turun museokeskus sai vuoden 2019 alussa uuden statuksen Varsinais-Suomen alueellisena vastuumuseona. Se tuli käyttöön uuden museolain myötä ja korvasi käytössä olleen maakuntamuseon statuksen. Uuden museolain myötä Suomessa pyritään kehittämään museokenttää ja keskusmuseoiden toimintaa omilla alueillaan. Museokentän verkostoitumisella Varsinais-Suomessa ja maakunnallisella työllä Turun museokeskuksessa on kuitenkin jo pitkät perinteet.

Turun kaupungin historiallinen museo perustettiin vuonna 1881 Turun kaupungin ja sen ympäristön museoksi. Ympäristön käsitettä ei määritelty tarkasti, mutta käytännössä se käsitti alkuun Varsinais-Suomea ja lisäksi siihen rajoittuvia Satakunnan ja Hämeen kuntia. Ensimmäisen viidenkymmenen vuoden aikana alueellinen toiminta rajoittui lähinnä esineiden keruuseen alueelta. Vähitellen myös muihin kuntiin alkoi kotiseutuliikkeen myötä nousta omia museoita ja Turun kaupungin historiallisen museon toiminta ympäröivissä kunnissa muutti luonnettaan yhä enemmän kenttätutkimusten ja uusien museoiden perustamiseen sekä muuhun toimintaan liittyvän neuvonnan suuntaan.

Vuonna 1967 Museoliitto aloitti hankkeen, jossa kaikkien paikallismuseoiden kokoelmat olisi tullut kirjattua keskusrekisteriin. Turun museokeskus, silloinen Turun historiallinen museo, oli tässä toiminnassa alusta alkaen mukana, mutta suuri urakka ei tullut valmiiksi suunnitellussa 10 vuodessa. Tästä hankkeesta jäi kuitenkin alueen museoille ja keskusmuseolle yhteysverkosto, joka mahdollisti myöhemmän kehittymisen maakunnallisessa kokoelmanhallintatyössä. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun kokoelmanhallinta digitalisoitui, Turussa pyrittiin saamaan alueen museot mukaan sähköiseen kokoelmanhallintatyöhön. Yhteistä kokoelmanhallintajärjestelmää on tarjottu alueen museoille 2000-luvun alkupuolelta lähtien. Vuoden 2021 alussa käyttöön otetussa uudessa Aina-kokoelmanhallintajärjestelmässä on Turun museokeskuksen lisäksi käyttäjinä yli 40 varsinaissuomalaista museota. Tärkeä seikka yhteisen kokoelmanhallintajärjestelmän käytössä on sen maksuttomuus ei-ammatillisille museoille.

Suuri askel maakunnallista työtä kohti otettiin vuonna 1974, jolloin Turun linnassa pidettiin ensimmäinen maakunnallinen museokokous. Vuotta myöhemmin valittiin ensimmäinen aluemuseotoimikunta. Tämän jälkeen museokokoukseen on kokoonnuttu vuosittain. Museokokous järjestetään vuosittain Turun linnassa ja sinne kokoontuu alueen museoiden edustajia kuulemaan ja keskustelemaan kentän ajankohtaisista asioista. Museokokous järjestetään yhdessä Varsinais-Suomen museot ry:n kanssa, joka on maakunnassa toimivien museoiden yhdistys. Kyseinen yhdistys kokoaa sekä alueen ammatilliset että vapaaehtoistoiminnalla hoidetut museot yhteen ja luo upean verkoston museotoimijoille taustaan katsomatta. Vuonna 1997 perustettu Varsinais-Suomen museot ry nivoutuu Turun museokeskukseen siten, että toimintaa tehdään ja suunnitellaan paljolti yhdessä ja Turun museokeskuksen aluemuseotutkija toimii yhdistyksen sihteerinä.

Vuodesta 1976 lähtien Museovirasto alkoi jakaa valtiontukea alueellisten museoiden tarpeisiin, ja siitä lähtien Turun museokeskus on voinut tukea paikallismuseoita. Rahoituksen turvin on muun muassa järjestetty kursseja, kiertonäyttelyitä, avustettu kokoelmien hoidossa sekä aloitettu maakunnan kulttuuriympäristön inventointi, ja otettu vastuuta muinaisjäännösten hoidosta. Vuonna 1981 museon nimeksi tuli Turun maakuntamuseo ja museossa aloitettiin ensimmäisenä Suomessa maakunnallinen museotyö. Työ hoidettiin aluksi osa-aikatyönä. Vuodesta 1982 lähtien museolla on ollut työntekijä, joka omistautuu päätoimisesti maakunnalliseen museotyöhön. Tällä hetkellä Turun museokeskuksessa työskentelee aluemuseotutkijan lisäksi kokopäiväisesti neljä tutkijaa maakunnan rakennetun kulttuuriympäristötyön parissa ja kolme arkeologia maakunnan muinaisjäännösten suojelun parissa. Uuden aluevastuumuseostatuksen myötä museoon on saatu myös alueellisesta taidemuseotoiminnasta vastaava apulaisintendentti.

Maakunnallinen yhteistyö ei siis ole Turun museokeskuksen toiminnassa uuden museolain mukanaan tuoma asia, vaan maakunnallinen ulottuvuus on museotyössä ollut pitkään läsnä. Mikä sitten muuttui uuden museolain ja aluevastuumuseon statuksen myötä? Uutta tilannetta voisi pitää eräänlaisena haasteena siitä, miten hyvin pystymme vastaamaan kentältä tuleviin erilaisiin tarpeisiin ja miten hyvin voimme koko suuren työntekijäjoukkomme jokapäiväisessä työssä ottaa huomioon museokentän kollegat ja kanssatoimijat. Ideaali tilanne olisi sellainen, jossa maakunnallisuus lävistäisi koko museotoiminnan. Tällöin aito yhteistyö ja maakunnalliset verkostot olisivat osa jokaisen Museokeskuksen yksikön työtä.

Museoiden lisäksi uusi museolaki kehottaa Turun museokeskusta huomioimaan myös alueen asukkaat yhtä paremmin. Yksi merkittävä uusi avaus Museokeskuksen toiminnassa uuden museolain myötä on museopalveluiden tarjoaminen suoraan maakunnan asukkaille. Toki Turun museokeskus tarjoaa erilaisia palveluita, kuten näyttelyitä ja opastuksia maakunnan asukkaille jo nyt. Näiden tavanomaisten palveluiden rinnalle tulee yhä enenevässä määrin miettiä asiakkaiden tarpeita, joihin voimme alueellisena vastuumuseona vastata. Parhaiten tässä uusien palveluiden tuottamisessa asiakkaille onnistumme, kun kuuntelemme sekä asiakkaita että alueen muita museoita. Yhteistyössä paikallisten museoiden ja asukkaiden kanssa saamme tuotettua mahdollisimman hyvää palvelua niille, jotka sitä kaipaavat.

Voimakentässä, taikapiirissä

Arkityön puurtamisen katkaisee museomaailmassakin nykyisin – jopa melko usein – välttämätön kehittämisen ja itsearvioinnin tuokio. Niin kuin liikkuvaan junaan hyppäisi konduktööri tai tarkastaja, joka keräisi matkustajat yhteen vaunuun ja kysyisi heiltä, mihin itse kukin kuvitteleekaan olevansa menossa ja miksi. Ytimen ympärillä kiertelyn jälkeen ydin tulee puetuksi sanalliseen muotoon, työn päämäärä ja johtotähti hohtaa (toivon mukaan) yhteisessä määränpäässä taas kirkkaammaksi kiillotettuna… Alla seurataan hieman liikuttunutta ja ylevää ajatuksen juoksua viimeisen Kuralan Kylämäkeä koskevan pohdintapalaverin tiimoilla.

Turun museokeskuksen kohteiden kuopus Kuralan Kylämäki oli tuskin noussut taaperojaloilleen, kun Suomeen iski lama, joka on hiljattain määritelty Suomen itsenäisyyden ajan pahimmaksi taloustaantumaksi Maata kuritti kaikesta leikkaava juustohöylä, joka olisi voinut teilata kuoliaaksi myös vasta taipaleensa alkaneen museolapsukaisen. Onnettomista tähdistä huolimatta tähän ei sentään päädytty. Samaan aikaan kun Kuralassa rakennettiin toimintamallia ja sisältöä mm 1940- ja 1950-lukuja esittävälle Iso-Kohmon maatilalle, etsi Varsinais-Suomen Marttapiiriliitto paikkaa, jossa voisi harjoittaa perinteitä vaalivaa kotitalousneuvontaa. Toiminnanjohtaja tuli ottaneeksi yhteyttä museokeskukseen, silloisen Turun maakuntamuseoon. Loppu on historiaa – laman ajan ja laman yli, seuraavien kymmenen vuoden ajan Kuralan Iso-Kohmon maatilan päärakennuksen kesät täyttyivät variaatioilla teemasta ”niukan ajan talous”.

Kävi hyvin selväksi, että museotoiminnalla voi olla aivan suora yhteiskunnallinen ulottuvuus. Neuvot siitä, miten ateria valmistetaan pula-ajan tapaan niukoista aineksista – tai ylipäänsä valmistetaan ateria itse raaka-aineista alkaen – upposivat ohjeistusta tarvitseviin. Iso-Kohmo toimi monisuuntaisena kohtaamispaikkana, jossa opittiin puolin ja toisin mm vaatteiden paikkaamista, mattojen valmistamista eri tekniikoin, sukkien neulomista ja parsimista, kasvimaan hoitoa, kompostointia, nokkosen ja muiden villiyrttien käyttöä ynnä muuta. Upeimmalta tuntui aina silloin, kun tietoa ja taitoa välittyi suoraan museon asiakkaalta toiselle, eli tapahtui perinteen siirtoa aidoimmillaan.

Jo muutaman vuoden päästä ajatus kierrättämisestä ja kirpputorihankinnoista ei enää ollutkaan vain nolostuttava köyhyyden merkki, se kyettiin näkemään osana fiksun kuluttajan valintoja. Marttojen jättäydyttyä vuosituhannen taitteessa pois museotoiminnasta pula-ajan niksit olivat jo liukuneet uuden otsikon alle, osaksi yhteiskunnan kestävän kehityksen linjauksia – jälleen toiminta niveltyi päivänpolttavaan ilmiöön. Kestävän kehityksen pontimeksi on 2000-luvulla noussut yhä painokkaammin tarve hillitä ilmastonmuutosta. Iso-Kohmon toiminta tuntuu pysyvän aina vain aallonharjalla, onhan siihen sisäänrakennettu kannustaminen itse tekemiseen ja korjaamiseen, ja sitä kautta kuluttamisen vähentämiseen. Yksi asia on muuttunut: siinä missä toiminta vielä pari vuosikymmentä sitten tuntui edustavan jonkinlaista vaihtoehtokulttuuria, on se nyt lähes valtavirtaa. Nykyään on ”normaalia” ja tavoiteltavaa paikata vaatteita (ks esim.), neuloa villapaitoja, korjata vanhaa rakennusta hellävaraisesti, asuttaa entistä vähempiä neliöitä ja sisustaa ne kierrätetyin tavaroin.

Työkaverini määritteli aikoinaan hienosti museon tehtävän: ”antaa ihmisille rakennuspuita maailmankuvan muodostamiseen”. Museo on menneiden sukupolvien kertojanääni; se ammentaa historiasta, mutta suuntaa viime kädessä tulevaisuuteen. Museo antaa mahdollisuuden ymmärtää, miten maailma ympärillämme on muotoutunut juuri sellaiseksi kuin se nyt on, ja tätä ymmärrystä synnyttämällä museo vaikuttaa tulevaisuuteen. Ymmärrys tuottaa ihmisessä tekoja ja valintoja, joiden kautta tulevaisuus muovautuu joka hetki. Kauneimmillaan museo pystyy antamaan aineksia juurien kasvattamiseen niillekin, joiden oma kosketus esivanhempiin, yhteisöön tai kotiseutuun on katkennut. Museon voimakenttään hakeutumalla voi rakentaa paikkaansa maailmassa. Sillekin asiakkaalle, joka on tullut hakemaan museomiljööstä lepoa ja virkistystä, kaipaamatta valistusta, tietoa tai osallistetuksi tulemista, museon taikapiiri antaa jotain - parhaassa tapauksessa rahassa mittaamattoman, mieluisan muistijäljen. Joskus tekee mieli väittää, että museo on hyvinvointilaitos.

Sanomattakin on selvää, että vaikka tässä on kehua retosteltu yhdellä museokeskuksen kohteella ja vain sen yhdellä toimintapisteellä, ajatukset museon vaikutusmahdollisuudesta ja -velvollisuudesta kattavat koko museokentän kaikkialla. Juuri nyt Turun museokeskukseen on perusteilla uusi Historian ja tulevaisuuden museo jonka kantaviin ajatuksiin kuuluvat juuri ekologisuus, vaikuttaminen, moniäänisyys ja -kulttuurisuus, suuntautuminen historiasta tulevaisuuteen.

Historian siipien havinaa

  

Vox Turun uusimmassa dokumentissa Irja Sahlbergin perintö restauroinnille ja rakennussuojelulle käsitellään Irja Sahlbergia (1904–1972), jonka ansiosta Luostarinmäki on Luostarinmäki ja Qwenselkin saatiin säilymään.

Sahlberg oli Turun kaupungin historiallisen museon, nykyisen Turun alueellisen vastuumuseon, ensimmäinen rakennustutkija vuosina 1937−1968. Irja tutki paljon muutakin, mutta minulle hän ehkä on ensisijaisesti rakennustutkija, koska olen saanut nähdä museon arkistoissa hänen laajan aineistonsa ja monet kerrat hyödyntänyt sitä aikanaan omassa työssänikin maakunnallisena rakennustutkijana.

Dokumentissa keskiössä olleitten Sagalundin, Luostarinmäen ja Qwenselin lisäksi Irja tallensi myös kaupungin katoavaa rakennuskantaa ja teki Varsinais-Suomen alueella kartanotutkimusta ainakin 50 kartanossa.

               Irja Sahlberg dokumentoimassa Sauvon Tapilaa vuonna 1944. Kuvaaja näkyy                                  varjona kuvan oikeassa laidassa. Kuva Irja Sahlberg/Turun museokeskus

                  

Kartanoista hän teki yleensä asemapiirroksen sekä pohjapiirrokset pihapiirin rakennuksista sekä usein myös leikkauksen päärakennuksesta. Tämän lisäksi dokumentointiin liittyi kohteen valokuvaus, yleensä sekä ulkoa että sisätiloissa. Usein näillä kartanomatkoilla on käytytalonpoikaistaloissakin kuten esimerkiksi Liedon Jonkarissa, josta sittemmin tuli Liedon kotiseutumuseo. Näihin tutkimuksiin liittyivät myös laajat arkistotutkimukset, joita Sahlberg teki niin suomalaisissa kuin ruotsalaisissakin arkistoissa. Hän kävi läpi muun muassa 1600-luvun lopun reduktiopöytäkirjat ja hahmotteli niiden perusteella asemapiirrokset sen aikaisista pihapiireistä. Tämä työ ei rajoittunut vain dokumentoituihin kartanoihin, vaan hän näyttää käyneen varsinaissuomalaiset reduktioasiakirjat läpi järjestelmällisesti. Reduktiopöytäkirjoissa katselmoitiin aateliston omistamat kartanot ja arvioitiin, olivatko ne ”säädynmukaisesssa” kunnossa. Mikäli eivät olleet, peruutettiin ne kruunulle. Sahlbergin kartanotutkimuksista museo julkaisi vuonna 2013 Irma Lounatvuoren toimittaman kirjan Rakkaudesta rakennuksiin.

                                    Leikkauspiirustus Mommolan kartanosta vuodelta 1944. TMK.

Kaikkiaan Irja Sahlbergin kirjoituksia on julkaistu 43 kappaletta. Käsityöläismuseoon liittyen hän tutki eri käsityöläisiä ja on kirjoittanut artikkeleja muun muassa kellosepistä, kankaanpainannasta, kammantekijöistä, kirjanpainannasta, suutarikisällien ammattikunnasta, Turun vanhoista köydenpunontaradoista, vanhoista tuoleista ja tuolinpäällysistä, lastenvaatteista ja vakkasuomalaisten puukäsitöistä. Näiden lisäksi on mainittava laajat rakennuskulttuuriin liittyvät artikkelit Naantalin rakennushistoria sekä Kemiönseudun historiassa kirjoitus Kemiön rakennuskannasta ja kotien sisustuksesta. Löytyipä Finna.fi stä Irjan suunnittelema lyhytelokuvakin 85-vuotiaasta turkulaisesta sarvikampojen tekijästä Eemil Alarik Ahlrotista. Sarvikampa, 1954, kuvaus Aimo Jäderholm ja selostajana ikoninen Carl-Erik Creutz.

Irja Sahlbergin perintö restauroinnille ja rakennussuojelulle -dokumentissa Irjaa näyttelee Sofia Törnqvist. Hän tekee sen hyvin luontevasti, vähäeleisesti, mutta hyvin uskottavasti. Mukana ovat myös tunnetut turkulaiset museolautakunnan jäsenet ja museon työntekijät kuten Carl Jacob Gardberg, Nils Cleve, Gabriel Nikander, Julius Finnberg, Niilo Valonen, Oscar Nikula sekä Haakon Wainio. Ukko Oliva on kuin ilmetty nuori Gardberg! Museolautakunta näyttää pitävän kokouksiaan Turun linnan päälinnassa ja istuu Carin Bryggmanin suunnittelemilla tuoleilla, mutta kohtaukset pitänee nähdä symbolisina, koska päälinnalinna oli 1940-luvulla pommituksen jäljiltä katoton ja noita tuoleja ei vielä tuolloin ollut.

        Panu Savolainen ja Aleksi Karppinen keskustelemassa uudisrakentamisesta ja rakennussuojelusta

Näyttelijöiden esittämän museoväen lisäksi dokumentissa  esiintyvät myös Luostarinmäen pitkäaikainen tutkija Solveig Sjöberg-Pietarinen sekä entinen aluemuseotutkija John Björkman, joka nykyään toimii Sagalundin johtajana. Myös Aalto-yliopiston tuore rakennushistorian ja restauroinnin apulaisprofessori Panu Savolainen on mukana dokumentissa ja ottaa kantaa rakennussuojelun ja uudisrakentamisen nykytilaan.

Irja Sahlberg Luostarinmäellä vuonna 1960. TMK.

Irja Sahlbergista kertova dokumentti alkaa siitä, kun valkoiseen jakkupukuun pukeutunut Irja on tutkimassa vanhaa rakennusta. Kun Irja Sahlbergin pikkutarkoissa rakennusten poikkileikkauksissa näkyy, että hänen on täytynyt kiivetä niin vinteille kuin ryömiä kellareissakin, niin valkoinen asu kauhistutti minua. Mutta ehkä Irja oli kuin aikanaan arkeologian opetuskaivauksilla ystäväni Kristiina, jolla oli työpäivän jälkeen edelleen puti puhdas valkoinen T-paita päällään. Meikäläinen taas oli toista maata: kun vanha koulukaveri tuli vastaan kadulla kysyi hän kauhistuneena ”MISSÄ IHMEESSÄ OLET OLLUT?”. Minun vaatteeni jostain syystä aina likaantuivat ja pölyyntyivät päivän aikana, vaikka samoja töitä Kristiinan kanssa tehtiin eli kaivettiin lastalla maata Liedon Vanhalinnan laella.

Vox Turun takana on käsikirjoittaja ja ohjaaja Aleksi Kauppinen. Ja kuten puheesta kuulette, hän ei ole Varsinais-Suomesta kotoisin. Liekö tässäkin kyse siitä, että muualta tullut osaa nostaa esille mielenkiintoisia asioita, joihin me olemme tottuneet ja joille emme erityisesti osaa antaa arvoa.

Kauppisen aiemmat Turkuun ja Turun seutuun liittyvät dokumentit kertovat arkkitehti Erik Bryggmanista (Bryggman special), runoilija Veikko Antero Koskenniemestä (Koskenniemi, mitä sitten?), jatulintarhoista, (Saaristo-Suomen jatulintarhat), valemajakoista (Ulkoluotojen harhatulet), kirjastonhoitaja Volter Kilvestä (Kilpi kesyttää kirjastot), Rettigien suvusta (Von Rettigit) ja Piispa Isac Rothoviuksesta (Rothovius).

Kaikki nämä dokumentit ovat Youtubessa vapaasti nähtävillä. Kannattaa katsoa.

Irja Sahlbergin dokumentti löytyy osoitteesta :   https://youtu.be/pni0LM4TEtM 

 

Eija Suna, vapaa tutkija (eläkkeelle jäänyt rakennustutkija)

 

---