keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Varsinais-Suomen saariston arkeologiaa: Jurmo

Eräs saaristomeren arvokkaimpana pidetyistä luontokohteista on noin 1 x 5 kilometrin kokoinen ulkosaaristossa Korppoon edustalla sijaitseva Jurmon saari, jonka maisemaa hallitsevat matalat moreeniharjanteet, katajanummet, sekä kivikkoinen rantaviiva. Saarella on hyvin rikas kasvi- ja eläinlajisto, joten osa saaresta on luonnonsuojelualuetta ja osa kuuluu Saaristomeren kansallispuistoon. Jurmon pienipiirteisen saaristolaiskylän alue puolestaan on määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Ensimmäiset maininnat Jurmosta ovat nk. Tanskalaisesta itineraariosta 1300-luvulta. Saari on mahdollisesti ollut asutettuna aina keskiajan lopulta saakka, mutta vanhin varma historiallinen tieto on vuodelta 1527, jolloin Jurmossa oli kaikkiaan neljä tilaa. Tällä hetkellä vakituisia asukkaita Jurmossa on kymmenkunta, mutta ympäri vuoden saarella vierailee huomattava määrä satunnaisia matkailijoita. Jurmo on erityisesti lintubongarien suosikkikohde.

 

Jurmon karua, mutta huimaavan kaunista nummimaisemaa, joka on muodostunut vuosisatoja kestäneen laidunnuksen ja kausittaisen kulotuksen seurauksena. Kuvassa etualalla yksi saaren munkring -kivikehistä. Kuva TMK/Sanna Saunaluoma.

 

Myös arkeologille Jurmo on aivan erityisen arvokas ja omaleimainen kohde. Jurmon lukuisat kivirakenteet, kuten kivikehät, kappelinpaikat, sekä kausiasumusten jäänteet ovat valtakunnallisesti merkittäviä muinaisjäännöksiä, mutta saaren vanhin luotettavasti ajoitettu arkeologinen löytö on liivinmaalainen rahakätkö 1400-luvulta. Eräs saaren asukkaista oli aikoinaan löytänyt kätkön Jurmon nykyisen kyläkeskuksen alueelta ja se päätyi lopulta Kansallismuseon kokoelmiin. Kätköön kuuluu noin 140 kaksipuolista hopearahaa, jotka ovat suurimmaksi osaksi peräisin Tallinnasta ja Tartosta. Rahat ovat todennäköisesti alun perin olleet kangaspussissa tai -kääreessä. Löydettäessä ne olivat syöpyneet toisiinsa kiinni muodostaen yhden suuremman ja viisi pienempää möykkyä.

Jurmon liivinmaalainen rahakätkö, nykyisellään möykky, sisältää hopearahoja 1400-luvulta. Kuva Museovirasto.

 

Jurmon tunnetuimmat muinaisjäännökset ovat eittämättä arvoitukselliset, mahdollisesti jopa keskiajalle ajoittuvat munkring -jäännökset, jotka sijaitsevat saaren koillisosassa soraharjanteella noin 130 metrin päässä nykyisestä rantaviivasta. Niitä on kaikkiaan neljä kappaletta parinsadan metrin etäisyydellä toisistaan ja ne koostuvat halkaisijaltaan noin 10 metrin kokoisista pyöreistä kivikehistä, joiden länsi- ja itäreunoilla on kapeat kulkuaukot. Kehien korkeus on hieman alle metrin ja niiden keskellä on pieni rykelmä maantasaisia kiviä. Kivikehien alkuperästä on esitetty lukuisia erilaisia tulkintoja. Saariston folkloren mukaan Jurmon kivikehät löysivät tai rakensivat aikoinaan Kökarin fransiskaanikonventin munkit. Kivikehiä on myös pidetty Ruotsin itärajan valvontaan liittyvinä asumuksina, hylkeiden pyytäjien ja kalastajien suojina, Hansa-ajan merimerkkeinä, ja jopa auringon jumalan palvontaan liittyvinä kulttipaikkoina.

 

Jurmon itäisin munkring (pyöreä kivikehä) on niistä parhaiten säilynyt ja hieman suurempi kuin kolme muuta. Kuva TMK/Sanna Saunaluoma.

 

Vielä tänäkään päivänä ei tiedetä miksi ja milloin Jurmon pyöreät kivikehät on rakennettu, mutta tyypiltään ne muistuttavat hieman nk. tomtning -jäänteitä, joiksi kutsutaan saariston kalastajien vanhoja kausiasumuksia, ja joille on ominaista pyöreä, puolipyöreä, tai suorakulmainen kiviseinärakenne. Kun saaristossa siirryttiin 1600-luvulta lähtien yhä useammin käyttämään sesonkiasumuksina puurakenteisia kalatupia, tomtningit jäivät vähitellen pois käytöstä. Jurmossa on kaksi tomtning -muinaisjäännöskohdetta, Estnäs saaren kaakkoisosassa ja Moringharun luoto lännessä. Niiden tomtning -jäännökset koostuvat pyöristyneistä ja särmikkäistä luonnonkivistä, jotka on aseteltu ulkomitoiltaan noin 4 x 5 m kokoisiin soikeisiin kehiin. Näihin kohteisiin liittyy myös selkeitä jäänteitä tulisijoista. Moringharulla on lisäksi vanha louhikkoon raivattu veneenvetopaikka. 

 


Estnäsin solumaisesti toisissaan kiinni olevat tomtning -jäännökset, joita kohteeella on kokonaisina säilyneenä neljä kappaletta, hahmottuvat hyvin ilmakuvan keskellä. Kuva TMK/Sanna Saunaluoma.

 

Moringharun luodolta parisataa metriä etelään sijaitsee Västerrevet -niminen muinaisjäännös, 17 pienen kiviraunion muodostama ketju rannan suuntaisen riutan laella. Kivirauniot lienevät kalaverkkojen kuivaamiseen tarkoitettujen hangaspuiden tukikiveyksiä.

 

Taimi -koira tarkkailee Västerrevetin kiviriutan aluetta. Keskellä kuvaa näkyy vanha hangaspuun tukikiveys. Kuva Eeva Raike/TY.

 

Valtakunnallisesti merkittäviä muinaisjäännöksiä Jurmossa ovat myös Grönnviken ja Kappellbacken, jotka perimätiedon mukaan ovat historiallisia kappelinpaikkoja. Erityisen vaikuttava kohde Grönnviken sijaitsee saaren itäosassa Saaristomeren kansallispuiston alueella ja käsittää kaksi sisäkkäistä, pyöristyneistä lohkareista koottua kivirakennelman jäännöstä: ympärysmuurin sekä rakennuksen kivijalan. Neliömäisen ympärysmuurin 24 metrin pituiset sivut ovat pääilmansuuntien mukaiset ja noin metrin korkuiset. Läntisen sivun keskellä on pieni kulkuaukko. Kappelin kivijalka on suorakaiteen muotoinen, noin 6 x 10 m kokoinen, ja sen rajaaman tilan sisällä maassa on hiekkakivilaakoja, mahdollisen lattiakiveyksen jäänteitä. Sijaintikorkeutensa (reilut kolme metriä merenpinnan yläpuolella) perusteella rakenne ei voi olla 1500-lukua vanhempi. 

 


Grönnviken, historiallisen kappelin paikka karussa ja avoimessa ympäristössä on hyvin säilynyt. Matalan, pääilmansuuntien mukaisen ympärysmuurin rajaaman alueen sisällä erottuu suorakulmaisen rakennuksen kivijalan raunio. Kuva TMK/Sanna Saunaluoma.

 

Kappellbacken puolestaan on soikeahko lohkarekehä saaren korkeimmalla kohdalla. Kehän sisäpuolella on suorakaiteen muotoinen, rakennuksen kivijalkaa muistuttava rakenteen jäännös. Sen ulommaisen kehän mitat ovat noin 14 x 15 m ja länsi- ja itäreunoilla on pienet porttiaukot. Kehän sisäpuolinen rakenne koostuu riviin asetetuista kivistä sekä sen keskellä olevasta lohkarekasasta. 

 

 

Kappellbacken, vanha kappelin paikka Jurmon saaren korkeimmalla kohdalla. Kuva TMK/Sanna Saunaluoma.

 

Kappellbackenilla vuonna 2008 tehdyissä kaivaustutkimuksissa kiviperustuksen sisäpuolelta löytyi lattialankkujen jäänteitä, reunoistaan retusoituja pieniä ikkunalasinpaloja sekä paloja lasipikareista, jotka ajoittuvat 1500-­luvun loppupuolelle tai 1600-­luvun al­kuun. Tutkimukset suoritettiin nk. pelastuskaivauksina, koska välittömästi kappelin perustan eteläpuolelle spontaanisti syntynyt lintujen tarkkailupaikka oli aiheuttanut paikalla huomattavaa maaston kulumista sekä kulttuurikerrosten paljastumista.

 

Epävirallinen levähdys- ja lintujen bongauspaikka, johon on tuotu mm. muovituoli ja lankkuja, on valitettavasti osittain vaurioittanut muinaisjäännöstä. Kuva TMK/Sanna Saunaluoma.

 

Oman lisänsä Jurmon historian kerroksiin tuovat sataman itäpuolella sijaitsevat Keisarillisen Venäjän laivaston merilentoasema nro 28:n jäänteet. Paikalla on ollut mm. puurakenteinen, 24 x 44 m kokoinen lentokonehalli ja puinen laskusilta. Kallioalueen, Högbergetin, laella on puolestaan jäänteitä II maailmansodan puolustusjärjestelmistä.

 

 

Toisen maailmansodan aikainen ilmatorjuntatykin jalusta Högbergetin laella. Taustalla näkyy 1920-luvun alussa puretun venäläisten merilentoaseman jäänteet sekä Jurmon nykyinen satama-alue. Kuva TMK/Sanna Saunaluoma.

 

Jurmon muinaisjäännökset ovat aivan yhtä kiehtovia kuin itse saarikin, joka huokuu saaristomeren historiaa ja ikiaikaista kulttuuria. Vaikka Jurmon historialliset kivirakenteet ovat uhmanneet paikallisia luonnonolosuhteita ja maankäyttöön liittyvää toimintaa saarella melko hyvin, ne ovat kuitenkin omalla tavallaan erittäin hauraita. Niihin liittyvät arkeologiset kerrostumat ovat ohuita, ja valitettavasti paikoin jo pahasti eroosiolle altistuneita. Lisäksi aikojen saatossa joidenkin arkeologisten raunioiden kiviä on liikuteltu, siirrelty, ja jopa kuljeteltu muualle. Myös itsepintaiset varvut ja katajikot hiipivät peittämään kasvustoillaan vanhoja kivirakennelmia. Jurmon maisemaa kuitenkin yritetään pitää avoimena laiduntamalla sekä pienimuotoisilla kulotuksilla Metsähallituksen toimesta. Jurmossa vierailevien toivotaan kunnioittavan herkän luonnonympäristön lisäksi myös saaren ainutlaatuisia muinaisjäännöksiä ja ihailevan niitä asiaankuuluvasti, niihin kajoamatta.

 

Dronekuvassa näkyy hyvin, miten munkring -kohteen läpi kulkeva polku on kuluttanut maanpintaa kivikehän sisäpuolella. Kuva TMK/Sanna Saunaluoma.

 

Kirjallisuusluettelo

Andersson, Agneta. 2010. Jurmon kylä – lähimpänä merta. Vrakplundrarförlaget.

Jansson, Henrik ja Tuukka Talvio. 2010. Jurmon Liivinmaalainen rahakätkö. SKAS 4:4147.

Tuovinen, Tapani. 2001. Ulkosaariston arkeologiaa. Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueen inventointi 1994–1997. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja A 122.

 

torstai 23. kesäkuuta 2022

Kaarinan Asfalttihuopatehtaan lyhyt kukoistus

Mitä teet, sinä vähävarainen kaupunkilainen 1800-luvun Turussa, kun kaupungin palojärjestys vaatii, että sinun tulee hankkia vesikattomateriaaliksi joko paloturvallista peltiä tai kattotiiltä, mutta kumpikin vaihtoehto on kukkarollesi aivan liian kallis? Turvekattoa ei lainkaan enää sallita, ja vanhanaikainen tuohi ja lauta -kate hyväksytään vain pitkin hampain, kun ei muuta voida. Halpaa ja paloturvallista vesikattomateriaalia ei kerrassaan ole olemassa! 

Tämä kiperä pulma ratkesi äkisti 1870-luvulla, kun markkinoille saapui ulkomailta asfalttihuopa eli bitumilla kyllästetty lumppu- tai selluloosapahvi. Pian palovakuutusyhtiöt totesivat asfalttihuovan yhtä turvalliseksi kuin kattopellin, ja vuonna 1877 annettiin keisarillinen asetus, jolla sallittiin huovan käyttö kaupungeissa. Turussa, tarkemmin Maarian Raunistulassa silloisten Turun rajojen ulkopuolella oli juuri aloittanut toimintansa Turun Asfalttihuopatehdas. Tehdas oli varustautunut monipuolisella valikoimalla, kirjallisilla huopakaton asennusohjeila ja asiamiehillä ympäri maan:

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Palovaarallisia laitoksia oli helpompi pystyttää kaupungin vieressä sijaitseviin maalaiskuntiin kuin kaupunkiin. Tällaisella sijoittelulla oli muitakin etuja, kuten kerroin aiemmin bloggauksessa Kaarinan Nummenmäen ensimmäisestä teollisuuslaitoksesta eli Auran neulatehtaasta: maapohja oli halvempaa, eikä maalaiskuntien rakentamista vielä silloin ohjailtu rakennusjärjestyksellä tai -luvalla. 

Vain muutamaa vuotta Auran neulatehdasta nuoremmaksi jäi samoille seuduille Vanhan Hämeentien varrelle vuonna 1887 perustettu Kaarinan Asfalttihuopatehdas. Sen omistivat kauppiaat Evert Nylund ja Johan Fredrik Mittler sekä entinen armeijan varusmestari Henrik Pero, kukin kolmanneksen osuudella. (Viimeksi mainittu tunnettiin myös karhuntappajana sekä susien ja ilvesten metsästäjänä. Hänellä oli osuutensa myös sen suden etsinnässä, joka 1880-luvulla tappoi lapsia Turun seudulla.)

Tehtaan ensimmäisessä ilmoituksessa maaliskuussa 1887 mainittiin vasta likasäiliöiden asfalttipinnoitustyöt, mutta jo kesällä tarjolla oli laaja tuotevalikoima kuten Turun Asfalttihuopatehtaallakin:

Kaarinan asfalttihuopatehtaan alku. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Kaarinan Asfalttihuopatehtaaseen kuului kolme lautaista rakennusta: tehdas, kaksi suurta varastoa, hiekkavaja ja pieni katos. Kaikissa oli luonnollisesti asfalttihuopakatto. Vajoissa varastoitiin kattohuovan raaka-aineet eli pahvi ja bitumi. Tehtaassa oli suuri pata, arvatenkin bitumin kuumentamista varten. Nykyisin asfaltti valmistetaan bitumista ja kivimurskeesta, mutta 1800-luvun lopussa sana asfaltti saattoi vielä tarkoittaa puhdasta bitumia. Kaarinan asfalttihuopatehtaan hiekkavarasto viittaa siihen, että siellä hiekkaa joko sekoitettiin bitumiin tai todennäköisemmin siroteltiin bitumilla kyllästetyn pahvin pintaan takaamaan huovan paloturvallisuus.

Kilpailu Turun Asfalttihuopatehtaan kanssa nujersi Kaarinan Asfalttihuopatehtaan muutamassa vuodessa. Kymmenen vuotta vanhempi ja jo erinomaiseen alkuun päässyt Turun Asfalttihuopatehdas oli nuoremmalle tulokkaalle ylivoimainen vastustaja. Jo vuonna 1892 Nummenmäen tehtaan toiminta hiipui ja varasto myytiin loppuun. Vuonna 1894 rakennukset ja irtaimisto myytiin, ja seuraava tieto rakennusten kohtalosta on ilmoitus vuodelta 1901: entisessä asfalttihuopatehtaassa toiminut sadetakkitehdas lopetti tuolloin vuorostaan sekin oman toimintansa.
Kaarinan Asfalttihuopatehtaan loppu. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Astalttihuopatehtaan kolmesta omistajasta Mittlerillä oli kauppaliike Turussa ja osuudet myös Loimijoen Höyrysaha Oy:ssä sekä Turun Uudessa Tulitikkutehtaassa, jonka isännöitsijänä hän toimi. Tulitikkutehdas sijaitsi Maarian kunnan puolella, nykyisessä Turun Tikkumäessä. Sahan osakkaana Mittler piti Turussa lautatarhaa ja toimitti tietenkin tulitikkutehtaalle tarvittavaa haapapuuta. Ennen Asfalttihuopatehdasta hän oli ollut mukana myös vernissaa ym. valmistaneessa öljytehtaassa; se lopetti toimintansa jo 1886. 

Henrik Pero puolestaan luopui osuudestaan Kaarinan Asfalttihuopatehtaaseen vuonna 1889 ja perusti tai ainakin aikoi perustaa Turun Eteläiselle takamaalle oman kilpailevan asfalttihuopatehtaansa. Yhdeksän vuoden kuluttua hän kuitenkin luopui elinkeinoluvastaan. Ehkä kunnianhimoinen yritys ei koskaan pääsyt edes alkuun. 

Kolmas osakas, Evert Nylund on jälkimaailmalle ehkä tunnetuin. Paperitukkuliikkeen omistajana hän päätyi Turun Pussi-ja Kirjekuoritehtaan osakkaaksi ja lopulta omistajaksi. Hänen jugend-talonsa sekä Pussi- ja Kirjekuoritehtaan kivirakennus ovat edelleen jäljellä Turussa. Kuinka ollakaan, myös Evert Nylund liittyy em tulitikkutehtaaseen, sillä hänestä tuli Turun, Tampereen ja Porin Yhdistyneiden tulitikkutehtaiden toimitusjohtaja. Lyhytikäinen Kaarinan Asfalttihuopatehdas oli siis vain pieni poikkeama suurempia yrityksiä hoidelleen Nylundin uralla. Nylundin tiedetään toimineen palovakuutusyhtiön asiamiehenä ja innokkaana VPK:n jäsenenä. Ehkä tällainen kiinnostus paloturvallisuuteen ja tietenkin paperitukkurin mahdollisuudet hankkia kattohuovan materiaalina käytettyä pahvia johtivat hänet yrittämään myös asfalttihuopatehtailijan uraa.

Kattohuovan valmistusta Turun Asfalttitehtaalla eli  Turun Asfalttihuopatehtaalla 1930-luvulla. Kuva Turun museokeskus / Mauno Mannelin

 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...