Kuralan helmikuun esine, vanerinen lumilapio

”Faneerinen lumilapio on kevyt heikoimmillakin voimilla käsitellä. Mikä onkaan lapsista mieluisempaa kuin lumitöiden teko. Mikä parempaa, terveellisempää aamuvoimistelua henkisen työn tekijöille, esim. opettajille kuin lumenluonti raikkaassa ulkoilmassa ennen pitkää rasittavaa työpäivää luokan raskaassa ilmassa.” 

 

 

 

Tätä mieltä oltiin lumenluonnin ihanuudesta Marttajärjestön Emäntälehdessä vuonna 1934. No jaa. Saattaisipa nykyiseen muoviseen lumentyöntimeen tottunut lausua eriävän mielipiteen vanerisen lumilapion keveydestä. Sehän painaa tyhjänäkin useamman kilon. Kuukauden esineeksi päätynyt Billnäsin valmistama peltiterällä suojattu pienehkö lapio – aloituskuvassa toinen vasemmalta – painaa tyhjänä 2,5 kiloa ja sen oikealla puolella oleva, yleistä suurempaa kokoa edustava 3,5 kiloa. Vanerinen lumikola toisen kuvan oikeassa reunassa on viisikiloinen. Heilautapa näillä sitten märkää suojalunta tien reunan yhä korkeammalle lumipenkalle!

Opettajain lehti 24.8.1937

Sanomalehdessä ennustettiin vuonna 1920, että ”faneeri on tulevaisuuden puuvalmiste, jonka kulutus moninkertaistuu muutamassa vuodessa”. Tämä todella piti paikkansa lumilapioiden suhteen. Lehti-ilmoittelun perusteella vanerisia lumilapioita on alettu valmistaa myyntiin suunnilleen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Pian niitä jo valmistettiin tehtaissa ja eri kokoisissa puuverstaissa, mutta myös kaupunkien työtuvilla ja hätäaputöinä.

Vasemmalta oikealle: Turun Sanomat 25.1.1916, Sosialisti 15.1.1938, Lahden lehti 14.1.1903, Turun Sanomat 8.12.1932

 

Ennen vanerin aikakauttakin tavallisen kansan käsiin on kuulunut puinen lumilapio. Se veistettiin ilman liitoksia keveästä, mutta kosteutta hyvin kestävästä haapapuusta. Ulkonäön perusteella se voi olla mahdoton erottaa viljalapiosta, jolla koottiin ja siirreltiin jyviä. Yksi ja sama lapio lapio on kaiketi voinut vuodenaikojen mukaan palvella maalaistalossa molemmissa tehtävissä.   

Aloituskuvassa billnäsiläisen lapion vasemmalla puolella näkyy tällainen haapapuinen lapio, joka painaa vain 1,5 kiloa. Se on peräisin Itäharjulla toimineesta puusepänverstaasta, mutta lieneekö sentään siellä valmistettu. Haapapuisia lumilapioita on ollut kaupungeissa myynnissä 1800-luvun jälkipuolella ja 1900-luvun alussa. Niitä valmistettiin maaseudulla kotitarvekäsitöinä siinä missä luutia, pärekoreja, tai puuastioitakin. Vuonna 1916 uutisoitiin, miten parissa Karjalan kannaksen kylässä oli talven aikana urakoitu kokoon yhteensä 7000 haapaista lumilapiota, joilla tekijät tienasivat tarpeellista sivuansiota.

 

Keski-Suomen Kotiteos-Aitta O.Y., kuvallinen hintaluettelo 1911-1912. Oikealla "jyvälapioita kouvupuusta ja lumilapioita haapapuusta"

 

Lunta luotiin tietenkin myös metallilapioilla. Erityisen sopivia joka paikan lumitöihin olivat tasakärkiset lapiot, joiden metallisen lavan reunoja oli taivutettu ylöspäin. Oheisessa vaasalaisen Antti Rahkolan Levyteostehtaan kuvastossa vuodelta 1930 niitä näkyy alarivillä nimettynä navetta- ja lumilapioiksi.

Oy Antti rahkola Levyteostehdas Ab, Vaasa. Kuvasto v.1930

Ylärivissä oikealla näkyy myös pyöristyvälapainen jyvälapio.  Kolmekymmentä vuotta myöhemmin samaisen Rahkolan tehtaan valikoimiin sen oli sen rinnalle lisätty myös hieman pienempi ”kuuppalapio”. Entiset "navetta- ja lumilapiot" puolestaan oli nyt nimetty betonilapioiksi, ja tämän mallinenhan betonilapio on edelleen.

Osuutukkukauppojen rautaosaston kuvasto, v. 1960

Finnan valokuvien perusteella jyvä- tai kuuppalapioita käytettiin yleisesti lumilapioina. Esimerkkinä tästä toimii oheinen loviisalaisia lumenluojia esittävä valokuva. Kuuppalapion käyttö lumitöissä kuuluu kirjoittajankin lapsuusmuistoihin 1960-luvun jälkipuolelta. Silloin sen lapa oli jo kevyttä alumiinia, ja lapionvarressa ahkeroikin useimmiten äiti. 

Finna, Loviisan kaupunginmuseo

 

Siinä missä puuverstaissa naputeltiin vielä 1950-luvulla kokoon vanerilapioita, metalliverstaat ottivat tuotekehittelyn alle lumikolan. Yksittäistä lumikolan keksijää ei ole ilmeisesti jäljitetty, mutta Suomessa eräs ehdokas sellaiseksi on Pietarsaarelainen Purmo-tuote , jonka Pyry-Pekka -lumilapiosta kehkeytynyttä, pyörillä varustettua lumikolaa työnneltiin monella pihalla 1960- ja 1970-luvuilla. (Jos muistinne ei ulotu niin kauas, aavistuksen Pyry-Pekka -lumikolan ulkonäöstä saa tästä.) Epävirallisen tiedon mukaan Purmon lumikolan kehitteli tehtaan osakas Ivar Långnabba. Euran Peltityö Oy:stä puolestaan kerrotaan, että tämän tehtaan alkuvaiheeseen kuului Pyry-lumikolan keksiminen ja lanseeraaminen markkinoille 1960-luvulla. Siellä keksijä oli Esa Mäkelä.

Lumentyöntimen parissa ovat epäilemättä askaroineet samaan aikaan muutkin keksijät ja tuotekehittelijät. Yrittäjiä löytyi jo sotaa edeltävältakin ajalta. Alla Wilhelm Hagnerin ”yhdistetty lumilapio ja aura”, jolle hän haki patenttia vuonna 1935. Patenttihakemus näyttää rauenneen jo samana vuonna, eli ilmeisesti ei ole toivoa nähdä koskaan tätä lumilapio-auraa tositoimissa.

Patenttirekisteri, Virallisen lehden liite 1.5.1936

*** 

 

 

Vaikka epäilinkin alussa lainattua lehtiartikkelia sen väittäessä vanerista lumilapiota kevyeksi työvälineeksi, yhdessä asiassa olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä: lumenluonti on yksi niistä aikuisten töistä, joita jo pienikin lapsi haluaa jäljitellä. Todistan tätä joukolla valokuvia: 

1. ja 2. Vallilantie 5 pihalla. Helsingin kaupunginmuseo, kuv. Väinö Aleksi Kannisto 1946

3. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, kuv. Pekka Kyytinen 1958

4. Työväenmuseo Werstas, OTK:n negatiivikokoelma, kuv. Olli Nieminen 1957

5. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, kuv. Pekka Kyytinen 1949

6. Museovirasto, Journalistinen kuva-arkisto, U.A. Saarisen kokoelma, kuv. U.A. Saarinen 1956

7. "Viisivuotias Risto luo lunta Turun Kupittaankadulla." Museo Leikki, kuv. tuntematon 1952

8. Ojamaan pihalla Liedon asemalla, Turun kaupunginmuseo, kuva 1955 - 1956

9. Puistotäti lasten kanssa Säätytalon puistossa. Helsingin kaupunginmuseo, kuv. Eeva Rista 1971

1.

2.

3.

 

4.

5.

6.

 

7.

8. 

9.

 

Pansion Ankkurikylän inventointiprojekti 2025

 

Valokuva Ankkurikyläntieltä 17.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren 

Pansion Ankkurikylän inventointiprojekti 2025

Marraskuussa 2025 Pansion Ankkurikylän asukkaita informoitiin tiedotteilla, että alueella tulee kiertämään siviilipalvelushenkilö Samu Nygren museoinventoijan tehtävissä. Kyseessä oli siis Ankkurikylän täydennysinventointi, jossa alueen historiasta ja rakennuksista kerättiin tietoja Museon Informaatioportaaliin eli MIP-palveluun, joka toimii Varsinais-Suomen kulttuuriympäristön parissa työskentelevien viranomaisten työkaluna. 

Valokuva Ankkurinkyläntieltä autotielle 17.11.2025.
 Taustalla näkyy Pernon telakka. Valokuvaaja: Samu Nygren.

Ankkurikylän alueen talot rakennettiin kaikki vuosien 1939–1954 välisenä aikana, vilkkain rakentaminen painottuen 1940-luvulle. Kylä sai alkunsa, kun puolustusvoimien laivastoaseman työntekijät alkoivat rakennuttaa omakotitaloja alueelle. Eräs asukas kertoo, kuinka Ankkurikylän olivat alkuvuosina asuttaneet vähävaraiset puolustusvoimien laivaston ”kapiaiset”. Ankkurikylässä onkin asunut runsaasti laivastoaseman upseereja, mutta myös lähellä sijaitsevan Pernon telakan työntekijöitä. Ankkurikylä sijaitsee aivan puolustusvoimien aitojen rajoilla, piilossa metsikössä, jossa villieläimet elävät vilkasta elämää.  Ankkurikylän asukkaat saivat aikoinaan kulkea lupalapulla uimaan puolustusvoimien rannalle, mutta se on nykyään kielletty. Monet asukkaat ikävöivätkin kovasti kävelymatkan päässä olevaa rantaa. Ankkurikylän tontit kuuluivat ennen Pernon kartanon maa-alueeseen.  Alue oli aiemmin osa Raision kuntaa, kunnes se liitettiin Turkuun 1970-luvulla.

Valokuvassa yksi Ankkurikylän vanhoista omakotitaloista, kuvattuna Ankkurikyläntieltä 17.11.2025.
Valokuvaaja: Samu Nygren.

Oikealla oleva valokuva on vuodelta 1941 ja siinä esiintyy kolme Ilmarisen uppoamisen selviytyjää. Oikealla puolella seisoo Matti Tiusanen, yksi Ankkurikylän alkuperäisistä asukkaista. Päästyään eläkkeelle armeijasta, Tiusanen työskenteli vielä yövartijana laivateollisuudella n. 20 vuotta. Ilmeisesti Tiusasen veli keksi nimen "Ankkurikylä", koska sinne ikään kuin "ankkuroituvat" armeijasta eläköityneet miehet.

Ankkurikylän rakennushistoriaa

Vuosien aikana Ankkurikylän taloissa on tapahtunut runsaasti muutoksia: laajennuksia, kunnostuksia, jopa purkuja. Jotkut talot näyttävät miltei upouusilta, kun taas jotkut taloista ovat pysyneet melko samannäköisinä alkuvuosistaan asti. Eräs asukas kertoo, kuinka Ankkurikylä on ”tekemällä tehty”. Ankkurikylän rakennukset on tehty hyvistä, kestävistä materiaaleista suurella vaivalla. Moni talo on rakennettu kovalle kalliolle, jota on jouduttu jopa räjäyttämään rakentamisessa. Talot rakennettiin yhteisöllisesti ja asukkaat ahersivat mielellään yhdessä.

Elämää Ankkurikylässä

Ankkurikylässä 45 vuotta asustaneen asukkaan mukaan elämä Ankkurikylässä on aikoinaan ollut todella yhteisöllistä. Ihmiset olivat tiiviisti yhdessä, tekivät yhteistyötä, ja heillä oli oma tehokas omakotiyhdistys, joka perustettiin vuonna 1950 ja toimi aina vuoteen 2025 asti. Tässä yhdistyksessä alueen asukkaat päättivät asioista yhdessä ja järjestivät esimerkiksi kylänjuhlia ja vuosijuhlia. Vaikka alueen asukkaiden välillä on tietenkin ajoittain ollut erimielisyyksiä, jopa riitoja, on ylipäätään elämä Ankkurikylässä ollut rauhallista. Nykyään ihmiset ovat mieluummin omissa oloissaan, mutta asukkaat luottavat siihen, että naapureilta saa apua tarvittaessa.

Valokuva Ankkurikyläntien viereisestä Ankkurikylänkadusta 17.11.2025.
 Valokuvaaja: Samu Nygren

Ankkurikylä on erittäin hurmaava pieni asuinalue, jossa kaikki tuntevat toisensa, ja näin se on aina ollutkin. Suurimmalla osalla taloista on vuosien saatossa ollut vain 2–3 omistajaa. Asukas kertoo, että Ankkurikylän väestö on ”matala profiilista porukkaa”. Alue tuntuu suojatulta ja erittäin turvalliselta, eikä häiriötekijöitä juurikaan ole. Ankkurikylän asukkaiden haastatteluissa tuotiin muutamaan kertaan esille telakan rakennusäänet, mutta ne eivät kuitenkaan tunnu häiritsevän asukkaita. Niihin on ilmeisesti totuttu, ja äänet kohdataan osana arkea. Eräs asukas mainitsee myös, kuinka onnellinen hän on itse ollut asuessaan Ankkurikylässä. Hän ei voisi kuvitella asuvansa missään muualla.

Projektini Ankkurikylässä

Valokuva Ankkurikyläntieltä 17.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Projekti Ankkurikylässä oli erittäin puoleensavetävä, sillä pienet kylät ja naapurustot ovat aina kiehtoneet minua. Kun kylä on pieni, luonnollisesti asukkaat oppivat tuntemaan toisensa paremmin ja sosiaaliset verkostot alueen sisällä vahvistuvat eri tavalla kuin tiiviisti asutuilla, isoilla alueilla. Olen itse varttunut ja asunut koko ikäni alueella, jossa naapureita on niin paljon, että olisi mahdotonta oppia tuntemaan kaikki. Tämän takia oli mielenkiintoista tutustua tiiviimpään ja syrjäisempään naapurustoon Ankkurikylässä. Minua kiehtoi alueessa myös se, että siitä ei löydy esimerkiksi verkosta etsimällä juurikaan tietoja. Oli erittäin innostavaa päästä selvittämään alueen historiaa aivan itse.

Kiinteistöjä Ankkurikylässä on vain 13, joten projekti vaikutti melko pieneltä, varsinkin kun vertasin sitä aikaisempaan inventointiprojektiini Raunistulassa. Luulin, että projekti olisi ohi vain muutamassa päivässä, mutta olin kuitenkin väärässä. Se, että taloja oli vähemmän, antoi mahdollisuuden syventyä kiinteistöihin tarkemmin. Jokainen kiinteistö oli kuin tyhjä kangas: niistä ei löytynyt Museon Informaatioportaalista (MIP) tietoa, sillä niitä ei ole aikaisemmin inventoitu. Pyrin haastattelemaan mahdollisimman monta asukasta saadakseni tarkat tiedot rakennuksista ja alueen historiasta, ja siinä onnistuinkin, koska asukkaat tiesivät paljon talojensa historiasta. Monella heistä oli tallella vanhoja dokumentteja, jotka sisälsivät hyödyllistä tietoa alueen alkuperästä, sen rakennusvaiheista ja entisistä asukkaista. Myös vanhoja valokuvia löytyi, jotka näyttivät, miltä alue ja rakennukset ovat näyttäneet ennen. Ankkurikylässä jokainen kiinteistö tuntui miltei omalta projektiltaan, koska yhteen kiinteistöön tuli käytettyä aikaa tavallista enemmän.

Valokuva Koivuluodontieltä 17.11.2025. Valouvaaja: Samu Nygren

Kiinteistöjen valokuvaaminen oli myös iso osa inventointiprojektia. Se osoittautui työläämmäksi, kuin aluksi olin luullut, sillä lähes jokaisella tontilla oli monta rakennusta, joista jokainen tuli kuvata mahdollisimman tarkasti. Keskimäärin yhdellä kiinteistöllä oli noin 5 rakennusta. Työtä helpotti se, että kiinteistöjen alueet olivat niin laajoja, että valokuvia saattoi ottaa hyvältä etäisyydeltä, jolloin ympäristö hahmottui hyvin ja valokuvista tuli ylipäätään selkeitä ja informatiivisia.

Oli jälleen ilo jutustella asukkaiden kanssa, se alkoi tuntua enemmän ja enemmän luontevalta jokaisen haastatteluhetken jälkeen. Oli mukava kävellä ympäri Ankkurikylän silmukkaa, katsella hienoja vanhoja taloja, kuunnella metsän ja kevyen liikenteen ääniä sekä kurkkia puolustusvoimien rakennuksia aidan takana. Tämä oli erittäin mieluinen projekti, ja toivon pääseväni toteuttamaan samankaltaisia projekteja tulevaisuudessa. Projektin aikana otin yhteensä 1 311 valokuvaa ja inventoin 13 uutta kiinteistöä MIP-palveluun.

Valokuva Ankkurikyläntieltä 17.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Kirjoittanut Samu Nygren.

Rakas tähtitorttu

 

Kuralan Kylämäen joulutapahtumassa 2025 leivottuja torttuja, joihin on käytetty ns norjalaista voitaikinaa (resepti löytyy jutun lopusta)

Luumuhillorasian ja kaupan pakastealtaasta poimitun valmistaikinapaketin kyljessä on jo vuosikausia nähty tuttuakin tutumpi sesonkileivonnainen, tähtitorttu. Tuo tähden muoto tulee monille ensimmäisenä mieleen, kun kuulee sanan joulutorttu. Vai tuleeko sittenkään? Vähintään yhtä perinteinenhän on puoliympyrä eli puolikuu, joka muodostetaan ottamalla kaulitusta taikinasta muotilla pyöreä levy ja taittamalla se hillosilmän laiton jälkeen puoliympyräksi. Onkohan jompikumpi muoto toista perinteisempi, ”oikeampi”?

Tähtitorttu on hallinnut pitkään leipomoiden tarjontaa ja ehkä kotikeittiöitäkin, mutta viime sotien jälkeisinä vuosikymmeninä nuo kaksi muotoa kilpailivat keskenään ihanteellisen torttumuodon tittelistä. Puoliympyrän etuna on nopeampi toteutus, ja tämän ansiosta muoto on ollut hyvin pitkään kiireisen maalaisemännän suosikki, varsinkin jos torttuja on tehtävä kymmenittäin kerralla. Ympyrän ottaminen taikinalevystä käy ilman muottiakin sopivan kokoisen astian suulla painaen. Toisaalta tässä syntyy hukkapaloja, jotka joudutaan uudelleen viemään viileään kovettumaan ja lisäämään seuraavaan kaulittavaan taikinaerään. Tähtitortun lähtökohta on neliö, josta ei jää vastaavaa hukkaa, mutta lopputulos vaatii enemmän askarointia.

Etiketit oikealla vuodelta 1963, mustavalkokuvan Jalostajan torttutäytepakkaus vasemmalla kuvattu 1948-1950,värillisen kuvan rasia sen alla lienee 1960- tai 1970-luvulta. Rasia on pahvia, kansi muovia. Turun kaupunginmuseo.

Kuva Keski-Suomen museo, Juho Korpimäki 1949

Mikähän oli torttumuotojen suosikki ennen sotia? 1930-luvun muutamina taloudellisen hyvinvoinnin vuosina voita ja kermaa arvostettiin ruokataloudessa ylenpalttisesti, ja tottahan toki voitaikinakin tunnettiin. Kotiliesi -lehden ensimmäinen numero ilmestyi jouluksi 1923, ja jo siinä kotitalousopettaja Anna Olsoni-Quist ohjeisti valmistamaan joulutorttuja. Taikinaan käytettiin osittain voita, osittain margariinia. Muodosta Olsoni kertoi: ”muotilla otetaan kohtuullisen suuria kakkusia, joiden keskelle pannaan teelusikalla luumutäytettä. Kakut käännetään kaksinkerroin ja reunat koristetaan sievästi. Mutta myös tähtitorttu tunnettiin, senkin todistaa Kotiliesi-lehti:

Vuonna 1923 perustetulla Kotiliedellä ja saman toimituskunnan luomalla Emännän tietokirjalla (jonka ensimmäinen painos otettiin vuonna 1933) on ollut vaikutuksensa moneen kodin piirin ilmiöön. Lehteä ja tietokirjaa luettiin niin maalla kuin kaupungissakin, ja niiden avulla toimituskunta loi kenties aivan tietoisesti yhtenäistä Suomikuvaa ja kotikulttuuria koko kansalle. Joulutortutkin haluttiin tuoda joka kodin joulupöytään, toisaalta kertomalla niiden kuuluvan jo ikiaikaiseen joulutraditioon, toisaalta esittämällä ne modernin airueina: lehdessä julkaistiin vuonna 1936 joululeivonnaiskilpailu, jonka alkusanoissa kysyttiin mm ”Vieläkö teidän pöydässänne tarjotaan kermapaakkelseja voitaikinasta tehtyjen uudenaikaisten joulutorttujen asemesta?”

Käsitys jo vanhasta traditiosta perustui herrasväen ja kaupunkilaisten tuolloin jo pitkiin jouluruokaperinteisiin. Kertomalla mm että ”Ateriaan kuuluu vanhan tavan mukaan lanttulaatikko, perunalaatikko, kinkku, lipeäkala, riisipuuro, jokin kiisseli joulutorttuineen” (1934) tai että”joulunpyhien jälkiruoka ennen muuta on joulutorttu” (1927) annettiin ymmärtää, että tällainen on oikea suomalaiskansallinen jouluruokien kaanon. Lähempänä todellisuutta lienee lause tortuista kuuluvina ”ainakin kaupunkilaisten jouluruokiin niin erottamattomasti” (1927).

"Hildur Sammallahti os. Larsson leipoo jouluksi ensimmäisenä jouluna omassa kodissa, eli Sieppijärven puustellissa metsänhoitajan virkatalossa" vuonna 1916. Kuva Lapin maakuntamuseo, kuvaaja tuntematon

Entäpä vielä varhaisemmat ajat? Ensimmäisen suomenkielisen keittokirjan julkaisi äsken mainittu Anna Olsoni vuonna 1892 nimellä ”Keittokirja yksinkertaista ruoanlaittoa varten kodissa ja koulussa”. Siitä löytyy samainen ohje, jota hän kolmekymmentä vuotta myöhemmin jakoi Kotiliedessä. Tässä 1890-luvun alkuperäisversiossa ei tosin vielä tunnettu margariinia. Joulutorttujensa täytteeksi Olsoni oli 1890-luvulla yhdistellyt luumua ja omenaa, mutta mainitsi kelpo vaihtoehtona myös karviaismarjat. Kotilieden versiossa vuonna 1923 Olsoni oli lisännyt luumu-omena -seoksen jatkeeksi myös puutarhamansikkaa ja mainitsi karviaisen rinnalla raparperihillonkin käyvän torttuihin. –  Kotimainen puutarhakulttuuri näyttää siis selvästi rikastuneen kuluneiden vuosikymmenten aikana.

Toinen kotimainen, monen painoksen voimalla levinnyt keittokirja oli ”Kotiruoka, keittokirja kotia ja koulua varten”. Sen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1908, kirjoittajinaan Edih Reinilä, Sofie Calonius ja Valma Krank. Tämä kirja tarjosi leipojille peräti kolme erilaista joulutortun muotoa: tuttu puoliympyräksi taitettu levy, toisena nyytti, jossa nelikulmaisen taikinalevypalan kaikki kulmat vedettiin keskelle asetetun sosenokareen ylle, ja kolmantena neliskulmainen levy, jonka ”kulmat leikataan kahtia, keskelle pannaan sosetta ja joka toinen suippu vedetään yhteen leivoksen keskelle”. Siis tähtitorttu!

Entäpä vielä taaksepäin ajassa? 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Suomenkin talous harppoi eteenpäin. Sanomalehdet yleistyivät, kun ne painettiin uudelle edulliselle selluloosapaperille. Niiden koko ja sivumäärä kasvoivat, ja vastaavasti eneni mainosten määrä. Kaupat ja leipomot ilmoittivat vuosittain joulun alla sekä omena- että luumutäytteisistä joulutortuistaan, mutta niiden muodoista lyhytsanaiset ilmoitukset eivät kertoneet. Jotain voi päätellä siitä, että torttuja mainittiin usein myytävän sekä täytettyinä että täyttämättöminä. Olivatko viimeksi mainitut silloin muodoltaan sellaisia, että täyte voitiin lisätä jo paistettuun torttuun? Siis kuten tarteletit?

Äkkinäinen saattaisi lehti-ilmoitusten yleistymisajan perusteella päätellä, että joulutortut peräti keksittiin 1800-luvun lopulla, ja torttumuotojen historiakin siis palautuisi sinne. Mutta eipä suinkaan! Hotelli- ja ravintolamuseon mukaan suolaisia ja makeita voitaikinaleivonnaisia ahmittiin jo 1700-luvulla, ja makeat tortut alkoivat kytkeytyä jouluun noin 1820-luvulta alkaen. Vuosisadan puolivälin tienoilla torttujen nimikin vakiintui muotoon joulutorttu. Kirjasta Stora finlandssvenska festboken löytyy lainaus Sakari Topeliuksen päiväkirjasta vuodelta 1835. Topelius kertoo syöneensä tuona jouluaattona laivanvarustaja Lithenin luona Uudessakaarlepyyssä aterian, johon kuuluivat ”tavalliset jouluruoat”, mm tortut. Samalta vuosikymmeneltä lienee peräisin vuonna 1832 syntyneen ruukinpatruuna Anders Ramsayn lapsuusmuistelma, jossa tortut kuuluivat oleellisena osana jouluaaton ateriaan. Torttujen muotoa ei kumpikaan muistelija maininnut, mutta em. kirjan tekijöiden mukaan kyseessä olivat luultavasti meillä sittemmin tutut puoliympyrän muotoiset umpinaiset tortut.

Mutta ehkei sittenkään? Vuonna 1873 julkaistussa Pohjalais-Osakunnan Joukahainen-aikakauskirjassa nimimerkki Ellei eli vasta valmistunut maisteri Eliel Aspelin julkaisi joulukertomuksen "Joulun aatto ja -aamu pappilassa Pohjanmaalla". Aspelin oli itse syntynyt vuonna 1847 papin poikana Ylivetelin pappilassa, mistä perhe muutti isän viran myötä Ylistaroon vuonna 1854 Elielin ollessa 7-vuotias.

Näin Aspelin kertoo: ”Iso sisar leipoi torttuja. Hän kaulasi keltaisen taikinan tasaiseksi levyksi, joka sitten leikattiin nelikulmaisiin osihin. Keskelle semmoista neliskulmaa laski hän pienen lusikallisen hilloa; sitten teki hän leikkauksen joka kulmaan, ja kun hän käänsi joka toisen taikinaliuskan hillon ylitse, jäi neljä niemekettä, josta torttu sai tähden muodon. Nämä tähtitortut järjestettiin riveihin rautapellille ja pistettiin uuniin paistumaan.”

Kertomus saattaa pohjautua kirjoittajan omiin lapsuusmuistoihin. Tekstissä vilahtaakin nimiä, jotka voi yhdistää todellisiin perheenjäseniin: ”vanhin veli Johannes” saattaa olla Elielin todellinen isoveli Johannes Reinhold Aspelin (1847 – 1917), tuleva arkeologi, ja Maria-täti puolestaan äidin sisar Maria Cajanus. Leipova isosisar on kenties perheen esikoinen Selma, jota nimeä tarinassa on kuitenkin käytetty pikkusisaren nimenä. Pieni Selma ja Wäinö-poika ovat päähenkilöt, joiden edesottamuksia seurataan pitkin jouluaattoa. Ties vaikka toimelias ja vilkas Wäinö-poika, joka halusi päätyä maisteriksi olisi Elielin omakuva. Kertomus tähden muotoisine joulutorttuineen sijoittuisi silloin 1850-luvulle ja olisi toistaiseksi vanhin tunnettu maininta tästä joululeivonnaisesta.

Aspelinin joulukertomus eteni kuusen koristelun, joulusaunan ja lahjojen jakamisen jälkeen runsaaseen ruokapöytään, jossa ateria päätettiin ison sisaren samana aamuna leipomilla joulutortuilla. Myös muistelijat Topelius ja Ramsay toivat tahoillaan ilmi, että joulutorttu oli heidän aikanaan nimenomaan aattoaterian kruunaava jälkiruoka. Tätä käytäntöä Kotiliesi ja Emännän tietokirjakin ylläpitivät edellä kerrottuun tapaan 1900-luvun alkupuolella luetellessaan aaton ruokalistaa. Toisaalta voitaikinaleivonnaiset alkoivat samaan aikaan jo muuttua myös kahvipöydän herkuiksi.

                                                                          *

Vaan mistä oli koostettu tuo Aspelinin tarinan isosiskon kaulitsema keltainen taikina, ja mitä sisälsi hilloastia joka ”yhä enensi lasten levottomuutta?  Voitaikina* on tunnettu satoja vuosia. Kävin läpi eräitä 1600- 1800-lukujen ruotsalaisia keittokirjoja **, joissa kaikissa tuo taikina esiintyy. Jo vuonna 1664 Ruotsissa oli ilmestynyt erityisesti pasteijoihin keskittynyt Romble Salen kirja Then Französke Kocken Och Pasteybakaren. Kirja suorastaan pursui pasteijataikinaa ja etenkin pasteijoiden lihaisia täytteitä. Kirjan voileivonnaisten taikina oli äärimmäisen yksinkertainen. Se sisälsi vain vettä, jauhoja ja voita. Taikina kaulittiin, voi lisättiin mahdollisimman kylmänä paloina levyn päälle, levy taitettiin kahtia ja kaulittiin taas ohuemmaksi. Kauliminen toistettiin neljä tai viisi kertaa. Kuvailu on tuttu nykyleipojallekin.

 Kaulitaan ja käännetään. Kotiliesi 1927

1700-luvun keittokirjoissa voitaikinan teko aloitettiin kaatamalla jauhot pöydälle keoksi, tekemällä sen keskelle syvä kuoppa ja lisäämällä siihen vähitellen vesi ja kananmuna. Eri ohjeissa vaihteli lähinnä voin määrä. Runsaimmillaan voita ja jauhoja käytettiin sama painomäärä, ja muniakin joskus enemmän kuin yksi; 1600-luvun ohjeestahan kananmuna puuttui kokonaan. Nostatusaineita ei lisätty, sillä toisteltu kauliminen ja kääntäminen lisäsi taikinaan ilmaa ja kerroksista tuli lehteviä. Nostatuksen saattoi kuitenkin yrittää varmistaa paloviinalla. Alla voitaikinaohje vuonna 1837 julkaistusta kirjasta Den Swenske Kocken, sekä sen alla viinaa sisältävä porilainen torttutaikinaohje Kotiliedestä vuodelta 1933.

Entäs torttujen muodot näissä vanhoissa ruotsalaisissa keittokirjoissa? Valtaosa pasteija- ja piirakkaohjeista koski suolaisia ruokia. Makeatkin voitaikinaleivonnaiset valmistettiin yleensä laakean piirakan muotoon. Usein piirakassa piili omenatäyte, mutta kaikki muutkin luonnon ja puutarhan hedelmät ja marjat toki kelpasivat, jopa kitkerä happomarja. Luumut käytettiin kuivattuina. Ne tunnettiin nimillä bruneller tai sviskon eli väskynät. Opin Cajsa Wargin keittokirjasta, että noilla kahdella on kuin onkin eronsa: brunelli kuivattiin nopeasti melko kuumassa uunissa, väskynä sen sijaan usean päivän ajan miedossa lämmössä. Leivonnaisia varten ne liotettiin ja keitetiin sokeroiduksi, ehkä muutoinkin maustetuksi soseeksi.

Meille tuttujen joulutorttujen ainesosat, voitaikina ja luumuhillo tunnettiin siis vitivarmasti jo 1700-luvulla, mutta ruotsalaisten keittokirjojen sivuilta ei löydy tähtitorttuja tai edes puolikuita. Pieniä suolaisia pasteijoita tehtiin esim. nyyteiksi, kuten aiemmin mainitun Kotiruoka-kirjan (1908) eräs joulutorttu. Useimmin suolaiset pikku pasteijat valmistettiin kuitenkin erityisiin pasteijamuotteihin, ja muotteja on tietenkin voitu käyttää myös makeisiin versioihin.

Eräs makea torttu muodostettiin kahdesta pyöreästä levystä, joiden väliin levitettiin ennen paistamista hillotäyte. Toinen tehtiin latomalla pieneen muottiin vuorotellen voitaikina- ja karviaishillokerroksia, niin monta kuin muottiin mahtuu. Kolmas tehtiin leikkaamalla pieniä taikinaneliöitä, joita paistamisen jälkeen laitettiin päällekkäin, välissä hilloa. Tätä kutsuttiin nimellä canapé *** Neljäs makea tarjoomus oli Caisa Wargin ”tourtelet”. Siinä voitaikinalevystä otettiin muotilla tai pienen viinilasin suuta käyttäen pyörylöitä, kahta kokoa. Pienempiin tehtiin keskelle sormustimella reikä, isompi ja pienempi pyörylä laitettiin päällekkäin ja paistettiin yhdessä. Paistuneen tortelletin täydensi sormustimella tehtyyn reikään asetettu hillottu kirsikka tms.

Usein voitaikinasta tehtiin myös pikkuleipiä, kuten hillottomia litteitä pyörylöitä, reiällisiä pyörylöitä eli kransseja (itse sanoisin pieniä reikäleipiä!), vapaasti veitsellä tai taikinapyörällä (bakelse-spårre) leikattuja kuvioita tai mm kierteelle väännettyjä taikinanauhoja. Näihin kaikkiin ripoteltiin päälle sokeria tai ne glaseerattiin muna-sokeriseoksella.

Vanhoja ruotsalaisia keittokirjoja -katsauksessani en onnistunut jäljittämään tähtitortun enkä puoliympyränkään esikuvia, mutta oli hauska huomata, että mm täytettä sisältävä voitaikinanyytti on joko elänyt pitkään tai keksitty yhä uudelleen. Ja mikä hauskinta, luovuus sen kuin yhä lisääntyy  joulutorttuohjeissa. Mitä täytteisiin tulee, torttuja on 2000-luvulla keksitty täyttää vaikkapa savulohella tai maksapatélla, ja tämähän on mukava kiepautus takaisin vanhojen keittokirjojen suolaisiin pasteijoihin. Niidenkin muotona on tosin nykyisin tähtitorttu!

Mutta näin vain meillä. Ei ihme, ettei tähtitorttua löytynyt ruotsalaisista keittokirjoista, sillä ruotsalaisten mukaan tähtitorttu on suomalainen leivonnainen. Se ei kuulu heidän jouluperinteisiinsä, vaikka me olemme kaiketi aikanaan omaksuneet voitaikinan ja idean tortuista juuri heidän suunnastaan. Niin vieras se ruotsalaisille on, että he huomasivat taannoin tähtitortun ulkonäössä yhteyden hakaristiin ja luulivat meidän tarjoilevan toisillemme joka kodin joulupöydissä piilonatsisymboleita.

Voi herran pieksut rakas tähtitorttu, et ole hakaristi. Pikemminkin Betlehemin tähti.

 

                                                                 -----------------

 

 

* nykyään valmistaikinaa myydään nimillä voitaikina, torttutaikina ja lehtitaikina. Torttutaikinassa voi on korvattu kokonaan margariinilla ja vain voitaikina sisältää voita. Lehtitaikina taas on noita muita ohuemmaksi kaulittu.

 

**  digitoituja ruotsalaisia keittokirjoja:

Romble Sale: Then Frantzöske Kocken Och Pasteybakaren  1664 https://archive.org/details/then-frantzoske-kocken-och-pasteybakaren-1664

 Susanna Egerin: En Rådig Och Nyttig Hus-Hålds- och Kok-Bok 2 painos 1734 En Rådig Och Nyttig Hus-Hålds- och Kok-Bok (2 Uppl) (1734) : Susanna Egerin : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive

Susanna Egerin:  En Nödig Och Nyttig Hus-Hålds Och Kok-Bok 1737 En Nödig Och Nyttig Hus-Hålds Och Kokbok (1737) : Susanna Egerin : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive

Cajsa Warg Hjelpreda I Hushållningen För Unga Fruentimber 1p. 1755 https://archive.org/details/hjelpreda-i-hushallningen-for-unga-fruentimber-1-uppl-1755 

Maria Elzberg Försök Til En Pålitelig Matrednings Bok, 2 p. 1759 https://archive.org/details/maria-elzberg-forsok-til-en-palitelig-matrednings-bok-2-upl-1759

Cajsa Warg Hjelpreda I Hushållningen För Unga Fruentimber 5.painos, 1770 https://archive.org/details/cajsawarg_hjelpredaihushallningen 

Anna-Maria Rückerschöld Den Nya Och Fullständiga Kok Boken 2. painos 1801 Den Nya Och Fullständiga Kok Boken (2 Upl) (1801) : Anna Maria Rückerschöld : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive

Carolina Weltzin Anwisning Till Tarfwelig Matredning 2 painos 1818 Anwisning Till Tarfwelig Matredning (2a uppl.) (1818) : Carolina Weltzin : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive

Margareta Nylander Handbok Wid Den Nu Brukliga Finare Matlagningen 1835https://archive.org/details/handbok-wid-den-nu-brukliga-finare-matlagningen-1835 

A.L.B. Den Swenske Kocken 1837 Den Swenske Kocken (1837) : A.L.B. : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive

 

*** canapé tarkoittaa suupalan kokoista päällystettyä voileipää, ja se leivonnainen, jota meillä nyt sanotaan kanapeeksi on ranskaksi palmier Palmier - Wikipedia Nähtävästi vain Suomessa kanapeellä tarkoitetaan palmier-leivonnaista. Saksassa muoto on nimetty siankorvaksi, Schweineohren. Huomasitteko, että viimeisen mustavalkokuvamme tekstissäkin käytetään siankorvat-nimeä! Ehkäpä tuo muoto on omaksuttu meille Saksan kautta.

**** Aloituskuvan joulutorttujen ns norjalainen voitaikina on julkaistu mm Kotikokki-lehdessä nro 10/1957. Artikkelin on kirjoittanut Kerttu Wartiainen.