torstai 24. syyskuuta 2015

Piilomaisemaa paljastamassa




Loppukesästä Kuralan Kylämäen kävijät saattoivat hieraista silmiään ja kenties huolestuakin: mikä tehotiimi heiluu syreenipuskien takana ja rytistää puita nurin? Ja minkä ihmeen takia!?

Pahuuksia emme ole tekemässä. Museo on hivuttamassa kylän neljää pihapiiriä lähemmäs niissä 1900-luvun puolivälissä vallinnutta tilannetta. Pihoilla on esimerkiksi ollut nykyistä  enemmän   hyötykasveja, ja puutarhaviljelyä on harjoitettu paitsi kotitarpeiksi, myös myyntiin. Tämä oli tyypillistä kaupunkien läheisyydessä sijainneissa maalaiskylissä, joista omaa tuotantoa on voitu helposti viedä torille ja kauppoihin.

Hienosti sanottuna avaamme siis museokävijöiden nähtäville nykymaisemaan hautautunutta piilomaisemaa. Puutarhatyöntekijät aloittivat näkyvät muokkaustyöt kuluneena kesänä Kylämäen toimiston eli Iso-Rasin päärakennuksen ympäristöstä. Iso-Rasi on ollut 1900-luvulla kylän suurin maatila, jossa vaurautta on käytetty myös rakennusten ja pihan uusimiseen aivan eri mittakaavassa kuin kolmella muulla maatilalla. Nykyinen päärakennus valmistui 1916, navetta (kokeiluverstas) 1920-luvun puolivälissä, ja samoihin aikoihin isäntä Urho Haavisto tilasi silloiselta kaupunginpuutarhuri J. K. Kornmannilta puutarhasuunnitelman.

Kornmann teki suunnitelman yksityishenkilönä, ei virkansa puolesta. Kuralahan ei vielä tuolloin edes kuulunut Turkuun. Tällaiset tilaustyöt eivät tietenkään ole tallentuneet mihinkään viralliseen arkistoon, ja Iso-Rasin puutarhasuunnitelmakin on saatu museoon tilan viimeiseltä omistajalta Heikki Haavistolta. Mikäli tuottelias Kornmann on tehnyt vastaavia tilaustöitä lähiseudun muihinkin maalaistaloihin, piironginlaatikoissa ja ullakoilla saattaa piillä aikamoinen kulttuurihistoriallinen aarre!

Kopio Iso-Rasin puutarhasuunnitelmasta, Turun museokeskus. Huomaa, että etelä on oikealla!
Koska suunnitelman toimeenpanosta kokonaisuudessaan ei juuri näkynyt viitteitä museon aloittaessa toimintaansa 1980-luvun lopulla, luultiin ettei Urho olisi sitä toteuttanutkaan. Sitkeä vanhojen valokuvien tulkinta ja arkistoaineiston pengonta - josta kunnia kuuluu museopuutarhuri Leena Haimille - on kuitenkin paljastanut, että huomattava osa suunnitelmasta muuttui todellisuudeksi. Hedelmäpuiden ja marjapensaiden määrä sekä kurkunviljely lavoissa ja avomaalla oli 1920 - 1930-luvuilla niin mittavaa, että puutarha todella tuotti talolle silkkaa rahaa.

Kun Urho naimisiin mentyään muutti itse vaimonsa kotitaloon Hintsan kartanoon Raisiossa, jäi Iso-Rasin puutarhan ansioviljely luultavasti vähemmälle huomiolle, ja loppui kokonaan sotien myötä. Päärakennus muuttui pehtoorin asunnoksi. Suurin osa marjapensaista ja hedelmäpuista on vähitellen hävinnyt ja omajuuriset luumut ja kirsikat vallanneet alueita, joihin niitä ei alkujaan tarkoitettu.

Pihaan halutaan nyt rekonstruoida sellaisia yksityiskohtia, jotka ovat ehtineet hävitä, joskaan palauttaminen suunnitelman mukaiseen täyteen 1920-luvun loistoon ei ole perusteltua - onhan museokohteen aikatasona kuitenkin 1940-50-luku. 

Alimpien oksien harkittu poistaminen on päästänyt lehmuskujan korkean holvin oikeuksiinsa.
Puutarhasuunnitelmassa päärakennuksen vasemmalla puolella näkyvä pihatie on reunustettu lehmuksin, joista suurin osa on yhä jäljellä ja puuttuvien tilalle istutettu 2000-luvun alussa uudet. Myös oikeanpuoleisen kaarevan pihatien ja tontin länsilaidan syreeniaidanne on toteutettu ja edelleen olemassa, samoin päärakennuksen lounaiskulmaan piirretty syreenimaja, jossa isännän nimipäiväkahvit kertoman mukaan vuosittain tarjoiltiin. 

Syreeniaidanne ja  -maja  tullaan nuorentamaan vähittäisellä leikkaamisella 

Iso-Rasin päärakennuksen ympärille palautetaan suunnitelman mukaiset ryhdikkäät hiekkakäytävät, jotka aikoinaan varmasti herättivät asiaankuuluvaa kunnioitusta Haavistolla asioivien henkilöiden mielissä.  Kylän muiden talojen pihapiireissä ei vastaavaa nähty.

Ensimmäiset lapionpistot takana! Joonas Kallio on aloittanut pihan ja käytävien ennallistamisurakan

Myös perennapenkkejä lisätään suunnitelman ja muiden tiedonlähteiden mukaisesti, ja niiden lajivalikoimaa hienosäädetään vastaamaan 1920 - 1930-lukuja. Kornmann ei valitettavasti ole merkinnyt suunnittelemiinsa perennapenkkeihin kasvilajeja, mutta museopuutarhurimme hallitsee eri aikakausien piirteet – puutarhoissahan on vallinnut omat muotinsa ja tyypillisyytensä paitsi arkkitehtuurin, myös lajivalikoiman suhteen.


Laajasta hedelmäpuurivien halkomasta keittiökasvimaasta makasiinin itäpuolella oli säilynyt muistitietoa, ja voinpa kertoa itsekin kylväneeni 1980-luvun lopulla museon alkuvuosina hernettä siitä jäljellä olleelle pikku tilkulle. Nyt tuon vanhan laajan keittiötarhan läpi kulkee maisemapolku, jonka molemmin puolin on aidattu laidunketoa. Kedolla kasvaa vielä kaksi vanhaa kaneliomenapuuta jäänteenä omenatarhasta. Makasiinin ja keittiökasvimaan eteläpuolta sivuava tie löytyy sekin maisemasta, kun sitä tietää etsiä:



Kylämäen laen kallio ja siitä pihaan viettävä ketorinne oli tarkoitus muuttaa käytävien halkomaksi kirsikkatarhaksi. Kirsikat on kyllä aikoinaan istutettu, mutta käytävistä ei näy enää jälkeäkään.

Alkuperäisellä istutusalueella pysyttäyneet kirsikkapuut tulevat säilymään maisemassa.
Käytävien käännepisteessä näkyy hauskana yksityiskohtana pieni ”museo”. Se on talon vanha vilja-aitta, joka todella sisustettiin tilan vanhoin esinein, mutta sijaitsee nykyään sisältöineen päivineen Hintsan kartanon pihalla Raisiossa. Sen Urho halusi mukaansa muuttaessaan, muistuttamaan sukunsa historiasta Iso-Rasissa.

Iso-Rasin ”museoaitta” alkuperäisellä paikallaan. Kuva Turun museokeskus / Edvin Laaksonen
Iso-Rasin eteläpäädyn nykyisellä nurmikentällä oli puutarhasuunnitelman mukaan kymmenittäin marjapensaita ja hedelmäpuita. Nyt niistä on jäljellä enää pari omenapuuta. Kesän aikana poistettiin paikalle levinneet kirsikantaimet ja syreeniaidanteen liian laajalle levinneet vesat. Maiseman avartuminen antaa tilaa kävijöiden iloksi rakennetuille puutarhakalusteille.


tiistai 15. syyskuuta 2015

Suomi-kuvaa jakamassa




Muistatte varmaan - ainakin itseni ikäiset - miten lapsuudessa joka kodin kirjahyllyllä oli neliosaisen Pienen tietosanakirjan rinnalla erilaisia kuvateoksia. Sellaisia, jotka esittelivät paikkakuntia tai maakuntia nähtävyyksineen ja ominaispiirteineen.  Merkkipäivälahjoiksi saatuja tai entisen kotiseudun muistoina  hankittuja.

Näiden kirjojen lyhyissä teksteissä paikkakunta oli aina luonnonkaunis, samanaikaisesti sekä perinteitä kunnioittava että eteenpäin pyrkivä (myöhemmin  ryhdyttiin viljelemään kyllästymiseen asti sanaa vireä); sen elinkeinoelämä kehittyi, ja uutterat ihmiset viljelivät ikiaikaisia maatilojaan tai urheilivat ja harrastivat tervehenkisiä asioita. Suomi täynnä onneloita!

 
Nykypäivään verrattuna kuvallisten virikkeiden määrä oli vielä niin niukka, että kuvien nälkäänsä lapsi ahmi mitä vain kodin kirjoista löytyi.  Vasta myöhemmin näiden kirjojen mustavalkoiset  kuvat ovat mielessä avautuneet ajankuviksi, ja kirjat saaneet ympärilleen merkityksiä. 

Kuvateoksia tehtiin toki mainostamaan paikkakuntaa ulkopuolisille, mutta suurempi merkitys niillä saattoi lopulta olla sen asukkaille itselleen. Ne todistivat osaltaan ihmisen tarvetta kuulua johonkin, tarvetta kokea yhteishenkeä. Maalta muuttaneen kaupunkilaisen olohuoneen hyllyssä ne edustivat hänen juuriaan, ja niitä esiteltiin vieraille haikeana tai ylpeänä, samanseutuisten kanssa yhteenkuuluvuutta tuntien. 

Kuntien ja maakuntien lisäksi laadittiin koko Suomea esitteleviä kirjoja, joiden  neljällä - viidellä kielellä painetut kuvatekstit todistavat, että niillä maamme kuvaa jaettiin myös ulkomaille. ”Mitä ulkomaalaiset meistä ajattelevat”, on aina askarruttanut suomalaisen mieltä.


Kuralan Iso-Kohmon talon kirjahyllyyn asetettaviksi  saapui  juuri kaksi  versiota kirjasta ”Suomi ja suomalaiset”. Kirjan ensimmäinen painos on vuodelta 1939, Kuralan painokset vuosilta 1947 ja 1955. Siinä missä ensimmäinen painos tuntuu hieman hapuilevalta rakenteeltaan ja käyttää romantisoituja kuvia kansallispukuisista  tytöistä aitan portaalla, on neljäs painos vuodelta 1955 kokonaan uusittu ja sen Suomi-kuva ajantasaistettu. Millaisena Suomi sitten näyttäytyi 60 vuotta sitten?

Kirja jakaantuu ryhdikkäästi seitsemään päälukuun, nimiltään Luonto, Menneisyys, Elinkeinot, Asutus, Sosiaalinen huolto, Sivistys ja Valtio, ja etenee niiden sisällä varsin opettavaisen kronologisesti ja typologisesti. Luonnosta esitellään omin otsikoin omilla aukeamillaan saaristo, järvet, metsät, harjut, joet, kosket, lakeudet, kalliot, vaarat ja tunturit sekä hännänhuippuna erikseen talvi. Lappi-romantiikaltahan ei 1950-luvulla voinut välttyä.


Myös menneisyys-luvun rakenne on selkeä. Esihistorian pääjaksot kivi- pronssi-  ja rautakausi jatkuvat vuosisata kerrallaan eteneväksi kavalkadiksi, kukin ajanjakso omalla aukeamallaan. Esimerkiksi 1100-lukua edustaa ensimmäinen ristiretki, 1200-lukua Turku. Tuolloin vielä ajateltiin tuomiokirkon siirretyn nykypaikalleen vuonna 1229 ja Turun siis tulleen silloin perustetuksi.


Vasta puoliväliin edennyttä 1900-lukua kuvaavat koruttomasti sankarihautausmaa ja Mannerheim, ”itsenäisyyden aikamme huomattavin persoonallisuus”. Jopa itsenäistymisen suuri hetki jää sivurooliin, kolmen sodan varjoon.


Asutus-luku on sekin loogisesti rakennettu etenemään pienimmästä asutusyksiköstä pääkaupunkiin. Kerronta alkaa ikiaikaisesta ytimestä, talonpoikaistaloista, joista ovat kasvaneet kylät, kirkonkylät, kauppalat  ja kaupungit. Kuvissa huomiota kiinnittää tietenkin se, miten kirkonkylät ja taajamatkin näyttäytyvät nykykatsojalle vielä maaseutuna, jonka pellot ulottuvat kirkonaidan taakse. Seuraavien vuosikymmenten huoltoasemat,  liikerakennukset  ja teollisuushallit puuttuvat tyystin.



Muissa luvuissa kirjan toimittaja on joutunut suorittamaan edellisiä lukuja enemmän valintaa, ja tämähän tietenkin kiinnostaa lukijaa. Elinkeinot-luvun saa itseoikeutetusti aloittaa maatalous, suomalaisten suurin työllistäjä. Viljelylle ja karjanhoidolle on annettu omat aukeamansa, joilla  maatalouden koneistumista ei juuri  huomaa. Nykyään marginaalisella kalastuksella on oma aukeamansa, metsätalouden sivuilla toimitaan vielä hevosvoimin ja teollisuus on yhtä kuin metsäteollisuus. Olemme jälkikäteen määritelleet 1950-luvun maatalouden koneistumisen ja maan teollistumisen  murroskaudeksi, mutta vuonna 1955 tämä ei näytä vielä olleen näköpiirissä. 

Muina elinkeinoina esitellään pankkitoiminta (totta, joka taajamassa oli silloin vielä pankkikonttoreita!),  kauppa, liikenne (josta laivat ja etenkin ylpeytemme talvimerenkulku jostain syystä puuttuvat)  ja yllättäen myös kotiteollisuus. Kotiteollisuus tuottavana ja tasaveroisena elinkeinona muiden rinnalla lienee toiveajattelua tai menneisyyden sitkeää muistumaa. Kotiteollisuutta oli 1800-luvun lopulta alkaen yritetty kehittää maaseudun merkittäväksi sivuelinkeinoksi, mutta uskottiinkohan vielä 1950-luvulla sen sellaiseksi nousevan? 



Sivistys –luku painottuu voimakkaasti silloiseen lähimenneisyyteen. Niinpä kunniapaikalle luvun aloittajaksi on ennakko-odotukseni vastaisesti nostettu suomalainen tiede. Sitä edustavat Helsingin yliopisto ”300-vuotisine perinteineen” ja Nobel -palkittu A. I. Virtanen. Ennakko-odotuksella tarkoitan kansalliseepos Kalevalaa, mutta ei kansanrunouskaan silti osattomaksi jää: kirjallisuus-aukeaman valokuva viimeisiin runonlaulajiin kuuluneesta Oksenja Mäkiselästä (1878 – 1946) päihittää kuvan koossa  ja sijoittelussa sekä kansalliskirjailija Aleksis Kiven että  nobelisti  F. E. Sillanpään.  

Musiikin (Sibelius), kuvataiteen (Tyko Sallinen kahdella kuvalla päihittää Väinö Aaltosen yhden kuvan), rakennustaiteen (Lars Sonck, Eliel Saarinen ja Alvar Aalto, tässä järjestyksessä) sekä näyttämötaiteen (tunnistan Tauno Palon kahdessakin aukeaman kuvassa) lisäksi oman aukeamansa on tietenkin saanut suomalainen muotoilu, 1950-luvun suuri menestystarina. 

Lähikuva Sosiaalinen huolto –luvun aloitussivusta. Symboliikka on ilmeinen: meille hymyilee Toivo Tulevaisuus.

Jätin tarkoituksella viimeiseksi kirjan luvun Sosiaalinen huolto, koska se tuntuu tämän päivän katsannosta huomiota herättävältä, riipaisevaltakin. Kokonainen luku hyvinvointivaltiosta. Jos nyt laatisimme kuvakirjaa ”Suomi ja suomalaiset”, kertoisimme aivan varmasti maamme luonnosta, historiallisista vaiheista, asutuksesta ja maantieteestä, kulttuurista ja elinkeinoista, vienti- ja innovaatiomenestyksistä, mutta nostaisimmeko yhdeksi pääluvuista yhteiskunnallisen vastuun kantamisen?

Hyvinvointivaltion perustukset oli laskettu ja turvaverkkoja rakennettiin ripeästi.
Tällaisen Suomen me silloin halusimme näyttää maailmalle:



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...