tiistai 17. toukokuuta 2022

"Soma aittamuseo"

Kuinkahan monella maatilalla on ollut tai on yhä jäljellä oma kotimuseo? Viime sotien molemmin puolin maa- ja kotitalous harppoivat eteenpäin niin suurin edistysaskelin, että isännän ja emännän vielä lapsuudessaan tuntemat työvälineet olivat heidän aikuisiällään jo auttamatta vanhenneet ja "joutivat museoon". Ei tarvittu enää puintivarstaa, ei sirppiä, ei sulhasen morsiamelle valmistamaa pesukarttua tai rukinlapaa. Aikoinaan taitavasti nikaroidut ja ylpeydellä hoidetut huonekalut joutivat pölypesinä syrjään uusien tehdasvalmisteisten kalusteiden tieltä. 

Monen mieltä kuitenkin salaa kirpaisi kohdella näin esivanhempien kätten töitä. Koettiin myös, että pitäisihän nykypolven ja varsinkin tulevien saada tietää, millaisissa oloissa aiemmin elettiin. Osaisivat nuo koneilla työnsä tekevät ehkä arvostaa juuriaan, kun näkisivät konkreettisesti millaisilla työvälineillä ennen toimittiin ja mitä ilman osattiin elää. Koti- ja kotiseutumuseoiden arvokkaat kokoelmat ja täydelliset esinetyyppirivistöt syntyivät menneiden polvien ja heidän työnsä kunnioittamisesta, tulevien polvien kasvattamiseksi.

 

Turun museokeskuksen Kuralan Kylämäessäkin on ollut ennen nykyistä, vuonna 1984 alkanutta museoaikaa sijainnut pikkuinen kotimuseo. Sen kokosi Olga Haavisto, Iso-Rasin talon tytär. Toukokuussa 1924 ”tallin vinnillä olleet vanhat kangaspuut ikään kuin antoivat herätteen ja nopeasti sattui silmiin monia muitakin jo käytännöstä poistettuja työkaluja, joita ei millään olisi raskinnut heittää pois”, kertoi Turun Sanomien artikkeli kymmenen vuotta myöhemmin. Kun oman talon varastot oli käyty läpi, katseet käännettiin lähiympäristöön. ”Haapalan torpastakin tuli koko hevoskuormallinen museotavaraa.” Kuluneiden kymmenen vuoden aikana oli monesti tuotu kansakoululaisia tutustumaan paikalliseen museoon. Mitä luultavimmin he kävelivät paikalle viereisen Hämeentien toiselta puolelta Ristimäen kansakoulusta.




Museoksi oli valittu Iso-Rasin vanha aitta, joka vielä tässä 1920-luvun alussa otetussa kuvassa sijaitsi lähempänä päärakennusta, nykyisellä lammaslaitumella:  




Museoksi muutettaessa aitta siirrettiin kylän keskellä sijaitsevan Myllymäen (tuulimyllymäen) kalliolle, jonka takarinteellä se kyyhötti ”elämän kohusta erillään, omaan rauhaansa hiljentyneenä”. Museon sijainti ja sinne johtava polku on tallennettu myös Iso-Rasin talolle 1920-luvulla laadittuun puutarhasuunnitelmaan:


Irja Sahlberg kuvasi aittamuseon vuonna 1955, Olgan jo kuoltua

Mutta miksi Kuralan Kylämäestä ei enää löydy tätä ”somaa aittamuseota”? Pieni aito kotimuseo koko kylän nyt käsittävän museon keskellä olisi upea muistuma museoaatteen varhemmilta vuosilta. Museo museon sisällä kuin siemenet omenassa!

Olgan aittamuseo puuttuu mäeltä yksinkertaisesti siksi, että se täyttää yhä alkuperäistä tehtäväänsä Haavistojen kotimuseona. Haavistojen päätilaksi vaihtui jo 1930-luvulla Raision Hintsan kartano, ja kun suku luopui sivutilastaan Iso-Rasista 1970-luvun alussa, vanha aitta siirtyi vielä kerran, sisältöineen. Tässä vuonna 1991 otetussa valokuvassa Iso-Rasin aitta seisoo Hintsan kartanon pihatien varrella:

















torstai 31. maaliskuuta 2022

Turku 790 vuotta? 1300-luku: Varhainen kaupunki syntyy ja kasvaa (virtuaalinäyttelyn osa 2)

KAUPUNKI

Varhainen Turku rakentui pääosin puusta joen itärannalle, Tuomiokirkon ja nykyisen Kirjastosillan väliselle alueelle viimeistään 1300-luvun alusta lähtien. Kun muualla Euroopassa kärsittiin ruttoepidemian aiheuttamasta lamasta, Turussa erityisesti 1300-luvun toinen puolisko oli vilkkaan rakentamisen aikaa asutuksen levitessä myös joen länsipuolelle. 

KATEDRAALIKOULUN KORTTELI

Arkeologissa tutkimuksissa selvisi, että Luostarin Välikadulta Jokikadulle johtanut kapea poikkikatu (kuva 1, ylempi poikkikatu) rakennettiin jo 1300-luvun alussa. Sen puukatetta uusittiin useaan otteeseen vuosisatojen aikana ja viimeistään 1700-luvulla se päällystettiin mukulakivillä. Katu oli käytössä aina suurpaloon 1827 saakka.  

Esinekuvat: Noora Kivisalo. 

Kaivauksissa löydetty hopealusikka on 3D digitoitu Turun yliopiston arkeologian oppiaineen, Turun museokeskuksen ja Aboa Vetus et Ars Nova -museon yhteisessä arkeologisten löytöjen 3D-digitointihankkeessa vuosina 2019-2020.  Linkki 3D-malliin

Kuva 1. Kaivauksissa löytyneet Luostarin Välikadulta Jokikadulle johtaneet poikkikadut (punainen) ja katkelma jokirannan suuntaista Luostarin Jokikatua (sininen). Vanhaa Suurtoria lähempänä ollutta poikkikatua kutsuttiin Hovioikeudenkujaksi oletettavasti 1600-luvun lopulta lähtien. Karttapohja: Turun kaupunki / KYTO, kartta: Tanja Ratilainen / Turun museokeskus.



Kuva 2. Luostarin Jokikadun linjausta (yllä) saatiin kaivauksissa esiin, mutta sen ikää ei saatu selville, koska syvemmälle ei kaivettu. Kuvassa paloon 1827 saakka käytössä ollutta katukiveystä, vasemmalla kadun varressa sijainneen kivitalon rauniot. Kuva: Heidi Martiskainen / Turun museokeskus


Kuva 3. Poikkikadun (Hovioikeudenkuja) puisen katukatteen alaisia tukipuita 1400-luvulta. Kuva: Elina Saloranta / Turun museokeskus.


VITRIINI 2: 

LÖYTÖJÄ, JOTKA KERTOVAT 1300-LUVUN TURKULAISTEN PUKEUTUMISESTA, KORUISTA JA TARVEKALUISTA 

1-2-vuotiaan kengän pohja, nahkaa. 




Miesten suippokärkisen kengän pohja, nahkaa. TMM23146:NA121:002 



Kullattu hopeasormus. TMM23146:ME074:006 

Veitsen kahva, mahdollisesti norsunluuta. 

Leikkauksin koristeltu puukon tuppi, jossa kolme kuparisekoiteniittiä. TMM23146:NA100:001

Yksinkertainen pöytä?veitsi. 

Koristellun nahkakotelon kappale. TMM23146:NA074:005



Miekanhuotran nahkapäällinen, jonka sisällä oli huotran puisia kappaleita. Puisen huotran säilyminen on erittäin harvinaista. Löytö on ensimmäinen laatuaan Turusta. 

Hopealusikka, joka on tyypiltään ainutlaatuinen ja toiseksi vanhin tunnettu Suomessa. Koristelehdissä on kuopanteita, joissa alkujaan on voinut olla upotuksia. Alkuainemittauksissa todettiin, että lusikan pesän metallista 76,34% oli hopeaa, 10,91% kuparia, 10,54% rautaa ja  1,19% kultaa. TMM23146:ME074:010


Hopealusikan 3D-malli


Solki, jonka takapuolella kiinnityspiikit. TMM23146:ME129:002

Luinen hammastikku? TMM23146:LU129:001 

Brakteaatit olivat yhdelta puolelta lyötyjä hopearahoja. Kuvassa Albrekt Meklenburgilaisen (1370-1380) raha, lyöty Tukholmassa. TMM23146:RA611:001 

Edellisen toinen puoli.

 Maunu Eerikinpojan (1360-1363) Tukholmassa lyöty raha. TMM23146:RA607:002


Luinen neula. TMM23146:LU129:002


 

Eläimen kylkiluusta muotoiltu "veitsi". Lapsen lelu vai käsityöläisen työkalu?




keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Varsinais-Suomen saariston arkeologiaa: hospitaalisaari Seili

Seili on usein mielletty menneisyydeltään synkäksi spitaalisten ja hourujen saareksi, jolta muusta maailmasta eristetyillä kovia kokeneilla ihmisillä ei ollut muuta poispääsyä kuin maan povi päiviensä päätteeksi. Liittihän itse Sakari Topeliuskin vuonna 1845 ilmestyneessä teoksessaan Vanha kaunis Suomi pahaenteiset sanat ”ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää” Seiliin ja sitä tuolloin asuttaneisiin ”kovaosaisiin kurjuuden lapsiin”. Tämän päivän vierailijalle Seili näyttäytyy kuitenkin kaikkea muuta kuin kauhujen saarena. Sen ainoana kylmiä väreitä aiheuttavana elementtinä voisi korkeintaan pitää huomattavan tiheää punkkikantaa. Pinta-alaltaan 150 hehtaarin kokoinen, Nauvon pääsaarten ja Rymättylän Aaslaluodon välisellä merialueella sijaitseva Seili on luonnonympäristöltään uskomattoman kaunis ja monipuolinen: saaren pohjoisosa on kallioista havupuuvaltaista vanhaa metsää, keskiosa historiallisen rakennuskannan ja perinnebiotooppien hallitsema, ja eteläosa rehevien lehtojen peitossa. Seili on monin tavoin suojeltu. Se on kokonaisuudessaan valtakunnallisesti merkittävää rakennetun kulttuuriympäristön aluetta, se kuuluu Airisto-Seilin valtakunnallisesti merkittävään maisema-alueeseen, sillä sijaitsee laajoja luonnonsuojelualueita, ja tietenkin Seilissä on myös mielenkiintoisia arkeologisia kohteita, joihin paneudutaan tässä blogikirjoituksessa hieman tarkemmin.

Seili on keskiajalta aina 1900-luvun alkuun ollut maisemaltaan avoin ja puuton. Kuva: Museovirasto.

 

Sama maisema vuonna 2022 on pikkuhiljaa sulkeutumassa, vaikka Seilin perinnemaisemia pyritäänkin aktiivisesti hoitamaan niittämällä, laiduntamalla ja kulottamalla. Kuva: TMK/S. Saunaluoma.

Vanhin konkreettinen jäänne ihmisen toiminnasta Seilissä on saaren eteläosassa kallioisen mäen korkeimmalle kalliopaljastumalle reilut 3000 vuotta sitten varhaismetallikaudella kasattu hautaröykkiö, joka tutkittiin ja todettiin löydöttömäksi Turun yliopiston arkeologien toimesta 1990-luvulla. Toinen varhainen muinaisjäännöskohde on saaren keskiosassa uudehkon verstaan eteläpuolella sijaitseva uhrikallio. Peltoalueen pohjoisreunassa kalliopaljastuman alatasanteella on kolme halkaisijaltaan n. 6 cm kokoista kuppia. Kuppikalliot ja -kivet ovat yleisiä Varsinais-Suomessa mantereen puolella, ja ne liitetään usein rautakauden viljely- ja kalmistokulttuuriin. Saaristossa kuppikiviä ei juurikaan tunneta, joten historiallisen kylätontin ja hyvin vanhaa perua olevan peltoaukean välimaastoon sijoittuva Seilin uhrikallio on siis harvinainen laatuaan ja kertoo saaren pysyvän asutuksen olevan vähintään keskiaikaista perua.

Seilin vanhin kiinteä muinaisjäännös on tyypillinen saariston hautaröykkiökohde, joka ajoittuu pronssi/rautakaudelle. Kuva: TMK/S. Saunaluoma.

 Kaksi kolmesta Seilin kuppikallion hyvin erottuvista uhrikupeista. Kuva: TMK/S. Saunaluoma.

Seilin ruotsinkielinen nimi Själö viittaa hylkeisiin, joten saari on menneisyydessä luultavasti ollut merkittävä paikka hyljestyksen kannalta. Kalastus toki on aina ollut elintärkeää Seilin asukkaille. Tämä näkyy konkreettisesti vuoden 1811 karttaan merkittyinä nuotanvetopaikkoina saaren luoteisrannalla. Myös laivareitin tiedetään kulkeneen Seilin pohjoispuolelta jo keskiajalta lähtien. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät Seilin asutuksesta ovat vuoden 1540 maakirjassa, jonka mukaan saarella on tuolloin sijainnut yksi kylä (Seliöö), jossa on ollut viisi Ruotsin kruunun maita viljelevää taloa. Tuon aikaiseen ja sitä myöhempään historiallisen ajan asutus- ja maanviljelytoimintaan liittyvää arkeologista kulttuuriperintöä Seilissä ovat mm. saarelta dokumentoidut lukuisat rakennusten perustojen jäänteet, autioituneet kylätontit, peltorauniot, rajamerkit, kalliohakkaukset, myllynkivet, kiviaidat sekä puutarhat ja perinnebiotoopit.

Käytöstä poistunut nuotanvetopaikka Seilin luoteispuolella. Kuva: TMK/S. Saunaluoma.

Se mikä Seilistä kuitenkin tekee erityisen ainutkertaisen, on sen vuosisatainen, Suomen sairaanhoitolaitoksen kehitysvaiheisiin liittyvä historia. Sairaalayhdyskunta perustettiin Ruotsin kruunun omistamalle Seilin saarelle vuonna 1619, jolloin Kustaa II Adolfin käskykirjeessä määrättiin spitaalisia varten rakennettavaksi hospitaali syrjäiselle saarelle Turun lähistölle. Sen rakennukset sijaitsivat pääsaaren itäpuolella olevalla erillisellä pienellä saarella (Kirkkoniemi), jonne pääse nykyään maata pitkin. Ensimmäisessä vaiheessa rakennettiin historiallisten lähteiden perusteella neljä asuintupaa, leivintupa, sauna, ja lopulta kirkko. Nykyisen puukirkon luoteispuolella on vuonna 1811 laaditun kartan perusteella sijainnut myllärin asumus ja viljelypalstoja sekä itäpuolella kiviaitojen reunustamia peltotilkkuja ja mäen laella tuulimyllyjä. 2000-luvun alussa tehdyissä arkeologisissa tutkimuksissa on todettu kirkon eteishuoneen itäpuolella sijaitsevasta maakummusta asuinkäytössä olleen, todennäköisesti Seilin nykyistä kirkkoa vanhemmaksi ajoittuvan rakennuksen jäänteet. Lisäksi kirkon pihalta on kaivettu myöhempään historialliseen asutustoimintaan liittyvää arkeologista aineistoa, kuten punasavikeramiikkaa, rautanauloja, lasia, liitupiipun katkelma, tiiltä, laastia ja palamattomia eläinten (nauta ja lammas/vuohi) luita.

Seilin Kirkkoniemen vuonna 1733 rakennettu historiallisesti arvokas puukirkko on suojeltu rakennusperintölailla. Kuva: TMK/S. Saunaluoma.  

Saarella on ollut oma kirkko leprasairaalan perustamisesta lähtien, mutta nykyinen puukirkko Kirkkoniemellä on peräisin 1730-luvulta. Sairastuneita varten kirkkoon on tehty erityisjärjestely: kirkkosalin länsipää on erotettu korkealla kaiteella spitaalihospitaalin potilaiden eristämiseksi muista kirkossa kävijöistä. Spitaalisten hautausmaa on sijainnut mahdollisesti jossain nykyisen kirkon itä- tai eteläpuolella, mutta sen tarkkaa sijaintia Kirkkoniemellä ei tunneta, koska haudat jätettiin aikoinaan merkitsemättä. Kirkon takana pohjoisessa on myöhempi mielisairaalan hautausmaa ja kirkon lattian alla neljän muumioituneen vainajan jäänteet 1700-luvulta. Kirkon alla olevat vanhemman kirkon jäänteet sekä krypta vainajineen ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä.

 

Myllymäen tuulimyllyistä on jäljellä enää rikkinäinen myllynkivi kallion päällä. Kuva: TMK/S. Saunaluoma.  

Leprasairauden hellitettyä Seilin hospitaalissa aloitti toimintansa vuonna 1785 mielisairaala. Vuodesta 1889 alkaen Seilissä hoidettiin vain naispotilaita. Seiliin siirretyt, mieleltään järkkyneiksi syystä tai toisesta määritellyt naiset elivät saarella loppuelämänsä ja heidän kohtalonsa ovat innoittaneet useita kirjailijoita, elokuvantekijöitä, ja jopa lauluntekijöitä. Mielisairaala toimi saarella aina vuoteen 1962 saakka, jonka jälkeen Seilin hospitaali luovutettiin Turun yliopistolle, joka perusti sinne Saaristomeren tutkimuslaitoksen. Nykyisin Seilin luonnonsuojelualueita sekä kirkkorakennusta hallinnoi ja pitää yllä Metsähallitus. Pittoreskista hospitaalisaaresta, jonka rakennushistoriallinen kokonaisuus muodostuu sairaalan rakennuksista, sairaalan maatilan rakennuksista sekä sairaalan kirkosta hautausmaineen, onkin viime vuosina tullut tieteellisen tutkimusaseman lisäksi suosittu retkeily- ja vapaa-ajan viettokohde. Seiliin pääsee näppärästi yhdysaluksella ympäri vuoden ja siellä on myös vierasvenesatama.

 

Seilin hospitaalin 1800-luvun alkuun ajoittuva päärakennus on Suomen vanhimpia säilyneitä sairaalarakennuksia. Sen pihamaalla säilyneet jäänteet, kuten ruokamakasiinin kiviperustukset ja pohjarakenteet sekä sen pohjoispuolella sijaitseva historiallinen puisto- ja puutarha-alue on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi arkeologiseksi kulttuuriperinnöksi. Kuva: TMK/S. Saunaluoma.  

Lähteet

Tutkimusraportit

Mikko Helminen. 2010. Länsi-Turunmaa (ent. Nauvo), Seili. Kiinteiden muinaisjäännösten inventointi ja Seilin Kirkkoniemen koetutkimukset.

Petro Pesonen. 2016. Parainen Seili Kirkkoniemi. Historiallisen ajan hospitaalin ja hautausmaan arkeologinen kaivaus.

Sähköiset tietokannat

Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaali https://www.museoverkko.fi/

perjantai 25. maaliskuuta 2022

Auran neulatehdas - nuppineuloja Nummenmäeltä

 

Taustakartta: Kansallisarkisto

Suuren maailman tapaan 1800-luvun lopun Turku kuhisi yritteliäisyyttä. Moni liikkeenharjoittaja jakoi tarmonsa eri aloille toimien kauppiaana, maahantuojana ja tehtailijanakin. Jotkut huomasivat, että kulut pienenivät, kun tehtaansa rakensi kaupungin ulkopuolelle Kaarinan tai Maarian kuntien puolelta vuokratulle maalle. Maalaiskunnissa kun ei vaadittu rakennuslupaa, eikä rakennusjärjestystä tai muuta säätelyä ollut olemassakaan. Tonttimaakin oli halvempaa kuin kaupungissa. Ja kaiken kukkuraksi vuodesta 1879 alkaen Suomen suuriruhtinaskunnassa oli vallinnut täysi elinkeinovapaus. Ei muuta kuin tontti vuokralle Nummenmäeltä ja yrittäjäksi!

Nummenmäen ensimmäisen tehtaan arvonimi ei lankea sittemmin Artek-tuotannosta tunnetulle Otto Korhosen huonekalutehtaalle eikä edes Kustaa Merilän polkupyörätehtaalle. Aivan ensimmäisenä, kaupungista katsoen Vanhan Hämeentien oikealla laidalla alettiin nimittäin eräässä rakennuksessa valmistaa neuloja vuonna 1883. Tehtaan tarkka sijainti ei enää ole tiedossa. Toukokuussa tehtaan hoitajaksi etsittiin raitista ja siivoa neulantekijäkisälliä, ja elokuussa sanomalehdet kertoivat, että tämä Auran neulatehtaaksi ristitty laitos ”kuulutaan kohta pantavan käymään”. 1890-luvulla tehtaan mainoksiin ilmestyivät myös hakaneulat eli vara- tai koukkuneulat ja uistimienkin valmistusta näyttää ainakin kokeillun.

Kansallisirjaston digitoidut aineistot, vas. Adresskalender för Åbo stad 1886, oik. Aura 28.5.1885 ja Aura 19.7.1891

 

Yritystä varten voimansa liitti yhteen kaksi turkulaista kauppahuonetta, A. Jaatinen & Co sekä Hjalmar Rydman & Co. Jaatinen meni konkurssiin vuosikymmenen lopulla, joten Hjalmar ja hänen liikekumppaninsa eli veljensä Victor Rydman jäivät neulatehtaan haltijoiksi. Tehdas ei toki heitä yksinään elättänyt. Rydmaneilla oli vuodesta 1876 ollut Turussa siirtomaatavaraliike Kauppatorin laidalla, ja kahta vuotta myöhemmin he olivat avanneet osoitteeseen Linnankatu 1 toisen liikkeen, jossa myivät lamppuja, lastenvaunuja, astioita ynnä muuta kotien tavaraa. *)

Hjalmarin tultua valituksi kaupunginkamreeriksi jäivät liiketoimet yhä enemmän Victorin harteille. Tämä siirsi neulatehtaan toiminnan Turkuun, Kerttulinkadulle vuonna 1896. Vanhan Nummenmäen tehdaskiinteistön hän myi. Tehtaana oli toiminut yksi asuinrakennus, jossa oli kaksi huonetta ja keittiö, ja joka oli edelleen ”sopiva pajaksi tai muuksi teollisuuslaitokseksi”. Kiinteistöön kuuluivat myös halkovaja ja hyväksi mainittu kaivo. Kertoisin mielelläni, mitä rakennukselle tämän jälkeen tapahtui, jos vain tietäisin!

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, vas. Sanomia Turusta 19.11.1896, oik. Aura 3.10.1896 

 

Tehtaalla työskenteli ajan tapaan myös nuoria tyttöjä, halvinta mahdollista työvoimaa. Vuonna 1900 Uusi Aura julkaisi omaelämäkerrallisen kirjoituksen 13-vuotiaan tehtaalaisen kokemuksista silloin jo Kerttulinkadulla sijainneessa neulatehtaassa. Tyttöjen työ koostui hakojen ja lenkkien ompelemisesta paperille ja neulojen pistelemisestä arkkeihin. Työtä tehtiin urakkapalkalla ja joskus, kun kädet olivat koko päivän kohmeessa, piti työtä jatkaa kotona, jotta saisi urakan täyteen. Töissä oltiin aamukuudesta iltakuuteen isossa, vain yhden uunin lämmittämässä huoneessa. Juttuun tarttunut Länsi-Suomen Työmies -lehti sai seuraavana vuonna ilon ilmoittaa, että olot Auran neulatehtaalla olivatkin sittemmin parantuneet. Työssä oltiin enää kello 8 ja 16 välillä ja palkkaakin oli nostettu.  – Muutamaa vuotta myöhemmältä ajalta on peräisin tieto, että edellä kuvattua yksinkertaista ja yksitoikkoista työtä oli tehtaalla keksitty antaa Turun Työhuoneessa ateriaa vastaan työskentelevien lasten käsiin. "Erittäin miellyttävä lasten työmuoto", luonnehditaan tätä vastikkeellista sosiaaliturvaa.

Jo vuonna 1903 Victor – veljensä kuoltua neulatehtaan ainoa omistaja – siirsi tehtaan erään H. T. Söderströmin haltuun. Tämän käsissä neulatehdas alkoi laajeta, ja sen yhteyteen tulivat messinkivalimo ja konepaja. Neulat pysyivät tuotannon kärkenä ja säilyivät tehtaan nimessä: Söderström mainosti nimellä ”Auran uusi neulatehdas & Konepaja”. Syystä tai toisesta Söderstöm myi tehtaan jo vuonna 1907 kuitenkin kahdelle veljekselle, prokuristi Artur ja konsuli Albert Vilenille.

Albert oli toiminut Wicander & Larssonin korkkitehtaan  palveluksessa ulkomaita myöten ja perehtynyt erityisesti linoleumin eli korkkimaton valmistamiseen. Samaan aikaan Auran neulatehtaan kanssa veljekset hankkivat sen vierestä Kerttulinkadulta Wicander & Larssonin korkkitehtaan sivutoimipisteen. Neulojen ja luonnonkorkin yhdistelmä oli ehkä outo, mutta yhdistäminen sinänsä ajalle tavallista nopeatempoista ja kokeilevaa yritystoimintaa. Suurin syy yhdistelmään taisi kuitenkin löytyä tehtaiden sijainnista vierekkäin samassa korttelissa. Tehdas kattoi nyt puolikkaan koko korttelin pinta-alasta ja kantoi nimeä ”Veljekset Vilen”, kunnes se vuonna 1928 muutettiin osakeyhtiöksi nimeltä Oy Vilenin tehtaat Ab. 

Vas.vanha kaksikerroksinen rakennus Vilenien tehdastontilla Kerttulinkadulla, mahdollisesti juuri se, jonka toisessa kerroksessa neulatehtaan tiedetään toimineen Numenmäeltä siirtämisen jälkeen. Oik. Vilenien uusi tehdasrakennus, joka sijaitsee edelleen, tosin kuvan mukaisesta laajentuneena osoitteessa Hämeenkatu 10. Kuvat Turun museokeskus Mauno Mannelin

 

Vilenien yritys laajeni laajenemistaan ja työllisti pian paljon muitakin kuin neulatehtaan nuoria tyttöjä. Jo yksin konepajalla työskenteli 1900-luvun ensi vuosikymmenen lopulla 30 miestä.  Pullonkorkkien lisäksi tehtaalla valmistettiin korkkimattoa, jota myytiin samassa korttelissa omassa liikkeessä, ja konepajatoiminta paisui käsittämään mm venemoottoreita, BV- eli Bröderna Vilen -maamoottoreita, Ilo-merkkisiä polkupyöriä ja Vakava-merkkisiä kevytmoottoripyöriä. Vielä sotien jälkeen Vilenin tehtaat ilmoitti olevansa ”konepaja, metallituote-, korkki-, moottori-, kaihdin, eristys- ja rakennuslevytehdas, tapetti- ja mattomyymälä, polkupyörä- radio- ja sähköliike”. Vuonna 1966 Vilen fuusioitiin helsinkiläisen G. W. Sohlbergin kanssa. Viimeiseen asti turkulaiselta tehtaalta lähti maailmalle ainakin monien tunnistamia peltisiä säilytysrasioita ja taskulamppujen metallikuoria.

 

Neulatehtaan tuotteita. Turun museokeskuksen kokoelmat


Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria ja Kansalliskirjaston digitoidut pienpainatteet


 

 

 

 

 

 

 

 

"Ruusupurkki", Turun museokeskuksen kokoelmat

                                                                 ---------------------------

*)  Mutta mitä tapahtui Victor Rydmanille ja hänen muulle liiketoiminnalleen sen jälkeen kun hänen ja Auran neulatehtaan tiet erkanivat? 

Victor oli vuonna 1890 ostanut pikkuserkkunsa neiti Gustava Rydmanin  perustaman menestyneen yrityksen, Albion Lamppumakasiinin Helsingissä. Rydmanien omasta turkulaisesta lamppu-, lasi- ja porsliiniliikkeestä osoitteessa Linnankatu 1 tuli tavallaan Albionin sivuliike. Vaikka Turun osasto siirtyi vuonna 1896 Victorin entisen liikeapulaisen Algot Färdigin hoitoon nimellä Turun Lamppumakasiini, kaikki turkulaiset tunsivat sen edelleen ”Rydmanin kauppana”.

Färdig osti liikkeen omakseen vuonna 1906. Siellä sattui 1920-luvun alussa tulipalo, jonka yhtenä seurauksena Turun Lamppumakasiini muutti Linnankadun ja Kauppiaskadun kulmaan, avasipa vielä sivuliikkeenkin Humalistonkadulle. 1930-luvulla nimi lyhennettiin iskevämmäksi: muodostui turkulaisittain legendaarinen liikenimi Turun Lamppu. Linnan- ja Kauppiaskatujen kulman saattavat paikalliset yhä tuntea ”Turun Lampun kulmana”.

Turun Lamppu laski perustamisajakseen vuoden 1876, jolloin Hjalmar Rydman oli  avannut siirtomaatavaraliikkeensä.

Victor keskittyi helsinkiläisten omistustensa, Albion Lamppumakasiinin ja Wieniläisen huonekaluvaraston hoitoon. Kun Victorin poika Walter fuusioi ne Stockmann-osakeyhtiöön, tuli hänestä Stockmannin johtohahmo. Rydmanit ponnistivat turkulaisista sekatavarakaupasta, lamppuliikkeestä ja neulatehtaasta Suomen vauraiden sukujen joukkoon. 

Kansallisirjaston digitoidut aineistot, Adresskalender för Åbo stad 1886

 

 

 

 

 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...