Ilmaista ja ennen kaikkea ekologista kasvisateriaa ilman
minkäänlaista hiilijalanjälkeä etsivät opastetun villivihannesretken osanottajat eräänä elokuun päivänä Kuralan Kylämäessä.
Kyseessä oli Muinaistekniikan päivien ohjelmaan kuulunut villivihannesretki,
jota veti aiheesta omakohtaisen vankan kokemuksen omaava Ossi Kakko. Liityin joukon jatkoksi
katsoakseni tuttua maisemaa uudesta näkökulmasta. Kulkeminen Kylämäen
etelälaitumen kulmalta Jaaninojalle vei aikaa
yli kolme tuntia, mistä voi päätellä, että kulttuurinseuralaiskasveilla
rikastuneessa kylämiljöössä lautaselle kyllä riittää villivihannes- ja
luonnonviljatarjokkaita.
Jos retken tuloksena olisi todella pitänyt koota ateria, sen
menu voisi olla vaikkapa seuraava:
Alkuruoaksi salaatti
niitetyiltä ja laidunnetuilta nurmilta, joista koko kesän voi koota uusia
nuoria lehtivihanneksia: voikukan,
piharatamon, valkopeipin, koiranputken ja vuohenputken nuoria
lehtiä ryyditettynä siankärsämön ja litulaukan
mausteisilla pieneksi silputuilla lehdillä. Muhevalta kasvupaikalta opas
yhytti myös komean kaalivalvatin, jonka lehdet ja kuoritut varret voi pilkkoa salaattiin, ellei halua natustella niitä heti - ne kun ovat maultaan villivihannesten aatelia.
Kaalivalvatti vanhan navetan kupeella. |
Kukkivaa valkopeippiä ja sen edessä pyöreitä litulaukan lehtiä iso-Rasin makasiinin seinustalla. |
Omaan tottumattomaan suuhuni kaalivalvatti tosin maistui kitkeränpuoleiselta salaatilta. Oppaan mukaan valvatti saattaa olla jo ennen kaaleja viljelty muinainen vihannes. Tässä kohtaa hän muistutti mieliimme myös kaali-sanan etymologian; se kun on alkujaan merkinnyt kaikkia lehtivihanneksena käytettyjä kasveja. (Mikä puolestaan selittää ”kaalimaiden” yleisyyden vanhimmissa kyläkartoissa – ei niissä suinkaan pelkkää kaalia viljelty, vaan kaikkea syötävää vihreää!)
Opas kertoi tehneensä salaatinkastiketta
piharatamon siemenistä, joilla on
kasteltuina sama ominaisuus kuin pellavansiemenilläkin: niiden ympärille muodostuu ”limaa”, ja siemenet
voi siis hieroa tahdakseksi. Kastikeen voisi
maustaa vaikkapa luonnonvaraisella rantamintulla,
joka on tässä kohden oma heittoni, sillä minttuun emme
retkellämme törmänneet.
Pääruoaksi
voitaisiin – jos nykymenetelmät sallitaan – wokata tai muinaisemmin elettäessä
hauduttaa suuriin lehtiin käärittynä ja maahan nuotion viereen kaivettuna monenlaisia juureksia. Soratantereelta kattotiilivaraston vierestä oppaamme kaivoi esiin seittitakiaisen
juuren.
Seititakiainen on kaivettu maasta. |
Ravinteikkaammassa paikassa se olisi kasvanut paljon kookkaammaksi, ja viljeltynä takiaisen juuri saattaa kuulemma kasvaa ranteen
paksuiseksi ja metriseksi! Siitäpä riittäisi
useampaankin ateriaan! Silloin on varmaankin kyse isotakiaisesta, jonka viljelymuotoa japanilaiset kasvattavat nimellä gobo. Tuskin on muuten sattuma, että eräs Suomen varhaisimmin
dokumentoiduista isotakiaiskasvustoista löytyy Kuusiston piispanlinnan
raunioilta. Voisiko se olla keskiajan perua? Nauttiko piispan pöytäseurue muhevia takiaisenjuuria vai viljeltiinkö sitä
lääkinnällisten ominaisuuksiensa vuoksi?
Takiaisten lisäksi reitin varrelta bongatut piikkiohdakkeen
ja villin palsternakan juuret olisivat
kelvanneet pääaterian aineksiksi. ja kas kummaa, myös palsternakalla on
vanhastaan tunnettu esiintymisalue Kuusiston linnan raunioilla. Palsternakan
ravintoarvo onkin erinomainen, ja se on siis ollut oivaa paastoajan ruokaa.
Tunnettu
arkeofyytti
sikoangervo
ei sen sijaan saanut opasta innostumaan; sen juurimukulat ovatkin edellä mainittuihin juureksiin nähden todellakin
pieniä. Maku on kuitenkin vahva ja omintakeinen (sanoisin: parfymoitu), joten
kenties sillä on ollut tehtävänsä vaikka keiton maustajana.
Matkan varrelta laitumelta tavattiin myös yleinen kulttuurinseuralainen
pukinparta. Se on kuulemma tuotu meille
nelisensataa vuotta sitten syötäväksi juurekseksi. Sen syrjäytti sittemmin
sukulainen kaurajuuri, ja kaurajuuren puolestaan samoin sukulainen mustajuuri,
jota nykypuutarhoissakin viljellään. Seuraannosta voi päätellä, että uusi tulokas on päihittänyt maukkaudessa
ja koossa edeltäjänsä, mutta kyllä keitettyä pukiparranjuurta edelleen kehutaan herkulliseksi.
Syötäväksi kerättävien juurten suhteen pätee sääntö, että
vain kukkavarrettomien yksilöiden juuret kannattaa kerätä. Juurihan on kasvin keräämä ravintovarasto,
jonka se aikoo käyttää seuraavana kasvukautena kukkiakseen ja tuottaakseen siementä.
Kukkavarren työntänyt yksilö on jo käyttänyt ravintovaraston, ja sen juuri on
siksi karvas ja kuivakka.
Pääruoka vaatii palan painikkeeksi juomaa, ja vettä juhlavampi vaihtoehto on ajan kanssa oleentunut
katajanmarjajuoma. Se valmistetaan yksinkertaisesti keräämällä katajan kypsiä sinisiä ”marjoja”
(jotka tarkkaan ottaen eli kasvitieteellisesti ovat käpyjä) ja kaatamalle päälle astiaan tilavuusmitaltaan
saman verran vettä. Marjan pinnalla on ilmeisesti luontaista hiivaa, ja mitä kauemmin
juoman antaa seistä, sitä parempi lopputulos. En tarkoita tällä alkoholiprosentteja,
sillä katajanmarjajuoma on humaltumistarkoitukseen melko laimeaa, ja marjoja pitäisi
kerätä suuren litramäärän aikaansaamiseksi yhtä suuri litramäärä…
Juuresten seuraan höysteeksi kelpaavat osmankäämin juurakon kasvukärjet. Noin 10 - 20 cm pätkä juurakon kärjestä maistuu nimittäin
tuoreelta kurkulta, näin yhteisvoimin totesimme. Taaempana kärjestä vaakasuora juurakko muuttuu jauhoiseksi tärkkelykseksi ja maistuu siis samalta kuin perunajauhot.
Lisää vihreää lautaselle saa kiehautetuista nuorista (tai vanhojen kasvien latvustoista kerätyistä pienistä)
nokkosen, jauhosavikan
ja kylämaltsan
lehdistä. Maltsat ja savikat ovatkin viljellyn pinaatin edeltäjiä, joita tiedetään
käytetyn c-vitamiinin lähteinä niin varhain keväällä kuin mahdollista melkein
nykypäivään asti.
Vielä nälkäisiski jääneille voi pää- ja jälkiruoan taitteessa
tarjota siemenpuuron, ja maustaa sen tärkeää kalsiumia sisältävillä
ruusunmarjoilla. Oppaan arvion mukaan muinaisihmisen tärkeimpiä ”viljakasveja”
ovat esihistoriassamme olleet savikat, maltsat ja hierakat, sekä heinäkasveista ahdekaura, mäkikaura
ja juolavehnä. Niin pieniä kuin näiden siemenet ovatkin, isoista kasvustoista niitä on
kohtuuvaivalla saanut kokoon talvivarastoa. Näitä lajeja on myös voitu
tietoisesti suosia raivaamalla niille sopivia kasvupaikkoja aukeammiksi ja
kylvääkin tällaisille aukioille. Viljely onkin paljon vanhempaa kuin sanalla nykyään ymmärtämämme peltoviljely –
oppaan mukaan heinäkasvien siemeniä on kerätty ravinnoksi ainakin jo 30.000
vuotta sitten.
Hierakan siemen on kypsynyt. |
Kuten nykyviljat, myös luonnosta kerätyt ”muinaisviljat”
pitää puida, eli varsinainen ravintopaketti saattaa esiin suojaavasta kuorestaan. Hierakoiden siemenet saa kuulemma kätevimmin puitua levittämällä saalis sopivalle alustalle
ja polttamalla ne nopeasti – kuori palaa pois ja siemen vieläpä paahtuu. Nokkosen
ravinteikas - ja huomatkaa,
testosteronipitoinen, joten varokoot
liiallista käyttöä ne, jotka eivät halua viiksiä! - siemen korjataan vihreäkuorisena: varret ripustetaan kuivumaan ja kuivat siemenet hierotaan kuoristaan irti siivilän läpi. Savikat, uusimpiin peltoviljelykasveihimme kuuluvan kvinoan sukulaiset tarjoavat aterian lisäksi
myös astianpesuaineen, sillä pienten mustien siementen suojuskuori sisältää
saponiinia.
Puurosta voi paistaa leipää, mutta leipäjauhoja saa
kerkeämmin koottua tammen terhoista. Enimmät parkkiaineet poistetaan niistä
liottamalla. Tammenterhojauhoissa ei ole gluteiinia eikä siis minkäänlaista
sitkoa pitämässä paistettua leipää koossa. Yksi oppaamme hauskoimmista ja silmiä avaavimmista
tiedonannoista olikin huomio, että tammi ja osmankäämi kasvavat usein luontaisesti lähekkäin.
Muinaisihmiselle on ollut ihan itsestään tarjolla sopiva yhdistelmä
leiväntekoon, sillä kun aiemmin mainitun osmankäämin juurakon puhtaan tärkkelyksen sekoittaa tammenterhojauhoon,
saa tulokseksi kelvolliset koossa pysyvän rieskan tarpeet. Huima havainto!
Jaaninojasta nostettu osmankäämin juurakko. Vaakasuoraan etenevät nuoret kärjet ovat sellaisenaan syötäviä "vihanneksia", vanhemmiten juurakko muuttuu silkaksi tärkkelykseksi. |
Jälkiruokaa voi koota marjoista ja juoda niiden kera juolavehnän juuresta keitettyä juomaa, eräänlaista teen ja ohuen keiton sekamuotoa.
*
Eräs retken osallistujista kysyi, mistä luonnonvaraisesta
kasvista saisi hädän tullen nopeimmin energiaa.
Opas nosti esiin kaksi arvostettua ja kansanperinteen jossain määrin
pyhinäkin pitämää puuta, tammen ja pihlajan, joiden terhojen ja marjojen puoleen
hädänalaisen kannattaa kääntyä. Suorastaan runolliselta kuulosti arvio, että
näiden lajien pyhyys on suoraan verrannollinen niiden kykyyn ylläpitää elämää
pohjoisissa olosuhteissa.
Tammen ja pihlajan arvo nopeina energian antajina perustunee
osittain siihen, että hyvänä satovuonna
ne tarjoavat syöjälle paljon jo valmiiksi samassa paikassa olevaa
ravintoa. Yritykset elää keräilytaloudessa
pelkillä luonnonkasveilla kilpistyvät Suomen luonnossa nimittäin siihen, että aterian kokoaminen
vaatii laajalla alueella liikkumista
tuntikausien ajan, mikä pahimmassa tapauksessa kuluttaa enemmän kehon energiaa
kuin mitä kerätyllä ravinnolla voidaan saada. - Aivan, siksi ainakaan
pohjoisilla leveysasteilla elävä muinaisihminen ei ollut kasvissyöjä, ja
siksi meidän kehomme edelleenkin
himoavat nopeita energianlähteitä eli rasvaa ja sokeria.
*
Vaikka Ossi Kakko ei omien sanojensa mukaan olekaan erityisen
perehtynyt kasvien lääkinnälliseen käyttöön, vaan nimenomaan ravintokasveihin, yrttitietouttakin
löytyi asiasta kiinnostuneille retkeläisille aina kysyttäessä. Olen tuohon
tekstiini sirotellut vain osan retken tiedollisesta annista.
Luonnonkasvien lääkinnällisestä käytöstä välitän tässä tiedoksi vain sen tärkeän
viisauden, että mitään yrttiä ei kannata käyttää päivittäin kahta viikkoa pidempää
ajanjaksoa kerrallaan. Vaaroja ovat allergisoituminen ja munuaisten
kuormittuminen.