Voimakentässä, taikapiirissä

Arkityön puurtamisen katkaisee museomaailmassakin nykyisin – jopa melko usein – välttämätön kehittämisen ja itsearvioinnin tuokio. Niin kuin liikkuvaan junaan hyppäisi konduktööri tai tarkastaja, joka keräisi matkustajat yhteen vaunuun ja kysyisi heiltä, mihin itse kukin kuvitteleekaan olevansa menossa ja miksi. Ytimen ympärillä kiertelyn jälkeen ydin tulee puetuksi sanalliseen muotoon, työn päämäärä ja johtotähti hohtaa (toivon mukaan) yhteisessä määränpäässä taas kirkkaammaksi kiillotettuna… Alla seurataan hieman liikuttunutta ja ylevää ajatuksen juoksua viimeisen Kuralan Kylämäkeä koskevan pohdintapalaverin tiimoilla.

Turun museokeskuksen kohteiden kuopus Kuralan Kylämäki oli tuskin noussut taaperojaloilleen, kun Suomeen iski lama, joka on hiljattain määritelty Suomen itsenäisyyden ajan pahimmaksi taloustaantumaksi Maata kuritti kaikesta leikkaava juustohöylä, joka olisi voinut teilata kuoliaaksi myös vasta taipaleensa alkaneen museolapsukaisen. Onnettomista tähdistä huolimatta tähän ei sentään päädytty. Samaan aikaan kun Kuralassa rakennettiin toimintamallia ja sisältöä mm 1940- ja 1950-lukuja esittävälle Iso-Kohmon maatilalle, etsi Varsinais-Suomen Marttapiiriliitto paikkaa, jossa voisi harjoittaa perinteitä vaalivaa kotitalousneuvontaa. Toiminnanjohtaja tuli ottaneeksi yhteyttä museokeskukseen, silloisen Turun maakuntamuseoon. Loppu on historiaa – laman ajan ja laman yli, seuraavien kymmenen vuoden ajan Kuralan Iso-Kohmon maatilan päärakennuksen kesät täyttyivät variaatioilla teemasta ”niukan ajan talous”.

Kävi hyvin selväksi, että museotoiminnalla voi olla aivan suora yhteiskunnallinen ulottuvuus. Neuvot siitä, miten ateria valmistetaan pula-ajan tapaan niukoista aineksista – tai ylipäänsä valmistetaan ateria itse raaka-aineista alkaen – upposivat ohjeistusta tarvitseviin. Iso-Kohmo toimi monisuuntaisena kohtaamispaikkana, jossa opittiin puolin ja toisin mm vaatteiden paikkaamista, mattojen valmistamista eri tekniikoin, sukkien neulomista ja parsimista, kasvimaan hoitoa, kompostointia, nokkosen ja muiden villiyrttien käyttöä ynnä muuta. Upeimmalta tuntui aina silloin, kun tietoa ja taitoa välittyi suoraan museon asiakkaalta toiselle, eli tapahtui perinteen siirtoa aidoimmillaan.

Jo muutaman vuoden päästä ajatus kierrättämisestä ja kirpputorihankinnoista ei enää ollutkaan vain nolostuttava köyhyyden merkki, se kyettiin näkemään osana fiksun kuluttajan valintoja. Marttojen jättäydyttyä vuosituhannen taitteessa pois museotoiminnasta pula-ajan niksit olivat jo liukuneet uuden otsikon alle, osaksi yhteiskunnan kestävän kehityksen linjauksia – jälleen toiminta niveltyi päivänpolttavaan ilmiöön. Kestävän kehityksen pontimeksi on 2000-luvulla noussut yhä painokkaammin tarve hillitä ilmastonmuutosta. Iso-Kohmon toiminta tuntuu pysyvän aina vain aallonharjalla, onhan siihen sisäänrakennettu kannustaminen itse tekemiseen ja korjaamiseen, ja sitä kautta kuluttamisen vähentämiseen. Yksi asia on muuttunut: siinä missä toiminta vielä pari vuosikymmentä sitten tuntui edustavan jonkinlaista vaihtoehtokulttuuria, on se nyt lähes valtavirtaa. Nykyään on ”normaalia” ja tavoiteltavaa paikata vaatteita (ks esim.), neuloa villapaitoja, korjata vanhaa rakennusta hellävaraisesti, asuttaa entistä vähempiä neliöitä ja sisustaa ne kierrätetyin tavaroin.

Työkaverini määritteli aikoinaan hienosti museon tehtävän: ”antaa ihmisille rakennuspuita maailmankuvan muodostamiseen”. Museo on menneiden sukupolvien kertojanääni; se ammentaa historiasta, mutta suuntaa viime kädessä tulevaisuuteen. Museo antaa mahdollisuuden ymmärtää, miten maailma ympärillämme on muotoutunut juuri sellaiseksi kuin se nyt on, ja tätä ymmärrystä synnyttämällä museo vaikuttaa tulevaisuuteen. Ymmärrys tuottaa ihmisessä tekoja ja valintoja, joiden kautta tulevaisuus muovautuu joka hetki. Kauneimmillaan museo pystyy antamaan aineksia juurien kasvattamiseen niillekin, joiden oma kosketus esivanhempiin, yhteisöön tai kotiseutuun on katkennut. Museon voimakenttään hakeutumalla voi rakentaa paikkaansa maailmassa. Sillekin asiakkaalle, joka on tullut hakemaan museomiljööstä lepoa ja virkistystä, kaipaamatta valistusta, tietoa tai osallistetuksi tulemista, museon taikapiiri antaa jotain - parhaassa tapauksessa rahassa mittaamattoman, mieluisan muistijäljen. Joskus tekee mieli väittää, että museo on hyvinvointilaitos.

Sanomattakin on selvää, että vaikka tässä on kehua retosteltu yhdellä museokeskuksen kohteella ja vain sen yhdellä toimintapisteellä, ajatukset museon vaikutusmahdollisuudesta ja -velvollisuudesta kattavat koko museokentän kaikkialla. Juuri nyt Turun museokeskukseen on perusteilla uusi Historian ja tulevaisuuden museo jonka kantaviin ajatuksiin kuuluvat juuri ekologisuus, vaikuttaminen, moniäänisyys ja -kulttuurisuus, suuntautuminen historiasta tulevaisuuteen.