Suomi-kuvaa jakamassa

Muistatte varmaan - ainakin itseni ikäiset - miten lapsuudessa joka kodin kirjahyllyllä oli neliosaisen Pienen tietosanakirjan rinnalla erilaisia kuvateoksia. Sellaisia, jotka esittelivät paikkakuntia tai maakuntia nähtävyyksineen ja ominaispiirteineen.  Merkkipäivälahjoiksi saatuja tai entisen kotiseudun muistoina  hankittuja.

Näiden kirjojen lyhyissä teksteissä paikkakunta oli aina luonnonkaunis, samanaikaisesti sekä perinteitä kunnioittava että eteenpäin pyrkivä (myöhemmin  ryhdyttiin viljelemään kyllästymiseen asti sanaa vireä); sen elinkeinoelämä kehittyi, ja uutterat ihmiset viljelivät ikiaikaisia maatilojaan tai urheilivat ja harrastivat tervehenkisiä asioita. Suomi täynnä onneloita!

 

Nykypäivään verrattuna kuvallisten virikkeiden määrä oli vielä niin niukka, että kuvien nälkäänsä lapsi ahmi mitä vain kodin kirjoista löytyi.  Vasta myöhemmin näiden kirjojen mustavalkoiset  kuvat ovat mielessä avautuneet ajankuviksi, ja kirjat saaneet ympärilleen merkityksiä. 

Kuvateoksia tehtiin toki mainostamaan paikkakuntaa ulkopuolisille, mutta suurempi merkitys niillä saattoi lopulta olla sen asukkaille itselleen. Ne todistivat osaltaan ihmisen tarvetta kuulua johonkin, tarvetta kokea yhteishenkeä. Maalta muuttaneen kaupunkilaisen olohuoneen hyllyssä ne edustivat hänen juuriaan, ja niitä esiteltiin vieraille haikeana tai ylpeänä, samanseutuisten kanssa yhteenkuuluvuutta tuntien. 

Kuntien ja maakuntien lisäksi laadittiin koko Suomea esitteleviä kirjoja, joiden  neljällä - viidellä kielellä painetut kuvatekstit todistavat, että niillä maamme kuvaa jaettiin myös ulkomaille. ”Mitä ulkomaalaiset meistä ajattelevat”, on aina askarruttanut suomalaisen mieltä.

Kuralan Iso-Kohmon talon kirjahyllyyn asetettaviksi  saapui  juuri kaksi  versiota kirjasta ”Suomi ja suomalaiset”. Kirjan ensimmäinen painos on vuodelta 1939, Kuralan painokset vuosilta 1947 ja 1955. Siinä missä ensimmäinen painos tuntuu hieman hapuilevalta rakenteeltaan ja käyttää romantisoituja kuvia kansallispukuisista  tytöistä aitan portaalla, on neljäs painos vuodelta 1955 kokonaan uusittu ja sen Suomi-kuva ajantasaistettu. Millaisena Suomi sitten näyttäytyi 60 vuotta sitten?

Kirja jakaantuu ryhdikkäästi seitsemään päälukuun, nimiltään Luonto, Menneisyys, Elinkeinot, Asutus, Sosiaalinen huolto, Sivistys ja Valtio, ja etenee niiden sisällä varsin opettavaisen kronologisesti ja typologisesti. Luonnosta esitellään omin otsikoin omilla aukeamillaan saaristo, järvet, metsät, harjut, joet, kosket, lakeudet, kalliot, vaarat ja tunturit sekä hännänhuippuna erikseen talvi. Lappi-romantiikaltahan ei 1950-luvulla voinut välttyä.

Myös menneisyys-luvun rakenne on selkeä. Esihistorian pääjaksot kivi- pronssi-  ja rautakausi jatkuvat vuosisata kerrallaan eteneväksi kavalkadiksi, kukin ajanjakso omalla aukeamallaan. Esimerkiksi 1100-lukua edustaa ensimmäinen ristiretki, 1200-lukua Turku. Tuolloin vielä ajateltiin tuomiokirkon siirretyn nykypaikalleen vuonna 1229 ja Turun siis tulleen silloin perustetuksi.

Vasta puoliväliin edennyttä 1900-lukua kuvaavat koruttomasti sankarihautausmaa ja Mannerheim, ”itsenäisyyden aikamme huomattavin persoonallisuus”. Jopa itsenäistymisen suuri hetki jää sivurooliin, kolmen sodan varjoon.

Asutus-luku on sekin loogisesti rakennettu etenemään pienimmästä asutusyksiköstä pääkaupunkiin. Kerronta alkaa ikiaikaisesta ytimestä, talonpoikaistaloista, joista ovat kasvaneet kylät, kirkonkylät, kauppalat  ja kaupungit. Kuvissa huomiota kiinnittää tietenkin se, miten kirkonkylät ja taajamatkin näyttäytyvät nykykatsojalle vielä maaseutuna, jonka pellot ulottuvat kirkonaidan taakse. Seuraavien vuosikymmenten huoltoasemat,  liikerakennukset  ja teollisuushallit puuttuvat tyystin.

Muissa luvuissa kirjan toimittaja on joutunut suorittamaan edellisiä lukuja enemmän valintaa, ja tämähän tietenkin kiinnostaa lukijaa. Elinkeinot-luvun saa itseoikeutetusti aloittaa maatalous, suomalaisten suurin työllistäjä. Viljelylle ja karjanhoidolle on annettu omat aukeamansa, joilla  maatalouden koneistumista ei juuri  huomaa. Nykyään marginaalisella kalastuksella on oma aukeamansa, metsätalouden sivuilla toimitaan vielä hevosvoimin ja teollisuus on yhtä kuin metsäteollisuus. Olemme jälkikäteen määritelleet 1950-luvun maatalouden koneistumisen ja maan teollistumisen  murroskaudeksi, mutta vuonna 1955 tämä ei näytä vielä olleen näköpiirissä. 

Muina elinkeinoina esitellään pankkitoiminta (totta, joka taajamassa oli silloin vielä pankkikonttoreita!),  kauppa, liikenne (josta laivat ja etenkin ylpeytemme talvimerenkulku jostain syystä puuttuvat)  ja yllättäen myös kotiteollisuus. Kotiteollisuus tuottavana ja tasaveroisena elinkeinona muiden rinnalla lienee toiveajattelua tai menneisyyden sitkeää muistumaa. Kotiteollisuutta oli 1800-luvun lopulta alkaen yritetty kehittää maaseudun merkittäväksi sivuelinkeinoksi, mutta uskottiinkohan vielä 1950-luvulla sen sellaiseksi nousevan? 

Sivistys –luku painottuu voimakkaasti silloiseen lähimenneisyyteen. Niinpä kunniapaikalle luvun aloittajaksi on ennakko-odotukseni vastaisesti nostettu suomalainen tiede. Sitä edustavat Helsingin yliopisto ”300-vuotisine perinteineen” ja Nobel -palkittu A. I. Virtanen. Ennakko-odotuksella tarkoitan kansalliseepos Kalevalaa, mutta ei kansanrunouskaan silti osattomaksi jää: kirjallisuus-aukeaman valokuva viimeisiin runonlaulajiin kuuluneesta Oksenja Mäkiselästä (1878 – 1946) päihittää kuvan koossa  ja sijoittelussa sekä kansalliskirjailija Aleksis Kiven että  nobelisti  F. E. Sillanpään.  

Musiikin (Sibelius), kuvataiteen (Tyko Sallinen kahdella kuvalla päihittää Väinö Aaltosen yhden kuvan), rakennustaiteen (Lars Sonck, Eliel Saarinen ja Alvar Aalto, tässä järjestyksessä) sekä näyttämötaiteen (tunnistan Tauno Palon kahdessakin aukeaman kuvassa) lisäksi oman aukeamansa on tietenkin saanut suomalainen muotoilu, 1950-luvun suuri menestystarina. 

Lähikuva Sosiaalinen huolto –luvun aloitussivusta. Symboliikka on ilmeinen: meille hymyilee Toivo Tulevaisuus.

Jätin tarkoituksella viimeiseksi kirjan luvun Sosiaalinen huolto, koska se tuntuu tämän päivän katsannosta huomiota herättävältä, riipaisevaltakin. Kokonainen luku hyvinvointivaltiosta. Jos nyt laatisimme kuvakirjaa ”Suomi ja suomalaiset”, kertoisimme aivan varmasti maamme luonnosta, historiallisista vaiheista, asutuksesta ja maantieteestä, kulttuurista ja elinkeinoista, vienti- ja innovaatiomenestyksistä, mutta nostaisimmeko yhdeksi pääluvuista yhteiskunnallisen vastuun kantamisen?

Hyvinvointivaltion perustukset oli laskettu ja turvaverkkoja rakennettiin ripeästi.

Tällaisen Suomen me silloin halusimme näyttää maailmalle: