"Aaltoili teräinen vilja" - Kuralan huhtikuun esine, viljanäytekansio

  

Oletteko joskus aprikoineet mitä viljoja ja viljalajikkeita tuuli huojutteli Kuralan pelloilla sillä aidolla 1950-luvulla, jota museo esittää nykypäivän olosuhteiden rajoittamalla tavalla?  Pitikö Iso-Kohmon Kosti-isäntä kannattavampana viljellä Toivo-ruista vai Varma-vehnää, vai oliko suosikki vuodesta toiseen sittenkin Tammi-ohra? 

 

Se on varmaa, että uusien lajikkeiden jalostamista ja niiden ilmestymistä markkinoille seurattiin silmä tarkkana myös Kuralan taloissa. Pellervosta tai Käytännön Maamiehestä luettiin kunkin lajikkeen sopivuudesta erilaisille viljelysmaille ja erilaisiin käyttötarkoituksiin. Viljan jalostustoimintaa harjoitettiin mm maatalouden koeasemilla, kuten Jokioisilla ja Vantaan Tammistossa. Viimeksi mainittu oli Keskusosuusliike Hankkijan omistuksessa. Sotien jälkeen uusia lajikkeita saatiin markkinoille jo harva se vuosi.

Hankkijan Tammiston koeviljelyksiä. Vantaan kaupunginmuseo, Stig Bergström 1966. Finna

 

Kuralan Kylämäen opetuskokoelmasta valittu kuukauden esine, siemennäytekansio on saatu museolle Tuorlan maatalouskoulussa (nyk.osa Liviaa) työskennelleeltä henkilöltä. Kansio on Hankkijan kokoama ja myymä, ja se toimi luultavasti opetusvälineenä peltoviljelyn opiskelijoille. Hankkijan kannalta se oli luonnollisesti myös heidän siemenvalikoimiensa mainos. Useat kansion lajikkeet oli jopa jalostettu edellä mainitulla Hankkijan Tammiston koeasemalla.

 

 

 

Kuukauden esineeksi päätyneen viljakansion lisäksi museon opetuskokoelmaan saatiin Tuorlasta toinenkin Hankkijan siemennäytekansio, joka sisältää nurmi-, kuitu-, öljy-, tuorerehu-, juuri- ja vihanneskasvien siemeniä. Se on viljojen näytekansiota selvemmin opetusväline – siemenet esitellään lajitasolla, eikä kasveista siis mainita lajikkeita tai jalostusvuosia. Tuorlan puutarhaviljelyn opiskelijat ovat sen avulla kuitenkin oppineet mainiosti mm että nauriin siemen on inan verran pienempää kuin muutoin samannäköinen lantun siemen, ja että litteät tillin ja palsternakan siemenet pystyy selvästi tunnistamaan lajilleen koosta ja soikeuden asteesta.

 

Kosti Kohmon merkintöjä Pellervon kalenterissa vuonna 1951

Viljakasvien kansiosta löytyy useita Kosti Kohmon kalenteri- eli päiväkirjamerkinnöissään mainitsemia lajikkeita. Ja arvatkaa mitä? Ruista ei Kohmon talossa viljelty 1950-luvulla lainkaan, ei alussa mainittua Toivoa saatikka mitään muutakaan. Ikiaikaiseksi koettu leipäviljamme ruis oli vielä 1900-luvun alussa ollut varsinaissuomalaisten talojen tavallisin leipävilja, mutta itsenäistymisen jälkeen painopistettä siirrettiin myös vehnään ja ohraan. Aiempi viljan tuonti Venäjältä, ukrainalaisilta mustan mullan pelloilta oli tyrehtynyt. Oman viljanviljelyn monipuolistaminen oli siten osa itsenäisen Suomen huoltovarmuutta!

1930-luvun suotuisat lämpimät kesät mahdollistivatkin vehnän viljelyn laajentamisen eteläisessä Suomessa. Turun seudulla vehnän yleistymiseen vaikutti myös vuonna 1939 perustettu Oy Vehnä Ab, sittemmin osa Raision tehtaita. Kerrotaan, että tehtaan historian ensimmäinen ovista sisään ajettu viljakuorma tuotiin nimenomaan Iso-Kohmon pellolta. Lieneekö ollut Timantti-vehnää, jota Kostin tiedetään viljelleen vielä 1940-luvulla.

Sotien jälkeen myös ohran viljely yleistyi, maassa tarvittiin nimittäin olutmallasta. Kauraa viljeltiin vuosikymmenestä toiseen oman karjan rehuksi, olihan Iso-Kohmon maatilan suurin yksittäinen tulonlähde kuitenkin maitotili, ei viljan myynti.

Kaurana kasvatettiin Kostin muistiinpanojen mukaan rinta rinnan sekä vanhaa Tähti- että uutta Sisu-lajiketta. Lujakortinen ”ryynikaura” Sisu oli jalostettu Tammiston koeasemalla vuonna 1948 ja Kosti otti sen viljelyyn heti siitä pitäen. Vehnälajike vaihtui 1940-luvun Timantista ja Kärnistä vuonna 1953 jalostettuun Varma-vehnään, jota Kosti kylvi ensi kerran 1955. Mutta Kostin luottoviljalajike näyttää olleen Saksassa 1942 jalostettu ja komeasti nimetty Balder-ohra, ”yksi maailman parhaimmista mallasohralajikkeista”.

Käytännön Maamies-lehti 8 / 1957

Ohra tunnettiin Suomessakin jo kivikaudella, tuhansia vuosia sitten. Ja koska ”ohrasta oluen synty”, oluen valmistaminen on uskaliaimpien arvelujen mukaan saattanut alkaa meilläkin jo tuolloin. Eräs Suomen vanhimmista ohranjyvistä on löytynyt aikoinaan Turun Niuskalasta 3500 vuoden takaa. Nykyään Ahvenanmaalta tunnetaan vieläkin vanhempia löytöjä. 

Hauska ajatella, että vielä 1950-luvullakin ja vain kivenheiton päässä Niuskalasta ikivanha oluenhimo kannatteli osaltaan varsinaissuomalaista maataloutta.

"Bonzo, pieni leikkihauva, punainen on kieli sen"

”Bonzo on todellinen ihmekoira. Se esiintyy vuoroin sekä koirana että ihmisenä, ja sen kommellusten ja ilmeitten moninaisuus ei voi olla huvittamatta ja ihailua herättämättä. Lisäksi piilee kaikissa sen hommailuissa eräänlainen ironia ihmisestä ja hänen heikkouksistaan, joka suuresti huvittaa aikuista lukijaa. Lasten mielestä, joilta tämä seikka luonnollisesti jää huomaamatta, Bonzon hääräily ja temppuilu on ’eri kivaa’.” 

Jos joukossanne, hyvät lukijat on sotaa edeltävän ajan lapsia, he saattavat muistaa sellaiset mainiot sarjakuvasankarit kuin Felix-kissa tai Bonzo-koira. Meillä Bonzo alkoi seikkailla yksinoikeudella Uusi Suomi-lehdessä vuonna 1929. Hahmon oli luonut saman vuosikymmenen alussa englantilainen piirtäjä George Studdy. Maailmalle Bonzo matkasi paitsi sarjakuvien muodossa, myös mm postikortteina, palapeleinä, kalentereina, makeisina ja tietenkin leluina.

Pehmoleluksi nimittäminen on ainakin Kuralaan päätyneen kahden Bonzon kohdalla harhaanjohtavaa. Kumpikin on täytetty piukaksi kuin makkara, painosta päätellen sahanpurulla. Punainen, hieman kieroon katsova Bonzo on peräisin Hämeenlinnan Kalvolasta, musta Naantalin Livonsaaresta. Kumpikin on otettu talteen vanhan talon ullakolta ja pelastettu tuosta unholasta Kuralaan. 

Näiden Bonzojen muoto on kömpelö, mutta kovin liikuttava. Vuonna 1947 julkaistussa Pikku-Marjan eläinkirjassa B-kirjainta edustaa aivan samanlainen luppakorvainen lelu: ”Bonzo, pieni leikkihauva, punainen on kieli sen”. (Kirjan runomuotoisiin teksteihin laadittiin vuonna 1970 sävelmät, joiden ansiosta myös kirja sai uutta nostetta ja siitä julkaistiin uusintapainoksia vielä seuraavinakin vuosikymmeninä. Moni nykylapsikin tunnistaa esimerkiksi laulun ”Ihahaa, ihahaa, hepo hirnahtaa” tai lorun ”Aa, aa ankka, takapuoli vankka”.) 

Muidenkin suomalaisten museoiden ja aivan erityisesti espoolaisen Museo Leikin kokoelmissa on useita vastaavia ommeltuja Bonzo-leluja sekä vanhoja valokuvia, joihin nämä rakkaat lelut ovat päässeet mukaan. Koirien koko vaihtelee, samoin silmien muoto ja sijainti, mutta sen verran yhdenmukaisia vanhat yksilöt ovat, että niiden valmistamiseen on täytynyt olla olemassa kaavat. Kuralan pienikokoisen punaisen koiran ilmeisiä klooneja löytyy muista museoista ainakin kaksi, mistä herääkin oletus, että joku tai useammat kotiompelijat ovat tuottaneet niitä myytäväksi esim. paikallisissa kauppaliikkeissä. 

Ulkomaisiakin Bonzoleluja on voitu käyttää omatekoisten esikuvina: alla vasemmalla on tehdastekoinen lelu, joka on saatettu hankkia Ruotsista jo 1920-luvun jälkipuolella, oikealla Lottien arpajaisista voitettu suurikokoinen Bonzo kuvattuna vuonna 1935. Luppakorvabonzoista poiketen näillä on hörökorvat sekä piirretty leveä hymy. 

Uuden, enemmän sekä ulkomaisia leluja että Studdyn piirroksia muistuttavan muodon lelukoira saikin meillä vuonna 1954 julkaistussa kirjassa 10 kangaseläintä. Siinä esitelty, kansikuvakoiraksikin ylennetty Bonzo on hieman hoikempi, sen etujalat liikkuvat, korvat siirottavat sivulle ja pallomaisen pään tilalle on muotoiltu koiramaisempi kuono.  Mutta voi, vanhan luppakorvaisen mallin hellytävyydelle oleellinen punainen kieli puuttuu!

Tällainen uudempi Bonzo ja sen tekemiseen vuonna 1957 käytetyt kaavat löytyvät Museo Leikin kokoelmasta. Kaavat on kopioitu edellä mainitusta 10 kangaseläintä -kirjasta, ilmeisesti koulukäsityönä tyttölyseossa Mikkelissä. 

Jos mietitte mitä koirarotua Bonzo edustaa, niin samaa ovat kysyneet monet muutkin. Tyystin kyllästyneenä yleisön jatkuviin uteluihin Georg Studdy luonnehti luomustaan terrierin, bulldogin ja bullterrierin yhteensulautumaksi, mutta ennenkaikkea yksilöksi, joka omaksuu itselleen kaikkien tapaamiensa koirien ilmeet ja piirteet. 

                                                            ***

-     

Alun tekstilainaus sarjakuva-albumista Bonzo, Vihtori ja Klaara, 1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1722075?page=5

Laura Latvala: Pikku-Marjan eläinkirja, 1947  

Kuuntele Bonzo-laulu: Bonzo, pieni leikkihauva - YouTube

Lotte Reenpää (toim.) 10 kangaseläintä, kaavat ja valmistusohjeet. Helsinki 1954 

Toivoa tallentamassa: Nuorten aikuisten kohtaamispaikka TOIVO

Turun museokeskus tallentaa nykydokumentoinnin keinoin varsinaissuomalaista elämää, arkea ja ilmiöitä. Ammatillisten museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyöverkosto TAKO järjestää joka toinen vuosi suomalaisten museoiden yhteisen nykydokumentointitempauksen. Tänä vuonna tempauksen teemana on toivo.

Nuorten kohtaamispaikka TOIVO aloitti toimintansa 20 vuotta sitten. TOIVO tarjoaa nuorten hyvinvointia tukevaa päivätoimintaa, apua ja ohjausta elämän ja arjen asioihin sekä ennen kaikkea paikan, johon jokainen nuori on tervetullut juuri sellaisena kuin on. Toimintaa rahoittaa Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA.

TOIVO on avoinna maanantaista torstaihin kello 10−15. Perjantaisin TOIVOn sosiaaliohjaajat päivystävät Discord-viestipalvelussa kello 10−11. Kuva: Maija Talja / TMK

Turun museokeskus dokumentoi juhlavuottaan viettävän TOIVOn osana valtakunnallista #toivontallentajat -nykydokumentointitempausta. Dokumentoimalla nykypäivää ja lähihistoriaa ihmisten kokemukset omasta ajastaan tallentuvat museon kokoelmiin tulevia sukupolvia varten.

Nuorten kohtaamispaikka TOIVO on toiminut vuosien varrella kolmessa eri osoitteessa Turussa. Helmikuussa 2024 TOIVO muutti nykyisiin toimitiloihinsa Satakunnantielle. TAKO-nykydokumentointitempauksen hengessä dokumentointi tehtiin yhden päivän aikana. Kohtaamispaikka on avoinna maanantaista torstaihin kello 10−15. Koska varsinainen #toivontallentajat-tempauspäivä osui perjantaille, dokumentointi tehtiin jo edeltävällä viikolla.

Tasapainoinen arki on toiveista suurin

Nuorten kohtaamispaikka TOIVO dokumentoitiin havainnoiden, haastatellen ja valokuvaten. Dokumentointi valmisteltiin yhteistyössä kohtaamispaikan toiminnasta vastaavien sosiaaliohjaajien kanssa, ja museon väki vieraili paikan päällä jo ennen dokumentointipäivää esittelemässä TOIVOn kävijöille Turun kaupungin museokohteita sekä nykydokumentoinnin taustoja.

Osallistuminen nykydokumentointiin oli nuorille täysin vapaaehtoista. Ketään ei esimerkiksi valokuvattu ilman henkilökohtaisesti pyydettyä suostumusta. Kolme nuorta ilmaisi kiinnostuksensa osallistua dokumentointihaastatteluun. Kävijöiden lisäksi TOIVOn sosiaaliohjaajia haastateltiin.

Mitä toivo on? Esimerkiksi kahvia ja ymmärtävä olkapää, mielekästä toimintaa ja yhdessäoloa. Kuva: Maija Talja / TMK

Dokumentoinnin tavoitteena oli paitsi dokumentoida itse kohtaamispaikka, myös sen merkitys kävijöiden näkökulmasta. Museon kokoelmiin tallentui tietoa TOIVOsta osana kävijöiden elämää. Nuorten haastatteluissa kävi ilmi, että monelle kohtaamispaikka on arkea kannatteleva voimavara, joka tarjoaa kokemuksen yhteisöön kuulumisesta ja turvaa elämän eri tilanteissa.

Kaikille esimerkiksi opiskelu tai työllistyminen ei ole terveydellisistä syistä mahdollista. Eräs haastateltu nuori kertoi, että hänelle toivoa antaa se, että elämässä on itselle merkityksellistä sisältöä. Toiveista suurin on hyvä, tasapainoinen arki. Juuri siihen TOIVO antaa tukea. TOIVOssa osallistuminen tapahtuu täysin oman jaksamisen puitteissa. Sinne voi esimerkiksi mennä vaikkapa aamukahville ja heräilemään sohvalle.

Dokumentointia yhteistyössä kävijöiden kanssa

Ulkopuolisen katse voi saavuttaa vain pintaraapaisun niistä merkityksistä, joita dokumentoitavaan ilmiöön liittyy. Esimerkiksi Nuorten kohtaamispaikka TOIVO on tulvillaan yksityiskohtia; eri huoneilla on omat ominaispiirteensä, hyllyt notkuvat lautapelejä, kirjoja ja askartelutarvikkeita. Kävijöiden kädenjälki on läsnä tilassa esimerkiksi nukkekodissa, jonka yksityiskohtainen sisustus täyttäisi yhteisötaideteoksen määritelmän.

Live, love, laugh, lol. TOIVOn kävijät ovat jättäneet oman kädenjälkensä nukkekodin sisutukseen. Kuva: Maija Talja / TMK

Rikastaakseen dokumentoinnin sisältöä Turun museokeskus kutsui kohtaamispaikan kävijät osallistumaan nykydokumentointitempaukseen valokuvaamalla omaa päiväänsä TOIVOssa. Nuorten itse ottamissa kuvissa TOIVOn merkitykset siellä aikaansa viettäville nuorille avautuvat tavalla, joka jäisi muuten huomaamatta. 

Toivoa voi saada mitä pienimmistä asioista. Ja vaikka se katoaisi joskus näkyvistä, se ei tarkoita etteikö sitä voisi uudelleen löytää. Ehkä toivoa tuo myös tieto siitä, että vaikkei aina siltä tunnu, jokaisella on paikkansa historian pitkässä jatkumossa? Erään nuoren kommenttia mukaillen: aina ei tule ajatelleeksi, että tämä arki mitä nyt elämme, on tulevaisuudessa historiaa.

Museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyöverkosto TAKO edistää joka toinen vuosi järjestettävällä tempauksella nykydokumentointia museoissa ja rohkaisee uusia museoita nykydokumentoinnin pariin. Osallistujamuseot viestivät omista tallennuksistaan tunnisteella #toivontallentajat. Tutustu TAKO-verkostoon täällä.

Perinnerakentamisen taidot talteen ja käyttöön

Turun museokeskuksella on tunnistettu tarve edistää perinteisten käsityötaitojen välittymistä tuleville sukupolville. Tallentamalla perinnerakentamisen työtapoja ja -menetelmiä sähköiseen muotoon autetaan tiedon saavutettavuudessa. Videoin, valokuvin ja haastatteluin dokumentoidaan perinteisiä käsityötaitoja, tavoitteena ovat muun muassa videot kaakeliuunin uudelleenmuuurauksesta, pinkopahvin korjauksesta ja pärekaton teosta. Esimerkiksi kaakeliuunin omistajan on helpompi keskustella kakluunin korjauksesta tai uudelleenmuurauksesta nähtyään museon nettisivuilla aiheesta kertovia kuvia ja videon. Omin käsin tekemällä on ollut mahdollista oppia rakennuksen puuosien korjausta perinnerakentamisen työpajalla Liedon museon Annantuvalla. Alla olevassa kuvassa on lautaverhouksen irrotusta Annantuvan ulkorakennuksen hirsiseinästä.  

Kuvassa irrotetaan ulkolaudoitusta, jotta päästään vaihtamaan lahonneet hirret. Puukiiloja käyttämällä ulkolaudoituksen saa ehjänä irti. 

Perinnerakentamisen taidot talteen ja käyttöön -hanke lanseerattiin keväällä 2024 verkostoitumistilaisuudessa. Tapahtuman antia olivat teoreettinen näkemys perinnerakentamiseen ja konkreettisen tekemisen kohteet.  

Vanha rakennus on laadukas, muuten se ei olisi vanha. Käyttämällä rakennukset pysyvät kunnossa. Periaatteessa on hyvä muistaa uusia ratkaisuja etsiessä, että vanhaan rakennukseen sopivat materiaalit, jotka olivat käytössä jo rakennuksen valmistumisen aikoihin. Tietty riskitaso nousee, jos uusia materiaaleja yhdistetään vanhaan rakennukseen. Riskitaso tarkoittaa vähäistä vikasietokykyä. Tässä tulee kuvaan mukaan perinteiset käsityötaidot ja -materiaalit. Arvaamalla voi helposti päätyä ratkaisuun, jossa perinteitä kunnioittava korjaaminen nähdään kalliina ja hankala. Sata vuotta vanha rakennus kuitenkin ansaitsee arvonsa mukaisen kohtelun ja nippu uusia keinoja voi tulla kalliimmaksi kuin vanha ja koeteltu keino. Vaatii tiettyä viitseliäisyyttä ottaa selvää perinteisistä rakentamistaidoista, kun vaihtoehtoisesti voi kävellä rautakauppaan ja tilata uudet tuotteet asennettuna. Sijansa kullakin. Jälkeenpäin on mukava huomata, että vaivannäkö palkitsee, muutakin kuin kukkaroa. Perinteisin käsityövoittoisin menetelmin rakennettu on myös muunneltavissa ja korjattavissa. 1800-luvulta oleva kaakeliuuni uudelleenmuurattiin kesällä 2024 Pyhämaalle Varsinais-Suomeen, kyseessä oli oletettavasti kolmas pystytyskerta. 

Kakluunin uudelleenmuurausta, työtä helpottaa tarkka alkudokumentointi. 

Kakluuni on esimerkki todellisesta kestohyödykkeestä. Savilaastia käyttäen työ onnistui, jälleen kerran. Samaa, vanhaa savilaastia voi hyvin käyttää uudelleen poistamalla suurimmat kokkareet. Perinteiset käsityötaidot ovat kotoisin kestävästä maailmasta. Ihmisen pilatessa ilmastoa on hyvä muistaa, että perinnerakentamisen hyötyihin sisältyy varsin kohtuullinen ilmastovaikutus. 

Arvo tulee muotokielestä ja materiaalista. Sata vuotta vanha hirsirakennus on mittasuhteiltaan silmiä hivelevä ja sijoitettu taitavasti ympäristöön. Hetken mielijohteesta ja tarpeesta syntynyt ajatus kasvattaa hirsirunkoa perinteistä poikkeavalla tavalla alentaa samalla kohteen arvoa, vaikka omistajat tavoittelevat täysin päinvastaista. Suunnittelun, ohjauksen ja valvonnan kolmiyhteydessä toimitaan parhaimmillaan hyvin yhteen ja laadukas toteutus konkretisoi näkemyksen. Perinnerakentamisen työt ovat luonteeltaan projekti-intensiivisiä, varastoon ei tehdä, vaan töitä tehdään sitä mukaa kuin tulee tilauksia. Ennakointi tulevien töiden suhteen auttaa kaikkia osapuolia, niin tilaajaa kuin tekijää ja tarvittaessa valvonta pysyy hyvin mukana. Rakennuksen suojelumerkintä (sr) on nähtävä sen vahvuutena, luokitus kertoo arvokkaasta kohteesta. Viimeisimpien vuosikymmenien materiaalit voivat olla epäsopivia rakennukseen ja on perusteltua tavoitella rakennuksen palauttamista lähemmäs alkuperäistä asua. Tiettyä ongelmanratkaisukykyä vaaditaan, kun vanhaa kohdetta korjataan uusilla materiaaleilla. Onneksi tähän löytyy keinoja ja osaajia. 

Perinnerakentamiseen kuuluu innovointi. Luova ajattelumalli on hyvin tiivistetty viereisessä kuvassa Annantuvan liiteristä löytyneessä kyltissä.  

Ennenkin on tehty niillä materiaaleilla, joita on ollut saatavilla ja hyviksi todetut menetelmät ovat siirtyneet sukupolvilta toisille. Teollinen valmistus ja sarjatuotannon yleistyminen siirsi käsin tekemisen painopistettä työmailla. Vanhat rakennukset ovat silti olemassa ja edellyttävät kunnossapitoa. Tämän päivän purkuherkkään ilmapiiriin toivoisi malttia, halua ja tahtoa, sekä aikaa löytää innovatiivisia ratkaisuja vanhojen rakennusten säilyttämiseen ja käyttämiseen. Jokainen kohde on omanlaisensa, siksi yleispätevää suunnitteluohjetta ei ole ja siitä hankaluus syntyy. Toinen kuppi kahvia on hyvä juoda ennen kuin tehdään pitkälle meneviä suunnitelmia. Tietty laatuvaatimus on saavutettava, vaikka rakennuksen käyttötarkoitus muuttuu.   

Perinnerakentamisprojektiin liittyy erinäisiä näkökulmia ja mahdolliset ongelmanratkaisua vaativat tilanteet on hyvä tunnistaa. Medialukutaitoa kysytään, kun tarkoituksena on perinnerakentamisen menetelmin rakentaa uusi objekti. Internetistä on löydettävissä runsaasti videomateriaalia korjaus- ja perinnerakentamisesta. Tarkkana pitää olla alkuperän suhteen, ettei suomalainen perinnerakentaminen ala muistuttaa japanilaista vain siksi, että on katsottu japanilaisia alan videoita. 

 

Hyvin suunniteltu on puoliksi… vielä tekemättä. Suunnittelupöydällä määritellään perinnerakentamisen projektia jo pitkälle. Tilaajan ja urakoitsijan on ymmärrettävä haluttu lopputulos. Joskus käy niin, että urakoitsija näkee tarjouspyynnöstä, että tilaaja ei aivan ymmärrä mitä on tilaamassa. Tilaaja taas ei kykene asettumaan urakoitsijan asemaan ja on ikään kuin sokea omalle tilaukselleen. Tähän rajapintaan on hyvä keskittyä näkemään kriittiset pisteet. Tätä voisi paremmin tutkia ja kehittää, jotta projektin onnistumiseen vaikuttavat tekijät hallittaisiin.  

 

Vanhan rakennuksen korjaaminen maksaa jotakin ja oikea-aikainen korjaaminen säästää. Jos korjauksia lykätään ja päästetään korjausvelka kasvamaan, voi tulla yllätyksiä. On tapauksia, joissa uudisrakennus saadaan laskennallisesti näyttämään kannattavammalta investoinnilta kuin vanhan korjaus. Jos uuden rakennuksen rakentaminen maksaa lähes saman verran kuin sata vuotta vanhan kohteen korjaaminen, niin kumpi on arvokkaampi? Rakennuksen kuntoluokaksi riittää hyvin esimerkiksi 80 % verrattuna uuteen, joka on 100 % ja samalla vältytään ylikorjaamiselta. Tiedonkulku on sitäkin tärkeämpää mitä isommista organisaatioista on kysymys. Eräässä kohteessa vanhan puurakennuksen lautalattiat olivat kylmät. Asia pyrittiin ratkaisemaan vaihtamalla vanhat puuikkunat uusiin ja samalla osin uuteen materiaaliin, sillä seurauksella, että lattiat olivat edelleen kylmät, mutta sen lisäksi rakennus alkoi homehtua. Olisiko saanut olla santsikuppi kahvia?  

 

Rakennettu ympäristö heijastaa yhteiskunnan arvoja ja rakennuskulttuuria tukemalla pidetään näistä arvoista huolta. On tärkeää mahdollistaa tuleville sukupolville vähintään samat mahdollisuudet kuin mistä oma sukupolvi on päässyt nauttimaan. Kääntäen voisi ajatella, että ei pitäisi ahneuden ja lyhytnäköisyyden määrittää liikaa kaikille kuuluvaa. Voi olla vaikeaa nähdä esimerkiksi vanhan puiston arvo ja haluttaisiin jyrätä monella tavalla arvokas viheralue istuttamalla rakennuksia tilalle. Kestämätöntä.  

 

Kauppatorin laidan puistot ovat säilyttämisen arvoisia. Olisi hyvä yrittää löytää yhteisiä näkemyksiä, ettei kohta 800 vuotta täyttävässä kaupungissa tehdä liian hätiköityjä ratkaisuja. 

 

Perinnerakentamisen aikaperspektiivi on kymmenistä satoihin vuosiin. Erityisen tarkkana pitää olla, kun vanhaan ympäristöön sovitellaan uutta. Holistinen, mahdollisimman kokonaisvaltainen näkemys sisältää monella tavalla kestävän pohjan uusille toteutuksille. Uusi kohde vanhassa, restoratiivisessa ympäristössä herättää helposti keskustelua. Tästä päästään toiseen selvittämisen arvoiseen asiaan. Olisiko kehitettävissä yhteistyömallin konsepti, jossa osapuolien näkemykset otetaan huomioon? Eri koulukunnat voivat olla kaukana toisistaan.  

Miten yhteensovitetaan eri toimijoiden tavoitteet, jotta saadaan kestävä, kaikkia tyydyttävä lopputulos?  

 

Yhteistyön saumaa olisi hyvä löytää. Kuvassa nro 5 uusi alapuu on asettumassa osaksi vanhaa seinää.  

 

Perinnerakentamisen mittakaava ulottuu arvoista konkreettisiin asioihin, maisemasta kohti yhä pienempiä yksityiskohtia. Perinnerakentamisen käsityötaitojen säilyminen on tärkeää, ihmiset tulevat ja menevät, mutta rakennukset jäävät. 

 

Teksti ja kuvat: Harri Likki, Perinnerakentamisen taidot talteen ja käyttöön -hanke