Jos tässä kuvassa näkyisi mies varpuluuta kädessä, ja joku
hänet kuvasta löytäisi, niin siinä hän näkisi itse Pekan, Pekan paanan
nimihenkilön. Kuva on legendaarisen turkulaisen valokuvaajan ja taitelijan
Johan Julius Reinbergin öljyvärimaalaus, joka esittää ”talven iloja Aurajoen
jäällä”. Se on tehty 1880-luvulla, jolloin luisteleminen Aurajoen jäälle avatulla
Pekan paanalla oli herrasväenkin muodikasta huvia.
Vuonna 1904 nimimerkki XYZ muisteli Åbo Tidning
-lehdessä turkulaisten luistinratojen alkuvaiheita vuosikymmenten takaa ja antoi
samalla varhaisimman tiedon Pekasta. Turkulaislasten tapana oli 1800-luvun
puolivälissä kaivaa luistimensa esiin heti ensimmäisen, ohuenkin jääkannen muodostuttua,
ennen kuin se ehti peittyä lumeen. Luistelupaikkana käytettiin silloin ylemmän sillan
eli Tuomiokirkkosillan yläpuolista Multavierun edustaa, missä vesi oli matalaa
ja hukkumisen vaara vielä ohuella jäällä pienin.
”Vähitellen muodostui tapa, jonka alkuvaiheen
uskon muistavani. Eräänä syksynä 1860-luvun alussa – luullakseni vuonna 1863 –
joki jäätyi verrattain aikaisin, eikä jäälle satanut lainkaan tai vain hyvin vähän
lunta. Tavalliseen tapaan nuoriso uskaltautui jäälle, aluksi sillan
yläpuolelle. Multavierun kohdalle Richterin talon alapuolelle kokoontui yhä
useampia luistelijoita. … yhteinen intressi ja ajatus lähestyvästä joululomasta
synnyttivät ajatuksen, että kohdan pitäminen puhtaana lumesta antaisi oikeuden
omaan ”paanaan” koko talven ajaksi. … Eräänä päivänä paikalle ilmestyi mies, aluksi
toimeton, mutta tarpeeksi käytännöllinen ja tarmokas ymmärtääkseen nuorison
antaman esimerkin suomat mahdollisuudet. Paikalle kerääntyneiden nuorten avulla
hän hankki luutia ja ryhtyi johtamaan lakaisutyötä. Eräänä päivänä suurimman
osan apulaisista jo väsyttyä ja lakkoiltua hän julistautui paanan omistajaksi
ja alkoi kerätä luistelijoilta maksua. … Näin syntyi – ainakin oman muistini
mukaan – Turun ensimmäinen luistinrata. … Muistan, että miehen nimi oli Pekka,
ja kaikki luistelijat tunsivat hänet tällä nimellä. ... Tästä alkaen ja useamman
vuoden ajan hän jatkoi hankettaan, ja osoittautui siihen varsin sopivaksi henkilöksi.”
Kirjoittaja arveli varovasti, että kun Aurajoelle
sittemmin syntyi useampia luistinratoja, alettiin niidenkin ylläpitäjiä kutsua nimellä
Pekka. Ensimmäisen Pekan erisnimestä olisi näin tullut yleisnimi, joka tarkoitti
luisteluradan hoitajaa ja ylläpitäjää, oli hänen oikea nimensä mikä tahansa. Nimimerkin
kirjoittaessa muistelujaan vuonna 1904 radat sijaitsivat enimmäkseen
Tuomiokirkkosillan ja Auransillan välissä, ja Auransillan alapuolella
luistelemista haittasi se, että jokea käytettiin juuri sillä kohdalla
lumenkaatopaikkana. Alla oleva, muistelun kanssa saman aikainen valokuva
todistaa, että Auransillan alapuoltakin silti käytettiin.
 |
Kuva: Johannes Schalin 1904-1905, Turun museokeskus | | |
|
|
Eräs toinen nimimerkki, Ali eli pastori Malmström oli
kirjoittanut aiheesta jo vuonna 1878 Åbo-brev -pakinasarjassaan: ”Vielä
parikymmentä vuotta sitten luistelukausi kesti vain ensimmäisten talvipäivien
ajan. Kun ensilumi lankesi Auran jääpeilille, tiesi se loppua luistelemiselle.
Vielä silloin ei ymmärretty, että lumesta voitaisiin hankkiutua eroon –
luudalla.” Tällainen ratkaisu putkahti ensimmäisen kerran ”siihen
pörröiseen päähän jota kantaa kaikille lapsille tuttu P e k k a. Kukapa ei
olisi kuullut puhuttavan Pekan paanasta? Tämä Pekka on luisteluseuran isä.” Alin
mukaan luisteluseuran Pekka oli siis juuri täsmälleen sama henkilö, joka oli
alunperin keksinyt luoda luisteluradan ylläpidosta itselleen bisneksen,
nerokkaan yksinkertaisesti pelkän varpuluudan avulla.
Mainittu luistinklubi eli Luisteluseura, Åbo Skridskoklubben
oli äkillisen innostuksen puuskan tulos turkulaisessa seuraelämässä.
Taitoluistelun historia kertoo, miten yhdysvaltalainen Jackson Haines kiersi Eurooppaa 1860- ja
1870-luvuilla antamassa "taideluistelunäytöksiä". Suomessa hän pistäytyi Helsinkiin ja Kokkolaan kiertueensa lopussa vuonna 1875, ja sytytti
nuoriin mieliin palavan innostuksen harjoittaa yhtä huimapäistä ja näyttävää urheilua.
Heti samana vuonna perustettiin Helsinkiin taitoluisteluseura Helsingfors
Skridskoklubb (HSK). Mestarin näytöstä ilman jääneet turkulaiset tulivat omine
seuroineen perässä jo seuraavana vuonna, siis 1876.
Lehti-ilmoitusten perusteella seura kokoontui
ja järjestäytyi aina luistelukauden alussa ja muutaman kerran kauden aikana mm
Ruotsalaisen teatterin tiloissa. Jäseniä oli jo vuonna 1877 parisensataa,
innostus suuri ja toiminta vilkasta. Seuran oma paana, jota Pekka isännöi ja huolsi
sijaitsi muistelun mukaan aluksi siltojen välissä ja vuodesta 1882 heti Auransillan
yläpuolella, eli paikassa jota Reinbergin maalauskin esittää. Sittemmin
paikaksi vakiintui Auransillan alapuoli.
Paanalla saattoi soida muutamana
päivänä viikossa musiikki, ja sitä koristeltiin lipuin ja valoin, jopa ilotulituksin
tai bengalitulin. Seuran jäsenille tarjottiin glögiä ja leivoksia, ja ne nautittiin musiikin ja tanssin lomassa seisoaltaan. Paana oli tapana
reunustaa nuorilla kuusilla. Kuuset olivat paitsi koriste, myös
turvallisuustekijä, sillä ne rajasivat hoidetun alueen ja jättivät joen
reunoille kulkuväylät sellaista tarvitseville. Luisteluseura järjesti myös tanssiaisia
ja naamiaisia. Eräissä naamiaisissa joku oli pukeutunut Pekaksi luistimineen ja
luutineen.
Mutta toisin kuin Helsingissä, Turussa Skridskoklubben
ei ponnistanut pitkälle. Helsingissä seurasta muodostui yhä toimiva urheiluseura,
Turussa keskityttiin ilonpitoon ja ilmeisen innokkaaseen seurusteluun nuorten
herrojen ja daamien välillä. Kun ihmisten huomio sitten siirtyi johonkin uuteen
ja muodikkaampaan huvitukseen, sai Ali jo vuonna 1884 kertoa pakinassaan luisteluseuran
kuolleen innostuksen puutteeseen. Niin tyypillistä Turulle, huokaisi hän: turkulaisten
innostus leimahti yleensä kuin ruuti, mutta sammui yhtä nopeasti kuin tyhjentynyt
ruutisäkki.
Luisteluseuran radan valtasivat lyseon,
nykyisen Katedralskolanin oppilaat. Tällaisilta seuran ulkopuolisilta oli Pekka
jo seuran toiminta-aikanakin perinyt vakiomaksunsa, 10 penniä. Oliko Pekka
saanut luisteluseuralta kertakorvauksen joka talvi vaiko kerännyt seuran
jäseniltäkin erikseen kymmenpennisensä? Mitä Pekalle tapahtui luisteluseuran
riuduttua pois? Kuinka kauan hän vielä jatkoi yksityisyrittäjänä? Korvautuiko hän
edellä esitetyn arvelun mukaan aina uudella ”Pekalla”, muuttuen kuolemattomaksi
hahmoksi Mustanaamion tapaan?
 |
Luistinrata Auransillan yläpuolella. Kuva on rakennuksista päätellen otettu ennen vuotta 1902. Turun museokeskus |
|
|
|
|
|
| | | |
|
 |
Luistinrata Auransillan alapuolella. Kuva on rakennuksista päätellen otettu ennen vuotta 1901.
Mikäli kuvaajaksi merkitty N. Hauvonen on suomalaisen lyseon opettaja
Nikodemus Hauvonen, kuvausajaksi tarkentuvat hänen Turussa viettämänsä
vuodet 1888 - 1897. Turun museokeskus.
| | |
Viimeksi mainittuun viittaa vuonna 1899 syntyneen
Uno Franckin muistelu omasta lapsuudestaan 1900-luvun alussa. Hän nimeää Pekaksi
yhden niistä laivureista, jotka tuolloin olivat keksineet ottaa luistinratojen avaamisen ja ylläpidon talviseksi tulonlähteekseen. Kahdessa yllä olevassa valokuvassa näkyy kummassakin rataa luutiva mies. Pekka vai "Pekka"?
Kun nimimerkki
Nestor puolestaan kertasi vuonna 1926 sanomalehdessä edellä mainittuja
vanhempia muisteluita turkulaisten luisteluratojen alkutaipaleelta, hän tiesi
lisätä, että Pekkaa olisi jossain vaiheessa seurannut ”Prihaksi” kutsuttu henkilö. Vuodelta 1926 löytyy myös satunnainen lehtiuutinen, jonka mukaan kaupunki antoi Auransillan alapuolisen
”Pekan paanan” tekemisen siksi talveksi eräälle työmies Ahtiluodolle 3000
markan avustusta vastaan. Seuraavana
vuonna paanasta alkoi huolehtia Turun Voimistelijat ry , ja 1930-luvulla Turun
Urheilunystävät ry:n asettama toimikunta.
- - -
Ali oli luisteluseuran alkuinnostuksen aikaan
ennustanut pilke silmäkulmassa, että joskus tulevaisuudessa Pekka saa tai ainakin ansaitsee saada patsaan, ja että hänen luutansa vielä kerran tulee
olemaan yhtä kuuluisa käytännöllisen nerouden ilmaus kuin Kolumbuksen muna.
Paikallisena legendana ja luisteluratapyhimyksenä Pekka tosiaan ansaitsisi
patsaan, siinä missä sympaattiset Kissa-Alli ja Korppu-Vihtori.
Mutta olisiko hänen patsashahmonsa rakastettu
joulupukkimainen luisteleva pappa luuta kädessään vai jotain aivan muuta:
myyttinen hahmo, talven puolustaja, vastassaan jokavuotiset luistinradan tuhon
tuojat: kevät ja Halisten ukot?
 |
Jäidenlähtö
Aurajoessa Auransillan alapuolella 27.2.1882. Kuvassa "Halisten
ukkoja" eli isoja jäälohkareita Aurajoen yläjuoksulta, Halisten padolta. Kuva O. J. Aune, Valokuvaamo Aune. Turun museokeskus. |
Käytettyjä lähteitä:
04.02.1877 Åbo Underrättelser no 33 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
28.02.1878 Åbo Underrättelser no 57 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
08.02.1884 Åbo Underrättelser no 37 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
13.03.1904 Åbo Tidning no 71 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
31.01.1926 Åbo Underrättelser no 30 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
22.01.1937 Turun Sanomat no 20 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
Harri Kalpa: Muuttuva kaupunki. 1969