Museoilla on paljon annettavaa luonnon monimuotoisuuden hyväksi

Luonto ja sen monimuotoisuus eivät välttämättä ole ensimmäisenä mieleen tulevia asioita, kun puhutaan museoista. Museoilla on kuitenkin suurempi rooli ekologisen kestävyyden edistämisessä kuin äkkiseltään ajattelisi.

Museolain mukaisesti museotoiminnan tarkoitus on tallentaa ja säilyttää kulttuuri- ja luonnonperintöä. Alueellisten vastuumuseoiden lakisääteisiin viranomaistehtäviin kuuluu kulttuuriympäristöjen vaaliminen. Tuoreessa kulttuuriperintöstrategiassa puolestaan luonto ja ilmastonmuutos on nostettu yhdeksi neljästä painopistealueesta.

Varsinais-Suomen museoiden ilmastolupaus -hanke järjesti taannoin museoalan asiantuntijoille koulutustilaisuuden, jossa käsiteltiin luonnon monimuotoisuutta sekä esiteltiin konkreettisia esimerkkejä tavoista, joilla museot voivat torjua luontokatoa. Museoiden biodiversiteettitapahtuma houkutteli Kuralan Kylämäelle lähes 40 alan ammattilaista.

Luontokadon ja biodiversiteettikriisin kaltaiset käsitteet ovat monille tuttuja lähivuosina vahvistuneesta keskustelusta aiheen ympärillä. Mutta mistä itse asiassa puhumme, kun puhumme biodiversiteetistä?

Yleisen vastauksen mukaan biodiversiteetillä tarkoitetaan luonnon monimuotoisuutta, joka jakaantuu kolmeen tasoon: lajien sisäiseen geneettiseen monimuotoisuuteen, lajistojen monimuotoisuuteen sekä ekosysteemien monimuotoisuuteen. Tämä kuitenkin saa luonnon monimuotoisuuden kuulostamaan asialta, joka koskettaa vain biologeja.

Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön johtaja, professori Ilari Sääksjärvi tarjosi toisenlaisen vastauksen kysymykseen. Biodiversiteetti on nimittäin itse elämä, sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Kun suojelemme luonnon monimuotoisuutta, suojelemme elämää. Luontokadon pysäyttämisessä ei siis ole kyse vain luonnontieteistä. Se läpäisee koko yhteiskunnan.

Turun Biologisen museon Kokoelmia kotoa ja kaukomailta -näyttely esittelee Turun museokeskuksen luonnontieteellisen kokoelman syntyhistoriaa ja merkitystä tänä päivänä.

Sääksjärvi muistutti toisestakin tärkeästä asiasta. On nimittäin pitkälti museoiden ansiota, että ihmiselle on muodostunut kattava ymmärrys elonkirjon moninaisuudesta. Museoinstituution ytimessä on ollut sen perustamisesta lähtien luokitella, jäsentää ja ymmärtää maailmaa.

Biodiversiteetin tutkimus on lähtenyt liikkeelle luonnontieteellisistä museoista. Nykypäivänä, kun luontokato on noussut yhdeksi merkittävimmistä tulevaisuuden uhkakuvista, luonnontieteellinen tutkimus ei riitä. Jotta elonkirjo saadaan turvattua, tarvitaan ihmistieteitä. Näin ollen museoilla on edelleen paljon annettavaa luonnon monimuotoisuuden hyväksi.

Yksi museoiden tehtävistä on vaalia kulttuuriympäristöjä. Arkeologisen perinnön ja rakennusperinnön ohella kulttuuriympäristön käsite kattaa kulttuurimaisemat, eli kaikki ne maisemat, joissa ilmenee ihmisen vuorovaikutus ympäristöönsä.

Perinneympäristöt ovat yksi esimerkki kulttuurimaisemista. Nämä perinteisen laidunnusmaatalouden synnyttämät ympäristöt ovat maatalouden murroksen seurauksena uhanalaistuneet. 1950-luvun aikaisesta pinta-alasta perinneympäristöjä on jäljellä alle yksi prosentti. Erityisen huolestuttavaa tämä on siksi, että perinneympäristöt ovat toiseksi yleisin uhanalaisten lajien elinympäristö.

ProAgria Etelä-Suomen maisema-asiantuntija Laura Puolamäki on myös kulttuuriperinnön asiantuntija. Hän muistutti, että kulttuurimaisema kannattelee myös niin aineellista kuin aineetonta kulttuuriperintöä. Lajisto kertoo maisemahistoriasta, perinneympäristö arjesta ja sen muutoksesta. Luonto ja kulttuuri punoutuvat yhteen myös uskomusperinteessä. Onko tulevilla sukupolvilla enää mahdollisuutta poimia seitsemää kukkaa niityltä juhannusyönä?

Dioraama lounaissuomalaisesta viljelymaisemasta muistuttaa kulttuurimaisemien moninaisuudesta.

Jos emme suojele luonnon monimuotoisuutta, menetämme enemmän kuin elonkirjon. On siis syytä tarttua toimeen. Puolamäen sanoin: museotyö antaa erinomaiset mahdollisuudet tuottaa perinneympäristöihin kietoutuvaa tulevaisuusperintöä. Toisin sanoen museot voivat tehdä tässä hetkessä ratkaisuja, jotka ovat tulevaisuudessa voimavara.

Kaikki museot voivat rakentaa kestävää ympäristökulttuuria luontevasti vähintäänkin osana yleisötyötään. Lisäksi konkreettisia tekoja biodiversiteetin hyväksi voidaan tehdä monella tasolla. Museoiden ilmastolupaus -hankkeessa Aboa Vetus Ars Nova -museo suunnittelee tulevan kesän museoistutuksensa kaupunkimehiläiset huomioiden yhteistyössä Viherlassila Oy:n kanssa. Perennoista esimerkiksi punahattu, sinipallo-ohdake, mirrinminttu, syysasteri, mäkimeirami ja kurjenpolvet ovat pölyttäjien mieleen.

Salon historialliseen museoon kuuluvan Meritalon museopuutarhaan puolestaan istutetaan tulevana kesänä alkuperäiskasvien varmuuskokoelma. Kansallista kasvigeenivaraohjelmaa koordinoi Luonnonvarakeskus Luke.

Jos museolla on tiluksillaan laidunmaata, tehokasta maisemanhoitoa ja -suojelua tarjoavat laiduntavat eläimet. Kuralan Kylämäellä ahertaa tänäkin kesänä kymmenittäin Karjataidon tilan nautoja ja lampaita. Museovieraiden tulee muistaa, että eläimillä on tärkeä tehtävä. Ruoan vieminen eläimille alueen ulkopuolelta vaarantaa pahimmillaan sekä eläinten hyvinvoinnin että lounaissuomalaisen perinnemaiseman.

Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen puhuttaa ja huolestuttaa. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että keinot luontokadon pysäyttämiseksi ovat jo tiedossa. Enää tarvitaan tekoja.

Museoiden biodiversiteettitapahtuma järjestettiin 22.3.2023. Tapahtuma oli osa Varsinais-Suomen museoiden ilmastolupaus -hanketta.

Luostarinmäen katukiveyksen esille kaivaminen kesällä 2022

Anniina Kettunen ja Alina Korte 

Loppusyksystä 2021 uutisoitiin Luostarinmäen museoalueelta hieman yllättäen sähkökaapelitöiden asennustöiden yhteydessä löytyneestä katukiveyksestä. Tällöin kiveystä otettiin alueen alimmalta poikkikadulta esiin noin metrin leveydeltä ja puolen kadun pituudelta. Kiveys vaikutti hyvin säilyneeltä, joten se päätettiin kaivaa Turun museokeskuksen toimesta vuoden 2022 aikana esiin kokonaisuudessaan, tavoitteena saada sen rakenteista ja ajoituksesta lisätietoa. Mahdollisuuksien mukaan alkuperäinen kiveys voitaisiin jättää auki museovieraiden kuljettavaksi. Viime kesän aikana museon vierailijat pääsivät seuraamaan arkeologien työtä ja kyselemään niin katukiveyksen kuin myös koko alueen historiasta. Elokuussa töihin kaivauksilla pääsi turkulaisia poliitikkojakin Poliitikon museoharjoittelu -teemaviikon aikana. Kiveystä on nyt kokonaisuudessaan otettu esille yhden poikkikadun verran. Kaivausten edetessä saatiin uusia esinelöytöjä sekä tietoa kiveyksen rakenteisiin ja kuntoon liittyen, mutta monia kysymyksiä jäi edelleen myös vaille vastausta. 

Blogin kuvat: Alina Korte ja Anniina Kettunen / TMK. 

Keskeneräinen kaivausalueen lounaispääty.

Jo aiempien katuun liittyvien blogikirjoitusten aikaan pääteltiin, että katu on ollut paikallaan ennen vuotta 1889, sillä sitä löytyi viimeistään 1889 valmistuneen rakennuksen alta. Vanhan valokuvan perusteella katu on puolestaan ollut jo suurimmaksi osaksi peittynyt vuonna 1912. Tarkemmin katu on luultavasti peitetty vuosien 1901 ja 1912 välillä, sillä alueen lounaspäädystä, kiveyksen pinnasta löytyi raha vuodelta 1901 ja sen läheltä ylemmästä maakerroksesta raha vuodelta 1921. Myöhempi raha on selvästi täyttömaasta, kun taas aikaisempi vaikuttaa olevan alkuperäisen kiveyksen yhteydestä, jolloin se olisi aikalaiselta kadulle pudonnut. Kiviä ei siis luultavasti ole ladottu 1800-luvun lopulla, sillä kovan työn tulosta tuskin olisi haluttu peittää jo saman sukupolven aikana. Kesän kaivausten aikana tehtiin ajatusta tukevia huomioita, mutta katua ei edelleenkään voida ajoittaa täysin varmasti millekään tietylle selkeälle aikavälille. Syynä kadun peittämiselle voi yksinkertaisesti olla asukkaiden kyllästyminen sen ylläpitoon, sillä esimerkiksi rikkaruohot kasvavat kivien väliin hyvin nopeasti. Osittain Luostarinmäen katuja on saatettu peittää aluetta museoksi muokattaessa, jotta liikkuminen mäellä sujuisi esteettömämmin.

Kaivausten edetessä kävi ilmi, että rakennusten kivijalat loppuvat siihen tasoon, jossa kiveys on. Tehtyjen koeojien myötä puolestaan kävi ilmi, että kiviä on ollut useampi kerros. Tästä näkyi merkkejä jo aiemmin, kun joiltain kohdin kivet irtosivat hyvinkin helposti, mutta niiden alta tulikin esiin uusia. Nyt kuitenkin tasot olivat esillä konkreettisesti, ja niitä vaikutti olevan ainakin kolme. Kivet on siis laitettu suoraan alueen luonnolliseen moreenimaahan ilman mitään pohjustushiekkaa, kuten jo aiemman aihetta käsittelevän blogikirjoituksen aikaan arvioitiin. Kiviä on vuosien varrella tampattu kadulle lisää, ilmeisesti niitä sen enempää asettelematta. 

Selvästi parhaiten katu on säilynyt kujan koillispäässä, josta se alun perin havaittiin. Täällä kivet on aseteltu paikalleen huomattavasti huolellisemmin kuin lounaispäässä, jossa oli puolestaan todella suurta vaihtelua kadun pinnassa ja kivien koossa. Joissakin kohdissa on vaikea sanoa, onko kyseessä paikalleen hajonnutta katukiveystä, vaiko kivistä täyttömaata. Myös suuret puunjuuret ovat vaikuttaneet suuresti yhdessä roudan kanssa kiveyksen rikkoutumiseen. Jo yksin routa saattaa nostaa kiviä talven aikana. Katukiveyksen laajan rikkonaisuuden vuoksi kadun uudelleen kiveämisen toteutuminen jäi kaivausten jälkeen vielä kysymykseksi. Jos katukiveys halutaan avata yleisölle käveltäväksi, täytyy sitä tasoittaa ja sen rikkonaiset kohdat paikata.

Lounaisosa oli juurten ja roudan tuhoamaa.

Koillispään kulmassa kiveys näytti menevän rakennuksen 295 kivijalan alle, joten kohdalta kaivettiin kokeeksi suoraan alaspäin kivijalan vierestä. Kiviä vaikutti olevan kerroksellisesti jopa kivijalan alla, kunnes noin 20 cm syvyydessä maa muuttuu luonnolliseksi moreenimaaksi. Tällä kohdalla on arkistotietojen mukaan ennen ollut sauna, joka on otettu uusien määräyksien mukaisesti pois käytöstä 1800-luvun puolivälin tienoilla. Jäljellä oleva kivijalka on hieman liian pramea saunalle, joten ilmeisesti saunarakennus purettiin kokonaan ja tämä jäljellä oleva rakennus on nuorempi kuin sauna, ja siten myös mahdollisesti nuorempi kuin katu. 

Yksi otollinen aika kiveyksen latomiselle voisi olla Luostarinmäen niin kutsuttu kultakausi 1820–1850-luvuilla. Tällöin alueen asukasmäärät lähes tuplaantuivat Turun palon seurauksena, mikä johti siihen, että tonttien omistajien vuokratulot nousivat.  Teoriaa viimeistään kultakaudella rakennetusta kiveyksestä tukee muun muassa poikkikujan koillispäädyn reunalta löytynyt kopeekka, joka ajoittuu vuosien 1839–1847 välille. Raha löytyi suoraan katukiveyksen päältä, sellaisesta kohdasta, johon ei ole tehty minkäänlaisia kaivantoja. Lisäksi Vartiovuoren kivilouhos oli käytössä vielä 1800-luvun alussa, mutta puistoa alueelle alettiin istuttamaan 1840-luvulla. Kiviä louhoksesta on siis ehkä toimitettu Luostarinmäelle ennen Vartiovuoren puistoa. Tässä vaiheessa alueen tontitkin olivat jo valmiita.

Kiveyksen alta ei myöskään ole havaittavissa merkkejä ihmistoiminnasta, mikä tukee ajatusta kadun aikaisesta rakentamisesta. Esiin kaivetun kiveyksen alue kuuluu Luostarinmäen vanhimpaan rakennuskantaan, jolloin katuja on siis mahdollisesti kivetty jo 1780–1790-luvuilla tonttien rakentamisen yhteydessä. Luostarinmäen kiveysten laatu myös vaihtelee paikoittain paljonkin, mikä viittaa siihen, että katuja alueelle ei ole ladottu yhdellä kertaa. Vaihtelu voi myös johtua kadun asukkaiden varallisuuseroista tai heidän työpanoksestaan, sillä katujen kiveäminen ja huolto oli läheisten tonttien vastuulla. Latomisessa käytettyjen kivien muodot ja koot myös vaihtelevat huomattavissa määrin. Niiden valitseminen ja muotoilu ei ilmeisesti ole ollut erityisen tarkka prosessi, toisin kuin kaupunkien keskustoiden mukulakiveyksien kohdalla. Osittain ladonnassa on saatettu hyödyntää Luostarinmäen rakennustöistä, tai viereisellä Vartio-vuorenmäen louhimolla syntynyttä kivijätettä. 

Kiveyksen ja sen täytön löydöt olivat suurimmaksi osaksi tyypillistä 1700–1800-lukujen kaupun-kikaivausmateriaalia, eli pääasiassa lasia, eläinten luita ja keraamisten astioiden paloja. Aikaisemmin mainittujen rahojen lisäksi poikkikujalta löytyi vuosina 1866, 1883 ja 1892 lyödyt rahat sekä erilaisia kuvioituja metallinappeja. Aivan rakennuksen kivijalan tyvestä puolestaan löytyi pronssinen nuppineula, käsityöläismuseolle sopivasti. Lisäksi kadun päällisestä täyttömaasta löytyi keraamisen kivennäisvesipullon osia, jotka voitiin leiman perusteella tunnistaa Nassaun herttuakunnassa, nykyisen Saksan alueella 1800–1850-lukujen välillä valmistetuiksi. Yksi nuo-rimmista mielenkiintoisista löydöistä oli messinkisen medaljongin takaosa tai taskukellon loketti, joka on sarjanumeronsa perusteella valmistettu Saksassa vuosien 1891–1945 välisenä aikana.

Nassaun herttuakunnassa valmistetun kivennäisvesipullon osia.

Kadun kaakkoisreuna puolestaan oli ikävästi tuhoutunut 1970-luvulla asennetun kaapelin vuoksi noin metrin leveydeltä talojen vierellä tontin 158 portin kulmaan saakka. Ilmeisesti aika-laiset työntekijät eivät ole yhdistäneet paikan kivisyyttä siihen, että paikalla olisi mukulakivikatu, tai eivät siitä välittäneet, vaan jatkoivat työtään. Tämän kaapelikaivantoalueen löydöt voivat siis periaatteessa olla peräisin mistä tahansa, sillä ne ovat voineet kulkeutua paikalle täyttömaan mukana. Toisaalta täytössä on luultavasti käytetty samaa maata, jota siitä aiemmin poistettiin kaapelia varten, mutta ainakin osittain se on selvästi puhdasta täyttöhiekkaa. Kaa pelialueen löydöt olivat pääasiassa samaa kuin muuallakin poikkikujalla, mutta joukossa oli huomattavasti enemmän 1800-lukua nuorempaa materiaalia ja tasolasia.

Ylempi kuva: Koillisosa ennen. Alempi kuva: ja jälkeen.

Kiitos museokeskukselle ja Luostarinmäen työntekijöille hienosti sujuneesta kaivauskesästä!

Alina Korte & Anniina Kettunen

Pekka, Pekan paana ja Åbo Skridskoklubben

 

Jos tässä kuvassa näkyisi mies varpuluuta kädessä, ja joku hänet kuvasta löytäisi, niin siinä hän näkisi itse Pekan, Pekan paanan nimihenkilön. Kuva on legendaarisen turkulaisen valokuvaajan ja taitelijan Johan Julius Reinbergin öljyvärimaalaus, joka esittää ”talven iloja Aurajoen jäällä”. Se on tehty 1880-luvulla, jolloin luisteleminen Aurajoen jäälle avatulla Pekan paanalla oli herrasväenkin muodikasta huvia.

Vuonna 1904 nimimerkki XYZ muisteli Åbo Tidning -lehdessä turkulaisten luistinratojen alkuvaiheita vuosikymmenten takaa ja antoi samalla varhaisimman tiedon Pekasta. Turkulaislasten tapana oli 1800-luvun puolivälissä kaivaa luistimensa esiin heti ensimmäisen, ohuenkin jääkannen muodostuttua, ennen kuin se ehti peittyä lumeen. Luistelupaikkana käytettiin silloin ylemmän sillan eli Tuomiokirkkosillan yläpuolista Multavierun edustaa, missä vesi oli matalaa ja hukkumisen vaara vielä ohuella jäällä pienin.

”Vähitellen muodostui tapa, jonka alkuvaiheen uskon muistavani. Eräänä syksynä 1860-luvun alussa – luullakseni vuonna 1863 – joki jäätyi verrattain aikaisin, eikä jäälle satanut lainkaan tai vain hyvin vähän lunta. Tavalliseen tapaan nuoriso uskaltautui jäälle, aluksi sillan yläpuolelle. Multavierun kohdalle Richterin talon alapuolelle kokoontui yhä useampia luistelijoita. … yhteinen intressi ja ajatus lähestyvästä joululomasta synnyttivät ajatuksen, että kohdan pitäminen puhtaana lumesta antaisi oikeuden omaan ”paanaan” koko talven ajaksi. … Eräänä päivänä paikalle ilmestyi mies, aluksi toimeton, mutta tarpeeksi käytännöllinen ja tarmokas ymmärtääkseen nuorison antaman esimerkin suomat mahdollisuudet. Paikalle kerääntyneiden nuorten avulla hän hankki luutia ja ryhtyi johtamaan lakaisutyötä. Eräänä päivänä suurimman osan apulaisista jo väsyttyä ja lakkoiltua hän julistautui paanan omistajaksi ja alkoi kerätä luistelijoilta maksua. … Näin syntyi ­– ainakin oman muistini mukaan – Turun ensimmäinen luistinrata. … Muistan, että miehen nimi oli Pekka, ja kaikki luistelijat tunsivat hänet tällä nimellä. ... Tästä alkaen ja useamman vuoden ajan hän jatkoi hankettaan, ja osoittautui siihen varsin sopivaksi henkilöksi.”

Kirjoittaja arveli varovasti, että kun Aurajoelle sittemmin syntyi useampia luistinratoja, alettiin niidenkin ylläpitäjiä kutsua nimellä Pekka. Ensimmäisen Pekan erisnimestä olisi näin tullut yleisnimi, joka tarkoitti luisteluradan hoitajaa ja ylläpitäjää, oli hänen oikea nimensä mikä tahansa.  Nimimerkin kirjoittaessa muistelujaan vuonna 1904 radat sijaitsivat enimmäkseen Tuomiokirkkosillan ja Auransillan välissä, ja Auransillan alapuolella luistelemista haittasi se, että jokea käytettiin juuri sillä kohdalla lumenkaatopaikkana. Alla oleva, muistelun kanssa saman aikainen valokuva todistaa, että Auransillan alapuoltakin silti käytettiin.

Kuva: Johannes Schalin 1904-1905, Turun museokeskus

 

 

 

 Eräs toinen nimimerkki, Ali eli pastori Malmström oli kirjoittanut aiheesta jo vuonna 1878 Åbo-brev -pakinasarjassaan: ”Vielä parikymmentä vuotta sitten luistelukausi kesti vain ensimmäisten talvipäivien ajan. Kun ensilumi lankesi Auran jääpeilille, tiesi se loppua luistelemiselle. Vielä silloin ei ymmärretty, että lumesta voitaisiin hankkiutua eroon – luudalla.” Tällainen ratkaisu putkahti ensimmäisen kerran ”siihen pörröiseen päähän jota kantaa kaikille lapsille tuttu P e k k a. Kukapa ei olisi kuullut puhuttavan Pekan paanasta? Tämä Pekka on luisteluseuran isä.” Alin mukaan luisteluseuran Pekka oli siis juuri täsmälleen sama henkilö, joka oli alunperin keksinyt luoda luisteluradan ylläpidosta itselleen bisneksen, nerokkaan yksinkertaisesti pelkän varpuluudan avulla.

Mainittu luistinklubi eli Luisteluseura, Åbo Skridskoklubben oli äkillisen innostuksen puuskan tulos turkulaisessa seuraelämässä. Taitoluistelun historia kertoo, miten yhdysvaltalainen Jackson Haines kiersi Eurooppaa 1860- ja 1870-luvuilla antamassa "taideluistelunäytöksiä". Suomessa hän pistäytyi Helsinkiin ja Kokkolaan kiertueensa lopussa vuonna 1875, ja sytytti nuoriin mieliin palavan innostuksen harjoittaa yhtä huimapäistä ja näyttävää urheilua. Heti samana vuonna perustettiin Helsinkiin taitoluisteluseura Helsingfors Skridskoklubb (HSK). Mestarin näytöstä ilman jääneet turkulaiset tulivat omine seuroineen perässä jo seuraavana vuonna, siis 1876.

Lehti-ilmoitusten perusteella seura kokoontui ja järjestäytyi aina luistelukauden alussa ja muutaman kerran kauden aikana mm Ruotsalaisen teatterin tiloissa. Jäseniä oli jo vuonna 1877 parisensataa, innostus suuri ja toiminta vilkasta. Seuran oma paana, jota Pekka isännöi ja huolsi sijaitsi muistelun mukaan aluksi siltojen välissä ja vuodesta 1882 heti Auransillan yläpuolella, eli paikassa jota Reinbergin maalauskin esittää. Sittemmin paikaksi vakiintui Auransillan alapuoli. 

Paanalla saattoi soida muutamana päivänä viikossa musiikki, ja sitä koristeltiin lipuin ja valoin, jopa ilotulituksin tai bengalitulin. Seuran jäsenille tarjottiin glögiä ja leivoksia, ja ne nautittiin musiikin ja tanssin lomassa seisoaltaan. Paana oli tapana reunustaa nuorilla kuusilla. Kuuset olivat paitsi koriste, myös turvallisuustekijä, sillä ne rajasivat hoidetun alueen ja jättivät joen reunoille kulkuväylät sellaista tarvitseville. Luisteluseura järjesti myös tanssiaisia ja naamiaisia. Eräissä naamiaisissa joku oli pukeutunut Pekaksi luistimineen ja luutineen.

Mutta toisin kuin Helsingissä, Turussa Skridskoklubben ei ponnistanut pitkälle. Helsingissä seurasta muodostui yhä toimiva urheiluseura, Turussa keskityttiin ilonpitoon ja ilmeisen innokkaaseen seurusteluun nuorten herrojen ja daamien välillä. Kun ihmisten huomio sitten siirtyi johonkin uuteen ja muodikkaampaan huvitukseen, sai Ali jo vuonna 1884 kertoa pakinassaan luisteluseuran kuolleen innostuksen puutteeseen. Niin tyypillistä Turulle, huokaisi hän: turkulaisten innostus leimahti yleensä kuin ruuti, mutta sammui yhtä nopeasti kuin tyhjentynyt ruutisäkki.

Luisteluseuran radan valtasivat lyseon, nykyisen Katedralskolanin oppilaat. Tällaisilta seuran ulkopuolisilta oli Pekka jo seuran toiminta-aikanakin perinyt vakiomaksunsa, 10 penniä. Oliko Pekka saanut luisteluseuralta kertakorvauksen joka talvi vaiko kerännyt seuran jäseniltäkin erikseen kymmenpennisensä? Mitä Pekalle tapahtui luisteluseuran riuduttua pois? Kuinka kauan hän vielä jatkoi yksityisyrittäjänä? Korvautuiko hän edellä esitetyn arvelun mukaan aina uudella ”Pekalla”, muuttuen kuolemattomaksi hahmoksi Mustanaamion tapaan?

Luistinrata Auransillan yläpuolella. Kuva on rakennuksista päätellen otettu ennen vuotta 1902. Turun museokeskus

 

 

 

 

Luistinrata Auransillan alapuolella. Kuva on rakennuksista päätellen otettu ennen vuotta 1901. Mikäli kuvaajaksi merkitty N. Hauvonen on suomalaisen lyseon opettaja Nikodemus Hauvonen, kuvausajaksi tarkentuvat hänen Turussa viettämänsä vuodet 1888 - 1897. Turun museokeskus.

 

 

 

Viimeksi mainittuun viittaa vuonna 1899 syntyneen Uno Franckin muistelu omasta lapsuudestaan 1900-luvun alussa. Hän nimeää Pekaksi yhden niistä laivureista, jotka tuolloin olivat keksineet ottaa luistinratojen avaamisen ja ylläpidon talviseksi tulonlähteekseen. Kahdessa yllä olevassa valokuvassa näkyy kummassakin rataa luutiva mies. Pekka vai "Pekka"?

Kun nimimerkki Nestor puolestaan kertasi vuonna 1926 sanomalehdessä edellä mainittuja vanhempia muisteluita turkulaisten luisteluratojen alkutaipaleelta, hän tiesi lisätä, että Pekkaa olisi jossain vaiheessa seurannut ”Prihaksi” kutsuttu henkilö. Vuodelta 1926 löytyy myös satunnainen lehtiuutinen, jonka mukaan kaupunki antoi Auransillan alapuolisen ”Pekan paanan” tekemisen siksi talveksi eräälle työmies Ahtiluodolle 3000 markan avustusta vastaan.  Seuraavana vuonna paanasta alkoi huolehtia Turun Voimistelijat ry , ja 1930-luvulla Turun Urheilunystävät ry:n asettama toimikunta.

- - -

Ali oli luisteluseuran alkuinnostuksen aikaan ennustanut pilke silmäkulmassa, että joskus tulevaisuudessa  Pekka saa tai ainakin ansaitsee saada patsaan, ja että hänen luutansa vielä kerran tulee olemaan yhtä kuuluisa käytännöllisen nerouden ilmaus kuin Kolumbuksen muna. Paikallisena legendana ja luisteluratapyhimyksenä Pekka tosiaan ansaitsisi patsaan, siinä missä sympaattiset Kissa-Alli ja Korppu-Vihtori.

Mutta olisiko hänen patsashahmonsa rakastettu joulupukkimainen luisteleva pappa luuta kädessään vai jotain aivan muuta: myyttinen hahmo, talven puolustaja, vastassaan jokavuotiset luistinradan tuhon tuojat: kevät ja Halisten ukot?

Jäidenlähtö Aurajoessa Auransillan alapuolella 27.2.1882. Kuvassa  "Halisten ukkoja" eli isoja jäälohkareita Aurajoen yläjuoksulta, Halisten padolta. Kuva O. J. Aune, Valokuvaamo Aune. Turun museokeskus.

 

Käytettyjä lähteitä:

04.02.1877 Åbo Underrättelser no 33 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

28.02.1878 Åbo Underrättelser no 57 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

08.02.1884 Åbo Underrättelser no 37 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

13.03.1904 Åbo Tidning no 71 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

31.01.1926 Åbo Underrättelser no 30 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

22.01.1937 Turun Sanomat no 20 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Harri Kalpa: Muuttuva kaupunki. 1969

Turun ainoa kotiseutumuseo

 

Harva tietää, että Turussakin on kotiseutumuseo. Pitää suunnata katse kohti pohjoista ja Paattisten kaupunginosaa. Turun museokeskuksen ainoa kotiseutumuseo on alkujaan yhden merkittävän paikallisaktiivin ja keräilijän alulle panema. Paattislainen maanviljelijä Vilho Poso (1895–1968) keräsi merkittävän kansatieteellisen kokoelman, josta museon kokoelmat saivat alkunsa. Poson keräilijänura alkoi hänen huudettua paikallisen seurakunnan pitkäaikaisen kanttorin torpan irtaimistoineen. Yksityismuseoksi muuntautunut torppa sijaitsi Poson tilan mailla.

Pitkäaikainen kanttorin torppa muuntui yksityismuseoksi.

Kotiseutumuseon avajaisten vieraslistaa vuodelta 1968.

Vilho Poso ja hänen vaimonsa Helmi lahjoittivat lopulta kokoelman Paattisten kunnalle vuonna 1967. Ehtona oli esineistön pitäminen yhtenä kokoelmana ja kunnallisena museona. Paattisten kotiseutumuseo sai paikkansa vuonna 1968 kirkon viereisestä pitäjänmakasiinista, jossa museo on vieläkin. Vilho Poso menehtyi samana vuonna, mutta ehti nähdä kokoelmansa juuri avatussa museomakasiinissa.

Paattisten ja Turun yhdistyttyä kotiseutumuseo tuli museokeskuksen alaisuuteen ja näin Turku sai oman kotiseutumuseonsa. Tänä vuonna alkoi esineistön digitointi, minkä ansiosta kesällä 2022 noin 280 esinettä Poson kokoelmista on tallennettu digitaaliseen muotoon.
 

Kytkökset paattislaiseen arjen historiaan

Poson keräämä yli 800 kappaleen esineistö muodostaa rukkeineen, höylineen ja vakkoineen hyvin tyypillisen kotiseutumuseon kokoelman. Kerääjä osti, huusi ja hänelle myös lahjoitettiin esineistöä yksityismuseonsa kokoelmiin, joista suuri osa on nyt kotiseutumuseossa. Kokoelman esineet ovat ajallisesti laajalta skaalalta: esinemerkinnän mukaan vanhin esine on kaulauslauta vuodelta 1729. Kokoelman uudemmat esineet ovat puolestaan 1900-luvulta.

Kotiseutumuseon näyttelykokoelma on esillä Paattisten kirkon vieressä
olevissa museoaitoissa, entisissä viljamakasiineissa.

Paattisten kotiseutumuseon esineistö on nimenomaisesti paikallista. Esineistöstä nousevat esiin ihmiset puuseppä Otto Kristian Suomisesta, opettaja Heikki Auraan ja kanttorismies Davidiin, onpahan mukana paikallisen ruotusotilaan kiväärikin. Kokoelman erikoisuus on mahdollisesti 1700–1800-luvuilta peräisin oleva ja Paattisten pohjoisosista löydetty tykinkuula, joka mielenkiintoisesti erottuu muista kokoelman arkisista esineistä.

Ilmeisesti kanttoripari kotitorppansa edustalla kuvattuna.

Kanttorin käyttämä kivinen opetustaulu.

Esineistö kytkeytyy lahjoittajiensa ja esineiden käyttäjien kautta paikallisyhteisöön. Esimerkiksi kanttorismies David Ahlforsilla (1834–1828) on ollut merkittävä asema Paattisten arjessa. Hän oli seurakunnan kanttori aina kuolemaansa asti. Poson huutaman Ahlforsin torpan ja sen kautta hankkimien esineiden kautta miehen ja hänen vaimonsa perintö elää museossa vieläkin.

Esineet linkittyvät paikallisten ihmisten arjen historiaan konkreettisesti. Reilun sadan vuoden takaiset sukupolvet ovat tapittaneet tarkkana kanttorin käyttämää pientä opetustaulua, joka on näytteillä museossa.

Puusepän ammattiesineistöön saa hyvän katsauksen Otto Kristian Suomiselta (1861–1910) peräisin olevan esineistön kautta. Mäkitupalais- ja itsellismies Suominen toimi ilmeisesti paikallisena postinkuljettajana ja puuseppänä. Poson kokoelmissa Suomiselta on nyt digitoituna ainakin 45 esinettä, joka jo tässä vaiheessa digitointia on merkittävä määrä. Lähes kaikki Suomisen esineet liittyvät puunsepäntöihin.

12 höylää, 2 polsoo, Summa napakairoi. Otto Kristian Suomisen perukirjasta saa selville, että miehen puutyökaluista lienee suuri osuus tallessa kotiseutumuseon kokoelmissa. Höyliä nikkarilla riitti joka tarpeeseen.

Puinen leijonanmallinen säästölipas
on taidokasta nikkarointia.

Säästöpankki tai säästölipas on kaikista kotiseutumuseon kokoelman esineistä kenties erikoisin. Punaruskea leijonaveistos on taidokkaasti puusta muokattu ja veistoksen eläimen päästä aukeaa pienehkö säiliö. Esinettä on ilmeisesti käytetty pankkina.

Suomen kotiseutuliiton sanoja lainatakseni kotiseutumuseoiden kokoelmat näyttävät näennäisesti samankaltaisilta, mutta kuten Paattisillakin jokainen esine kytkeytyy ainutlaatuisesti paikalliseen alueeseen ja sen ihmisten historiaan.

Antti Malin

 

kirjoittaja oli korkeakouluharjoittelija, joka sukelsi Paattisten seudun historiaan ja digitoi toista sataa paikallisen kotiseutumuseon esinettä.

 

Lähteet: Drake, Knut: Menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus: Turun kaupungin historiallinen museo – Turun maakuntamuseo 1881–1981. Turku: Turun Maakuntamuseo, 1995.